Audrey, rakkaani

By Juha Mäntylä

Kiivasta rytmiä ja nuoruuden paloa: Jazz-romaanien avausosa vie musiikkilajin syntysijoille Yhdysvaltoihin!Mies istuu jazzklubilla Tuorilan kylässä, kun paikalle saapuu mystinen Audrey. Nainen katoaa klubilta vähin äänin, samoin kuin on sinne saapunutkin. Audreyssa on jotain niin vastustamattoman kiinnostavaa, että miehen on seurattava tämän jälkiä aina New Orleansiin saakka. Siellä mies etsii kiihkeästi kohtaamaansa naista ja tutustuu samalla aiempaa syvemmin jazzin poljentoon.Kirjailija Juha Mäntylä on sijoittanut omaan kotikyläänsä Tuorilaan musiikkiklubin ja salaperäisyydellään hurmaavan Audreyn, joka johdattaa tarinan New Orleansin sykkeeseen. Pienoisromaani kiehtovan rytmin ja arvoituksellisuuden ystäville!Nuori tuorilalainen mies ihastuu musiikkiklubilla mystiseen Audreyhin ja etsii naista maailman toiselta laidalta. Juha Mäntylän romaanisarja on yhtä täynnä rytmiä kuin keikkapaikan täyteen vetänyt jazz-konsertti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728574720

Book preview

Audrey, rakkaani

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2015, 2023 Juha Mäntylä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728574720

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaikille sydämeltään tuorilalaisille

TUORILA

1.

Tuorila on paikka jossa ihminen syntyy ja elää. Se on paikka jossa ihminen kasvaa, rakentaa uutta, korjaa vanhaa ja paikkaa lahonnutta, ja josta hän lähtee pois, mutta hänen sydämensä palaa aina Tuorilaan.

Tuorilassa on hyvä syntyä, elää, kasvaa, rakentaa ja kuolla. Vaikka tuorilalainen mies kuolisi kaukana kotoaan, hän kuolee silti Tuorilassa, koska hän vie mukanaan palan Tuorilaa, palan sen luontoa, palan omaa syntymäänsä, palan jokaisesta päivästä jonka hän vietti Tuorilassa. Tuorilaa ei voi sydämestä viedä, se on aina siellä missä on tuorilalainen mies.

Mies rakastaa vaimoaan, lapsiaan, kotiaan ja eläimiään, ja katsoo aina elämässä eteenpäin. Hän miettii tarkkaan, miten rakentaisi uutta ja miten korjaisi vanhaa. Hän korjaa viimeisenkin lahonneen laudan.

Kun mies on ollut poissa – lähes jokainen nimittäin lähtee täysi-ikäiseksi tultuaan pois – ja palaa synnyinseudulleen, tarttuu hän ensin kirveeseen, sahaan ja vasaraan. Huilaa hetken, kaataa kaksi puuta. Veistää niistä muutaman hirren, latoo ne päällekkäin, ja toistaa tämän tarpeeksi monta kertaa. Aikaahan siihen kuluu, mutta muutaman kuukauden kuluttua mies on rakentanut itselleen hirsisen kehikon, jossa on ovi- ja ikkuna-aukot.

Kehikko odottaa vain kattoa päälle. Katonkin mies tekee itse. Hän kaataa lisää puita omasta metsästään, veistää ne ja asettelee kehikon päälle. Kattoruoteet hän sahaa omasta metsästään. Vain kattopellit hän saattaa ostaa muualta. Muuten kaikki on tehty omin käsin.

Kun talo on valmis, mies seisoo hiljaa oviaukolla. Hän ihailee kättensä jälkeä ja astuu peremmälle taloon. Kulkee huoneesta toiseen, katsoo jokaisen paikan. Yhtään virhettä hän ei löydä talostaan, hän on sen itse tehnyt. Hän on ylpeä mies.

Kun kaikki on valmista, mies kutsuu naapurit ja muut kyläläiset katsomaan taloaan. Hän esittelee talon ja kestitsee vieraansa. Illalla hän istuu itse rakentamansa talon portaille katsomaan kuinka aurinko laskee hämärän verhon hänen omistamilleen maille.

Tuorilaan palannut mies nauttii elämästään. Luonto koskettaa häntä. Hän itkee yksin luonnossa, istuu sammalmättään päällä ja syö mustikoita. Tuorilalainen mies tuntee luonnon sisällään. Hän kuoleekin luontoon. Hän haluaa tulla haudatuksi sen mättään alle, jossa tapasi aina istua. Yksin hän ei kuitenkaan halua kuolla, hän tarvitsee ihmisen, jota pitää kädestä, sanoa rakastan sinua ja vasta sitten kuolla pois.

Nainen, tuorilalaisen miehen valittu, ymmärtää miestään. Mies suutelee vaimoaan, katsoo tätä silmiin ja sanoo: Täällä meidän on hyvää elää ja kuolla. Vaimo muuttaa miehen kanssa taloon ja synnyttää lapsia, syöttää heidät, kouluttaa ja kasvattaa yhdessä miehensä kanssa.

Tuorilalainen mies ei ylpeile vaimollaan, hän pitää kauniin kumppaninsa piilossa ja katselee häntä vain itse. Vaikka hän haluaa esitellä vaimonsa jokaiselle kyläläiselle, hän kuitenkin pitää tiukasti valittunsa itsellään. Hän ottaa vastaan kehuja vaimostaan, mutta hän ei rehentele eikä myöskään hauku selän takana toisten vaimoja. Tuorilalainen mies arvostaa ihmisiä, vaimoja, jotka toisille on annettu.

Tuorilalainen mies on ylpeä saavutuksistaan, hän on rakentanut talon, saanut vaimon, tehnyt lapsia ja rakentanut ympärilleen paikan jossa hänen on hyvä elää ja kuolla. Vaimo ja lapsetkin ovat nyt tuorilalaisia.

Mitä Tuorilaan matkustava sieltä löytää?

Jos ohikulkija on erittäin uskalias, hän voi koputtaa tuorilalaisen ovelle ja kysyä yösijaa. Vastaus on useimmiten ei, koska tuorilalainen ei halua nurkkiinsa vieraita ihmisiä.

Kylässä on kauppa, posti, pankki, kahvila, rautakauppa, kioski ja kaksi huoltoasemaa. Ne palvelevat tuorilalaisia ja ohikulkijoita. Niissä on paljon ihmisiä, joiden päämääränä on muuttaa pois.

Ihmisessä, joka muuttaa Tuorilaan, pitää olla hieman hullun vikaa. Hänen täytyy nauttia siitä, että ihmiset vain rakentavat talonsa ja oleilevat niissä. Hän ei saa pelästyä metsästä kuuluvia raksahduksia ja hänen on opittava rakastamaan villieläimiä pihallaan.

Syntyperäinen tuorilalainen ottaa täysi-ikäiseksi tultuaan laukkunsa ja matkustaa kauas pois. Mutta hän palaa.

2.

Café Rintanen on yksi Suomen kuuluisimmista kahviloista. Kyläläisten keskuudessa puhutaan Rintsusta. Vaikka Rintsun kulta-aika on jo ohi, muistaa moni vanhempi kyläläinen Rintsussa viettämänsä ajan. Jukeboxista soitettiin Miles Davisin Kind of Blue -LPlevyä ahkerasti, se oli jazzpiirien suosikki heti kuusikymmentäluvun alussa.

Innokkaimmat rokkaajat valtasivat Rintsun joka viikonloppu ja jukebox kyyditti heidän korviinsa Elvis Presleyt ja Eddie Cochranit. Viimeksi mainitun huhuttiin kuusikymmentäluvulla saapuvan maineikkaaseen Rintsuun, mutta kohtalo puuttui peliin. Esiintyminen Rintsussa jäi vain haaveeksi. Cochran ei koskaan ehtinyt Tuorilaan asti, kuolema nappasi miehen liian aikaisin.

Kyläläisten kokoontumispaikkana Rintsulla oli merkittävä rooli tuorilalaisten elämässä. Siellä syötiin, juotiin, nukuttiin ja mentiin naimisiin. Se oli paikka, jossa kuuli elävää musiikkia ja josta jokaisella on muistoja, niin hyviä kuin huonojakin.

Monet viikonloput nuoriso valtasi Rintsun yläkerran niin sanotun musiikkiklubin. Jokaisella oli mahdollisuus soittaa ja laulaa. Maakunta saikin paljon nousevia tähtiä juuri Rintsun kykyilloista. Usein nämä illat päättyivät siihen kun naapurikunnasta tuli poikajoukko haastamaan riitaa ja mittelemään, kummat ovat parempia: tuorilalaiset vai he. Onneksi ensiapu oli aina lähellä ja poliisikin muutaman kymmenen metrin päässä.

Mutta Rintsun jälkeen tappelut siirtyivät syvemmälle Tuorilan ytimeen. Paikkaan jota nuoriso kutsui Mestauslavaksi. Nimi juontaa sinne vuodatetun naapurikuntalaisten, erityisesti siikaislaisten, veren määrästä. Tai ainakin niin huhut kertoivat. Paikasta oli liikkeellä niin paljon legendoiksi muodostuneita tarinoita, että yksistään ne riittäisivät paksun romaanin aiheeksi.

Mestauslavalla oli tilaa remuta, mutta tilaa oli myös kahdenkeskiselle kanssakäymiselle. Paikkaan johti polku, jonka varrelle oli laitettu kyltti. Sen sai kääntää esiin, jos poika ja tyttö halusivat olla siellä rauhassa kahdestaan eivätkä he halunneet ylimääräisiä silmiä.

Tätä kylttiä kunnioitettiin, ja usein kylän pojat kerääntyivät käännetyn kyltin luokse odottamaan nähdäkseen, ketkä polkua pitkin tulivat. Ja kun pari tuli esiin, heille vihelleltiin ja taputettiin.

Meno Mestauslavalla ei ole enää entisenlaista, nyt se kasvaa risukkoa ja muistoina ovat vain puunrunkojen kaiverrukset ja jälkikasvu kotona.

Tuorilassa kiersi kymmeniä vuosia sitten huhu, joka osoittautui todeksi – voin sen itse varmentaa kun olin paikalla. Kuuluisa jazzmuusikko Dave Brubeck soitti yhden illan Rintsun yläkerran musiikkiklubissa. Sisälle pääsivät tuona iltana vain erittäin hyvin ja arvokkaasti pukeutuneet miehet ja naiset. Suurimmat diggarit kuitenkin istuivat kahvilan ulkopuolella odottaen näkevänsä vilauksen Brubeckista.

Kuten muissakin suurissa musiikkimaailman esiintymispaikoissa, myös Rintsussa oli kellarissa varauloskäynnit, joiden kautta hoidettiin nämä suuret tähdet sisään ja ulos kenenkään huomaamatta. Brubeck ei ollut ainoa Rintsussa soittanut, kuuluisuuksien lista oli pitkä.

Minä istuin tuona iltana Café Rintasen yläkerrassa päälläni musta puku, valkoinen kauluspaita ja kaulassa tummanpuhuva kravatti. Oikeassa kädessäni paloi sikari ja edessäni oli viskilasi.

Brubeck asettautui flyygelin taakse, siitä se alkoi. Ensimmäinen sävel, joka sai mieleni ja korvani avautumaan, oli Take