Suru, ankara ilo

By Liisa Mäntymies

Rakkaus ei pääty kuolemaan.Kun puoliso kuolee, alkaa matka, joka tuntuu alkuun loputtoman pitkältä. Se on matka itseen ja samalla yhdessä koettuihin hetkiin. Kun menetys tuntuu kaikkein tuskallisimmalta, voi olla vaikea uskoa, että vielä joskus helpottaa. Yhdessä saatu hyvä kirkastuu kuitenkin vähitellen, eikä ikimuistoisista hetkistä tarvitse luopua, vaikka puoliso on kuollut.Suru, ankara ilo on koskettava kaunokirjallinen teos kumppanin menettämisestä ja kuvaus siitä, millaisia tunteita suruprosessiin kuuluu. Romaani luotaa syvällisesti ikävää mutta myös kirpeää kauneutta, jonka sureva voi alkaa nähdä ympärillään. Suositusta teoksesta on otettu monta painosta ja se on lohduttanut monia vaikeiden tilanteiden kanssa kamppailevia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425350

Book preview

Suru, ankara ilo

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2022 Liisa Mäntymies and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425350

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

… joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.

Paavalin kirjeestä roomalaisille, 56 jKr

Ollille, Okulle ja Viiville

Tuulastus

Orkneysaaren asukkaille kalat ovat pieniä hopeisia veljiä.

Menetin ääneni. Samalla koko olemus hiljeni ja vaimeni, mutta oli lähdettävä liikkeelle, ostamaan rohtoja.

Muistan hyvin päivän, jolloin viimeksi kävin naapuriapteekissa. Siitä on nyt pari vuotta. Oli elokuinen perjantai, satoi vettä; hain miehelleni lääkkeitä. Hän kuoli seuraavan viikon lauantaina, 20.8.1983.

Lauantai on päivä, jona muistellaan vainąjia ja Mariaa, Jumalanäitiä.

Ollilla oli ollut kuumetta ja kun oireet tulkittiin vilustumiseksi, määrättiin tautiin antibioottia. Vilustuminen ei ole vaarallista, ainoastaan harmillista, ja vaivat hoituvat muutaman päivän potemisella. Apteekkimatkalla kävin myös uudessa ruokakaupassa ja ostin silakoita, mutta ruoka ei maistunut kalastusneuvokselle — niin isä nimitti Ollia.

Vasta kun Olli oli kuollut, tuli apteekista ja kaupasta ja silakoista murheen symboleja, sillä sairauden kymmentä päivää on tuskallista ąjatella. Muistan noiden päivien huolen ja ahdistuksen, Ollin urhoollisuuden ja meidän avuttomuutemme, mutta muistan myös, miten tyyneys ja rauha asettuivat minuun.

Rohtoja ostaessani päätin käydä silakkakaupassakin. Halusin valloittaa sen takaisin elämääni, niin kuin lapsena laskettiin uudestaan hiihtomäki jossa oli kaaduttu. Menin kalatiskille. Ystävällinen poika hioi tomerasti veitsiä ja kysyi, mitä saisi olla. Pudistin päätä ja hymyilin. Mykän tulee hymyillä, ettei vaikenemista luulla tylyydeksi. Hän tulkitsi viestin:

— Katselemassa vai.

Kyllä, olin katselemassa. Katselin pitkään ja hartaasti muikkuja ja kirjolohia, joissa oli keltaisia koivunlehtiä, katselin muhkeitten ahvenien kirkkaanpunaisia eviä sekä haukia, joita Olli sanoi jeduandereiksi.

Kerran me koristelimme joulukuusen uistimilla. Tähden alle panimme yksitoistakiloisen kalan kuivatun pään. Meillä nous’ hauki puuhun laulamaan.

Tuskinpa myyjä arvasi, että eräs leskirouva siinä teki surutyötään kaloja katselemalla.

En ole käynyt saaressamme Virtasalmella. Sinne liittyy onnellisia muistoja, mutta lähtemättä on jäänyt. Saaressa olen avuton ilman Ollia. Yksin en osaa pystyttää tiipiitä, meloa kanoottia enkä kalastaa; olen puolikas, puolisoa vailla.

Mutta jonain päivänä lähden katsomaan paljaita tiipiin salkoja ja tyhjää nuotion paikkaa. Katselen katsellakseni.

Jääkausi synnytti järvet, mutta maa kohoaa hiljalleen, ja kymmenientuhansien vuosien päästä järvet kasvavat umpeen. Uusia aurinkokuntia syntyy taukoamatta.

Opiskeluaikoina olin pitkään hoidettavana samassa sairaalassa, jossa Olli kuoli. Muistan miettineeni, menisinkö koskaan naimisiin, saisinko lapsia, tulisiko minusta isoäiti. Ajattelin, että jos menisin naimisiin, niin mieheni olisi jo olemassa. Mietin kuka ja missä hän olisi, minkälaista elämää hän eläisi, pohtisiko hän samalla tavalla, tietämättä että hänen ajatuksensa tarkoittivat minua. Miten löytäisimme toisemme?

Seitsemän vuotta myöhemmin istuimme ystävien kanssa vappuna Vanhalla. Tunnelma oli ränsistynyt ja nukkavieru. Muuan merimies oli niin juovuksissa, että pysyi pystyssä vain kävelemällä käsillään.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kysyi Olli, jota tuskin tunsin, menisimmekö kihloihin.

Se oli oivalluksen hetki. Tajusin, että teko olisi oikea, hyvä ja välttämätön. Oivallus oli selkeää tietoa, valaistumista, tahtoa vailla tunnelmointia, se oli kirkas kuin lempeä salama. Näin elämämme valona, ympyränä, kehänä, spiraalina.

Teimme liiton. Tuttavasta tuli sulhanen. Voimakas virta alkoi kuljettaa meitä — tuli vain myöntyä ja sanoa tahdon.

Ystävät luulivat, että pilailimme.

Kesäkuussa meidät vihittiin.

Vuosia myöhemmin kysyin Ollilta, milloin hän tiesi rakastavansa minua. Mietittyään hän vastasi:

— Marraskuussa.

Minä olin rakastunut Olliin jo toukokuussa, kihloissa ollessamme. Mutta rakastuminen on vasta rakkauden alku, sadun olipa kerran.

Kahdeksantena kesänä Olli kuoli. Kuolintodistuksessa luki äkillinen munuaistulehdus.

Linnunrata on spiraali, ilmamassat liikkuvat spiraaleina, maasta nousee kielon spiraali.

Maapallo tuottaa joka hetki tuhat ukonilmaa, niistä syntyy sata salamaa sekunnissa: sähkö hengittää, purkaa ja lataa. Jatkuva liike on lepo.

Pohtiminen

Tahdotteko kuulla rakkaudesta ja kuolemasta? alkaa keskiaikainen tarina Tristanista ja Isoldesta.

Olli opiskeli valtiotieteitä Helsingissä, ja minä hoidin kirjailijayhdistystä Joensuussa. Toukokuun alussa Olli oli luonani, kunnes jouduin lähtemään työmatkalle. Matkustimme yhdessä Pieksämäelle asti. Sieltä hän kiijoitti kirjeen. Alkuosassa oli osuva kuvaus rautatieaseman ankeasta vessasta, vessan seinädebatista ja siitä, miten hän siihen osallistui. Kirjeen loppuosa oli toisenlainen:

Se mitä kiihkeimmin yrittää, pakenee ilkkuen. Ja kun alistuu, siinä se on, yrittämättä. Se ei pakene, se tulee luokse, täyttää sisältä ja ympäröi. Minä tiedän nyt. Tällaista tietoa ei voi yksi omistaa, sen voi saada vain, jos on kaksi. Se on tunteen, elämyksen ja luottamuksen tietoa. Ja minä luulin kaiken kokeneeni. Asiaa tarkoin tutkittuani päätin: ei enää kokemuksia.

Nyt ymmärrän, että kaikki on koettava, taivaan jano sammutettava. Kuinka voisi tuijottaa virtaan, jos mieli liikkuu kuin säikähtänyt ahven ämpärissä. Olen vapaa katsomaan virtaa. Ei ole halua, vaan lempeä tahto. Siinä virrassa on se kaikki, mitä ihmiset kutsuvat himoksi, kunniaksi, rakkaudeksi, seksiksi, uskollisuudeksi, vihaksi, katkeruudeksi ja muuksi Siellä ne ovat sopusoinnussa, sekin, että on julmaa olla erossa. Ero vetää pois virran rannalta.

Haluan tyyntyä kuin Heinävesi sinun lähelläsi. Luonto itse on tyyni, vaikka siinä kuohuu keväällä seksi, syksyllä myrsky, kesällä kypsyminen. Kun kuohuu tyynessä, se ikäänkuin salpaa hengen. Se mitä meille nyt tapahtuu, herättää minussa kauan tukahdutettuna olleen kaipuun. Sen kohde on jotain minussa, mutta tietä sinne on mahdoton löytää. Sen tien alku on meissä.

Me kuljemme kohti kuolemaa. Älä pelästy; ei äkillistä, julmaa, vaan onnellista raukenemista. Kuka ei haluaisi hiljaa hiipua Heinäveden rantoihin: lakata olemasta, tyytyä, tyyntyä. Silloin muuttuu hanhen huudoksi, metson pulputukseksi, havinaksi. Silloin on kaikkialla eikä missään. Sitä tarkoittaa, kun intiaanit siirtyvät autuaammille metsästysmaille. Se on melkein kuin viikinkien Walhalla. Se on sopusointu.

Tule stadiin niin mennään naimisiin.

Vaan sillee käymään. Vai tuunko mie sinne Joensuuhun. Voisi pormestarikaverisi mahdollisesti antaa alennusta.

Sedälleen Olli kertoi lähettäneensä kortin: Se on sitten menoa tämä kihlaus. Tuon Liisan näytille jahka kerkiän. Parasta kelvata. On vähän sellainen leijonankesyttäjän olo. Olli toivoi ymmärtävänsä savoa, jota setä puhui.

Koko ensimmäisen vuoden asuimme erillämme, kunnes pääsin tiedotussihteeriksi Helsinkiin. Kaipasin Ollia, olisin halunnut tutustua mieheeni, mutta ilmeisesti meidän piti harjoitella erossa olemista. Tilanne itketti ja raivostutti minua.

Kirjoitin Ollille tarinan Jelizavetasta ja Gavrilista, hänen rakastetustaan. Sijoitin tarinan 1800-luvulle. Kerroin sen kirjeessä, joka oli osoitettu kuvitellun Jelizavetan ystävälle:

Oi viime kesä, kesistä uskomattomin. Kuinka niin kävikään, että hurmaava ja miehekäs Gavril tuli maatilalleni pakoon suurta maailmaa. Kahden illan rupattelun jälkeen, puhuttuaan kalastuksesta ja šakista, hän kosi! Ja mikä ihaninta, hän, vaikka on käynyt Pietarin Sotilasakatemian, ei noudattanut etikettiä, vaan nojaili hoikan koivun runkoon. (Koivun nähdessäni muistan Gavrilin lujat reidet. Älkää pahastuko, arvoisa ystäväni!) Aurinko loisti hänen mustissa hiuksissaan, joissa hopea välkähtää, vaikka hän on nuori. Kädessään hän piti sateen katkaisemaa pionia, loistavaa, loistavaa kukkaa, ja sanoi: Milloin meidät vihitään?

Niin yksinkertaista se oli. Me nauroimme asian itsestäänselvyyttä. Maailma alkoi kukoistaa, kukat hehkuivat, päivät täyttyivät retkistä, vierailuista, kutsuista ja lahjoista. Yöt olivat lämpimiä, helliä ja tuuli kuiskaili lehvistöissä. Satakielet lauloivat, aamut lehahtivat lentoon kuin lintuparvet.

Joskus näin Gavrilin kasvoilla surumielisen apeuden. Olisin