Kauppapuodin tytöt

By Eli Åhman Owetz and Sanni Haahdenmaa

Maaseuturomantiikkaa ja antiikkiesineitä – ihana sarja jatkuu!

Kolmikymppinen Anna-Lisa pitää retrotavaroiden myymälää vanhan elintarvikeliikkeen tiloissa. Eräänä päivänä putiikkiin astuu yhdeksänkymppinen Britta, joka on nuoruudessaan työskennellyt myyjänä samaisessa liikkeessä. Kahdesta naisesta tulee hyvät ystävät ja pian paljastuu, että Brittalla on salaisuus, joka sitoo hänen ja Anna-Lisan elämät yhteen. Kun Britta menehtyy, hän jättää Anna-Lisan haltuun salaperäisen arkun, joka sisältää Brittan vanhat päiväkirjat nuoruuden vuosilta. Päiväkirjojen lisäksi arkusta löytyy kymmenen kirjettä, jotka vievät Anna-Lisan matkalle 1900-luvun alkuun yli 60-vuotisen rakkaustarinan juurille. Kirjeet sisältävät myös vihjeitä eräästä aarteesta…

Kauppapuodin tytöt on kolmas osa hurmaavassa hyvän mielen sarjassa, jossa seurataan nuoren antiikkikauppias Anna-Lisa Johanssonin elämää pienessä Roslagenin kylässä.

Eli Åhman Owetz on ruotsalainen kirjailija, toimittaja ja maanviljelijän tytär Roslagenin kylästä. Hänen pitkäaikaisena unelmanaan on ollut perustaa oma retroputiikki, joten hän teki unelmastaan kirjansa aiheen.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 16, 2021
• ISBN: 9789180003070

Book preview

LUKU YKSI

Britta ja minä pidimme toisistamme ensi hetkestä lähtien.

Mutta läheisiä ystäviä meistä tuli vasta kun hän oli nukkunut pois. Silloin, kun Britta oli jo kuollut, hän päästi minut elämäänsä. Ja muutti minun elämäni.

Tammikuinen päivä, jona tapasimme ensi kertaa, oli hyisen kylmä.

Naapurini Lillan oli soittanut aamulla ja kysynyt, saisiko hän tuoda mukanaan vieraan kello kolmen kahveille. Hänen yhdeksänkymmentäviisivuotias tätinsä Britta halusi kovasti nähdä, miltä vanha maalaiskauppa nykyään näytti sisältä. Täti oli työskennellyt siellä kauan sitten, kun hän oli ollut nuori.

Otin heidät hytisten vastaan kaupan rappusilla.

Britta katsoi minua uteliaana astuttuaan vaivalloisesti ulos autosta. Hän huitaisi kädellään tarjoukselleni tukea häntä hänen noustessaan rappuset ylös. Ja kahveilla hän otti nopeasti ohjat käteensä keskustelun suhteen.

Hän halusi tietää, millaista oli pitää retromyymälää ja miten olin päätynyt juuri Söderbergaan. Ja oliko minulla joku, jonka kanssa jakaa työn ilot ja surut?

Pidin uteliaasta vanhasta naisesta. Ensimmäisen tapaamisemme jälkeen seurasi useita iltapäiviä, joina Britta jäi luokseni pitkäksi aikaa sen jälkeen kun muut vieraat olivat jo lähteneet kotiin.

Omituista, että kyydityspalvelu on aina myöhässä. Mutta lähtekää te, Anna-Lisa huolehtii minusta, kunnes auto tulee, Britta sanoi.

Sillä välin kun silitin tai somistin astiahyllyjä, jatkoimme juttelemista. Britta kertoi ajastaan kaupan myyjänä. Hän oli ollut töissä minun kaupassani, tai siis Janssonin kauppapuodissa, mikä oli ollut kaupan nimi 1930-luvulla.

Uusi ystävättäreni kuvaili elävästi, miten hän oli tanssahdellut kaupasta ulos sinä päivänä, jona oli saanut työpaikan, ja nyrjäyttänyt nilkkansa kivirappusilla.

No mutta! Minullekin on meinannut käydä niin monta kertaa! Olivatko rappuset epätasaiset jo siihen aikaan?

Kyllä vain, Anna-Lisa. Meillä on paljon yhteistä, sinulla ja minulla… Mutta kerro nyt lisää nuoresta kreivistä. Hän on minusta niin herttainen, sinun Rutgerisi.

Ja minä puhuin mielelläni Rutgeristani, Solstaholmin linnan antiikkikauppiaasta.

Olin kertonut Brittalle, miten olimme Rutgerin kanssa alun perin olleet kilpailijoita. Mutta olin kertonut myös sen, että meistä oli tullut ystäviä Rutgerin pelastettua minut ja kirppikseltä löydetyt huonekaluni sateisena kesäyönä, kun autostani oli mennyt rengas puhki. Nyt olimme olleet yhdessä jo pian vuoden ajan.

Aivan kuten Brittakin Rutger oli jäänyt yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa kello kolmen kahveille, kahvihetkelle, jonka oli tarkoitus olla vain lyhyt tauko työnteossa, mutta josta oli kehittynyt seurustelukerho naapureille, ystäville ja ystävien ystäville.

Brittan viimeisimmällä vierailulla syyskuun alussa olin kertonut ensi kertaa koko tarinan siitä, miten Rutgerin entinen kihlattu Veronica oli ollut antiikkiliikkeisiin, muun muassa omaani, kohdistuneen murtoaallon takana.

Vaikka kävi tietenkin ilmi, että Britta tiesi siitä jo kaiken. Koko kylä tiesi. Ja puhui asiasta edelleen.

Rutger ei ollut uskonut, että haluaisin hänet suuren skandaalin jälkeen.

Hän häpesi niin kovasti. Ja Rutger oli sukunsa ensimmäinen mies, joka purki kihlauksensa, pelkästään se oli kuulemma ennenkuulumatonta. En vieläkään oikein ymmärrä miksi.

Mutta minä ymmärrän, Anna-Lisa. Minun aikanani se olisi ollut mahdotonta.

Jokin Brittan äänensävyssä sai minut kääntymään ympäri seisoessani hyllyn luona, jolle yritin pinota enemmän Gefle-kuppeja kuin sille oikeastaan mahtui.

Britta ja minä olimme jutustelleet jo yli puoli vuotta. Mutta yhtäkkiä mieleeni tuli, etten ollut koskaan kysynyt häneltä Solstaholmista ja elämästä siellä ennen vanhaan. Eikä hän ollut koskaan kertonut minulle siitä mitään. Vaikka hän olikin niin ilmeisen ihastunut Rutgeriin.

Britta, millaista linnassa oli, kun sinä olit nuori? Tunsitko jonkun, joka oli siellä töissä? Ja Rutgerin… isän vanhemmat? Kävivätkö he kauppapuodissa?

Äh, en muista kovin paljon linnaan tai linnanväkeen liittyviä asioita…

Britta ei muistanut. Se taisi olla ensimmäinen kerta hänen pitkän elämänsä aikana, kun hän ei muistanut.

Mutta päätin jättää 1930-luvun Solstaholmin sikseen kuten myös täpötäyden astiahyllyn. Sen sijaan kaadoin meille kolmannet kupit kahvia ja laitoin Gunnar Wiklundin levyn soimaan.

Kaupassa oli rauhallinen iltapäivä, näin kesäkauden lopussa oli vain yksittäisiä asiakkaita. Kun ulkona alkoi sataa painavia sadepisaroita, jätin ulko-oven kuitenkin sulkematta. Britta ja minä istuimme kumpikin hiljaa korvalappunojatuoleissamme uponneina omiin ajatuksiimme ja nautimme laulajan tummasta äänestä, jota soraa vasten putoileva sade säesti.

Nuori, mukava ja täsmällinen taksikuski ajoi kaupan eteen kymmentä vaille viisi. Hän käväisi ovensuussa sanomassa ystävällisesti: Olen vähän etuajassa, joten odotan autossa.

Britta hymyili nolostuneena.

Heh heh, Britta. Ehkä voin tarjota ensi kerralla päivällisen?

Kuljimme peräkkäin taksin luo. Ystävättäreni, joka oli hiljattain täyttänyt yhdeksänkymmentäkuusi, asteli varovasti alas rappusia, mutta hänen selkänsä oli edelleen hämmästyttävän suora, ja hän oli melkein yhtä pitkä kuin minäkin.

Lillan oli näyttänyt minulle kuvan valokuva-albumistaan, Brittasta 1960-luvulla otetun kuvan. Siinä hänen hiuksensa lainehtivat pitkinä ja hehkuvan punaisina. Nyt hänen hiuksensa olivat valkoiset, ja ne oli leikattu lyhyiksi.

Mutta katse oli yhtä suora kuin 60-luvun kuvassa.

Odotin innolla saavani tutustua Brittaan paremmin ja kuulla lisää hänen elämästään.

Kun Lillan astui liikkeeseeni paria viikkoa myöhemmin, tajusin heti, että jotain oli varmasti tapahtunut.

Kylän kampaajaa ei luultavasti ollut nähty ihmisten ilmoilla ilman silmänrajauskynää ja huulipunaa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Nyt hänen kasvoiltaan puuttui kaikki väri.

Ja jokin muukin oli pielessä. Sen lisäksi, ettei hän sanonut sanaakaan.

Kun hän halasi minua, tajusin, mistä oli kyse. Lillanilla oli yllään musta angoravillapaita, joka tuoksui niin voimakkaasti koipalloilta, että hänen kielohajuvettään pystyi hädin tuskin haistamaan.

Mustaa? Naapurini, joka pukeutui aina pirteään 60-luvun muotiin, ei koskaan laittanut ylleen tummia värejä.

Lillan...?

Britta on kuollut! Hän vain nukkui pois viime yönä! Kotihoidon työntekijät löysivät hänet!

Lillanin puheessa saattoi aina kuulla huutomerkit. Niin nytkin, ja se lievensi heti minun huoltani hänestä. Mutta sitten sisäistin hänen sanansa. Kuulin kuin hidastettuna, mitä hän oli sanonut.

Britta ei tulisi koskaan luokseni päivälliselle. Hän ei pyytäisi minua koskaan enää kertomaan rakkaasta Rutgeristani. Britta oli poissa.

Ripustin oveen Suljettu-kyltin ja lukitsin oven. Katsoin ikkunasta rappusia, jotka muodostivat terveysriskin, ja hymyilin kyynelten takaa tytölle, joka oli tanssahdellut ulos Janssonin kauppapuodista yli kahdeksankymmentä vuotta sitten. Samalle tytölle, joka oli hetki sitten astellut samat rappuset alas askel kerrallaan pitäen tiukasti kiinni kaiteesta. Britta oli viimeiseen asti torjunut kaikki, jotka olivat yrittäneet auttaa häntä portaissa.

Otin Lillania kädestä.

Tule, mennään varaston puolelle. Päärynäkonjakki taitaa olla nyt tarpeen… vai onko nyt liian aikaista?

No mutta, söpöliini! Ei kai koskaan ole ollut liian aikaista päärynäkonjakille!

Otin pullon esiin minijääkaapista ja hain ylhäältä asunnostani lasit. Kun palasin, Lillan istui laminaattipöydän ääressä polttamassa tupakkaa.

Hän puhalsi pari täydellistä savurengasta ja alkoi kertoa.

Hän kertoi Brittan kirjoittamasta kirjeestä.

LUKU KAKSI

Kun kotihoidon naiset koputtivat oveen eikä Britta tullut avaamaan, he menivät sisään omilla avaimillaan. He löysivät Brittan sängystä ja luulivat ensin hänen nukkuvan sikeästi. He olivat kertoneet Lillanille hänen näyttäneen hyvin levolliselta.

Mutta Britta oli kuollut. Jossain vaiheessa yötä hän oli vaipunut ikuiseen uneen, aivan hiljaa.

Lillanin täti ei ollut koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Sen verran minä tiesin. Ja jossain vaiheessa hän oli lipsauttanut pitäneensä aina miehistä, mutta että viime aikoina hänellä ei ollut ollut ketään sydänystävää.

Kaadoin meille makeaa konjakkia.

Oliko hänellä muita läheisiä kuin sinä ja veljesi?

Ei, muita ei ole kuin me ja serkkumme Lars-Erik! Mutta nyt sinä saat kuulla jotain, söpöliini! Britta jätti jälkeensä kirjeen!

Kotihoidon työntekijät olivat löytäneet Brittan lipastolta kirjekuoren, jossa luki: Lillanille, jos kuolen.

En voinut olla tirskahtamatta surun keskellä.

Jos… Hän oli melkein satavuotias, mutta epäili silti asiaa?

Lillan hymyili ja sytytti uuden tupakan. Hän veti tuolia lähemmäs pöytää ja nojautui eteenpäin.

Kirje kertoo sinusta, Anna-Lisa!

Minustako?

Sinusta!

Lillan otti käsilaukustaan esiin kirjekuoren. Käsilaukku oli sama vanha tavallinen, vaaleansininen 60-luvun laukku kultasoljella eikä mikään musta koipussista esiin kaivettu laukku.

Kun Lillan otti kirjeen laukustaan, sen mukana tuli avain, joka putosi lattialle.

Otin sen käteeni ja punnitsin sitä kädessäni. Vuosien mustaama avain oli kaapin avaimen kokoinen. Se oli painava ollakseen niin pieni.

Pidin avainta kädessäni Lillanin lukiessa kirjeen ääneen.

Lillan, tämä ei ole mikään testamentti. Sellainenkin löytyy pankkilokerostani. Mutta jos sattuisin nukkumaan pois, ja Lars-Erik ja Birgitta alkaisivat tyhjätä taloani yhtä suurella kiireellä kuin ovat tehneet kaiken muunkin tässä elämässä, niin tämä pätee, kunnes olette lukeneet testamentin. Siitä voitte lukea saman asian.

Te sukulaiset peritte tietenkin talon ja säästöni. Mutta haluan jättää kaiken irtaimistoni ja henkilökohtaiset esineeni Anna-Lisa Johanssonille, joka omistaa antiikkikaupan. Haluan, että hän pitää sellaiset esineet, joista hän pitää ja jotka hän haluaa omaan kotiinsa.

Toivon, että hän vaivautuu viemään muut esineet kaatopaikalle. En halua tavaroideni päätyvän jollekin toiselle antiikkikauppiaalle tai Luoja paratkoon, helluntaiseurakunnan kirpputorille.

Anna-Lisalle pitää antaa reilusti aikaa asian järjestämiseen. Tiedän, miten kiireinen hän on kauppansa kanssa, antakaa hänelle puoli vuotta aikaa ennen kuin myytte talon.

Kerro Anna-Lisalle, että hänelle on luvassa palkkio, aarre, jonka hän voi löytää, jos hän hoitaa kuolinpesän inventaarion. Hän on fiksu tyttö, uskon että hän pärjää aarrejahdissa.

Anna hänelle vain tässä kirjekuoressa oleva avain.

Britta

P.S. Lars-Erik, kirjoittaessani tämän olen täysin järjissäni, joten älä ryhdy hankalaksi.

No mutta, söpöläinen! Sano jotain! Älä vain istu siinä suu auki!

Oletettavasti näytin kaikkea muuta kuin fiksulta istuessani suu auki tuijottamassa vuoroin Lillania, vuoroin hänen kädessään olevaa kirjettä.

Mutta olin niin yllättynyt ja liikuttunut. Britta oli pitänyt minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Hän halusi, että huolehtisin hänen tavaroistaan. Jo pelkästään se oli suuri luottamuksen osoitus. Ja kaiken lisäksi hän oli piilottanut jonnekin aarteen. Minua varten.

Mikähän se aarre voisi olla? Osaatko yhtään sanoa, Lillan?

En sitten yhtään!

Naapurini kulautti päärynäkonjakin kurkkuunsa ja asetti lasin pöydälle, jotta saatoin täyttää sen. Mutta yhtäkkiä hänen katseensa oli täynnä kauhua. Hän tuijotti Erik Höglundin kirkkaansinistä tuhkakuppia, jonka pohjalla oli naivistinen härkä.

Kaksi tupakantumppia näyttivät samalta kuin Lillanin tumpit aina näyttivät. Ne oli rutistettu kunnolla kasaan, mutta ne sojottivat kuitenkin tuhkakupissa pystyssä. Mutta tällä kertaa filtterissä ei näkynyt tavallista oranssinpunaista raitaa.

Ahaa.

Jösses sentään! Lähdin kotoa ilman huulipunaa!

Puoli minuuttia myöhemmin Lillan oli lähtenyt kaupasta. Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja katselemaan ulos syksyiseen hämärään. Kun sanat Söderbergan KAMPAAJA välähtivät ja syttyivät neonkirjaimina kukkulan päällä sijaitsevan talon katolle, menin takaisin varastoon.

Kirje oli edelleen pöydällä.

Kun luin sen vielä kerran, olin kuulevinani Brittan äänen kaukaa. Kuin hän olisi istunut korvalappunojatuolissa kaupan hämärässä. Hänen äänensä oli iloinen ja odottavainen.

Kai sinä kerrot herttaiselle Rutgerillesi aarteesta?

LUKU KOLME

Painavat silkkiverhot haalean vaaleanpunaisilla tupsuilla. Kauniisti sorvatut tolpat tummasta mahongista. Katossänky oli romanttinen unelma.

Rutger oli löytänyt sen joltain niistä ulkomaisista huutokauppasivustoista, joilla hän myi ja osti antiikkiesineitä, ja yllättänyt minut aivan uudella makuuhuoneella syntymäpäivänäni.

Minusta oli ihanaa herätä hänen kanssaan katossängystä.

Rakastin Rutgeria, aivan kaikkea hänessä.

Koska tajusit, että asia oli niin? hänellä oli tapana kysyä, ja minä teeskentelin aina pohtivani asiaa hetken.

Ehkä silloin kun näin sinut ensi kertaa pölyn peitossa Birgerin ja Mariannen liiterissä.

Söderbergan tilan pitäjät olivat lähimmät naapurini. Marianne oli ollut nuorena Rutgerin lapsenvahti. Kun Rutger oli rakastunut minuun, Mariannesta oli tullut hänen uskottunsa.

Vuosi sitten eräänä kesäpäivänä maajussipariskunta oli pyytänyt Rutgeria ja minua käymään läpi heidän liiterinsä. Voisiko siellä olla jotain arvokasta?

Vietimme yhdessä tuntikausia liiterin pimeydessä, ja kun olimme tonkineet koko rakennuksen, olimme likaisia, mutta onnellisia. Ja päässeet yhä lähemmäs toisiamme. Mikä toki oli ollut ajatuksenakin, kun Birger ja Marianne olivat antaneet meille tehtävän.

Sinähän keksit aina uuden vastauksen! Mutta minä, minä tiedän, koska aloin rakastaa sinua.

Vai niin? Koska sitten?

Yritin kuulostaa yllättyneeltä, vaikka olin jo kuullut vastauksen. Monta kertaa.

Silloin kun tapasimme ensi kertaa, vappuaattona kokon luona. Uusi kilpailija 40-luvun takissaan ja kastanjanruskeassa takkutukassaan… häneen haluan tutustua. Hänet minä haluan. Niin minä ajattelin.

Nyt minä makasin katselemassa miestä, joka oli antanut minulle kokonaisen huoneen syntymäpäivälahjaksi. Syksyinen auringonpaiste siivilöityi sisään verhojen raosta ja sai hänen punaisenvaaleat hiuksensa ja kolmen päivän sänkensä hehkumaan kultaisina. Hän hymyili unissaan.

Rutgerissa oli tiettyä rauhaa. Viehättävää rauhanomaisuutta, jota Hanna, yksi tukholmalaisista ystävättäristäni, kuvaili flirttaillen, mutta kevyen runollisesti eräänä kesäpäivänä linnanpuistossa.

Sinun varjossasi on turvallista seisoa, Rutger.

Turvallista ja rauhallista. Siksi Rutgerin edellisiltainen reaktio Brittan kirjeeseen oli ollut täysin odottamaton.

Mutta tehän hädin tuskin tunsitte toisenne! Sen minä ymmärrän, jos se vanha täti halusi sinun huolehtivan jäämistöstään. Mutta… aarre… niinkö hän kirjoitti?

Kyllä.

Senhän on pakko olla jotain arvokasta?

Niin, ehkä. Enhän minä tiedä, mistä on kyse.

Hmm. Niin, outoa se on.

Rutger ei kuulostanut yhtään iloiselta, enemmänkin järkyttyneeltä.

Niillä kello kolmen kahveilla, joilla Rutgerkin oli ollut, olin nähnyt Brittan vilkuilevan ihastuksissaan nuorta kreiviä, kuten Britta sanoi. Poikaystäväni ei ehkä varsinaisesti ollut vastannut katseisiin samalla tavalla, mutta ollut niin lämpimän kohtelias kuin vain hän osasi olla.

Vaikka ehkä enemmän kohtelias kuin lämmin, nyt kun ajattelin asiaa.

Etkö pitänyt Brittasta?

Istuimme pohjakerroksen salongin avotakan edessä. Oli kalsea ilta, ja tuli lämmitti mukavasti. Tuli rasahteli, kun puuklapi kaatui tulipesässä sivusuuntaan.

Minua vilkaistiin nopeasti Chesterfield-nojatuolista, joka oli omani vieressä.

Enhän minä tuntenut koko naista. Silloin on vaikea olla mitään mieltä.

Nyt minä en ollut tunnistaa Rutgeria. Yhtäkkiä hän puhui sillä yläluokkaisella äänellä, jolle olin alussa nauranut, kun hän oli liioitellut sitä ja lisännyt puheeseensa vitsillä piru vieköön tai rakas neiti Anna-Lisa. Mutta nyt hän ei käyttänyt ääntä tai sanavalintaa vitsaillakseen.

Naista!

Niin, siis Brittaa. Mutta etsi sinä aarre, niin saamme nähdä, mikä se on.

Mmm… Teen niin.

Hyvä!

Rutger hymyili taas ja kaatoi laseihimme lisää viiniä. Ne olivat antiikkiset kuten melkein kaikki muukin linnassa, josta tulisi kai tulevaisuudessa kotini. Mutta vielä en ollut tottunut elämään linnassa.

Pidin häränverellä värjätyistä nahkanojatuoleista ja valtavasta tulisijasta, joka näytti kovin brittiläiseltä, ja viihdyin keittiössä, jossa oli Aga-hella ja marmoritasot. Tykkäsin kävellä puiston poikki kohti järveä, jonka rannalla monisatavuotiset tammet kohosivat suurina ja hiljaisina.

Mutta korkeat ikkunat, jotka päästivät päivisin lävitseen ihanaa valoa, tuikkivat vähän vaarallisesti tällaisina pimeinä syysiltoina. Kyseessä oli suuri talo, jossa oli paljon asumattomia huoneita, ja vavahdin ajatuksesta, että joutuisin nukkumaan siellä yksin pimeään vuodenaikaan.

En ollut kertonut Rutgerille, että pelkäsin pimeää. Pimeänpelko ei sopinut linnaan.

Mutta tällaiset aamut saivat minut aina unohtamaan, miten pimeältä 1600-luvun linna saattoi tuntua. Auringonsäteet leveillä tammisilla lattialankuilla, ikkunanraosta tuleva viileä ilma, Rutger, joka oli herännyt ja veti minut nyt lämpöönsä.

Huomenta, rakas. Mitä sanoisit aamiaisesta?

Teeskentelin pohtivani asiaa.

Ensin haluan sinut. Sitten aamiaista.

Sängyn katos hymyili yläpuolellamme.

Kun Rutger meni vähän myöhemmin keittiöön, minä jäin hetkeksi sänkyyn makaamaan ja ajattelemaan Brittan kirjettä. En ollut koskaan käynyt hänen kotonaan. Mutta aina kun ajoin pienen Söderbykarlin kylän lävitse, minulla oli tapana nostaa katseeni hänen taloonsa, joka sijaitsi kukkulalla ja näkyi tielle asti.

Britta oli ostanut mökkinsä, valkoisen 1920-luvulla rakennetun talon, pari vuotta ennen kuin oli jäänyt eläkkeelle. Lillan oli kertonut sen minulle, kun olin ollut utelias uuden kello kolmen kahvien kävijän suhteen.

Kaikki yllättyivät! Että Britta palasi kotiseudulle! Kukaan ei olisi uskonut!

Miksei?

Se tuulispää! Britta katosi nuorena maailmalle, 30-luvulla! Hänellä oli huono mainekin, kuten siihen aikaan sanottiin!

Lillan puhalsi elegantteja savurenkaita.

Miten niin huono maine?

Äh, en minä tiedä! Kai hän voi kertoa itse, kun tutustutte paremmin!

Enempää Lillan ei ollut halunnut kertoa.

Nousin vastentahtoisesti ylös lämpimästä sängystä. Vedin verhot syrjään ikkunan edestä ja kiinnitin ne parinsadan gramman painoisilla tupsuilla paikoilleen. Avasin suuren 1600-luvun kaapin, joka oli ollut makuuhuoneessa iät ja ajat. Rutger oli jättänyt sen paikoilleen sisustaessaan uutta makuuhuonetta.

Luultavasti hän ei uskaltanut muutakaan. Korkea kaappi painavine mustine pallojalkoineen näytti siltä, että se voisi käydä kimppuun, jos sen yrittäisi heittää ulos.

Otin kaapista nopeasti neuletakin ja suljin kaapin ovet.

LUKU NELJÄ

Kohtasin keittiössä Earl Greyn tuoksun. Pöydällä odotti lämmin keittiöpyyhkeeseen kääritty maalaisleipä ja Norrtäljen sadonkorjuumarkkinoilta ostettu luumumarmeladipurkki.

Kyky tehdä arkipäivästä luksusta, se Rutgerilla oli yhteistä parhaan kaverini Kattiksen kanssa. He kaksi saattoivat keskustella loputtomasti erilaisista marmeladeista tai cheddarlaaduista. Sillä välin minä söin pari juustovoileipää, tai kolme. Ja yhtä monta marmeladilla.

Mutta tänään aamiainen oli pikainen.

Rutger vastasi