Metsolat – Tie kotiin

By Carl Mesterton, Curt Ulfstedt and Miisa Lindén

Metsolat ovat täällä taas!
Leppävaaran tilalla, Hoikan kylässä, asuvat Metsolat. Vanha isäntä ja emäntä Antti ja Annikki sekä heidän poikansa Erkki asuvat vielä kotitilalla. Erkin sisarukset sen sijaan ovat hajaantuneet ympäri Suomea ja Ruotsiinkin asti. Leppävaaran tilan tulevaisuus on ajankohtainen aihe, sillä Antti ja Annikki ovat jo iäkkäitä, ja lapset haluaisivat tehdä tilalle kuka mitäkin. Jotain on kuitenkin päätettävä, sillä Antti saa sydänkohtauksen, eikä hän enää saa rasittaa itseään tilan töillä. Mutta kuka Leppävaaran sitten ottaa hoitoonsa?
Metsolat on rakastettu suomalainen draamasarja, jota esitettiin alun perin 1993–1995. Kuvitteelliseen kainuulaiseen Hoikan kuntaan sijoittuva sarja seuraa Metsoloiden perhettä, jonka kohtalot osuivat lähelle suomalaisten katsojien sydämiä. Metsoloiden monipuolinen henkilögalleria tuo esiin eri-ikäisten ihmisten kokemuksen maaseudusta, rakkaudesta ja velvollisuuksista ja kuvaa aidolla tavalla yhden perheen kohtaloita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 28, 2024
• ISBN: 9788727060163

Book preview

Carl Mesterton

Curt Ulfstedt

Miisa Lindén

Metsolat

Tie kotiin

SAGA Egmont

Metsolat – Tie kotiin

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1993, 2024 Carl Mesterton, Curt Ulfstedt, Miisa Lindén and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788727060163

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tie kotiin

I

Punainen traktori mennä pörisi pellolla ja heitteli heiniä perässään, pöyhi niitä, että paremmin kuivuisivat. Aurinko oli jo kiivennyt keskelle taivasta, mutta harsoiset pilvet tekivät sen paisteen lempeämmäksi. Pellon reunasta lähti tiheä kuusikko, sen takana oli suuri suoalue. Sinne oli tänäkin keväänä nähty kurkiauran laskeutuvan niin kuin valtavankokoisen elävän bumerangin. Sen koruttoman kauniit huudot järkyttivät aina kovaakin mieltä, saati vähän herkempää. Syksymmällä nuo alueet olisivat taas keltaisenaan suomuuraimista.

Elettiin juhannuksen jälkeistä viikkoa 1987.

Elettiin Hoikassa, pienessä Kainuun kunnassa, Puolangan, Ristijärven ja Paltamon kyljessä, likipitäen kahdeksankymmenen kilometrin päässä Kajaanista.

Keskellä korpien kuiskintaa ja järvien loiskintaa, Urjan vaaran kainalokuopassa oli Leppävaaran tila. Sielläkin elettiin tavallista kesäistä arkea.

Punainen kaksikerroksinen maalaistalo ei ollut aivan pieni mutta kaukana kuitenkin suurtilasta. Ikkunanpielet välkkyivät valkoisina, ja sinisenharmaa ulko-ovi oli tuskin koskaan lukossa. Kuistin ikkunoita peittivät ylhäältä vihreäkukalliset verhot ja alhaalta kirkkaanpunaiset pelargoniat.

Talossa näytti olevan hiljaista. Samoin pihassa. Keinu seisoi liikahtamatta paikoillaan. Pitkulainen navettarakennus oli tyhjennetty suvipäiväksi asukkaistaan. Aitan kulmalla makaava koirakin oli kuin umpiunessa. Oli lämmin päivä.

Aitan takana aukesi heinäpelto, ja pellolla jurnutti Valmet tasaista vauhtia eteenpäin. Traktorin päällä keikkui mies. Kyrmyniska ja ruskea naama. Mustaharmaat ja laineikkaat hiukset oli tiukasti peitetty Hankkijan lippalakilla. Haalistunut ruutupaita kertoi tarkasta luonteesta. Vilkkaiden ja epäluuloisten silmien alla olivat muhkeat pussit, joka antoivat muuten jöröihin kasvoihin merkillistä lauhkeutta. Antti Metsola, 64 vuotta, Leppävaaran isäntä.

ANTTI

Mie voisin hyväst haastella… Jaaha, se tunkee taas tuo vanha murre völjyyn, kun meinaa innostua. Mie oon Karjalan poikii, sen voin sannoo. Mutta kun sieltä piti semmosena kuustoistakesäisenä jolppina väkisin lähteä, nii silloin päätin, jott menneen perään en itke, yritän unohtaa. Kun äitikin sitten kuoli melkein heti täällä, ja kun minä jo vähän yli kakskymppisenä heti sovan jälkeen tulin Hoikkaan Annikin toveritsaks, niin ihan tarkotuksella kitkin karjalanmurretta ihtestäni. En sen takia, että olisin muukalaisuudestani kärsinyt, se vaan oli olevinaan niin kuin joku rangaistus siittä, ettei kotia takaisin saatu. Lapsellistahan se oli, mutta otti niin luonnon päälle. Eihän ihminen omaa nahkaansa pakoon pääse. Paksummaksi se vaan iän mukana muuttuu, samaan tahtiin kun mieli herkistyy. Minäkin oon kai Sakkolan porsas aina ja ikuisesti, niin kuin Annikki sanoo.

Minä oon aina ollut aika synkkämielinen karjalaiseksi. On päässyt semmonen tuhti liraus slaavilaista verta sekaan jostakin kaukaa emon puolelta. Isä oli mahdoton supliikkiveikko. Sen parempaa ei ollutkaan Sakkolassa. Eikä koko Kannaksella.

Se oli sellanen tavallista lämpimämpi syyspäivä siellä kotona Karjalassa. Taivaalta alkoi tuhuttaa… no joo, sadetta hiukan tihutti. Isä oli pellolla kyntämässä hevosen kanssa. Jostakin pirun syystä hevonen oli kaatunut ojaan. Mikä siinä olikin sitten ollut, sitä ei kukaan tiedä. Isä oli hypännyt ojan pohjalle ja hirvittävän työn ja kiroilun jälkeen saanut hikeä pusertaen työnnettyä hevosen ylös sieltä. Jäärä mikä jäärä. Hevonen oli puuskahdellut ja nostellut jalkojaan niin kuin olisi ihmetellyt, että vielä oli hengissä. Omin jaloin isäkin kotiin käveli, riisui saappaat eteiseen, ryysti koussikalla vettä ämpäristä, oikaisi ihtensä keittiön penkille ja kuoli. Minä olin silloin vasta semmonen hevosen pään mittainen, vuoden verran kyläkoulua käynyt nassikka. Ei naurattanut elämä silloin.

Kyllä se nii on, että hevonen pitäisi talossa olla. Sirkku jouduttiin lopettamaan muutama vuosi sitten, kun tuli aivan jalattomaksi yhtäkkiä. Minun piti mennä mehtään siksi ajaksi, kun se pantiin autoon. Valjaisiin päin en uskaltanut pitkään aikaan edes kahtoa. Vanhahan se jo oli. Annikki ei suostu puhumaankaan uudesta. No, antaa ajan kulua.

Semmonen olisi kai se minun paratiisi, että siellä olisi tölli ja sauna ja hevonen ja keinutuoli ja joka päivä iso kasa kuumia karjalanpiirakoita ja voita ja maitoa. Niin ja tietysti Annikki.

Antti katseli tuona kesäkuisena päivänä traktorinsa päältä, kuinka TVH:n keltainen kuorma-auto pysähtyi pellon reunaan. Hän raapi niskaansa. Kaksi oranssihaalarista työmiestä nousi autosta ja alkoi selvästikin purkaa kuormaa. Mitä perkelettä! Traktori kääntyi ensin rivakasti, mutta sitten Antti körötteli kuin vauhtia pidätellen miesten luo.

– Päivää. Hän nosti lippaa silmiltään ja nojautui rattia vasten.

– Päivää, miehet vastasivat.

Mittaustekninen laitteisto kaikkine hienouksineen kasautui Antin silmien eteen.

– Mikä on harjoituksen aihe? Antti kysyi.

– Pitäisi merkitä uuden tien suunta.

Paha aavistus pyyhkäisi Antin lävitse kuin petollinen alkukevään viima.

– Pojilla on nyt väärä osoite. Se uusi tie kulkee tuolta Urjan vaaran toiselta puolen.

Oranssihaalariset vilkaisivat toisiaan. Nuorempi yritti pidättää hymyä, Antti näki sen selvästi.

– Tässä on suunnitelmat vähän muuttuneet, sanoi vanhempi mies rauhallisesti.

– Miten nii muuttuneet?

– Luonnonsuojelusyistä…

– Elä naurata!

Totisemmaksi ei Antin keskustelukumppani olisi voinut tulla. Antista näytti siltä, että mies pelkäsi häntä. Oli syytäkin!

– Näin on. Lintujärvi suojellaan, nähkääs, nuorimies virnisti. Antti tuijotti hetken, kuinka tämän purukumia jauhavat leuat heiluivat holtittomasti ylös ja alas.

– Minkä takia?! hän melkein huusi.

– Siellä on lintuja. Kai isäntäkin käsittää, että Lintujärvellä on lintuja, senhän sanoo nimikin…

Vanhempi mies tönäisi nuoremman hiljaiseksi. Antin rystyset muuttuivat pikku hiljaa ratin päällä valkoisiksi.

– Ja tie vedetään minun pellolleni jonkun saatanan kurpan takia! Antilla teki tiukkaa, että sai pidettyä itsensä traktorin pukilla. – Jos nuo tavarat on vielä huomenna täällä, nii minä vedän ne Valmetilla tasaseksi! Antti käänsi traktorin niin, että turve pöllysi.

– Oliko tuo sen hiihtäjän isä?

Vanhempi oranssihaalari nyökkäsi:

– Oli se Leppävaaran isäntä. Voi se piruuttaan särkeäkin nämä kamppeet. On se semmonen perkele.

Antti Metsolan temperamentti oli Hoikassa yhtä näkyvä ja pysyvä elementti kuin Urjan vaara. Luonnonvoima se oli.

Annikki taputti lehmää ha’assa. Molla ja Mansikki ja Muru ja Mustikki ja tuolla kauempana märehti Manta, muut olivat varjossa navetan takana. Yhteensä kaksitoista. Jokainen oli oma yksilönsä. Molla puski kevyesti Annikkia kylkeen ja katsoi sitten suurilla kosteilla silmillään.

– Oo siinä nyt, Annikki sanoi ja kiristi vihreäruutuista huivia päässään.

Annikki lompsotti ruskeat saappaat jaloissaan haa’asta ja sulki veräjän. Hän jäi nojaamaan notkuvaan lautaporttiin ja katseli vielä hetken sarvipäisiä lapsiaan.

Annikissa yhdistyivät sopuisasti lujuus ja lempeys ja huumorintaju. Silmissä asui ikuinen äidillinen huoli, hymyillessäkin. Juuri se naisen pehmeys, nöpönenä ja ujosti naurulla leikkivät huulet saivat Antin aikanaan haavoittumaan kranaatinsirua vakavammin.

Vailla omaa tahtoa Annikki ei silti ollut, se vain useimmiten pysyi näkymättömissä. Sitä annosteltiin sieltä sopivassa määrin ja oikean hetken tullen. Ikään kuin varkain.

ANNIKKI

Me tavattiin Antin kanssa -44 sotasairaalassa. Minä olin siellä hoitajana, lotta kun olin. Antti oli haavottunut jalkaan. Lievästi vaan, mutta mahdotonta mourua se siittä piti. Se oli sellainen huomionkipeä, laiha nuorukainen silloin. Mukavan näköinen, ei siinä mittään, ja kovaa sotapoikaa olevinaan. Ja miksei ollutkin. Mitalinkin sai. Kaikki muut se sairaalassa suututti sillä jatkuvalla marmatuksella ja haukkumisella, mutta minulle ei koskaan valittanut. Mikä siinä on, ihmettelivät toiset hoitajat, kun Annikin aikana tuo Metsola muuttui niin säyseäksi vilperiksi, kipinät ilmestyivät silmiin, ja suu suolti poristi pelkkiä hauskoja juttuja. Olisin minä voinut sanoa, mikä siinä oli. Mikä muu kuin rakkaus.

Minä tiesin, ettei äiti olisi Anttia hyväksynyt sen paremmin kuin ketään muutakaan. Sen takia me mentiin salaa naimisiin heti, kun sota loppui, ja vasta sitten minä vein Antin Leppävaaraan. Vai nii, äiti sanoi eikä muuta virkkanut. Seuraavana päivänä muutti vanhaan kotimökkiin kivenheiton päähän. Jätti minut tämän talon kapustan varteen. Viikon päästä tuli käymään, nyytissä lanttukukko ja iso kasa puolukkarönttösiä, ja kertoi minulle niin kuin uutisena, että hyvä isäntä tämä Antti.

Leppävaarahan oli alunperin tarkoitettu Risto-Matille, minun veljelleni, mutta kun se katosi sotavankina. Isä kuoli jo saman jatkosodan alkupäivinä. Sen takia minä oonkin yrittänyt ymmärtää sitä, että äidistä on ajan ollen tullut vähän piikikäs. Elämä on vilautellut kylmää kylkeään niin varhain.

Lapsenlapset ovat mummolle olleet aina tärkeitä, ja hän lapsille. Kun Antti ärisi ja minä murisin, niin pienet jalat pinkoivat mummon mökille mehulle ja keksille.

Risto syntyi -46. Ja vajaa kaksi vuotta myöhemmin Heikki. Veljekset kuin yö ja päivä. Risto oli pienestä asti sellanen varovainen ja mietiskelevä. Sopeutui pieneen epäoikeudenmukaisuuteenkin vain hiukan huuli väpättäen. Minusta tuntui aina, että Antti ei oikein ymmärtänyt sitä herkkyyttä. Risto saattoi kahtella kädet poskien alla, kun minä leivoin. Ihaili pullalettien muotoja, ja piirteli sitten niitä voimapaperille tai pahvinpaloille. Antti rypisteli ohtaansa.

Heikki sitten taas täytti kaikki Antin pojalle asettamat vaatimukset. Oli raju ja kovaääninen, ja aina kourat mullassa ja öljyssä ja ties missä. Automies, automies, Heikki huusi, kun kysyin, mikä siittä isona tulee. Minä sain olla sydän syrjällä ensi hetkestä, kun se nousi jaloilleen, sen jälkeen olikin yhtä menoa. Aina oli silmäkulma auki tai polvet naarmuilla. Housut sai harsia kokoon melkein joka ilta.

Jaana oli sitten kuin prinsessa. Viisi vuotta oli Heikkiä nuorempi. Antti meni vallan pökerryksiin tytöstä. Nuoret tytöt on niin kuin pajuja, Antti muikisteli, niitten pittää antaa kasvaa rauhassa. Vanhemmat pojatkin seurasivat lampaina tämän pikku tyrannin tomeria käskyjä. Kaunis ja hauras tyttö seisoi kiven päällä enkelinkiharat hulmuten ja huusi kimeällä äänellä: Jaana tahtoo! Jaana tahtoi sitä ja Jaana tahtoi tätä. Ja miehet juoksivat. Minua oikein nauratti se touhu.

Kaksi vuotta Jaanan jälkeen tuli sitten Erkki maailmaan. Pieni ja laiha ja sitkeä. Teki kaiken etuajassa. Yhdeksänkuisena lähti kävelemään, ja siinä iässä kun toiset olivat vasta oppineet joitain lauseita, tämä puhui jo kuin papupata. Minä sanoin Antille, että tuli sentään yksi karjalainenkin pesueeseen. Koha hää ny, Antti murahti. Semmonen alituinen köydenveto on ollut niitten välillä aina, isän ja pojan.

Ja kolme vuotta myöhemmin putkahti vielä toinen tyttö. Rauhallinen ruusuposki. Se oli niin ihmeellisen tyyni ja tyytyväinen, kuin olisi vain hiljaa kahtellut elämänmenoa ympärillään ja kuin olisi siittä jotain jo käsittänytkin. Mutta päättäväinen osasi olla, suu tiukkana vei hitaasti ja varmasti tahtonsa läpi. Antti nauroi, että se oli kuin minä. Tästä sirpukkaisesta tuli sitten Eeva. Melkein kolmetoista vuotta on esikoisen ja kuopuksen välillä.

No nyt Risto on Tampereella somistamossa töissä ja naimisissa Raijansa kanssa. Lasse on kaksikymmentäkaksivuotias ja Liisakin kahdenkymmenen. Risto olisi silloin aikoinaan halunnut Ateneumiin maalausta opiskelemaan, mutta Antti tyrmäsi koko ajatuksen, se ei kuulemma ollut mittään miesten työtä. Minulla oli siittä paha olla monta vuotta, mutta minkäs teki, ajat olivat tiukat.

Heikki asuu Ruotsissa Västeräsissa Kristinan ja kahden pienen poikansa kanssa. Heikki on teknikko, ja kuulemma ihan insinööriksi siellä kuhtutaan. Antille se Ruotsiin muutto oli kova pala, varmaan sodan jälkeen kovin. Minä aattelin, että kunhan Heikki vaan ihte siellä ikävän kestää, silloin kun se kovasti iskee.

Jaana kävi kosmetologikoulun Helsingissä. Sieltä löysi sitten Jaakon. Nyt ovat asuneet jo vuosia tuossa Sotkamossa, kun Jaakko on siellä pankinjohtajana. Lapsia ei oo, enkä oo kysynyt, miksi ei. Se asia ei minulle kuulu. Pääasia, että viihtyvät yhdessä, niin oon tuumannut.

Erkki on tässä kotona. Lukupäätä olisi ollut, mutta kun urheilu vei vuosikaudet. Monet hiihtokilpailut jännitettiin täällä television ääressä. Viestipronssiakin tuli olympialaisista, oliko se nyt Falunista vai Holmenkollenilta, minä en niitä muista, Antti muistaa kaikki. Nyt Erkki on kunnan urheiluseurassa valmentajana taikka semmosena nuorten vetäjänä. Minä vaan toivoisin… Ni, enpä sanokaan.

Monta vuotta on Eevakin jo ollut Tampereella. Opiskelee siellä. Lääkäriksi. Ihan on jo viittä vaille. Se on meitin tohtori, Antti sanoo, ja minä siihen: Elä hupata. Me kainuulaiset ollaan kai sillä tavalla vaatimattomampia kuin karjalaiset, ei tohdita kehua, vaikka mieli tekisi.

Lapset ovat minulle kaikki kaikessa, ovat aina olleet. Yhtä rakkaita jokainen.

Mitä sitä äiti voi muuta toivoa kuin että olisivat onnellisia? En minä ainakaan muuta toivo.

Annikki käveli pihaan. Roni-koira kohotti heti kuonon maasta, nousi sitten kokonaan ja ravisti harmaata turkkiaan. Häntä alkoi vispata ilmaa. Koira löntysti niin pitkälle kuin kettinki antoi myöten punaisen päärakennuksen ja aitan välillä. Helle pani sen läähättämään.

– Mene Roni varjoon nukkumaan, Annikki sanoi sille, ja koira kääntyi takaisin viileään.

Annikki vei ämpärin navettaan. Takaisin tullessaan nosti pitkäjalkaisen hämähäkin ulos, ettei jäänyt oven väliin. Se oli mummon peruja se uskomus, että jos hämähäkin tappaa, alkavat lehmät lypsää verta. Montakohan sataa on huomaamattaan liistannut saappaitten alle, Annikki hymähti itsekseen. Kai se tarkoittikin niitä, jotka tieten tahtoen otti hengiltä, hän päätteli.

Traktorin tulosta jo näki, että jotain oli vialla. Niin äkisti se pysäytettiin navetan eteen, että olisi odottanut Antin lentävän keihäänä koko vempeleen yli. Kun oli yli neljäkymmentä vuotta toisen tuntenut, ei sen tarkempia tiedonantoja tarvinnutkaan tämän mielentilasta.

– Tuliko hätä? Annikki kysyi varovasti.

– Mitäs luulisit nii! Antti laskeutui ähisten traktorin päältä.

– Mikä on?

Antti lähti taloa kohti ja potkaisi ison kivenmurikan tieltään. Annikki joutui melkein juoksemaan, että pysyi vauhdissa mukana.

– TVH alkaa vetää sitä uutta tietä meidän maille. Se tässä vaan on! Ei sen kummempaa! kuului römäkkä-ääninen vastaus.

– Miten nii meidän maille?

– No siten nii!

Antti riuhtaisi ulko-oven auki sellaisella voimalla, että pelakuu oli tippua verannan ikkunalaudalta.

– Se on sitä luonnonsuojelua nyt se, hän jurputti. – Tässä kyllä kohta joku suojelua tarttee!

Annikki veti oven rauhallisesti perässään kiinni:

– Sinun luonnoltas niin…

– Jaa mitä?!!

– Omiani tässä vaan hupatan.

Keittiössä tuoksui perunakeitto. Kattila pulputti hiljalleen liedellä. Keinutuoli, Antin lempipaikka nökötti pihaikkunan kyljessä. Tielle ja pellolle näyttävän ikkunan edessä oli ruokapöytä ja penkit sen molemmin puolin. Punaruskea leivinuuni seisoi keskellä huonetta, lämmitti siitä talvella tasaisesti joka nurkan. Oli myös sivustavedettävä, jonka päällä Antti otti mielellään joskus pienet ruokalevot.

Antti harppoi tiskipöydän luo, valutti vettä hanasta ja joi sitten lasillisen yhteen kyytiin.

– Kaukovaaran Kari on tietysti tämän kaiken takana, hän sanoi ja pyyhki kädellä leukaansa.

– Mitä tämä nyt Kariin kuuluu?

– Kuuluu, kuuluu! Se ei halua tietä omille mailleen, ja nyt se pannaan kulkemaan meidän maille. Se on semmonen kunnallispapu, etten paremmin sano… Antti puristi tiukasti vasenta käsivarttaan ja ähkäisi.

– Mikä nyt? Annikki kysyi.

– Koha o. Missä se Erkkikin on?

Annikki kääntyi nyppimään kuivia lehtiä pois ikkunalaudalla olevasta kukasta.

– Jonnekin sinne seuran kokoukseen sanoi menevänsä.

– Pysyisi nyt edes heinäaikaan kotona! Tässä talossa on jo ihan tarpeeksi tärvätty urheiluun.

– Elä nyt Antti…

Antti oli jo menossa ulos keittiöstä. Annikki suon räsymaton hänen perässään.

Salin puoli kylpi auringossa. Annikki oli juhannukseksi vaihtanut valkopunaraitaiset verhot ikkunoihin. Pelakuut ja santpaulit kukkivat ja peikonkämmen ojenteli suuria kiiltäviä lehtiään. Antti lompsi valkoisen talonpoikaiskaluston ohi kirjahyllylle.

Yhdellä hyllyllä oli tietosanakirja viidessä osassa, Tuntematon sotilas, Karjala värikuvina ja Raamattu. Toisella Kiannon Punainen viiva, peräti kaksi Kaipaista, aritmetiikan oppikirja ja kaksi Iittalan kynttilänjalkaa. Kolmannella hyllyllä oli valokuva-albumeja ja Eevan ja Jaanan ylioppilaskuvat. Alimmalla poikien rippikuvat, Riston ja Heikin ja Jaanan hääkuvat ja tietysti kaikkien neljän lapsenlapsen kuvat. Kirjahyllyn toista puoliskoa hallitsivat sitten Erkin hiihtopalkinnot, kaksi hyllyä mitaleja ja pienempiä pokaaleja ja kokonainen lasivitriini täynnä isoja pystejä, maljoja ja kannuja. Niiden alla jökötti televisio, joka oli suunnattu sopivasti Antin keinonahkaista tv-tuolia kohti. Ja ylimpänä, koko hyllystön päällä koreilivat 50- ja 60-vuotissyntymäpäivälahjoiksi saadut kukkamaljakot ja urheiluseura Pullistuksen ja Hoikan kunnan viirit.

Antti kykki ja komppasi hyllyjen alla olevia kaappeja, joissa säilytettiin kaikki maataloutta ja muita tärkeitä henkilökohtaisia asioita käsittelevät paperit.

– Mitä sinä sieltä? Annikki tuli istumaan pöydän ääreen.

– Ootaha nyt…

Antti löysi etsimänsä, tilaa ja lähialueita esittävän kartan. Hän levitti sen pöydälle.

– No nii! Tässä on Leppävaara, eikö? Ja tässä on mummon mökki. Eikö?

Annikki nyökkäsi. Nyökkäsi ja kuunteli Antin esitelmää siitä, kuinka tien kuuluisi mennä Urjan vaaran toiselta puolen ja kuinka siellä sitten oli joku kurppa, jonka syyllisyys jäi Annikille hämäräksi. Sen hän taas ymmärsi hyvinkin, että tie olisi silloin mennyt aivan Kaukovaaran Karin pihan yli. Eihän sekään mukavaa olisi.

– Kari ja Kari! Pittääkö se sitten vetää meidän maille! Antti katsoi ärtyneenä.

– Nii no… Annikki ei oikein tiennyt, mitä ajatella.

– Katos nyt, jos se vedetään tästä, meidän pellot ja laitumet jäävät maantien toiselle puolen, ja mitä se sitten vie ihte pellosta… osapuilleen kaks hehtaaria, jos riittääkään, Antti vaahtosi.

– Mutta sehän meinaa ainakin kahta lehmää lahtipenkkiin. Eihän se käy… Vasta nyt Annikki tunsi henkilökohtaisen raapaisun sisällään.

– Ei käy nii! Antti hieroi kiivaasti käsivarttaan.

– Mikä sinulla siinä oikein on?

– Kutvottaa, kutvottaa, Antti ärähti.

– Mitä tekkee?

– Äh! Antti rullasi kartan nopeaan tahtiin, työnsi sen kainaloonsa ja suunnisti ovea kohti. Saisivat kuulla! Viskaali Kaukovaara ja muut!

– Yrittäisit ottaa kuitenkin rauhallisesti, Antti!

Antti kulki rivakasti autoaan kohti. Hän ravisti vasenta kättään, sitä pisteli ilkeästi, kuin ei oma käsi olisikaan. Sitten, juuri auton luona koko rinta oli äkkiä yhtä viiltävää kipua. Kartta tippui kainalosta. Antti painoi kädellä rintaansa ja puhalsi ilmaa keuhkoista. Kipu nosti painetta päähän. Niin kuin piha olisi pyörinyt. Antti tähtäsi katseensa taloon ja suunnisti sitä kohti. Hän kiskaisi oven auki niin että rysähti.

– Mikä unohtui? Annikki tuli salista. – Silmälasitko?

Antti meni keittiöön ja yritti näyttää rauhalliselta. Juuri sitä rauhallisuutta Annikki säikähti.

– Tuli vaan vähän paha olo, Antti sanoi ja laskeutui sivustavedettävään pitkäkseen, naama aivan harmaana.

Annikki katsoi sanattomana. Voi hyvä jumala, jos se on sydän, hän ajatteli eikä saanut itseään ovelta liikkeelle. Missä Erkkikin on?

– Missä se Erkkikin luuhaa! Viisi lasta on laitettu, mutta kerrankin kun tarvittaisiin, ei kukaan oo paikalla! Antin epätoivo pääsi ilmoille.

Erkki istui savuisessa kapakassa kylän keskustassa. Tasainen örinä turrutti päätä yhdessä keskikaljan kanssa. Hän nojasi seinään ison ikkunan vieressä. Vaaleankeltaisenharmaita valoverhoja ei päässyt minkäänlainen ilmanvaihto heiluttamaan. Kolkkoja lautaseiniä koristeli siellä täällä tynnyrinpohjia esittävät olutmainokset. Ne kauppasivat ykköstä, jota kukaan ei koskaan ostanut.

Erkki mietti, paljonko kello mahtoi olla.

Vanhasen Eino työnsi uuden pullon hänen eteensä. Einon silmät punersivat kaiken mustan keskellä, parran ja käkkäräisten hiusten.

– Minun pitäisi kyllä tästä… Erkki aloitti kaataessaan olutta lasiinsa.

– Et mee nyt minnekään, hei Erkki, et mee, Eino höpötti.

Rautakaupan laiha rasvaletti horjui pöydän viereen. Sormenjäljistä mustunut lippa sojotti kattoa kohti.

– Katos, Susi-Erkki. On tainnut ruveta näin kesällä lipsumaan!

Se heilui ja hirnui siinä estottomasti. Yritti kaivaa nenäänsä mutta kun ei siinä humalatilassa onnistunut, tuki kyynärpään pöytää vasten ja upotti sitten sormensa syvälle sieraimeen. – Pitoa lisää, pitoa lisää vaan…

Erkki ei välittänyt vastata mitään. Näitä pottuilijoita riitti.

– Mitä siihen tulet turpaas aukomaan, Eino ärjäisi.

Erkki yritti huitaista Einoa hiljenemään mutta ei onnistunut.

– Saatana, sinä kusit housuihisi vielä, kun Erkki hiihti mitaleja! Einon naama muuttui sitä punaisemmaksi mitä pirullisemmaksi venyi rasvaletin virnistys. – Sinä et saatana edes suksilla pysyisi, mutta Erkki on olympiavoittaja!

Erkki katseli lattian läikikästä korkkimattoa ja pudisti päätään.

– Eiköhän sovita, Eino, että se oli pronssi, hävitty hopea ja viestissä, rautakaupanmyyjä hohotti.

Eino ponkaisi pystyyn ja oli kaataa koko pöydän. Erkki pelasti kaljalasit. Rasvaletti nousi ensin ylös puoli metriä ja mätkähti sitten pöytää vasten rähmälleen. Virne oli haihtunut suupielestä.

– Tuommosia joutojätkiä minä voin tempoa mennen tullen!

– Laske irti hullu!

– Laske irti Eikka, Erkkikin puuttui tilanteeseen. Hän sai irrotettua Einon kädet pikkumiehen kurkulta, ja tämä huojui köhien omaan pöytäänsä. Eino rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli suuttunutkin. Hän kolautti kaljalasit vastakkain ja iski Erkille silmää.

– Paljonko kello on? Erkki kysyi.

Eino katsoi silmiään siristäen rannekelloaan.

– Tulee ykstoista.

– Ei helvetti! Täytyy mennä. Erkki nousi pöydästä.

– Elä nyt…

– Ihan tosi, näin on, täytyy mennä kokoukseen.

– Jaa… no tulet sitten takasin.

– Kattotaan nyt, Erkki sanoi ja työnsi puolillaan olevan lasinsa Einolle.

Miestenhuoneessa haisivat kaikki mahdolliset eritteet. Erkki katsoi itseään peilistä. 33 vuotta. Kapeat, kalpeat kasvot. Parin päivän parransänki. Muutoin pistävät silmät olivat nyt humalasta sameat ja viirullaan.

Erkki tunki paitaa housunkauluksesta sisään. Kropassa ei ollut vieläkään yhtään liikaa rasvoja, vaikka aktiiviura oli kaukana takana. Hän valeli kasvojaan kylmällä vedellä. Kasteli kammankin ja veti sillä keskittyneesti vaaleita hiuksiaan taaksepäin. Kirpeä röyhtäisy nousi vatsasta asti. Hän otti taskusta suusuihkepullon ja suihkutti niin monta kertaa, että kieltä kirveli. Piparmintun teennäinen tuoksu sekoittui ranskalaisten perunoiden käryyn, joka pelmahti tuuletuskanavaa pitkin keittiöstä.

Toimiston seinällä oli iso muistitaulu, jonka päällä luki HOIKAN PULLISTUS. Taulussa oli monenlaista lappua, lehtileikettä, harjoitusaikataulua ja kannustukseksi jonkun maailman huippuhiihtäjän kuva. Erkki ei tuoliltaan asti erottanut, kuka se oli.

Urheiluseuran puheenjohtaja Kemppainen selitti jotain kiireellistä matkapuhelimeensa ja vilkuili välillä Erkkiä.

Erkki käsitti, ettei humalaa kannattanut enää yrittää peitellä, ei tätä eikä aikaisempia. Kemppainen oli selkeästi ilmoittanut, että Erkin toivottiin luopuvan valmennus- ja huoltotehtävistä.

– Oothan sinä nytkin kännissä, keskellä päivää. Kemppainen laski kännykkänsä pöydälle ja nojautui tuoliin.

– Tänään ei ollut töitä, enhän minä…

– Oot ollut kuulemma siellä nuorten leirillä aamupäivälläkin… Kemppaisen pieni ja pyöreä olemus huokui vaivautunutta huolta. Silmät katsoivat pahoitellen.

– Paskapuhetta… Erkki yritti.

– Oot oot. Kemppainen oli sinnikäs kuin terrieri housunlahkeessa.

Erkistä tuntui siltä, että häntä säälittiin. Se ei ollut mikään mukava tunne. Hänen olisi tehnyt mielensä huutaa: Kenen paremman te luulette saavanne? Kuka osaisi paremmin potkia nuoria eteenpäin kuin entinen olympiahiihtäjä? Kukaan ei hallitse näitä asioita niin kuin Metsolan Erkki, joka sentään on uhrannut hiihdolle kaiken!

Hän nousi tuolista.

– Kuules Kemppainen, minä en mittään eroanomuksia rupea teille kirjoittamaan. Heittäkää itte pellolle ja kantakaa sitten seuraukset myös!

Kemppainen näytti helpottuneelta, kun kännykkä pirisi. Erkki ei jäänyt enää odottamaan, hän lähti ovi paukkuen.

Jalat kuljettivat taas kapakkaa kohti, itsepäisen näköinen nenä kynti eteenpäin. Aurinko lämmitti kasvoja, mutta hyvältä se ei tuntunut. Mitä nyt? Millä helvetillä tästä eteenpäin? On se, ettei aikuinen mies pysty itteään elättämään, Erkki särräsi mielessään. Huominen näytti harmaalta ja hahmottomalta.

Hän muisti yhtäkkiä, miksi sisarukset olivat häntä joskus piloillaan nimittäneet: hiihtotieteen dosentti. Nyt se ei naurattanut.

Hän käveli pää alaspäin osuuskaupan ja pankin ohi. Sillä tavalla tunsi olevansa jotenkin huomaamattomampi, jos sattuisi olemaan vaikka naapureita liikkeellä.

Kapakan edessä oli Huovisen taksi. Eino huitoi hänelle, heilutti Koskenkorvapulloa ja näytti lapsellisen onnelliselta.

– Mukaan sieltä! Eino huusi taksiin nojaten.

Erkki katsoi katua edessään, suoraa ja jokapäiväistä. Mitä millään on väliä!

Annikki siirsi puhelimen eteiseen ja sulki oven, jotta Antti ei kuulisi. No nii, nyt se soittaa lapset läpi, Antti puhahti itsekseen. Hän siveli kovalla kädellä rintaansa, kipu ei ollut hellittänyt.

Annikki odotti, kun Eevaa haettiin puhelimeen opiskelija-asuntolassa. Voi kun tuntui hyvältä kuulla tämän rauhallinen ääni. Hän yritti kertoa kaikki hiljaa ja nopeasti, ettei Antti vaari yllättäisi. Eeva kuulosti vakavalta, Annikki säikähti. Eeva kuulosti kannustavalta, Annikki tyyntyi. Eeva kuulosti huolestuneelta, Annikki rauhoitti.

– Elä sinä nyt huoli, kyllä minä yritän saada isän terveyskeskukseen, hän supisi. – Mutta etkö sinä voisi tulla käymään viikonloppuna. Olisi niin turvallistakin, kun olisit täällä.

Eeva kuulosti ahdistetulta.

– Elä nyt ota rasitukseksi. Tulet, jos pääset, Annikki sanoi nopeasti.

Eeva käveli pitkää käytävää huonettaan kohti. Kuulaanraikkaat kasvot olivat nyt erityisen vakavat. Hän hieroi mietteissään sormella päättäväistä nenänvarttaan, hennot pisamat vilkkuivat alla. Hänellä oli yllään vain valkoinen froteepyyhe, ja vaaleat puolipitkät hiukset olivat vielä suihkun jäljiltä kosteat.

Toivottavasti pääsevät sinne tutkimuksiin, hän ajatteli, ettei isä pane jarruja päälle.

– Eeva moi!

– Niin joo, Eeva vastasi hajamielisenä.

– Tero soitti aamulla.

– Aha… joo. Eeva