Tuomas Karhumieli

By Ritva Toivola

Eletään 1800-lukua. Tuomas on nuori poika, joka saa ensimmäisen työpaikkansa kestikievarin renkinä. Tuomas ei kuitenkaan tule kaikkien työtovereidensa kanssa toimeen – erityisesti Juko-niminen renki kohtelee nuorta Tuomasta alentuvasti. Kun Tuomas pukee kylmänä yönä päälleen talosta löytämänsä karhunnahkatakin, tapahtuu jotain yllättävää. Uneksiiko Tuomas vai onko hän muuttunut eläimeksi? Pian Tuomakselle selviää, että karhuntaljalla on kuin onkin maagisia voimia...Tuomas Karhumieli aloittaa valloittavan nuorten fantasiasarjan.Voiko ihminen muuttaa muotoaan eläimeksi? Voi, jos hän saa käsiinsä noidan käyttämän karhuntaljan... Tuomas Karhumieli ja Annin Unennäkijä johdattaa lukijan ihastuttavaan maailmaan, jossa vanhat suomalaiset kansantarut heräävät eloon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 19, 2023
• ISBN: 9788728432549

Book preview

Tuomas Karhumieli

Copyright ©2009, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432549

1st ebook edition

Format: EPUB 3. 0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www. sagaegmont. com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

KAUAN SITTEN , kun tiheät metsät peittivät vielä miltei koko maan, pohjoisessa asui kuulu noita, nimeltä Kurmo. Hän omisti kallisarvoisia taikaesineitä, joita monet kadehtivat häneltä salaa. Arvokkain niistä oli rumpu, jonka avulla noita pystyi kutsumaan kuolleiden henkiä.

Kun Kurmo vihdoin kuoli sadan ja kuuden vuoden korkeassa iässä, hänen mökkiinsä hyökkäsi roskajoukko, joka ei ikinä olisi uskaltanut lähestyä sitä noidan eläessä. Vähäpätöisemmät noidat apureineen olivat vain odottaneet hetkeä, jona Kurmosta ei olisi enää vastusta. He veivät kaiken minkä irti saivat ja lähtivät riemuiten ja remuten raahaamaan taikakaluja omia asuinsijojaan kohti.

Matkan varrella heidän välilleen syntyi kuitenkin riitaa ja vihdoin verinen tappelu. Kaikki olisivat halunneet taikarummun. Voimakkain noidista sieppasi sen itselleen ja jotkut lähtivät ajamaan häntä takaa. Paikalle jääneet taistelivat jäljelle jääneistä taikakaluista ja koko joukko hajosi. Siinä sekamelskassa kukaan ei huomannut, että yksi taikaesineistä putosi ja jäi lojumaan sammaleelle. Se oli Kurmon karhunnahkaturkki, jonka avulla noita oli pystynyt muuttumaan kontioksi metsissä vaeltaessaan.

Kun noitien kiljunta oli haipunut metsään, läheisestä kolosta ryömi esiin mäyrä, jonka meteli oli herättänyt talviunilta. Se huomasi turkin, haisteli sitä ja raahasi sen läheiselle maantielle. Sitten se palasi haukotellen pesäänsä ja nukahti uudestaan.

Kellojärven kievarin kyytirenki näki tiellä lojuvan turkin palatessaan kirkonkylästä. Hän pysäytti hevosen ja käänteli turkkia käsissään. Taitaa olla ihan karhunnahkaa, hän ajatteli. Mutta kovin on vanha ja kulunut. Onkohan kukaan käyttänyt sitä pitkään aikaan?

Renki arveli, että turkki oli voinut pudota joltakulta kievarin vieraista, joka saattaisi tulla etsimään sitä. Niinpä hän heitti turkin kärryihinsä ja kysyi kotiin palattuaan tiesikö joku sen omistajasta. Kievarin väki ei kuitenkaan muistanut nähneensä turkkia koskaan ennen.

Turkki roikkui kauan unohduksissa renkituvan uuninloukossa. Kukaan ei tuntunut kaipaavan sitä.

2.

TIEN VARRESSA seisoi korkea siirtolohkare, jonka päällä nökötti lumikinos kuin kivijättiläisen päähän vedetty valkoinen turkislakki. Tuomas lykkäsi sauvoillaan vauhtia ja hiihti nopeasti sen ohi. Kiveä kutsuttiin Ryövärinkiveksi, sillä rosvot olivat joskus vaanineet sen takana matkustavaisia. Ei hänellä kyllä mitään ryöstämistä ollut. Reppu selässä ei painanut paljon, siellä oli vain pieni kirja ja hiukan vaatteita.

Hän oli toivonut pääsevänsä perille Kellojärven kievariin ennen auringonlaskua ja olisi päässytkin ellei nuoskalumi olisi takertunut yhtä mittaa suksien pohjiin. Taas kerran hänen täytyi pysähtyä, riisua sukset jaloistaan ja hinkata pois lumipaakkuja. Lapaset olivat jo aikaisemmin kastuneet siinä puuhassa ja käsiäkin palelsi.

Hämärä laskeutuisi ennen kuin hän ehtisi ohittaa Konttovaaran, eikä se ollut hyvä asia. Väitettiin, että siellä asui peikkoja. Konttovaaran mutkassa hevoset usein säikkyivät, kärryt tai reet kiisivät niin, että matkustajat joutuivat pitämään kiinni henkensä kaupalla. Kerrottiin kaikenlaista muutakin kummallista.

Tuomas jatkoi suksenpohjien hinkkaamista senkin jälkeen, kun ne olivat jo aivan puhtaat ja yritti miettiä vaihtoehtoja.

Jos hän jäisi vähän odottelemaan, tietä pitkin tulisi hyvällä onnella reki, jonka takalaudassa roikkuen pääsisi pahan paikan ohi. Mutta hän oli hiihtänyt jo pitkän matkan ja ainoastaan yksi reki oli ajanut hänen ohitseen. Vastaan oli tullut vain ratsumies ja jalkapatikassa tallustava mummo. Ei kannattanut jäädä, mutta takaisinkaan hän ei kyllä kääntyisi.

Läheltä kuului kirahtava vihellys. Lintu jolla oli ruosteenpunainen rinta keikkui männynoksalla miltei käden ulottuvilla.

– Terve, kuukkeli, Tuomas sanoi. – Minä olen menossa pikkurengiksi Kellojärven kievariin. Et usko, vai? Se on kuule meikäläisen ensimmäinen työpaikka. Saan ruoan ja vaatteet ja vähän palkkaakin. Mitäs sanot?

Lintu vihelsi taas, katseli häntä uteliaana ja pyrähti sitten tiehensä.

Oli ehkä tyhmää puhua linnulle, mutta Tuomas oli rohkaistunut omista sanoistaan. Sitä paitsi jos tarkkoja oltiin, hän ei ollut koskaan kuullut, että kenellekään olisi käynyt kovin hassusti Konttovaaran mutkassa. Yleensä selvittiin hevosen karkaamisella, reen kaatumisella ja muutamalla mehevällä mustelmalla takapuoleen, kun matkustaja sinkoutui reestä tielle.

Tuomas potkaisi jäätyneen hevosenkakkaran tienviereen.

Sukset siis takaisin jalkaan vain! Täältä tullaan. Minähän en peikkoja pelkää!

Onneksi maantietä pitkin oli helppo hiihtää, eikä siltä päässyt eksymään sivuteille, koska molemmin puolin oli hankeen isketty merkiksi havunoksia. Ja mitä siitä, että pian olisi yö. Kuu oli jo ilmestynyt taivaalle keltaisena ja pyöreänä kuin voisilmä puurossa. Sen valossa näki hiihtää melkein yhtä hyvin kuin päivällä ja sukset luistivat taas mainiosti.

Tie kohosi Konttovaaran rinnettä ylös ja Tuomas kipusi sitä niin nopeasti kuin pääsi.

Jostakin puhalsi kylmä tuulenpuuska viilentämään lakin ja takin välissä paljaana olevaa niskaa. Ihan kuin jokin olento olisi leijunut kintereillä ja puhaltanut siihen kylmän henkäyksen. Oliko vaaralla alkanut tuulla? Tuomas vilkaisi nopeasti taakseen. Äh, mitä roskaa, hän ajatteli. Ei siellä mikään leijunut eikä tuulikaan ollut erityisen kova, vaikka humisuttikin puunlatvoja.

Ylhäällä rinteessä oli peikkojen luola, niin sanottiin, vaikkei sen suuta pimeässä voinut erottaa. Katajaisen talon sokea vaari oli kylläkin väittänyt, että peikot olivat ajat sitten muuttaneet ihmisten tieltä kauemmas korpeen. Mutta kuka sen tiesi?

Tästä oli päästävä nopeasti ohi. Tuomas ponnisti sauvoillaan vauhtia ja lähti liukumaan alamäkeen. Kuun valovirrat vuorottelivat varjojen kanssa, vipattivat tiellä kuusten muodostamassa kanjonissa. Silmäkulmastaan hän näki liikettä ylhäällä rinteessä.

Kiiluiko tuulessa liikkuvien havujen välissä silmiä?

Tuomas hätkähti. Jotakin oli tulossa alas rinnettä kovaa vauhtia. Hän kiljaisi, käänsi suksensa ristiin ollakseen törmäämättä, jarrutti, horjahti ja lensi nurin kinokseen. Tumma pyörivä kerä vilisti suoraan häntä kohti runkojen välistä ja lennähti tielle.

Hädissään, suu täynnä lunta, yskien ja sylkien Tuomas kömpi jaloilleen. Mikä hänen päälleen oli hyökännyt? Hän tuijotti hetken keskellä tietä nököttävää möhkälettä. Se liikahti, nosti päätään ja hän näki pitkät korvat.

Rusakko mokoma, Tuomas ajatteli puistellessaan lunta vaatteistaan. Pelästytti minut miltei puolikuoliaaksi.

– Häivy siitä! hän ärähti jänikselle, joka loikkasi tien toiselle puolen ja katosi metsään.

Jalat tuntuivat hiukan huterilta säikähdyksen jälkeen, mutta mitä kauemmas vuoresta Tuomas pääsi, sitä rennommalta olo tuntui ja sitten hän jo nauroi isoon ääneen.

Nolo juttu. Hän ei kyllä ikinä kertoisi kenellekään, että oli säikkynyt jänistä.

Tuomas tuli koko ajan yhä paremmalle tuulelle. Revontulet leimusivat taivaalla, vihreät liehuvat nauhat, ja kohta Kellojärven kievarin valot alkoivat jo pilkottaa puunrunkojen takaa. Siellä hänen määränpäänsä oli.

Kaksikerroksinen kievarirakennus seisoi pienen mäen päällä. Yläkerroksen ikkunat olivat pimeinä, mutta alempi kerros valaistu. Tummia ihmishahmoja liikkui niiden takana. Tallin suunnasta kuului hevosen hirnahdus. Pihalla roihusi tervapata ja koira alkoi haukkua.

Pieni pystykorva ryntäsi Tuomasta vastaan, rähisi ensin, mutta alkoi tehdä tuttavuutta, kun hän nosti suksiaan seinää vasten. Hän rapsutti koiraa korvan takaa ja sen ärhentely muuttui ystävälliseksi vikinäksi.

Hetken ovella arkailtuaan hän kopisti lumen jaloistaan ja meni sisään.

3.

KELLOJÄRVEN KIEVARIN avarassa vierastuvassa nuori nainen ja tyttö korjasivat astioita pitkältä ruokapöydältä. Tuomasta ujostutti, kun he kääntyivät katsomaan. Hän otti pipon päästään ja toivotti hyvää iltaa.

Nainen vilkaisi Tuomasta ohimennen, mutta katsoi sitten tarkemmin ja hymyili niin että poskiin tuli kuopat. – Tuomashan sinä olet, vai mitä? Odoteltiin sinua jo iltapäivällä ja ehdittiin syödäkin, mutta käy istumaan, niin haen sinulle jotakin haukattavaa. Minä olen Katriina ja hoidan kievarin ruokakomentoa.

Tuomas istahti varovasti penkille pöydän ääreen.

– Isäntä on poissa kotoa ja emäntä kutoo kangastaan, mutta eipä heitä tässä tarvitakaan, Katriina sanoi. – Sinä tulit niin kuin oli puhe. Mitä Katajaisen taloon kuuluu? hän rupatteli asettaessaan Tuomaan eteen leipää, palan makkaraa ja kotikaljatuopin.

Tuomas kertoi entisen kotitalonsa kuulumiset. Katajaisen vaari oli kuollut kesällä, mutta sehän täällä jo tiedettiinkin. Muuten kaikki oli entisellään. Hän oli jännittänyt niin paljon tuloaan, että huomasi vasta nyt olevansa nälkäinen ja haukkasi ison palan leipää.

– Hyvä, kun ruoka maistui, Katriina sanoi, kun Tuomas oli syönyt viimeisen murusen ja tyhjentänyt maitomukinsa. – Tervetuloa taloon. Anni näyttää sinulle paikkoja.

– Lähdetään heti, sanoi tyttö joka oli tullut istumaan vastapäätä pöydän toiselle puolelle ja katsellut hänen syömistään.

Tuomas oli vilkuillut Annia salaa, mutta tytön harmaiden silmien utelias tuijotus oli saanut hänet kääntämään aina katseensa syrjään. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenelläkään tytöllä samanlaista tukkaa kuin Annilla. Se oli vaalea ja paksu, mutta nirhitty aivan lyhyeksi. Hiustupsut sojottivat sinne tänne epäjärjestyksessä kuin siilin piikit.

Anni otti myrskylyhdyn ja he menivät yhdessä pihalle. – Missä sinun tavarasi ovat? tyttö kysyi, seisahti keskelle pihaa ja katseli ympärilleen kuin nähdäkseen Tuomaan muuttokuorman.

– Ei minulla ole muuta kuin tämä reppu, Tuomas sanoi. – Repussa on vähän vaatteita ja kirja.

– Osaatko sinä lukea?

– Katajaisen vaari opetti. Sinä olet kai isännän tytär?

– Olen. Ja emännän kanssa, Anni tirskahti.

Renkitupa oli erillinen hirsimökki tallin vieressä. Anni avasi oven ja päästi Tuomaan edellään sisään. Pienen huoneen kaksi ikkunaa olivat vastakkaisilla seinillä ja molempien alla oli vuode ja sen vieressä matala kaappi. Nurkassa seisoi harmaaksi rapattu uuni, pari tuoliakin oli, mutta ei muita huonekaluja.

– Sinä voit valita vuoteen. Täällä ei ole asunut ketään vähään aikaan. Edellisen kyytimiehen pesti päättyi vuodenvaihteessa ja hän muutti toiseen lääniin, Anni selitti. – Joudut jakamaan renkituvan uuden rengin kanssa sitten, kun isä saa jonkun pestatuksi. Isä kyyditsee kaikki vieraat nyt itse. Hän lähti keskipäivällä viemään erästä kauppiasta kirkonkylään ja palaa kotiin vasta huomenna.

Tuomas mietti hetken ja päätti valita pihanpuoleisen ikkunan alla olevan sängyn.

– Me ollaan samanikäisiä, vai mitä? Anni sanoi. Hän valaisi lyhdyllään Tuomasta päästä jalkoihin. – Minä näytän sinua vanhemmalta, hän totesi. – Ja sinä olet minua vähän lyhyempikin.

Kysymys iästä oli Tuomaalle aina vaikea, koska hän ei tiennyt sitä tarkkaan. Hänet oli löydetty lumihangesta, kun hän oli ollut noin vuoden vanha. Hänen vanhempiaan ei koskaan tavoitettu ja suurimman osan elämästään hän oli ollut huutolaisena Katajaisen talossa.

Annin sanat harmittivat häntä hiukan, ja hän päätti olla yhtä suorapuheinen kuin tämä: – Sinä vain näytät pitemmältä, kun sinulla on niin pitkät jalat. Ja minä kasvan koko ajan, Tuomas sanoi. – Ensi vuonna sinun täytyy katsoa minuun ylöspäin, saat nähdä.

Vastaus nauratti kovasti tyttöä ja Tuomas mietti hetken, nauroiko tämä hänelle. Ei varmaankaan. Anni ei näyttänyt ilkeältä, iloiselta vain.

Tuomas heitti reppunsa sängyn päälle, ja istahti sille kokeillen patjaa, jonka oljet rahisivat hänen allaan. Anni meni istumaan toiselle sängylle.

– Kuinka sinä uskalsit tulla pimeässä Konttovaaran ohi? Etkö sinä pelännyt peikkoa? Anni kysyi.

– En ollenkaan, Tuomas väitti. – Ei siellä näkynyt mitään kummaa.

– Kyllä sinä takuulla vähän pelkäsit, Anni virnisti.

– No joo, ehkä vähän, Tuomas myönsi ja nolostui. Tyttö taisi lukea hänen ajatuksiaan.

– Meidän Rusko pillastui kerran Konttovaaran mutkassa ja alkoi potkia niin, että kärryjen aisa katkesi, Anni sanoi. – Mitä se olisi pelästynyt, jos ei peikkoa?

– Sokea vaari väitti, että peikot muuttivat pois Konttovaaralta jo silloin kun ihmiset tulivat näille main, Tuomas sanoi.

– Kyllä minäkin olen siitä kuullut. Peikkojen ja ihmisten välille syttyi sota ja peikot heittelivät ihmisiä kivillä saadakseen heidät lähtemään pois. Sen vuoksi Kellojärvi on niin täynnä kareja ja luotoja, Anni sanoi. – Mutta entä jos peikot ovat tulleet takaisin? Oletko miettinyt ikinä sitä?

– En minä oikein usko, Tuomas sanoi.

–Viime kesänä minä olin Elman kanssa marjassa Konttovaaran alarinteellä ja ihan huomaamatta me jouduimme lähelle luolan suuta. Siellä oli paljon mustikoita, mutta Elma sanoi kuulevansa outoa kohinaa pensaista. Minä en oikeastaan kuullut, mutta pelästyin kuitenkin. Me juoksimme pakoon niin että oltiin kompastua hameisiimme.

– Eihän kukaan ole nähnyt peikkoa oikeasti.

– Ei olekaan. Minä olisin utelias näkemään, mutta katselisin sellaista otusta mieluiten turvallisen välimatkan päästä, Anni sanoi ja nousi seisomaan. – Oliko sinusta hauska tulla meille tallirengiksi?

– Odotin oikein. Minä pidän hevosista, Tuomas sanoi.

– Minä olen hoitanut hevosia viime päivinä, kun ei ole ollut ketään muutakaan sitä tekemässä, Anni sanoi. – Mennään katsomaan tallia.

4.

TALLISSA OLI pilttuissaan kolme talon hevosista, suurikokoinen harmaa ja kaksi sitä hiukan pienempää maitokahvin väristä liinaharjaa.

– Harmo, Kahvi ja Kerma, Anni esitteli. Nämä ovat kaikki meidän omia. Neljäs on Rusko ja se on nyt isän matkassa. Nuo tyhjät karsinat ovat vieraiden hevosia varten. Joskus talli on täynnä hevosia ja monet joutuvat jäämään pihalle. Näet sitten Vilpun päivän markkinoiden aikaan, mikä vilske täällä on.

Tuomas kävi taputtamassa Harmoa, joka rouskutti heinää, huiski hännällään, eikä kiinnittänyt häneen juuri huomiota. Se oli tukevajalkainen hevonen, varmasti vahva vaunujen vetäjä. Talli oli siisti, hevosilla oli edessään heiniä ja juoma-astiatkin oli täytetty.

– Minä olisin hyvä tallirenki, enkö vaan? Anni sanoi, kun näki hänen katselevan ympärilleen.

– Siltä näyttää. Hevosia voisi ehkä vähän harjata.

– Siitä ne kyllä aina pitävät.

Anni ojensi hyllyköstä suan Tuomaalle ja otti itse toisen. Tyttö alkoi sukia Kermaa, mutta kun Tuomas meni Harmon pilttuuseen, hän sanoi:

– Anna Harmon olla.

– Miten niin?