Tuulensieppaaja

By Ville Suhonen

Kulkiessaan yksin tunturissa setänsä kasvattama Tuuli ystävystyy naalin kanssa. Hän viihtyy Tuulensieppaaja-naalin seurassa paremmin kuin ihmisten, mutta myöhemmin hän kuulee, että jotkut pitävät naalin näkemistä vaaran merkkinä. Kun alueen naalit joutuvat ahtaalle kansainvälisen kaivosyhtiön vallatessa tunturimaita, Tuuli käy taistoon Tuulensieppaajan ja sen lajitovereiden puolesta. Hän saa vastaansa koulukiusaaja Jounin, jonka isä on kaivosbisneksessä. Vastakkainasetteluita on kuitenkin mahdotonta välttää, kun kyseessä on luonnonsuojelu.Tuulensieppaaja on Lappiin sijoittuva seikkailu Poika ja Ilves -elokuvan luoneelta Ville Suhoselta. Tempaudu mukaan jännittävään ja koskettavaan koko perheen tarinaan!Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728117569

Book preview

Tuulensieppaaja

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2005, 2022 Ville Suhonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728117569

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Silvalle,

isältä

Prologi

Kaukana Pohjois-Lapissa, jylhän Pirunpään tunturin kupeessa, kohoaa suuri yksinäinen kivi, pyhä seita.

Lähtiessään pyyntimatkalle metsästäjä käy seidan luona toivomassa itselleen metsästysonnea. Hän tuo seidalle uhreja; taimenen tai siian päitä silloin kun ollaan matkalla kalaan, petoeläinten luita kun metsästetään muuta riistaa. Poromiehet tuovat poronsarvia, pääkalloja, ydinluita, joskus kokonaisia eläimiäkin. Seitaa tulee myös aika ajoin voidella kalan- tai poronrasvalla. Vastapalvelukseksi se suojelee kylää, sen väkeä ja poroja.

Mutta kaikille seidalla käynti ei ole sallittua. Naisten ja eläinten tulee pysyä kaukana siitä.

Eräänä talvipäivänä Kokon Jussi on lähdössä kalaan. Hän on tyytyväinen elämäänsä, poroelo on kasvanut ja hänestä on tullut seudun vaurain poromies.

Hän on tuomassa kaloja seidalle, kun hän huomaa kiven luona pienen ketun. Sillä on liehuva pörröhäntä ja kirkkaan valkoinen turkki. Jussi tunnistaa eläimen naaliksi, vaikkei ole sellaista aiemmin nähnyt. Lapissa sitä kutsutaan njallaksi, tyhmänrohkeaksi. Ja sitä se onkin.

Jussi hätyyttää naalin tiehensä ja asettaa kalat kiven juureen. Mutta naali palaa pian takaisin eikä välitä Jussin ahdisteluista. Sen sijaan naali alkaa syödä uhrikaloja. Jussi raivostuu ja läimäyttää naalia pyssyn perällä, mutta naali nappaa yhden kalan mukaansa ja menee pureskelemaan sitä toiselle puolelle seitaa.

Jussi hermostuu ja päättää ampua tunkeilijan. Mutta hänen aseensa menee epäkuntoon eikä laukea. Naali ei ole huomaavinaankaan. Kun se on saanut yhden kalan syödyksi, se tulee Jussin viereen kerjäämään lisää. Jussi lähtee ärtyneenä matkoihinsa.

Naali seuraa Jussia aina kylän rajoille saakka. Kun Jussi tapaa tuttujansa kylätiellä, hän pyytää heitä mukaansa katsomaan harvinaista eläintä. Mutta naalia ei näy enää missään.

Sen jälkeen monet metsästäjät vievät kaloja seidalle vain siinä toivossa, että näkisivät eläimen. Naali ei kuitenkaan ilmesty. Ehkä sillä on ollut asiaa vain Jussille. Jotain tärkeää asiaa, sanotaan.

Viikon kuluttua Kokon Jussi hukkuu pyyntireissullaan. Jäät pettävät joen virtapaikasta eikä kukaan kuule avunhuutoja. Pian sen jälkeen seidalle ilmaantuu lauma naaleja. Metsästäjät näkevät eläimet ja ampuvat jok’ikisen. Kyläläisten mielestä naali oli ollut haltia, joka oli tullut kertomaan huonoja uutisia. Sellaisia ei haluta enää nähdä.

Mutta naaleja tulee vain lisää. Ne lisääntyvät ja kesyyntyvät niin, että aluetta aletaan kutsua Njallavaaraksi. Siellä elää kymmeniä naaleja ja ne vierailevat seidalla säännöllisesti.

Metsästäjät tajuavat, kuinka helppo saalis eläin on. Seidalle ei kohta enää uhratakaan pyyntionnen vuoksi, vaan sinne tuodaan kalaa naalien houkuttelemiseksi. Ensin käytetään syöttirautoja, mutta aikaa myöten rautojen kokeminen käy metsästäjien mielestä liian työlääksi ja naalit päätetään yksinkertaisesti ampua. Paksusta, pehmeästä turkista kyläläiset saavat hyvät rahat. Monet jättävät poronhoidon.

Lopulta kaikki alueen naalit on tapettu eikä uusia enää tule. Helppoihin turkisrahoihin tottuneet kyläläiset huomaavat elantonsa kapenevan. Katkeruus synnyttää riitoja, porovarkaudet lisääntyvät ja monet kyläläiset joutuvat etsimään muita töitä.

Kuluu vuosikymmeniä, Kokon Jussin pojanpojanpoika, Antti, on perinyt isänsä porot ja elämä hymyilee. Antti pystyttää uusia poroaitoja, rakentaa kylälle ja suunnittelee alueen tulevaisuutta. Hänen työnsä ansiosta kylän elämään tulee ryhtiä. Rakennusurakat pitävät kyläläiset virkeinä. Maisemat muuttuvat ja elämä sen myötä. Mutta tärkein Antille on kuitenkin hänen pieni tyttärensä, Tuuli, jonka hänen vaimonsa, Maaret, on vastikään synnyttänyt.

Eräänä kuulaana talvipäivänä Antti on viemässä heinää Njallavaaraan, jossa hänen tokkansa on jäkälää kaivamassa. Paluumatkalla hän poikkeaa Pirunpään kautta ja näkee suurella seidalla naalin. Naali tuijottaa herkeämättä miestä, Antti jää tuijottamaan takaisin. Se olisi helppo saalis, mutta Antti on jättänyt kiväärin kotiin.

Antti ei mainitse asiasta Maaretille, mutta kertoo siitä äidilleen Inkalle ja veljelleen Heikille. He varovat visusti levittämästä tietoa. Kyläläiset saavat kuitenkin vihiä ja huhu lähtee leviämään. Naalia pidetään etiäisenä, joka on tullut kertomaan huonoja uutisia Kokon perheelle.

Viikon kuluttua Tuuli-vauva sairastuu vakavasti. Ankarana pakkasyönä Antti ja Maaret lähtevät viemään lasta lääkäriin. Maaret istahtaa ahkioon porontaljaan kääritty Tuuli sylissään. Pieni vauva puristaa tiukasti joutsenen luusta tehtyä helistintä, taikakalua, joka suojelee pahalta.

Antti suuntaa moottorikelkkansa pimeään kairaan. Revontulet loimuavat taivaalla, jäätävä viima puskee vastaan. Antti seuraa lumen peitossa olevan joen vartta, mutta ei huomaa virtapaikkaa.

Mitä tuona yönä todella tapahtui, sitä kukaan ei tarkalleen tiedä. Sinä yönä syntyi kuitenkin legenda, joka seuraa Tuulia koko hänen elämänsä.

Ensimmäinen osa

1. Luku

Tuuli astui jokeen. Vesi oli jäätävän kylmää. Kirjava kivi kimmelsi joen pohjassa. Sellaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen täytyi saada se. Kun hän nosti kiven vedestä, se muutti heti väriään. Auringonsäteet hohtivat sen läpikuultavalta, tummanpunaiselta pinnalta. Hän käänteli sitä. Se oli hänen kämmentään pienempi, mutta se oli silti ainutlaatuinen.

Tuuli katsoi maassa olevaa sydämenmuotoista kuviota, jonka hän oli tehnyt sinä päivänä löytämistään kivistä. Uusin oli kaunein kivi, minkä hän oli joenrannasta ikinä löytänyt. Mutta vielä sitä ei voinut jättää paikoilleen. Hän halusi näyttää sen ensin isälle ja mummille.

Hän kiipesi Pirunpään rinnettä. Sieltä näki laakson yli Hietavaaraan. Nuotion savu paljasti porotokan laidunpaikan. Siellä oli Inka-mummi laittamassa ruokaa poromiehille.

Tuuli lähti juosten alas. Hän saattaisi ehtiä perille ennen kuin tokka jatkaisi taas matkaa. Hän juoksi suorinta reittiä yli suuren rakan, vaikka sulava lumi oli muuttanut maaston soseeksi. Horroksesta herännyt sisilisko vipelsi kivenkoloon karkuun. Pulmunen tervehti piipittäen. Hän laskeutui rinnettä, mustat hiukset liehuivat valtoimenaan ja niitä täytyi huitaista sivuun. Hän yritti astella päivien kautta, mutta joutui kiertämään palsakummun, joka oli vielä paksujen kinosten peittämä, laukkasi lotisevaa paljakkaa, väisteli etelärinteiltä tulvivia puroja. Tätä reittiä hän oli kulkenut sadat kerrat ennenkin.

Tuuli näki Inkan vilkuttamassa. Mummi oli huomannut hänet hyvissä ajoin, kun hän kiiruhti rinnettä alas. Inkan leveä hymy erottui kauas, menninkäisen kasvot, silmät syvällä, katse terävä, joskus pelottavakin, ja vaaleanharmaat hapset, jotka valuivat hartioiden yli. Siellä hapsien välistä välkehtivät Inkan korvarenkaat, joita Tuuli oli halunnut aina pikkulapsena kiskoa, mutta Inka oli kieltänyt eikä ollut suostunut koskaan renkaita riisumaan.

Nuotion vierellä oli telttakangasta ja tukikeppejä, joista oli tarkoitus kyhätä kota huonon sään varalta. Nyt ilma oli keväisen kirpeä ja tuli roihusi tasaisesti. Paistetun kalan tuoksu leijui Tuulin nenään. Inka käänsi kaloja paistinpannussa ja sekoitti pienellä puukarahkalla pannukahvia.

– Katso, mitä mä löysin, Tuuli sanoi ojentaessaan kiven.

– Harvinaisen kaunis, Inka ihasteli. – Voisikohan se olla…? En minä tiedä. On niin värikäs.

– Se oli joenrannassa. Mä luulen, että siinä on granaattia.

– Näytä isällesi.

Vastakkaiselta rinteeltä nousivat juuri Heikki ja Tuomas, he olivat lopettamassa töitään. Heikkikin hymyili nähdessään Tuulin. Oli ylpeä, kun tyttö tiesi oikeat ajat ja paikat tulla.

Heikki käveli paksut maastosaappaat lonksuen, karvareuhka vinosti päässä, ja kun Tuuli nosti kiven näytille, nousi Heikin partasuulle hymy.

– Kultaako sinä jo löysit?

– Ei, tämä on onnenkivi, Tuuli sanoi salaperäisesti ja ojensi kiven Heikille.

– Arvokkaampi kuin yksikään kultakimpale, vai? Heikki hymähti tyytyväisenä ja tutki kiveä. – Sä olet oikea onnentyttö. Tiedätkös sitä?

– Älä viitsi, Tuuli naurahti.

– Tuulihan ihan punastuu, sanoi Inka ja kutsui kaikki syömään.

– Päivän paras hetki lähestyy, Tuomas lausahti ja nuuhki pannusta höyryäviä aromeja.

Tuomas oli nuori poromies, jonka oma tokka oli pieni eikä taannut hänelle elantoa. Siksi hän auttoi Heikkiä tämän töissä ja sai näin hieman lisätienestiä.

He söivät hiljaisuuden vallitessa, kiireesti jotta ehtisivät jatkaa vielä töitä ennen illaksi ounasteltua räntäsadetta. Tuuli hörppi paksua, vahvaa kahvia siinä missä aikuisetkin.

Porot olivat levittäytyneet tunturin rinteille jätystämään jäkälää. Lähimpänä oli laiha vaadin, poroemo, ja sen jaloissa pieni vasa. Vaadin ei antanut vasan imeä, vaikka se kovasti olisi maitoa kaivannut. Heikki huomasi Tuulin katsovan vasaa ja arvasi tämän ajatuksen.

– Varo sitten, ettei se hotki, Heikki sanoi ojentaessaan Tuulille tuttipullon.

– Kyllä mä osaan.

Tuuli nappasi napakasti vasaa kaulasta ja vaikka se aluksi hieman riuhtoikin, sillä ei ollut mahdollisuutta karata tytön otteesta. Ja sen jälkeen kun Tuuli oli työntänyt tuttipullon sen turvalle ja ensimmäiset maitopisarat olivat valuneet sen suuhun, ei vasalla ollut enää aikomustakaan häipyä. Se nautti täysin siemauksin Tuulin tarjoamasta maidosta.

Tuuli katsoi, kun Heikki ja Tuomas söivät nieriää yhtä ahnaasti kuin vasa imi maitoaan. Kalanrasva valui miesten suupielistä. Heikki vilkaisi Tuulia ja heidän katseensa kohtasivat. Tällaisten hetkien vuoksi Tuuli halusi lähteä yhä useammin Heikin mukaan tunturille, olkoon aika ja sää minkälainen hyvänsä, olkoon reissu kuinka pitkä tahansa.

Vasa ryysti viimeiset pisarat pullosta ja rimpuili vapaaksi. Heikki lopetteli ateriaansa ja rassasi piippunsa. Tuuli katsoi ohilentäviä pilviä ja veti henkeä. Tunnelma oli yhtä leppeä kuin aikaisemmin päivällä, kun hän oli maannut tuntikaupalla joenrannalla ja hyräillyt itsekseen. Virtaava vesi oli soinut taustalla. Riekot olivat yhtäkkiä pyrähtäneet lentoon ja kun hän oli yrittänyt muistaa, mitä oli ajatellut, hän oli huomannut, ettei ollut varmasti ajatellut yhtään mitään. Rauha oli ollut maassa ja kaikki hyvin.

Sitten hän oli lähtenyt kahlaamaan jokeen ja löytänyt kiven.

Tuuli asetti granaatin kirjoituspöytänsä vieressä olevalle hyllylle. Hyllyssä oli kirjava kokoelma erilaisia kiviä, jotka eivät olleet päätyneet Tuulin muotoilemiin kivirakennelmiin: läpinäkyvä vuorikide, violetti ametisti, vihertävä jaspis, punainen korundi. Hyllyssä oli myös vaaleanharmaa joutsenen sulka, virttynyt nallekarhu ja pala kivettynyttä kelopuuta. Tuulille se oli oikea aarrehylly.

Hyllyn vieressä oli punainen kiisa, arkku, johon Tuuli oli päättänyt kerätä tavaroita, joita muut eivät saisi nähdä. Arkkua ei oltu lukittu, sillä Tuuli ei ollut laittanut sisälle vielä mitään. Ei ollut tavaroita, joita hän olisi halunnut piilottaa eikä ollut ketään keneltä niitä olisi piilottanut.

Vaatekaapin oveen oli kiinnitetty suuri maastokartta Tuulin kotiseudusta. Karttaan oli kiinnitetty kymmeniä punaisia ja sinisiä nuppineuloja. Kukaan muu kuin Tuuli ei tiennyt, mitä nuppineulat merkitsivät. Ei edes Heikki. Mutta jos olisi käynyt kaikissa niissä paikoissa, joihin neulat oli merkitty, olisi saattanut ymmärtää.

Tuuli otti nuppineularasiasta punaisen neulan ja kiinnitti sen tarkasti valittuun kohtaan: joenrantaan Pirunpäästä suoraan kaakkoon. Siihen hän oli tänään kivirakennelmansa tehnyt.

Uutta sinistä neulaa hän ei tänään kiinnittänyt, mutta sen sijaan siirsi muutamaa eri paikkaan. Ne olivat hänen havaitsemiensa eläinten sijainnit. Kun nuppineulat oli aseteltu paikoilleen, hän tunsi hallitsevansa tätä seutua kuin kotiaan.

Tuulin huone oli pieni eikä sinne mahtunut kirjoituspöydän, hyllyn ja vaatekaapin lisäksi muuta kuin sänky. Mitään muuta Tuuli ei halunnutkaan, sillä muuten hän ei olisi voinut istahtaa huoneen keskellä roikkuvaan tankoon ja alkaa keinua. Hän saattoi istua siinä keinahdellen puoli tuntia, tunninkin, ja vain katsella ulos ikkunasta. Ikkunan edessä näkyi matalaa koivikkoa, sen takana avautuivat Susivuoman laaksot ja Hietavaaran tunturit, asumaton erämaa, joka oli hänen kotiseutunsa. Siellä elivät hänen naapurinsa, joiden joukossa ei ollut lainkaan ihmisiä, vaan vain eläimiä. Ja Tuuli tunsi ne kaikki.

Tuuli meni alakertaan, kellahti sohvalle ja huoahti raukean tyytyväisenä. Heikki tulla rojahti Tuulin viereen, minkä seurauksena kiikkerän lattialankun päällä oleva jalkalamppu heilahti voimakkaasti. Tuuli ja Heikki katsoivat lamppua, mutta eivät tehneet elettäkään estääkseen sitä kaatumasta. Se heilahteli puolelta toiselle, kunnes äkkiä asettuikin paikoilleen. Tuuli ja Heikki vilkaisivat toisiaan, kaikki meni niin kuin aina oli mennyt, lamppu ei koskaan kaatunut.

Vaikka Tuulin kotitalo oli kylällä asuvien mielestä rähjäinen ja asumiskelvoton, Tuulia talon kunto ei haitannut. Hän ei osannut vaatia enempää. Hän tiesi, että Heikiltä ei liiennyt aikaa korjaamiseen ja paikkaamiseen. Maali oli haalistunut, katto kulunut ja ulkolaudoitus hilseillyt. Lattia oli monista kohdin kolhiintunut ja lankkujen väleissä oli rakoja, joista muurahaiset, hiiret ja hämähäkit kömpivät sisälle.

Tätä Tuuli oli katsellut koko lapsuutensa: punaruskeaa hirsiseinää, valkoisia ikkunanpuitteita, vihertävää takkaa, jossa tuli paloi joka ilta, kylminä talvina päivälläkin. Sohvaa, jonka pehmusteiden väliin saattoi piilottaa salaisia esineitä, joita ei sitten myöhemmin enää löytänytkään. Ja lamppua joka heilui lankun päällä, vaikka sen olisi voinut siirtää viisi senttiä sivummalle. Mutta Tuuli ei halunnut. Ja hän tiesi, että Heikki oli samanlainen. Kaikki oli asettunut paikoilleen eikä mikään muuttuisi, jos Tuuli saisi päättää.

Tuuli sytytti öljylampun ennen kuin astui pimeään vajaan. Se oli täynnä työkaluja ja romua. Paksut hirret tuoksuivat savulta ja poronlihalta. Lihakimpaleita oli varastoitu seinustalle riippumaan. Tuuli suuntasi kohti kaukaisinta nurkkaa, kaapi kuivaa heinää sivuun ja otti esiin pienen puisen laatikon, jonka kanteen oli pistelty reikiä. Laatikossa rapisi. Tuuli raotti varovasti kantta.

– Huomenna pääset takaisin kotiin, hän kuiskasi. – Mä lupaan.

Hän otti kangaspussista keräämäänsä sammalta ja ruohoa ja pudotti ne laatikkoon. Alkoi ahkera puputus. Tuuli asetti laatikon huolellisesti takaisin paikoilleen. Lopuksi hän vielä peitteli sen kevyesti heinillä. Reiät tuli kuitenkin jättää avoimiksi, muuten ei ilma kulkisi.

Tuuli lukitsi vajan oven ja oli juuri puhaltamassa öljylamppua sammuksiin, kun huomasi maassa jälkiä. Hän katsoi mietteliäänä maahan.

– Isä, hän huusi Heikille. – Tule katsomaan. Täällä on taas niitä jälkiä.

Heikki tuli tarkastelemaan varjoisaa kohtaa, josta lumi ei ollut vielä sulanut.

– Saakutin kettu. Sehän käy täällä jatkuvasti. Muista, ettei ovi saa jäädä ikinä lukitsematta.

– Mitä jos se on kiinnostunut mun esitelmästä, Tuuli sanoi naurahtaen ja vilkaisi vajan suuntaan.

– Ethän sä vaan ole ruokkinut sitä? Heikki kysyi.

– En tietenkään, Tuuli vastasi napakasti. Heikin kysymys ärsytti, ikään kuin hän olisi tehnyt jotain kiellettyä. – Sitä paitsi Inka sanoi, että se voi olla yhtä hyvin naalikin.

Heikki puuskahti äkkiä: – Ei täällä ole naaleja. Eikä varmasti tulekaan.

Saman tien hän lähti kävelemään kohti taloa. Tuuli yllättyi Heikin äänensävystä. Hän vakavoitui ja jäi miettimään, miksi jäljet olivat suututtaneet Heikin.

2. Luku

Vanha, ruosteinen jeeppi heittelehti keskelle erämaata vedetyllä soratiellä. Jouni istui isänsä vieressä etupenkillä ja tarkkaili, kuinka hyvin tämä ajoi tien vaikeat, kuoppaiset kohdat. Mitä ylemmäs tie nousi, sitä sohjoisemmaksi keli muuttui. Jounin äiti istui takapenkillä ja katseli ikkunasta, tarrasi mutkissa kiinni etupenkistä. Susivuoman laaksot näkyivät jo hyvin ja sen takana kohosi kauneudestaan kuulu Hietavaara.

Jouni katsoi isää, joka oli hyvällä tuulella ja vihelteli. Uusi, punainen lippalakki näytti kuitenkin oudolta. Tähän asti isä oli käyttänyt kyläkaupasta ja huoltoasemalta saadut lippikset niin loppuun, että ne lopulta