Anni Unennäkijä

By Ritva Toivola

Eletään 1800-lukua. Anni on Kellojärven kievarin 15-vuotias tyttö, joka on alkanut nähdä ihmeellisiä unia. Unissa toistuu aina sama teema: mystinen kulta-aarre. Ovatko unet enneunia vai mitä ne oikein merkitsevät? Kun Anni saa kuulla kuuluisan Kurmo-noidan kätkemästä aarteesta, hän hämmentyy. Tarinoiden mukaan noita kätki merkittävän kulta-aarteen mökkinsä lähelle ennen kuolemaansa. Aarre ei ole kuitenkaan kenen tahansa löydettävissä, sillä erilaiset loitsut suojelevat sitä. Onko aarre sama, josta Anni näkee jatkuvasti unta? Anni lähtee etsimään mystistä aarretta yhdessä ystävänsä Tuomaksen kanssa.Anni Unennäkijä on itsenäinen jatko-osa teokselle Tuomas Karhumieli. Sarjassa seikkaillaan jännittävässä ja myyttisessä vanhanajan Suomessa.Voiko ihminen muuttaa muotoaan eläimeksi? Voi, jos hän saa käsiinsä noidan käyttämän karhuntaljan... Tuomas Karhumieli ja Annin Unennäkijä johdattaa lukijan ihastuttavaan maailmaan, jossa vanhat suomalaiset kansantarut heräävät eloon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 19, 2023
• ISBN: 9788728432532

Book preview

Anni Unennäkijä

Copyright ©2011, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432532

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

ANNI JA Tuomas taluttivat Harmoa metsäpolkua pitkin niin sankassa kuusikossa, että puiden oksat ulottuivat paikoin polun yli, ja heidän täytyi työntää niitä koko ajan pois kasvojensa edestä. He kulkivat korkeaa sokeritoppaa muistuttavaa vuorta kohti. Polku päättyi jyrkkään kallioon kuin seinään. He pysähtyivät sen eteen neuvottomina.

Kuului jyrähdys, mustat pilvet vyöryivät pitkin taivasta ja salama iski kuin piiska aivan lähellä. Kallio avautui heidän edessään, siihen syntyi oviaukko. Annia pelotti hiukan ja Tuomaskin tuntui epäröivän. Ehkä kallio sulkeutuisi ja murskaisi heidät, jos he jatkaisivat matkaa? Mutta houkutus oli liian suuri. Heidän täytyi yrittää, sillä kivinen seinä kätki taakseen aarteen, joka tulisi muuttamaan koko elämän.

Anni rohkaisi mielensä, tarttui hevosen suitsiin ja lähti päättäväisesti eteenpäin.

Polku johti vuoren läpi metsäaukiolle, jossa seistä jökötti vanha, lahoamassa oleva mökki. Pihapiiri oli kasvanut täyteen pieniä puuntaimia ja sen keskellä oli kaivo. Tikka oli hakannut koloja mökin seiniin, ikkunoissa ei ollut laseja ja katolla kasvoi sammalta ja pihlajantaimi. Oven yläpuolelle oli naulattu suuret haalistuneet hirvensarvet.

Pelon tunne käväisi taas Annin mielessä. Sisällä mökissä vaani jokin, siellä oli jotakin pahaa…

Ukkonen kumisutti taivaankantta ja äkkiä oli hämärää, melkein yö. Mökki vavahti, savupiipun tiilet karisivat katolle, kattopäreet sinkoilivat ja seinälaudat irtosivat ja niiden keskeltä nousi sinertäviä liekkejä.

Salama löi uudelleen ja pihamaan täytti sininen valo.

Pihan laidalla, metsän reunassa kohosi suuri kiviröykkiö. Kivet alkoivat kiilua ja loistaa salamoiden räiskeessä. Ne olivat kultaa! Siinä oli aarre, jota he olivat tulleet etsimään!

Tuomas irrotti Harmon kaulasta kaksi säkkiä, jotka he olivat ottaneet mukaansa aarretta varten, ja kohta he seisoivat kultavuoren edessä. Se ulottui heidän päänsä yläpuolelle, melkein pilviin.

He alkoivat kerätä kaksin käsin kultakimpaleita…

– Anni herää! Etkö sinä kuullut, että keittäjä koputti oveen! Miten ihmeessä voit nukkua noin sikeästi? Sinä valitit unissasi. Näitkö painajaisunta?

Se oli Loviisan ääni.

Anni kohotti päätään unenpöpperössä ja siristeli silmiään kynttilän valossa. Hän ei vähään aikaan tajunnut, ettei ollutkaan etsimässä aarretta, eikä edes kotikylässä Kellojärvellä, vaan kaupungissa, suuren talon pienessä ullakkohuoneessa, jossa hän asui toisen palvelustytön kanssa.

Loviisa oli joutunut ravistelemaan Annia käsivarresta saadakseen hänet hereille.

Anni puki nopeasti vaatteet päälleen eikä ehtinyt enää pohtimaan merkillistä untaan, sillä hänellä ja Loviisalla oli kiire aloittaa työt. Heidän velvollisuutensa oli herätä palvelusväestä ensimmäisinä ja käydä sytyttämässä tuli talon kaikkiin uuneihin. Oli talvi, ja huoneissa piti olla lämmintä herrasväen noustessa aamupuuhiinsa.

Sen tehtyään he riensivät keittiöön auttamaan keittäjä Fridaa aamiaisen tekemisessä.

Kun Anni asetteli astioita tarjottimille, uni palasi hänen mieleensä. Hän näki saman unen jo toisen kerran ja nytkin hänen oli ollut vaikea herätä siitä.

Unen maisema oli kotoa Kellojärveltä, metsä, vaarat ja pieni polku tuntuivat tutuilta. Mutta se aarre ja kummallinen mökki olivat tietysti pelkkää unta, samoin kuin myös outo vuori. Ihan käsittämätön uni.

Mitähän kievarin väelle kuului? Isälle ja äidille? Ja koko muulle joukolle? Anni ajatteli. Vanha rakas Harmo oli ollut mukana hänen unessaan. Tuomas varmaankin piti hyvän huolen siitä ja muista hevosista. Täytyisi pian taas kirjoittaa kotiin. Olisi mukava kuulla, kuinka Tuiskun varsa ja kaikki muut hevoset voivat.

2.

SAMANA YÖNÄ , jona Anni näki unensa, Tuomas istui reessä matkalla kirkonkylään.

Harmo veti rekeä kevyesti, hevonen tuntui nauttivan matkanteosta vietettyään pari toimetonta päivää tallissa. Harmo näki tien kai pimeässäkin. Ehkä vanha vaunuhevonen tunsi reitin tarkoin ennestään? Tai kenties kievarin kotihaltia istui Harmon selässä näkymättömänä ja kuiskutteli neuvoja sen korvaan? Ajatus sai Tuomaan naurahtamaan itsekseen.

Harmo oli haltiakissan erityissuosiossa. Se piti lemmikistään huolta vielä paremmin kuin tallin muista hevosista. Tästäkin matkasta katti oli ollut etukäteen selvillä, sillä kun Tuomas oli tullut aamuyöllä talliin, hevonen oli ollut hereillä pilttuussaan kiiltäväksi harjattuna ja käänsi päänsä kuin kysyäkseen: No, nytkö lähdetään?

Harmon kevyt ravi hiljentyi kävelyksi, kun se alkoi nousta ylämäkeä Konttovaaran rinteelle.

Tätä samaa mäkeä Tuomas oli lasketellut suksillaan tullessaan pestautumaan pikkurengiksi Kellojärven kievariin. Silloinkin oli ollut pimeää, mutta täysikuu oli valaissut lumisia puita ja tienvarren korkeita kinoksia.

Nyt lunta oli vain sen verran, että reen jalakset juuri ja juuri luistivat, mutta karahtivat paikoin paljaaseen maahankin. Kuu oli tänä yönä vähäisempi, vain pieni sirppi tihkutti hiukan valoa niin, että ohuet pilvet näyttivät ympärillä vaaleammilta.

Ei pestautumismatkasta oikeastaan ollut kovin kauan, mutta oli tapahtunut niin paljon, että siitä tuntui kuluneen kokonainen ikuisuus. Tuomas oli ehtinyt käydä rippikoulun ja hänen sukunimekseen oli kirkonkirjoihin merkitty Karhumieli. Hän tunsi olevansa jo melkein aikuinen.

Hän oli ehtinyt kuljettaa monia matkalaisia kievarin kyytirenkinä, mutta tällä kertaa hänellä oli reessään vain suuri ja painava laudoista kyhätty laatikko, jonka Joutselan kartanon renki oli käynyt tuomassa kievariin myöhään eilisiltana. Sillä oli muka niin kiire, että matkaan oli ollut lähdettävä yötä myöten. Laatikko piti toimittaa kirkonkylän majataloon, josta se vietäisiin peninkulman päähän rautatieasemalle ja nostettaisiin ylihuomisen junan tavaravaunuun. Savua puhkuva höyryhevonen kiidättäisi laatikon yhdessä vuorokaudessa pääkaupunkiin, kymmenien peninkulmien päähän. Tosi nopeasti, Tuomas mietti. Kievarihevosten kyydissä sama matka olisi vienyt melkein viikon.

Kartanon renki oli kertonut, että laatikko oli lastattu täyteen kirjoja, vanhoja, pölyisiä nahkaselkäisiä teoksia. Tuomas olisi mielihyvin katsellut niitä hiukan, mutta laatikko oli naulattu tiukasti kiinni.

– Vanha paroni ja paronitar ovat muuttaneet pääkaupunkiin. He haluavat mukaansa vain nämä kirjat, kaikesta muusta he joutuvat velkojensa takia luopumaan, renki oli selittänyt. – Kartano on myyty, kotieläimet ja irtaimisto, huonekalut ja muu sellainen myydään huutokaupassa parin päivän päästä. Joutselaan tulee uusi isäntä. Minunkin täytyy ehkä etsiä toinen palveluspaikka.

Kievarin emäntäpiika, Katriina, oli tiennyt kertoa, että uusi isäntä oli rikas. Ei jalosäätyinen niin kuin nämä entiset. Hän ei ollut saanut rahojaan perintönä.

Tuomas oli miettinyt, kuinka joku saattoi olla rikas, jos ei ollut perinyt rahaa? Kaikki hänen tuntemansa talolliset olivat perineet omaisuutensa isiltään. Hänellä itsellään ei ollut koskaan ollut isää eikä äitiä, eikä hän sen vuoksi omistanutkaan mitään.

Harmo alkoi taas ravata, kun päästiin alamäkeen ja kuusikkoon tasaisemmalle maalle. Talvi oli jähmettänyt puut ja metsän kesäiset äänet, eikä edes kuunvalo päässyt tunkeutumaan puiden alle. Olisi kai ollut melkein kuolemanhiljaista, jos aisakello ei olisi kalkattanut kavioiden tahtiin.

Äkkiä reki heilahti, Harmo pysähtyi, korskahti valjaitaan ravistellen ja otti pari askelta taaksepäin. Aisakello pomppi kolisten vimmatusti.

– Mitä nyt, Harmo?

Tuomas höristi korviaan, mutta ei kuullut mitään. Mitä hevonen oli säikkynyt? Oliko se kuullut susien ulvovan? Joulun aikaan niitä oli liikkunut lähimetsissä. Oliko reen pitämä meteli herättänyt ja suututtanut nukkuvat metsänhaltiat?

Ehkäpä lähistöllä oli vain hirviä, joiden hajun hevonen oli haistanut?

Tuomas hyppäsi alas reestä ja taputti ajokkiaan, jutteli sille, tarttui suitsiin ja talutti vähän matkaa.

Harmo rauhoittui pian ja hän saattoi taas nousta rekeen.

Matka pimeän metsän läpi tuntui kestävän ikuisuuden, mutta viimein reki liukui järven yli johtavalle talvitielle. Kuunvalo heijasteli siellä tasaisen lumikentän pinnasta eikä ollut yhtä pilkkopimeää.

Tuomas oli huojentunut. Tästä ei ollut enää pitkä matka kirkonkylään ja pian Harmo ohittikin jo kylän laitamille rakennetun vanhan puustellin. Se seisoi niin lähellä tietä, että rekeä piti varoa ottamasta kiinni rakennuksen nurkkaan. Jostakin kuului koiran haukuntaa, mutta talojen ikkunat olivat pimeinä, eikä vielä näkynyt merkkiäkään aamunsarastuksesta.

Kirkkokin tuli jo näkyviin, sen katonharja ja tapuli näyttivät piirtävän muotoisensa mustan aukon tähtitaivaaseen. Mäen juurella seisoi suntion mökki.

Jos mökistä olisi näkynyt valoa, hän olisi mennyt koputtamaan ovelle, mutta tällä hetkellä ikkunaa ei juuri erottanut seinästä. Vanha suntio nukkui varmaan vielä. Mitä syytä hänellä olisi ollut noustakaan näin varhain, sillä olihan tiistai, tavallinen arkipäivä? Viikonloput ja juhlapyhät olivat kirkonihmisten työpäiviä.

Katriina oli pyytänyt Tuomasta poikkeamaan suntion luona kysymässä nenäliinaansa, jonka hän oli kadottanut viime sunnuntain kirkkomatkalla. Hän oli ollut sen vuoksi apea monta päivää, mutta oli arvellut toiveikkaasti, että suntio olisi saattanut löytää sen pudonneena jonkin kirkonpenkin alle.

– Voinhan minä käydä sitä kangaspalasta kyselemässä, Tuomas oli luvannut, vaikka Katriinan antama tehtävä olikin hiukan harmittanut häntä.

Nenäliinoja oli enimmäkseen vain kartanon rouvilla ja pappilan neideillä, tarpeettomia kapineita, mutta Katriina oli ollut innoissaan saadessaan sulhaseltaan Topilta lahjaksi puoli tusinaa näitä valkeita, pitsikoristein somistettuja tilkkuja. Tietenkin hän oli ottanut nenäliinan mukaan kirkkoonkin. Tuomas oli varma siitä, että Katriina oli liikuttunut kyyneliin papin saarnatessa vain sen takia, että saisi kaikkien nähden pyyhkäistä hienolla pitsikapistuksella silmäkulmiaan.

– Onko se nyt muka niin tärkeä? Tuomas oli kysynyt.

– Ei se ole mikä tahansa kangaspala, vaan kallis nenäliina! Katriina oli melkein suuttunut. – Se on Pietarista ostettu, hienointa pellavaa. Mitä minä sanon Topille, jos olen hukannut sen?

Tuomas oli arvellut, että suntion puheilla olisi ollut parasta käydä jo näin menomatkalla, sillä palatessa reessä saattaisi olla joku kirkonkylästä kyytiä pyytänyt matkamies, eikä silloin voisi pysähdellä pikku juttujen takia. Mutta suntio nukkui, eikä vanhaa miestä voinut noin vain herättää. Oli kai sittenkin jätettävä käynti paluumatkalle.

Tuomas maiskautti huuliaan Harmolle liikkeelle lähdön merkiksi, mutta sattui kuitenkin vilkaisemaan ylös kirkonmäelle.

Näkyikö kirkon ikkunoista valoa?

Kyllä! Tumma hahmo kulki ikkunan ohi kynttilä kädessään ja valo voimistui hiukan. Kirkossa oli siis joku sytyttämässä kynttilöitä. Ja kuka muu se voisi olla kuin suntio, joka siellä järjesteli kirkkoa tulevaa päivää varten?

Tuomas ilahtui ja käänsi hevosen hautausmaan viertä kirkon pihaan johtavalle tielle.

Kiviaidan takana kasvoi suuria kuusia ja hautakivet ja puiset ristit saattoi pikemminkin aavistaa kuin nähdä pimeässä niiden alla.

Ihan kuin kuusten alla olisi vilahtanut jotakin valkeaa? Yöt olivat vainajien aikaa, Tuomas muisti äkkiä. Hautausmaista ja niillä vaeltavista aaveista tiedettiin kammottavia asioita ja hän tunsi monta sellaista juttua. Kummitusjutuilla pelottelu oli kaikkien mielipuuhaa, kun istuttiin hämärässä tuvassa tekemässä puhdetöitä. Oikein kilpailtiin siitä, kuka kertoisi kamalimman tarinan.

Pelon tunne tarttui Tuomaaseen, se kylmäsi ja jähmetti häntä pahemmin kuin pakkasyö ja hän oli vähällä kääntyä ja palata takaisin maantielle. Sitten hän harmistui omaan arkuuteensa. Tämähän oli ihan typerää! Hän oli vaeltanut metsässä karhuksi muuttuneena ja nähnyt kaikenlaista, ollut ihan yksin ja kuitenkin selvinnyt. Hän oli oppinut olemaan pelkäämättä peikkoja ja haltioita. Miksi hän siis muka pelkäisi vainajia?

Tärkeintä on olla menettämättä rohkeuttaan, niin se on, hän ajatteli. Rohkeasti vain! Suntio oli jo kirkossa. Kohta hän itsekin olisi sisällä kynttilöiden pelastavassa valopiirissä.

3.

TUOMAS SITOI Harmon hevospaaluun kirkon eteen.

Kuinkahan paljon kello mahtoi olla? Hän vilkuili hermostuneena kirkon ikkunoita, joissa lepatti himmeä valo.

Voi kun minulla olisi oma kello, Tuomas mietti. Siitä hän oli haaveillut useasti, mutta sen ostamiseen olisi mennyt monen kuukauden palkka. Harvalla rengillä oli sellaiseen varaa. Taskukelloilla ylvästelivät yleensä vain isäntämiehet.

Kaikki kummitusjutut tunkeutuivat nyt mieleen ihan väkisin. Niin kuin se Eveliinan kertoma. Eveliinallakaan ei ollut kotonaan ajannäyttäjää, ja hän oli kellonajasta erehdyttyään joutunut vainajien jouluyön jumalanpalvelukseen.

Tuomas epäröi ja häntä puistatti. Saattoiko suntio todella olla kirkossa jo näin varhain? Tiistaiaamuna? Entä jos hautausmaan vainajat olivatkin kokoontuneet sinne pitämään omia kirkonmenojaan?

Kaikki ihmiset lähikylissä tunsivat Eveliinan tarinan.

Hänen mökkinsä oli sijainnut näköetäisyydellä kirkon takana leviävän pellon laidalla. Rakennuksesta olivat vieläkin jäljellä rauniot: vadelmapensaiden ympäröimä mustunut savupiippu ja kivijalka.

Eveliina oli ollut ahkera kirkossakävijä. Kerran jouluyönä hän oli herännyt ja huomannut, että kirkon ikkunoista näkyi valoa. Oli ollut keskiyö, mutta joulunaikaan ei päivää juuri yöstä erota, ja hän oli luullut aamun koittaneen. Jouluaamun jumalanpalvelus on jo alkanut, hän oli arvellut. Hän pelkäsi myöhästyvänsä siitä, heitti pyhähuivin harteilleen ja kiirehti kirkkoon.

Astuttuaan ovesta sisään Eveliina näki, että penkit olivat täynnä kansaa. Hän etsi itselleen istumapaikan tutun emännän vierestä, mutta pian hän muisti kauhistuen, että tämä sama emäntä olikin kuollut edellisenä vuonna. Hän oli ollut mukana hautajaisissakin. Ympärillä tuntui outo mullan ja lahonneen puun tuoksu. Ja kun Eveliina antoi katseensa kiertää, hän näki kirkkoväen joukossa yhä enemmän ihmisiä, joista monen tiesi