Kohtaamiset ja erot

By Sirkka Laine

Vanhan miehen ja naisen suhde on jo pitkään ollut kylmä. Molemmilla on jopa omat makuukammarit. Eräänä päivänä mies kaatuu perunamaalle. Vaimo kyllä yrittää auttaa tätä. "Senkii huora", mies pihisee ja kuolee. Kun pariskunnan lapsi tulee seuraavan kerran kylään, äiti pohtii muikkuja. Onko niissä kuitenkin liikaa suolaa? Ja mies – hän makaa edelleen perunamaalla.Kohtaamiset ja erot on väkevä novellikokoelma koskettavista ihmiskohtaloista. Kristiina Repo ohjasi kirjasta samannimisen televisiosarjan. Se esitettiin Ylellä vuosina 1994–1995.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726567861

Book preview

Vanhuus ei tule yksin

U kko heräsi omassa kamarissaan, akka omassaan. Oikeastaan heillä oli vain yksi kamari mutta se oli jaettu kovalevyseinällä kahtia. Se olikin ollut ainoa asia, mistä ukko ja akka olivat olleet harvinaisen yksimielisiä kahteenkymmeneen vuoteen. Molempien puoliskossa oli ikkuna ja molemmista johti ovi pois. Ukon kamarista takapihalle ja akan kamarista keittiöön. Väliseinässä ei ovea ollut, eikä sitä olisi kukaan käyttänytkään. Takapihan oven ukko oli tehnyt väliseinäremontin aikana ja valanut rappuset niin kuin oli aikoinaan valanut keittiönrappusetkin. Kun poika oli ollut pieni ja ukko oli ollut suuri ja akka oli ukolle vielä ollut akka. Kun talo oli rakennettu vanhan saunan paikalle ja sauna oli rakennettu liiterin toiseen päähän ja välille oli upotettu syvä rengaskaivo, niin että pihasta ei ollut puuttunut mitään mitä ihmisille yleensä kuului. Se oli ollut sitä aikaa. Mökki oli katsonut kaivolle ja pitänyt takaraivoaan perunamaalle ja akka oli häilynyt vähän väliä ikkunassa, kun ukko oli ollut vaikka pilkkomassa puita. Kaivon kannella oli ollut harmaa kivenmötikkä ettei poika saisi luukkua nostetuksi ja metsänreunaan oli vedetty aita, mistä tontin raja kulki.

Ukko meni ulos omasta ovestaan, akka omastaan. Entisestä takaraivosta oli tullut ukolle eturaivo, tai: pelkkä raivo. Sen hän ajatteli joka aamu ja olo ikään kuin kirkastui yleensä mutta tässä nimenomaisessa aamussa oli jotakin outoa. Oliko se syksy? Vai uni, joka oli herättänyt hiestä märkänä ja oli pitänyt ottaa nitro? Ukko romelehti omaa ulkohuonettaan kohti ja kuuli, että akka avasi liiterinovea. Saranat narahtelivat kuin akka olisi sanonut jotakin. Ukko kirosi. Kasa mädäntyneitä perunanvarsia oli jäänyt jostakin syystä tunkiolle viemättä ja ukko tarttui aamutohvelistaan niihin, lennähti rähmälleen. Ilma tahtoi jotenkin loppua.

Akka tuli keittiöön vesiämpärit käsissä. Hän pisti hellaan tulen ja tuijotti sitä niin kuin joka aamu. Puut kihisivät ja sitten kihisi kahvivesi. Akka ei kihissyt, enää. Kahvin jälkeen akka kasteli pelargoniansa ja kuulosteli. Ukon kamarista ei kuulunut mitään. Se on mennyt kylille, hän ajatteli ja huokaisi syvään, helpotuksesta.

Postilaatikolla käymisen jälkeen akka meni perunamaalle. Ukko makasi siinä puolipukimissaan ja katseli taivaalle. Ihan kuin olisi hymyillyt. Nyt eivät asiat ole tavallisella mallilla, akka ajatteli ja yritti kammeta ukkoa ylös. Se eli vielä, korahteli. Akka juoksi nitropurkin ukon kamarin pöydältä ja rupesi tunkemaan tablettia partakarvojen väliin. Ukko räpytteli silmiään ja katsoi hetken kohti.

– Senkii huora, ukko sanoi.

Akka ymmärsi: hän oli jäänyt leskeksi.

Iltapäivällä tuli poika käymään. Se tulee pyytämään rahaa, akka tiesi. Ei se muuten käynytkään. Poika oli tohkeissaan.

– On murtauvuttu Multasen paariin, poika sanoi ja otti kahvia termoksesta.

– No? akka sanoi.

– Mitä no?

– No siekö?

– Haista sie kuule kissan paska, poika sanoi. Sillä oli kova krapula, kädet vispasivat.

– Eipä oo kissaa, akka sanoi. – Ukko tappo.

– Et kuule kehtais heittää viiskymppisellä vanhemmuuttas?

– Maksa enissä entiset velat, ni päästää asiaa, akka sanoi ja otti savipotin uunista.

– Milläs mie maksan? Poika joi vettä kousikalla.

– Työttömyyskorvauksilla.

– Sie sitte ossaat olla vittumaine.

– Sitähä se ukkokii aina sano.

– Missäs ukko? Ei sitä näkynt Multasessa, mie tuun just sieltä.

– Eipähä tuo Multasee, ku kuol poikkee, akka sanoi hellakoukku kädessä.

– Elä valehtele. Siulla se on aina tuo huumor suupielessä.

– Mäne pottumaalle kahtomaa, jos et usko. Ja saisit sie sen raahata kammariisa, ni päästäs syömää. Olis muikkulaatikkoo.

Poika kampesi itsensä perunamaalle. Ukko makasi siinä, keltaisia lehtiä oli satanut päälle. Silmistä kuvastui hämmästys, aivan kuin ukko olisi juuri voittanut pajatsosta täyden potin. Sitä se oli aina toivonutkin, ajatteli poika ja tarttui ukkoa hartioihin. Akka katseli rappusilta ja kun ukko ei tahtonut tulla suosiolla, niin poika lähti hakemaan maitokärrejä lähitalosta.

Kun poika tuli takaisin, akka oli laittanut jo lautaset pöytään. Muikkupata höyrysi ja poika rupesi kahmimaan sitä kiireellä suuhunsa. Akka oli hyvillään, että oli tullut illalla peranneeksi ne muikut.

– Ettei oo vaa liikaa suolaa? akka sanoi ja poika puisteli päätään. Pelargonian raastuneiden oksien välistä häämöttivät maitokärrit. Poika oli tuonut samalla hyvää hevosenpaskaa perunamaata varten, kun naapuritalon isäntä oli antanut.

Muikkupadasta voimistuneena poika sai kuin saikin ukon kärryille, kun akka tuli vähän avittamaan. Ukko oli kuin kotonaan, oli ollut niissä kärreissä ennenkin, kun oli ryypännyt eläkkeenmaksupäivänä itsensä metsätielle ja naapurin isäntä oli hänet hakenut.

– Turha sitä oikeestaa on sissää viijä haisemaa, akka sanoi. – Nostetaa tuoho tomaattipenkin reunaa. Siinähä se istu muutenkii.

Ukko jäi kädet sylissä istumaan. Ruudulliset aamutohvelit sojottivat toinen oikealle, toinen vasemmalle. Varpaat näkyivät rispaantuneista kärjistä kuin vastapestyt uudisperunat. Edellisenä iltana oli ollut sauna.

Poika lähti viemään kärrejä takaisin, eikä häntä sinä päivänä enää kuulunutkaan. Akka arvasi, kun oli antanut viisikymppiä ukon pussista.

Hämärän laskeutuessa tuli kaksi vierasta. Akka ymmärsi, että poika oli lörpötellyt Multasessa keskikaljapöhnässään. Sellainen se oli aina ollut mutta selvin päin melkein yhtä mykkä kuin ukkokin. Vieraat olivat lihakaupan Sanni ja Multasen Enni.

– Ilonpäivä, Enni sanoi ja ojensi atsalean.

Akkaa itketti, kyyneleet valuivat hänen uurteisia poskiaan pitkin ja Sannikin purskahti omasta puolestaan. Kukapa olisi uskonut, että tässä vielä näin käy.

– On se vaa mukava, ku ihmisellä on tosystäviä tällasena päivänä, akka sanoi ja vei Sannin ja Ennin katsomaan ruumista.

Ukko ei erottunut enää paljon seinästä, olipahan vähän lysähtänyt päivällisestä asennostaan. Naapuritalon Husse-koira nosteli jalkaansa aamutohveleiden päällä, jotka olivat jo osittain mullan peitossa. Muitakin koiria oli käynyt, näki.

Akka keitti kahvit Sannille ja Ennille ja laittoi poroja enemmän kuin tavallisesti. Atsalea röyhötti pelargonian vieressä ja oli kodikasta, kun piha aina vain pimeni ja hellassa paloi tuli. Muisteltiin vainajaa, hänen monia piirteitään, joista etenkin Ennillä oli ulkopuolisen tarkkailijan monivuotiset kokemukset.

Vasta myöhään illalla Sanni ja Enni kuivasivat kyyneleensä ja lähtivät akan luota kylälle. Akka istui vielä tovin keittiössä, räpläsi almanakkaa ja katsoi sopivan hautajaispäivän. Sitten hän riisui vaatteensa ja meni omaan kamariinsa. Uni tuli heti.

Hunttuumaan

S e Mirkku tul meille talloon navettahommiin. Se ol sellane iloluontone, navetassakii laulo ja polki jalkaa vaikka lypsyn tahtii. Meijän äit ei tykänt siitä yhtää, se naputti aina naamaasa, että jääp muka työt tekemättä ja niin eespäin. Vaikka ei ne jääny. Se ol kova tekemää kaikkija asioita mihin se vaa rupes. Mie sanoin että kaikkija. Miunkii kans. Vaikka ei meillä sen puolesta mittää vakavampaa olt, se ol enimmäksee sitä että myö puhuttii. Ku ei miullakaa olt kettää, kenen kans mie oisin puhunt. Eikä Mirkulla senkää vertaa. Se halus että sitä pijetää ihmisenä ja mie pijinkii. Mie pijän ihmisiä ihmisinä. Mutta ei se sillo mittää rakkautta olt, se meijän väline. Ja kyllä Mirkku sen ties.

Sitte se läks meiltä pois ku äit laitto. Sano vaa että kolmen kuukauven jälkee ei tarvihe pittää jos ei oo syytä. Se nyt ol semmone. Siinä ol sitte sekkii, että äit ol nii hermostunt, ku meiltä kuol yks lehmä. Siltä män rapamaha puhki ja se siihe kellisty. Se ol vissii jokkuu pojannulikka ampunt ilmakivväärillä ja tähänt varmuuven vuoks vähä suurempaa ku lintuu. Se ol meille isku. Meillä ei ois olt varraa mänettää hyvvää lypsylehmää. Va minkäs teit? Äit laitto Mirkun kävelemmää. Ja kävel se.

Se mäni melkeen heti sinne kaupunkii ja löys sieltä ihellee miehen. Se ol jokkuu tehastyömies. Mie kuulin siitä kyllä, ku se käi usseest meijän kylällä haukkumassa sitä miestä. Se sano, että se mies ei pijä sitä ihmisenä eikä minnää. Se eros siitä aika vällee.

Sitte mie näin Mirkun, ku se ol ruvent pyörimää yhen Joken kanssa meijän kylältä. Se ol kessää ja ne olvat saaressa ja ol siellä Tuunasen Ilpokii tään Lehikoisen Ritun kanssa. Ne ol seurustelleet jo pitkää. Ilpo ol sellane jokapaikan hurmur ja Ritu piti siitä tiukast kii. Arvaaha sen. No sitte ku mie mänin Räikkösen Kössin kans sinne saaree, ni ne ol olleet siellä jo kaks viikkoo ainakii. Mitä nyt olliit välillä käyneet kirkolta viinaa ja tupakkaa ja sapuskaa lissää. Niillä ol olt aika meininki siellä jo sitä enne mut sit se vasta alkokii.

Ne alko ne naiset tappelemmaa siitä Ilposta ihan tosissaa. Myö eiku katottii sivusta ja vähä naureskeltii ja mitäs myö oltas muuta voitukaa. Mirkku hakkas sitä Rittuu nuotiokalikan kanssa ja Ritu repi sitä tukasta. Kirroilivat ihan mahottomasti kanssa ja potkivat toisijaa haarukoihi minkä kerkes. Se ol semmone mekkala et ne tul naapursaarestakkii soutamalla kahtomaa. Siellä ol siellä toisessa saaressa jottai kalamiehijä ja niillä ol oikeen pystykorva mukana. Se koira ku rupes vielä räyskyttämmää, ni sehä kuulu vissii kylille asti. Mut ei ne kalamiehet päästäneet sitä koiraa irti ennenku Mirkku otti kirveen. Sit ne päästi ja myökii mäntii jo siihe vällii ja asettuha se Mirkku, loppuin lopuks.

Ni sillo Mirkku sit vallotti tältä Ritulta sen Ilpon ja ne rupes olemaa yhessä. Ne muutti pois ja miekii muutin ja myö oltii samas papertehtaas töissä missä sen Mirkun entine ukkokii ol. Se ol vielä siinä löysissä missä miekii. Mie aattelin, et se ol kyl aika yksoikone. Kyllä Ilpo ol Mirkulle parempi. Se mies aina torkahtel jos missä vaa kerkes. Mie aattelin, et se varmast torkahtel siinäkii yhessä hommassa, ol se sen verra hittaan puoleine. Vaikka varmast hyväntahtone. Sitä mie en ymmärtäntkää, et mitä varte se Mirkku ol sanont, et se ei ossaa pittää sitä ihmisenä. Ei se olt sillee paha.

Myö sit kaljoteltii usseest yhessä, Mirkku ja Ilpo ja mie. Myö käytii Massa-pupissa ainakii joka perjantai ja lauvantai. Ja sit jatkettii miulla tai niillä. Tul helpost sanomista, jos oltii tarpeeks kännissä. Mirkku tahto tulla miun vieree välttämättä istumaa ja tulkii. Mihis mie oisin sen ajant? Myö muisteltii navettahommija ja Ilpo rähjäs minkä kerkis. Se kuvittel, et myö närkittii mut missä välissä myö oltas närkitty, ku ei myö oltu millonkaa kahestaa. Kyllä Ilpo siitä huolen pit.

Sillo mie huomasin, et nyt on vissii korkee aika vaihtaa maisemaa. Mie jotenkii kyllästyin siihe touhuu. Ku miulla ei itelläin olt kettää. Mie oisin kyllä tahtont jonkuu, en mie sitä sano. Mut ku ei vaa olt kettää ja sillä siisti. Vissii mie sit rupesin jotenkii liijan paljo tykkäämää, ku se Mirkku tahto miun vieres nyhjätä. Eihä se sellane käynt laatuu. Mie tulin takas kottii ja rupesin vetelehtimää täällä. Tai olha meil siihe aikaa tekemistäkii, ol kaks lehmänkantturaa jotenkii säästynt ja äitinkanttura siihe päälle. Sillä ol lonkassa jottai vikkaa. Se joutu leikkauksee ja mie hoisin talloo.

Yks kerta mie istuin Multasen paarissa ja Mirkku tulkii sinne. Se ol viimine kerta ku mie sitä näin. Se ol tult jollai rekalla ja se lyöttäyty miun seuraa ku iiliäine. Kaikkiha sen huomas. Mie vein sen meille, ku äit ol