Tyttö jonka haluan: Grover Beachin Pelurit, #2

By Anna Katmore

Jokaisella tarinalla on kaksi puolta — tässä siis minun.

Olin suudellut lukiossa useampaa tyttöä kuin jaksoin muistaa. Mutta ainoa tyttö, jonka olin koskaan halunnut, oli rakastunut parhaaseen kaveriini.

Oli piinaavaa seurata Lisan pakkomiellettä Tonyyn vuosien ajan. Mutta tänä kesänä Tony alkoi seurustella jonkun toisen kanssa ja pyysi minua viemään Lisan ajatukset muualle surustaan. Hitto, mukana ollaan!

Vaivihkaa viettelin Lisan ensin jalkapallojoukkueeseeni ja myöhemmin bileisiini. Hän kutsuu minua sietämättömäksi playboyksi. No, hän ei tunne minua vielä. Ehkä kahdenkeskiset futistreenit saavat hänen mielensä muuttumaan. Tequilasuudelma jälkeenpäin ei kuitenkaan ollut kovin hyvä idea. Vai... oliko?

• Language: Suomi
• Publisher: Anna Katmore
• Release date: Jul 31, 2021
• ISBN: 9781667408842

Anna Katmore

“I’m writing stories because I can’t breathe without.”At six years old, Anna Katmore told everyone she wanted to be an author after she discovered her mother's typewriter on a rainy afternoon. She could just see herself typing away on that magical thing for the rest of her life.In 2012, she finished her first young adult romance “Play With Me” and decided to take the leap into self-publishing. When the book hit #1 on Amazon’s bestseller lists within the first week after publication, Anna knew it was the best decision she could have made.Today, she lives in an enchanted world of her own, where she combines storytelling with teaching, and she never tires of bringing a little bit of magic into the lives of her beloved readers, too.Anna’s favorite quote and something she lives by:If your dreams don't scare you, they aren't big enough.

Book preview

SISÄLLYSLUETTELO

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Epilogi

Soittolista

Luku 1

––––––––

Ei ollut mikään salaisuus, että minulla oli ollut tyttöjä riittämiin lukiossa. Mutta en ollut koskaan ollut oikeasti rakastunut. No, ainakaan keneenkään niistä, joiden kanssa olin ollut.

Oli kuitenkin hän. Hän kiipesi Mitchellin autosta, heilautti pitkät ruskeat hiuksensa olkapäänsä yli ja korjasi tiukkaa pinkkiä T-paitaansa, joka korosti kaikkia parhaita paikkoja. Kirkas aamuaurinko sokaisi hänet, ja hän siristi silmänsä kapeiksi viiruiksi, mikä sai hänen suloisen suunsa kaartumaan kauniin hymynsä kaltaiseksi. Ja niin kuin aina katseeni juuttuessa Lisa Matthewsiin, tunsin jonkin rinnassani luikertelevan paikalleen.

Hän ei katsonut minuun päin. Ei ollut koskaan katsonut. Ja miksi katsoisikaan? Hänen maailmankaikkeutensa keskipiste oli futiskaverini Tony Mitchell. Koko sen ajan, kun olin Tonyn tuntenut, hän oli tullut tuplapakkauksena. Jotkut koulussa kutsuivat Tonya ja Lisaa nimellä M&M. Vihasin sitä nimeä. Vihasin sitä, kuinka Lisa nyt seisoi varpaillaan ja kietoi kätensä Tonyn kaulalle. Vihasin sitä—

Hitto! Aikoiko Lisa pussata häntä? Vatsani jännittyi niin, että halusin repiä lihakseni palasiksi. Mutta hitto, olin mies. En paljastaisi, kuinka jännittynyt olin. Tai niin luulin seistessäni jäykkänä kuin silitysrauta ja jatkaessani heidän kahden tuijottamista.

He eivät olleet koskaan suudelleet. Lisa oli rakastunut Tonyyn, ja löisin Need For Speed -kokoelmani vetoa, että Tonykin rakasti häntä hyvin oudolla, hyvin salaisella tavalla. Mutta he eivät olleet. Koskaan. Suudelleet. Ja se oli hyvä juttu, koska jos he olisivat, olisin saattanut mennä tuonne nyt järjestelemään kamuni naaman uudelleen niin, ettei hänen perheensäkään tunnistaisi häntä enää.

Rauhoitu nyt. Se on pelkkä poskipusu.

Käännyin kohti Justinia, joka oli hiiviskellyt luokseni ja läpsäissyt minua olkapäälle, ja päästin tutun henkäyksen, jota pidättelin joka kerta Lisan ollessa liian lähellä Mitchelliä.

"Joo, toivottavasti on. Ei huvittaisi murhata hyvää kaveria tänään." Virnistin Justinille, ja teimme ghetto-tervehdyksemme, jota olimme käyttäneet siitä lähtien, kun päätimme ala-asteen ja meistä tuli Grover Beach High'n käytävillä vaeltavia siistejä tyyppejä.

Justin Andrews ei kuulunut koulun Bay Sharks -jalkapallojoukkueeseen, jonka kapteeni satuin olemaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt jalkapallosta mutta oli peto BMX-pyörällään. Hän pystyi mahtaviin temppuihin, jotka olivat vain niitä varten, jotka todella kaipasivat kuolemaa. Hyppien silloilta pyörällään ja tasapainoillen piha-aitojen päällä Justin ansaitsi itselleen ruhjeita ja mustat silmät lähes joka viikonloppu. Tänään hän oli tullut saattamaan pikkuveljeään, joka oli meitä vain vuoden nuorempi ja pelasi futista joukkueessani.

Justin heilautti leukaansa vasemmalle puolelleni. Menetkö hyvästelemään tytön?

Miksi tekisin niin? Emme ole edes moikanneet vielä.

Hei, jos heistä ei ole tullut paria kymmenen vuoden aikana, ei heistä varmaan koskaan tulekaan. Eiköhän ole aika kertoa tytölle meren muista kaloista, jotka yrittävät tarttua hänen syöttiinsä. Justin raapi leukaansa. Jos sinä et tee sitä, niin ehkä minä teen. Sinä ja Mitchellhän olette jalkapalloleirillä seuraavat viisi viikkoa.

Heilautin käsivarteni tuttavallisesti hänen kaulalleen puristaen hieman kovempaa kuin oli tarpeen. Itse asiassa, jos olisin ollut yhtään kovakouraisempi, pojan naama olisi ollut hetkessä sininen. Voit yrittää, jäbä. Mutta tiedät kyllä, että edes FBI ei löytäisi ruumistasi sen jälkeen.

Justin löi minua kylkeen, joten päästin hänet irti. Nauroimme niin kovaa, että jotkut jätkistä ja heidän vanhemmistaan kääntyivät katsomaan meitä. Emme välittäneet heistä vaan jatkoimme kinastelua, kunnes kuulin tutun äänen kutsuvan minua.

Siskoni tuli luoksemme ja nappasi minut syleilyyn, jota oli mahdotonta väistää. Minun täytyy mennä. Phil odottaa. Pärjäile, pikkuveli.

Joo, tietty. Yritin väistää Rachelia hänen pussatessaan poskeani. Se oli okei kotona ja missä tahansa, missä ihmiset eivät tunteneet minua. Mutta futiskaverieni edessä tämä oli täysin sopimatonta. Mene pois, Rach. Ja pidä äidistä ja isästä huolta, kun olen poissa.

Olen aika varma, että he ovat tarpeeksi vanhoja pitämään itsestään huolta, mutta käyn silloin tällöin päivällisellä, jos he ovat yksinäisiä tai kaipaavat pikku söpöläistään. Rachel nauroi ja pörrötti hiuksiani. Sitten hän suuntasi takaisin rautatieaseman viereiselle parkkipaikalle.

Jotkut olivat jo nousseet junaan ja vilkuttivat hyvästellen avoimista ikkunoista. Kun tartuin urheilukassiini ja kävelin kohti vaunuani, näin vilahduksen viimeisestä asiasta, jonka olisin halunnut nähdä sinä aamuna. Mitchell ja Lisa asennossa, jossa Lisan täydellinen vartalo painautui tiukasti Mitchelliä vasten. Mitchell kumartui alas heidän kymmenisen sentin pituuseronsa verran ja kuiskasi Lisan korvaan jotain, mikä muutti tämän kasvot suloisen pinkiksi.

Olet niin säälittävä. Justin työnsi minua eteenpäin, ja huomasin vasta silloin pysähtyneeni.

Hammasta purren ja katseeni tiukasti maassa ohitin Mitchellin ja tytön, josta olin unelmoinut yhdeksännestä luokasta saakka.

Moi Hunter.

Tiesin, että minun kannattaisi vain jatkaa kävelemistä. Näkisin Tonyn hetken päästä junassa muutenkin. Mutta heikompi puoleni minusta nosti katseensa juuri silloin, kun Tony laski tytöstäni irti. Moi Mitchell, sanoin katseeni karatessa hallinnastani kohti Lisaa ja imiessä itseensä joka tuuman hänen laittoman lyhyiden shortsiensa paljastamaa ruskettunutta ihoa. Tervehdin häntä ja hymyilin. Ja Mitchellin bändäri.

Lisa ei sanonut huomenta tai mitä kuuluu tai edes häivy äläkä enää koskaan puhu minulle, vaikkakin viimeisin saattoi näkyä hänen vihreistä silmistään, joiden sävy vaikutti muuttuvan demonisen tummaksi aina hänen katsoessaan minua. Tiesin, ettei hän ollut suurin fanini. Ei siksi, että hän inhosi minua henkilökohtaisesti, vaan koska hän syytti minua siitä, että tuhlasin arvokasta aikaa, jonka hän voisi viettää Tonyn kanssa. Mitchell kertoi siitä vahingossa Lisan kerran ärähdettyä minulle, kun tuplasin treeniajan.

Nähdään, Mitchell, sanoin ja kävelin pois.

Varaa minulle paikka vaunustasi, Tony huusi perääni.

Heilautin hänelle kättä olkani yli, mutta en kääntynyt katsomaan. Selvä. Jos minä ja Justin emme tehneet jotain tyhmää, minä ja joukkueen jätkät hengailimme yhdessä. Olimme todella läheisiä. Läheisempiä kuin perhe. Silti kukaan heistä ei tiennyt pakkomielteestäni tyttöön, joka näki vain parhaan pelaajani. Jep, joskus täytyy vain hyväksyä sonta, jota elämä päälle heittää, ja virnuilla omahyväisesti.

Nousin kaksi rappusta ylös vaunuun, ennen kuin käännyin lyömään nyrkkejä yhteen Justinin kanssa. Nauti Santa Monican auringosta, hän sanoi. Kuulin, että tytöt ovat siellä kuumia!

Käyn katsomassa ja kerron sitten. Ehkä. Jos saisin Lisan pois mielestäni siksi aikaa, että voisin rentoutua toisen tytön kanssa — mitä en ollut tehnyt kovin moneen kuukauteen. Jos tämä hulluus jatkuisi yhtään pidempään, maineeni olisi pian pahassa pulassa. Valitettavasti minulla oli sellainen tunne, että asiani olivat menossa entistäkin huonompaan suuntaan.

Justin osoitti sormella naamaani. Ja pidä sinä Nickistä huolta. Jos hänellä on palatessaan yhtäkään naarmua, pidän sinua henkilökohtaisesti vastuussa siitä.

Joo, niin varmaan. Näytin hänelle keskisormea, koska tiesimme molemmat hänen pikkuveljensä olevan... no, hieman onnettomuusaltis. Mitä ikinä tapahtuisikaan seuraavina viitenä viikkona jokakesäisellä futisleirillämme, se poika tulisi kotiin raaja kipsissä kaikesta huolimatta. Kysymys oli vain siitä, mikä raaja kipsissä tulisi olemaan. Jotkut jätkistä olivat lyöneet vetoa. Itse löin kaksikymppiä vetoa, että hän katkaisisi jonkin vasemman käden sormistaan, mutta Justinin ei tarvinnut tietää siitä mitään.

Löysin Fredericksonin ja Alex Winterin nelipaikkaisesta vaunusta keskeltä junaa. Odotimme, kunnes Tony liittyi seuraamme, ja suljimme sitten läpikuultamattomat liukuovet ja asetuimme taloksi kolmetuntisen matkan ajaksi. Meillä oli sipsejä, meillä oli inkivääriolutta, ja saimme istua siellä ihan keskenämme. Päätin, että seuraavina viitenä viikkona pitäisimme kaikki kunnolla hauskaa. Mutta sitten vilkaisin ikkunasta ulos ja näin Lisan seisovan edelleen laiturilla käsivarret ristissä, surullinen ilme kasvoillaan.

Jos se ilme olisi johtunut minusta eikä Mitchellistä, olisin tuntenut oloni paljon paremmaksi.

*

Ensimmäiset kolme päivää leirillä olivat helvettiä. Pelasimme rankalla aikataululla joka päivä, ja kun vihdoin saimme lopettaa, jalkamme olivat tulessa. Emme silloin enää jaksaneet tehdä mitään muuta kuin syödä jotakin ja painaa päätä tyynyyn. Mutta totuimme hommaan nopeasti, ja neljäntenä päivänä Mitchell, Winter, Frederickson ja minä ajattelimme joustaa leirin säännöistä hieman ja karkasimme pimeän tullen pitämään vähän hauskaa.

Santa Monicassa oli muutama siisti paikka, jossa opiskelijat hengailivat. Paikassa nimeltä The Teen Spirit ei ollut alkoholia, mutta siellä oli mahtavaa musiikkia ja vähän silmänruokaakin. Ei vienyt kauaakaan, kun joukko tyttöjä ympäröi pöytämme kuin yöperhoset lampun. Kahdella heistä oli päällään jotain mustaa, jota pystyi hädin tuskin kutsumaan mekoksi, ja muut kolme pitivät ihonmyötäisiä farkkuja ja toppeja, jotka jättivät heidän napansa paljaiksi.

Moi jätkät, yksi heistä sanoi räpytellen minulle silmiään. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän syvänsiniset. Arvelin hänen olevan juuri ja juuri seitsemäntoista, silti vuotta minua nuorempi, luultavasti lukion kolmannella luokalla. Yleensä tunnemme kaikki hyvännäköiset pojat, jotka tulevat tänne. Olette varmaan käymässä?

Okei, hän oli rohkea—eikä vain siksi, että hän uskalsi tulla tänne koroissa, jotka olivat pidemmät kuin keskisormeni ja tekivät hänen kävelystään hankalaa. Mietin, olisiko hän sanonut samaa ollessaan yksin, ilman naarasleijonalaumaansa tukenaan.

Pelaamme futista aivan kaupungin ulkopuolella, sanoin hänelle. Saatte tottua näkemään meitä täällä seuraavina muutamana viikkona.

Tyttö väläytti leveän hymyn ja pyyhkäisi ruskeat hiuksensa korvansa taakse paljastaen merirosvotyyliset korvarenkaansa. Saadaanko istua alas?

Tietty. Nappasin tuolin takanamme olevasta tyhjästä pöydästä ja toin sen aivan viereeni. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että Fredericksonin kasvoilla oli ollut kaikkien aikojen toiveikkain ilme tyttöjen tullessa luoksemme, tai ehkä siksi, että se oli vanha tapa. Oli syy kumpi tahansa, kaduin tekoani heti muidenkin tyttöjen hakiessa tuolit ja merirosvokopion siirtyessä niin lähelle minua, että jalkamme koskettivat pöydän alla.

Herrasmiehinä tarjosimme kaikille kierroksen limsaa ja juttelimme mukavia, mutta kukaan muu kuin Frederickson ei vaikuttanut vaikuttuneelta saaliistamme. Vieressäni istuva tyttö, joka oli esittäytynyt Sandyksi, tilasi kivennäisvettä ja nojautui hieman liian lähelle minua sanoakseen kiitos. Katsoessani hänen kasvojaan pystyin ajattelemaan vain sitä, kuinka haluaisin mieluummin puhtaan ja luonnollisen tytön ilman kaikkea sitä värikästä sementtiä naamallaan. Nojauduin hieman taaksepäin ja siirryin jalan verran kauemmaksi. Tyttöä ei ollut vain maalattu kuin Picasson ensimmäistä koekaniinia, vaan hän vaikutti myös pudonneen kattilaan täynnä äitinsä parfyymia, joka pisteli nenääni.

Olin seisonut Lisan vieressä miljoona kertaa, ja hänen shampoonsa ja saippuansa kukkainen tuoksu ei ollut koskaan saanut varpaitani käpristymään.

Mitchellillä oli hankaluuksia pitää loitolla mansikkablondia, joka väläytti hänelle hammasrautojaan flirttailevasti hymyillen. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, välttelikö Mitchell häntä sen saman tytön takia, joka minulla oli nyt mieleni päällä. Selviydyimme tunnin ajan, kunnes Tony ja minä vihdoin katsoimme toisiamme kuin sanoen: juokse ja juokse niin lujaa kuin pystyt.

Karataksemme keksimme surkean tekosyyn. Sanoimme, ettemme saaneet olla ulkona niin myöhään tai meidät potkittaisiin futisjoukkueesta—mikä ei ollut valetta, mutta emme silti olleet oikeasti huolissamme asiasta.

Tuletteko taas tänä viikonloppuna? Sandy kysyi käärien hiussuortuvan etusormensa ympärille. Luoja, kuka opetti tämän tytön flirttailemaan? Ihan kuin hän olisi katsellut kaikkien aikojen surkeimpia tyttöjen leffoja ja tehnyt muistiinpanoja.

Okei, ehkä hän ei ollut niin huono, ja muutamaa kuukautta aiemmin olisin varmaan yllyttänyt hänen flirttailuaan, mutta tänä iltana en ollut sillä tuulella. Tullaan kai. Mutta otamme varmaan tyttöystävämme mukaan, joten tämä juomakierros ei toistu.

Se sai tytön perääntymään, enkä ollut tippaakaan pahoillani sen kehnon valheen keksimisestä. Taputin Fredericksonin olkapäälle ja häiritsin hänen pussailuaan tytön kanssa, jolla oli yhtä punainen tukka kuin itsellään. Me ollaan lähdössä. Tuletko?

Hän puri huultaan tosissaan harkiten. Sitten hän irrottautui tytöstä, jota kutsui Kellyksi, ja käveli ovesta ulos kanssamme.

En ole koskaan ollut niin iloinen päästessäni tyttölaumasta eroon, Mitchell sanoi kiivetessämme verkkoaidan yli palattuamme leirille.

Miksi? Frederickson mutisi. Pimut olivat halukkaita. Mikä ongelma? Etkö halua päästä pukille?

Tony ja minä läimäytimme häntä samaan aikaan takaraivoon. En tykkää siitä, kun tyttö ei hyväksy kieltävää vastausta, sanoin Fredericksonille ja pitelin sitten huoneemme ovea auki, jotta muut pääsivät pujahtamaan sisään. "Ja Sandyn käsi reidelläni ei todellakaan ole kuullut ennen sanaa ei."

Ryömimme kerrossänkyihimme ja sammutimme valot.

Kun kävelin harjoitusalueelle seuraavana aamuna, tiesin, että päivästä olisi tulossa erityinen. Joukko pelipaitoihin ja nappulakenkiin pukeutuneita tyttöjä istui vehreällä nurmikolla ilmeisesti odottaen meitä. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun tytötkin osallistuivat. Olimme kuulleet, että koulun johto oli tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei se ollut tukenut tyttöjen joukkuetta Grover Beach High'ssa, joten hyvitykseksi se lähetti tytöt mukaan futisleirille.

Aluksi ajattelin sen olevan hyvä idea. Mutta kun valmentajamme käski meidän kerääntyä sekajoukkueisiin, olin hieman skeptinen. Emme olleet koskaan ennen pelanneet tyttöjen kanssa. He olivat hauraita ja särkyviä, eikä heidän todellakaan olisi kannattanut olla kentällä meidän rähinöivien jätkien kanssa.

Moi Hunter, kaksi kemiantunneilta tuntemaani tyttöä sanoi.

Moi McNeal. Summers, sanoin pysähtymättä juttelemaan blondien kanssa. Chloe Summers oli taitava pelaaja sen perusteella, mitä olin nähnyt toisella kentällä viimeisten kolmen päivän aikana, ja Brianna McNeal vaikutti aina olevan liimattu hänen kantapäihinsä.

Kaikkien luiden tähden minä ja muut pojat pelasimme hieman hillitymmin aloittaessamme ensimmäisen ottelun. Se saattoi olla typerästi tehty, sillä ennen kuin ensimmäinen puoliaika oli ohi, Chloe oli taklannut minut kolmesti—enkä tarkoita mitään hellää, naisellista taklausta. Kahdesti hän törmäsi minuun täydellä vauhdilla, ja viimeisellä kerralla hän koukisti oikean jalkansa nilkkani ympärille niin, että lensin kolmen jalan verran ennen kuin kaaduin vatsalleni nurmikolle.

Täytin ensin keuhkoni uudelleen ilmalla ja nousin sitten jaloilleni suunnaten Chloea kohti. Hän ylsi lähes omaan kuuden jalan ja