Hämähäkin aika

By James Patterson

Painajaismainen trilleri aloittaa menestyssarjan, jota ei voi ohittaa.
Afroamerikkalainen Alex Cross on Washington DC:n apulaispoliisipäällikkö ja entinen psykologi. Kun Cross määrätään keskeyttämään kahden mustan prostituoidun murhatutkinta ja keskittymään eliittikoululaisten sieppaukseen, on hän alkuun enemmän kuin ärtynyt. Cross ei kuitenkaan arvaa, mitä hänellä on vastassaan…
Siepatut lapset Maggie Rose ja Michael ovat kadonneet kuin maan alle. Tuntematon sieppaaja vaatii Maggie Rosesta 10 miljoonan dollarin lunnaita. Hän saa rahat – mutta ei vapauta tyttöä. Michael löydetään silvottuna ja murhattuna. Tapaus nousee otsikoihin ja järkyttää koko maata. Juuri sitä kuuluisuudenjanoinen murhaaja haluaa. Alex Cross ja FBI-agentti Jezzie Flanagan yrittävät kuumeisesti etsiä rikollisen käsiinsä, mutta onko jo liian myöhäistä?
Hämähäkin aika aloittaa trillerisarjan etsivä Alex Crossista. Kirjasta on tehty menestyselokuva Tappava seitti, jonka pääosaa näyttelee Morgan Freeman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 13, 2023
• ISBN: 9788728401590

James Patterson

James Patterson is the CEO of J. Walter Thompson, an advertising agency in New York. He has written several successful fiction and nonfiction books, including The New York Times best seller The Day America Told the Truth.

Book preview

Hämähäkin aika

Translated by Jorma-Veikko Sappinen

Original title: Along Came a Spider

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1993, 2023 James Patterson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728401590

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Prologi

Leikitään että (1932)

Princetonin lähistöllä New Jerseyssä maaliskuussa 1932

C harles Lindberghin maalaistalossa loistivat kirkkaat, punakellertävät valot. Talo näytti leimuavalta linnalta tuolla Jerseyn synkällä, kuusikkoisella kolkalla. Sumean usvan riekaleet koskettivat poikaa hänen lähestyessään ensimmäistä todellista voitonhetkeään, ensimmäistä iskuaan.

Oli pilkkopimeää, ja maa oli märkää, kuraista ja täynnä lätäköltä. Sitä hän oli odottanutkin. Hän oli ottanut suunnitelmissaan huomioon kaiken, myös sään.

Hänellä oli yhdeksännumeroiset miesten työsaappaat. Saappaiden kärkiin ja kantapäihin oli tungettu revittyä kangasta ja Philadelphia Inquirerin suikaleita.

Jalanjälkiä oli tarkoituskin jäädä, paljon jalanjälkiä. Miehen jälkiä. Ei kaksitoistavuotiaan pojan. Ne johtaisivat Stoutsburgin–Wertsvillen tieksi nimitetyltä piirikunnan valtatieltä maalaistalolle ja takaisin.

Kun poika saavutti männikön, joka oli alle kymmenen metrin päässä rönsyilevästä talosta, häntä alkoi hytisyttää. Kartano oli juuri niin mahtava kuin hän oli kuvitellutkin: pelkästään toisessa kerroksessa oli seitsemän makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta. Sellainen oli Lucky Lindyn ja Anne Morrowin maaseutuasunto.

Kova juttu, hän ajatteli.

Poika hivuttautui yhä lähemmäksi ruokasalin ikkunaa. Häntä kiehtoi tuo olotila, jota nimitettiin kuuluisuudeksi. Hän ajatteli sitä usein. Melkein kaiken aikaa. Millaista kuuluisuus todella oli? Miltä se tuoksui? Miltä se maistui? Miltä kuuluisuus läheltä katsottuna näytti?

Ja tuossa »maailman suosituin ja lumoavin mies» oli, istui pöydän ääressä. Charles Lindbergh oli kuin olikin pitkä ja tyylikäs, ja hänellä oli suurenmoisen kultaiset hiukset ja vaalea iho. »Lucky Lindy» näytti toden totta olevan kaikkien muiden yläpuolella.

Samaa maata oli selvästi myös hänen vaimonsa Anne Morrow Lindbergh. Annella oli lyhyt tukka. Se oli kihara ja musta ja sai hänen ihonsa näyttämään kalkinvalkealta. Pöydällä palavien kynttilöiden valo näytti tanssivan hänen ympärillään.

Kumpikin istui hyvin suorana tuolillaan. Aivan, kyllä he näyttivät ylivertaisilta, kuin olisivat olleet Jumalan erikoislahjoja maailmalle. He pitivät päänsä pystyssä ja söivät hienoin elein. Poika pinnisti katsettaan erottaakseen mitä pöydässä oli. Virheettömillä posliinilautasilla näytti olevan lampaankyljyksiä.

»Minusta tulee kuuluisampi kuin teistä surkeista törpöistä», poika kuiskasi viimein. Hän lupasi sen itselleen. Jokainen yksityiskohta oli mietitty tuhanteen kertaan, ainakin tuhanteen. Hän kävi toimeen erittäin järjestelmällisesti.

Poika haki puiset tikkaat, jotka olivat jääneet työmiehiltä autotallin lähelle. Hän puristi tikkaita kylkeään vasten ja meni kohtaan, joka oli kirjaston ikkunan vieressä. Hän kiipesi äänettömästi lastenhuoneeseen. Hänen verensä kiersi kohisten ja sydän jyskytti niin kovaa, että sen kuuli.

Käytävän lampusta lankesi valoa lapsen huoneeseen. Poika näki kehdon ja siinä unia vetelevän pikku prinssin. Charles junior, »maailman kuuluisin lapsi».

Kehdon toisella puolella oli vetoa estämässä värikäs varjostin, jossa oli maatilan eläinten kuvia.

Poika tunsi itsensä viekkaaksi ja nokkelaksi. »Täältä tulee herra Kettu», hän kuiskasi ja työnsi ikkunan hiljaa auki.

Sitten hän nousi tikkailla vielä yhden askelman ja astui viimeinkin lastenhuoneeseen.

Hän seisoi kehdon luona ja katseli pikkuprinssiä. Yhtä kultakiharainen kuin isänsä, mutta lihava. Charles nuorempi oli jo lihava, vaikka oli vasta vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen.

Poika ei enää pystynyt hillitsemään itseään. Kuumat kyynelet valuivat hänen silmistään. Hänen koko kehonsa alkoi vapista turhautumisesta ja raivosta — joihin tosin sekoittui hänen elämänsä suurenmoisin ilo.

»No niin, isin pikkumies. On aika lähteä», hän mutisi.

Hän otti taskustaan pikkuruisen kumipallon, johon oli kiinnitetty joustava nauha. Hän sujautti merkillisen näköisen kapistuksen Charles nuoremman päähän samalla hetkellä kun pienet siniset silmät aukenivat.

Kun lapsi aikoi huutaa, poika napsautti kumipallon suoraan pieneen kuolaavaan suuhun. Hän työnsi kätensä kehtoon, otti pikku Lindberghin syliinsä ja palasi ripeästi alas tikkaita. Kaikki sujui suunnitelman mukaisesti.

Poika puristi kallisarvoista, sätkivää nyyttiä sylissään, lähti juoksemaan takaisin kuraisten peltojen poikki ja katosi pimeyteen.

Hän hautasi Lindberghin piloille hyysätyn lapsen kolmen kilometrin päähän maalaistalosta — hautasi lapsen elävältä.

Se oli vain alkua tuleville tapahtumille. Olihan hän itsekin vasta pikkupoika.

Hän oli ryöstänyt Lindberghin lapsen, ei Bruno Richard Hauptmann. Hän oli tehnyt sen aivan yksin.

Kova juttu.

I

Maggie Rose ja Käppänä-Goldberg (1992)

1

O li varhainen aamu joulukuun 21. päivänä vuonna 1992, ja minä olin Washingtonin 5. kadulla sijaitsevan taloni lasikuistilla vailla huolen häivääkään. Pienessä, kapeassa huoneessa oli hujan hajan vanhoja talvitakkeja, työsaappaita ja vaurioituneita lasten leluja. En antanut niiden häiritä. Minä olin kotona.

Soittelin Gershwiniä hieman epävireisellä pianollamme, joka oli joskus ollut oikein hieno. Kello oli vasta vähän yli viisi aamulla ja kuistilla kylmä kuin pakastinkaapissa. »Amerikkalainen Pariisissa» oli pienen uhrauksen arvoinen.

Keittiössä pärisi puhelin. Ehkä minä olin voittanut Washingtonin, Virginian tai Marylandin lotossa, mutta minulle oli unohdettu soittaa edellisenä iltana. Osallistun säännöllisesti kaikkiin kolmeen epäonnen peliin.

»Mummi? Vastaisitko?» huusin verannalta.

»Se on sinulle. Voit saman tien vastata itse», kärttyisä isoäitini huusi takaisin. »Ei ole järkeä minunkin nousta. Ei järkeä tarkoittaa meillä päin järjetöntä.»

Emme käyttäneet aivan noita sanoja, mutta suunnilleen noin keskustelu meni. Niin se menee aina.

Onnahtelin keittiöön väistellen leikkikaluja aamukankein jaloin. Olin tuolloin kolmenkymmenenkahdeksan. Niinhän sitä tavataan sanoa, että jos olisin tiennyt eläväni näin vanhaksi, olisin pitänyt itsestäni parempaa huolta.

Osoittautui että soittaja oli kumppanini rikosten poluilta: John Sampson. Sampson tiesi että olin jalkeilla. Sampson tuntee minut paremmin kuin omat lapseni.

»Huomenta, suklaamuru. Ollaanko sitä jalkeilla?» hän kysyi. Muuta esittelyä ei kaivattu. Sampson ja minä olemme olleet parhaita ystäviä siitä lähtien kun yhdeksänvuotiaina aloimme näpistellä Parkin Corner Variety -puodista valtion halpatalojen läheltä. Silloin meillä ei ollut aavistustakaan, että Parkin ukko olisi ampunut meidät hengiltä yhdestä pihistetystä tupakka-askista. Mummimamma olisi tehnyt meille vielä pahempaa, jos olisi saanut tietää rikoskierteestämme.

»En ollut jalkeilla, mutta nyt olen», sanoin luuriin. »Kerro hyviä uutisia.»

»On tehty uusi murha. Ilmeisesti meidän poikamme taas», Sampson sanoi. »Odottavat meitä. Puolet vapaasta maailmasta on jo siellä.»

»Liian aikaista katsella lihakärryjä», mutisin. Minua kuvotti. En minä sillä tavoin halunnut päivääni aloittaa. »Saamari. Voi vittu.»

Mummimamma kohotti katseensa höyryävästä teestään ja pehmeistä kananmunistaan. Hän loi minuun tekopyhän talon emännän katseensa. Hän oli jo pukeutunut mennäkseen kouluun, jossa hän seitsemänkymmentäyhdeksänvuotiaanakin käy edelleen vapaaehtoistyössä. Sampson antoi verisiä lisätietoja päivän ensimmäisistä henkirikoksista.

»Varo sanojasi, Alex», mummi sanoi. »Ole hyvä ja varo sanojasi niin kauan kuin aiot asua tässä talossa.»

»Olen siellä kymmenen minuutin päästä», sanoin Sampsonille. »Minä omistan tämän talon», sanoin mummille.

Hän voihkaisi kuin olisi kuullut tuon kauhean uutisen ensimmäisen kerran.

»On tehty taas raaka murha, nyt Langley Terracella. Vaikuttaa himomurhaajan työltä. Pelkään että on», kerroin.

»Paha juttu», mummimamma sanoi. Hänen pehmeänruskeat silmänsä tavoittivat katseeni eivätkä väistyneet. Hänen valkoinen tukkansa näytti alusliinalta, jollaisia hän pitää olohuoneemme kaikilla tuoleilla. »Paha juttu miten surkeaan kuntoon poliitikot ovat tämän kaupungin päästäneet. Joskus minusta tuntuu että meidän pitäisi muuttaa pois Washingtonista.»

»Minusta tuntuu joskus samalta, mutta kaipa me pärjäämme», sanoin.

»Niin, mustat pärjäävät aina. Me pidämme pintamme. Kärsimme vaieten.»

»Emme aina vaieten», huomautin.

Olin jo päättänyt ottaa vanhan tweedtakkini. Oli murhapäivä, mikä merkitsi että tapaisin valkoisia. Irtotakin päälle panin Georgetown-verryttelypuseron. Se sopi paremmin ympäristöön.

Sängyn vieressä kaapin päällä oli Maria Crossin kuva. Vaimoni oli kolme vuotta aikaisemmin ammuttu ohiajavasta autosta. Useimpien Southeastissa tehtyjen murhien tavoin sekin oli edelleen selvittämättä.

Matkallani keittiön ulko-ovelle pysähdyin suutelemaan isoäitiä. Olemme tehneet niin siitä lähtien kun olin kahdeksan. Sanomme myös hyvästi siltä varalta, ettemme enää näe toisiamme. Tapaa on pidetty yllä jo melkein kolmekymmentä vuotta, siitä lähtien kun mummimamma otti minut huostaansa ja päätti, että tekisi minusta jotakin.

Hän teki minusta murhia tutkivan poliisin, jolla on tohtorinarvo psykologiassa ja joka työskentelee ja asuu Washingtonin slummeissa.

2

Olen virallisesti rikostutkijoiden apulaispäällikkö, mikä on Shakespearen ja Faulknerin sanoja lainatakseni pelkkää ääntä ja vimmaa eikä merkitse yhtään mitään. Arvonimeni perusteella minun pitäisi olla Washingtonin poliisissa kuudenneksi tai seitsemänneksi korkeimmalla pallilla. En ole. Minun kuitenkin odotetaan käyvän murhapaikoilla.

Kolme pääkaupunkiseudun poliisin sinivalkoista autoa oli pysäköity sikin sokin Benning Road 41–15:n kohdalle. Rikoslaboratorion mustaikkunainen pakettiauto oli saapunut. Paikalla oli myös hälytyspalvelun ambulanssi. Sen oveen oli maalattu hilpeästi ruumishuone .

Murhatalon edessä oli pari paloautoa. Ympärillä seisoskeli lähitienoon ambulanssihaukkoja, lähinnä luihuja mieshenkilöitä. Vanhat naiset olivat heittäneet pyjamansa tai yöpaitansa päälle talvitakin ja seisoivat kuisteillaan kylmästä täristen, vaaleanpunaiset ja siniset papiljotit päässä.

Rivitalossa oli ränsistynyt limilaudoitus ja se oli väriltään haalistuneen vihreänsininen. Vanha Chevette, jonka särölle mennyt sivuikkuna oli paikattu teipillä, näytti lojuvan pihatiellä hylättynä.

»Paskan marjat. Mennään takaisin nukkumaan», Sampson sanoi. »Muistin juuri millaista tästä tulee. Olen alkanut vihata tätä hommaa.»

»Minä rakastan työtäni, rakastan murhatutkimuksia», sanoin irvistäen. »Katsopas. Poliisilääkäri on jo tuolla muovipukuineen. Ja tuolla ovat rikoslabran pojat. Ja kukas sitten tuolta tulee?»

Valkoinen ylikonstaapeli, jolla oli pöyheä, sinimusta, karvakauluksinen hupputakki, tallusteli meitä kohti lähestyessämme taloa. Hän oli työntänyt molemmat kätensä taskuun pitääkseen ne lämpiminä.

»Sampsonko? Tuota, konstaapeli Cross?» Ylikonstaapeli liikutteli alaleukaansa samalla tavoin kuin jotkut yrittäessään avata korviaan lentokoneessa. Hän tiesi täsmälleen keitä me olimme. Hän tiesi että me olimme erikoistutkimusryhmästä. Hän vinoili meille.

»Mitäs täällä säpistään?» Sampson ei liiemmin pidä vinoilusta.

»Vanhempi rikoskonstaapeli Sampson», vastasin ylikonstaapelille. »Minä olen apulaispäällikkö Cross.»

Ylikonstaapeli oli pönäkkämahainen irlantilaistyyppi, luultavasti sisällissodan ylijäämäkamaa. Hänen kasvonsa näyttivät sateeseen unohtuneelta hääkakulta. Tweedtakkiasuni ei näyttänyt ihastuttavan häntä.

»Kaikki häärää kankut jäässä», ylikonstaapeli hinkui. »Sitä täällä säpistään.»

»Omista kankuistasi taitaisi olla varaa pudottaa», Sampson neuvoi. »Voisit soittaa johonkin jumpparyhmään.»

»Vedä käteen», ylikonstaapeli sanoi. Oli mukava tavata valkoihoinen Eddie Murphy.

»Vastaiskujen mestari.» Sampson virnisti minulle. »Kuulitko mitä hän sanoi? Vedä käteen, vai?»

Sampson ja minä olemme kumpikin riskissä kunnossa. Käymme kuntosalilla joka on St. Anthonyn eli St. A:n yhteydessä. Painamme yhteensä pitkälti yli kaksisataa kiloa. Pystymme esiintymään uhkaavasti jos haluamme. Meidän alallamme se on joskus tarpeen.

Minulla on pituutta vain metri yhdeksänkymmentä. Johnilla on pituutta kaksi metriä viisi senttiä ja lisää tulee. Hänellä on aina mustat aurinkolasit. Joskus hänellä on nukkavieru kangashattu, joskus keltainen nenäliina pään ympäri kietaistuna. Jotkut sanovat häntä »John-Johniksi», koska hän on niin iso että voisi olla kaksi Johnia.

Kävelimme ylikonstaapelin ohi kohti murhataloa. Meidän eliittierikoisosastomme pitäisi olla äskeisen kaltaisten nokittelujen yläpuolella. Joskus olemmekin.

Kaksi virkapukuista konstaapelia oli jo käynyt sisällä. Levoton naapuri oli soittanut asemalle puoli viiden aikoihin. Hän oli arvellut nähneensä hiiviskelijän. Nainen oli ollut valveilla ja peloissaan. Sellainen on tavallista niillä kulmilla.

Konstaapelit löysivät sisältä kolme ruumista. Kun he tekivät ilmoituksen, heidän käskettiin jäädä odottamaan erikoistutkimusryhmää. Ryhmään kuuluu kahdeksan mustaa poliisia, joiden pitäisi kuulemma panna osaston asioita järjestykseen.

Keittiön ulko-ovi oli raollaan. Työnsin sen kokonaan auki. Jokaisen talon ovella on avautuessaan ja sulkeutuessaan oma yksilöllinen äänensä. Tuo ovi vinkui kuin vanha mies.

Sisällä oli pilkkopimeää. Aavemaista. Tuuli oli imeytynyt sisään avoimesta ovesta, ja kuulin jonkin kalisevan sisällä.

»Me emme sytyttäneet valoja», toinen konstaapeli sanoi takaani. »Ettekö te olekin tohtori Cross?»

Nyökkäsin. »Oliko keittiön ovi tullessanne auki?» Käännyin katsomaan konstaapelia. Hän oli valkoihoinen ja lapsenkasvoinen ja kasvatti vastapainoksi pieniä viiksiä. Hän oli luultavasti kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän ja tuona aamuna hyvin peloissaan. En voinut moittia häntä.

»Häh. Ei. Ei merkkejä murtautumisesta. Ovi ei ollut lukossa.»

Konstaapeli oli erittäin hermostunut. »Siellä on kuulkaa todella pahaa jälkeä. Perhe.»

Toinen konstaapeli sytytti voimakkaan alumiinikuorisen taskulampun ja me kaikki tähysimme keittiöön.

Keittiössä oli halpa muovipintainen pöytä ja yhtä halvat keltaisenvihreät vinyylituolit. Yhdellä seinällä oli musta Bart Simpson -kello. Kello oli niitä, joita näki jokaisen People’s-rohdoskaupan näyteikkunassa. Lysolin ja palaneen rasvan lemut sekoittuivat hajuun, joka oli nenälle vieras, mutta ei tyystin epämiellyttävä. Joihinkin murhiin liittyy paljon pahempiakin hajuja.

Sampson ja minä epäröimme, tarkastelimme kaikkea samalla tavalla kuin murhaaja oli saattanut tarkastella vain muutama tunti sitten.

»Hän oli aivan tässä», sanoin. »Hän tuli sisään keittiön kautta. Hän oli täällä, tässä missä me seisomme.»

»Älä puhu noin, Alex», Sampson sanoi. »Kuulostat Jeane Dixonilta. Karmaisevaa.»

Murhapaikalle meneminen ei käy milloinkaan helpommaksi, vaikka joutuisi menemään miten usein. Sisään ei haluaisi astua. Sellaisia hirveitä painajaisia ei haluaisi enää eläissään nähdä.

»He ovat yläkerrassa», viiksekäs poliisi sanoi. Hän selosti keitä uhrit olivat. Sanders-niminen perhe. Kaksi naista ja pieni poika.

Toinen konstaapeli, roteva musta mies, ei ollut sanonut vielä sanaakaan. Hänen nimensä oli Butchie Dykes. Hän oli herkkä nuori poliisi, jonka olin nähnyt asemalla.

Me neljä astuimme kuoleman taloon yhdessä. Vedimme jokainen syvään henkeä. Sampson taputti minua olalle. Hän tiesi että lapsenmurha sai minut tolaltani.

Ruumiit olivat etumaisessa makuuhuoneessa, jonne mentiin suoraan portaiden yläpäästä.

Siellä oli äiti, Jean »Poo» Sanders, kolmekymmentäkaksi. Hänen kasvonsa olivat kuolleinakin mieleenjäävät. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, korkeat poskipäät ja täyteläiset huulet, jotka olivat jo muuttuneet sinipunerviksi. Hänen suunsa oli avautunut kirkaisuun.

Poon tytär Suzette Sanders, neljätoista vuotta tässä maailmassa. Hän oli vasta nuori tyttö, mutta jo sievempi kuin äitinsä. Hänellä oli malvanvärinen nauha palmikoiduissa hiuksissaan ja nenässä pieni rengas merkkinä siitä, että hän oli ikävuosiaan vanhempi. Suzetten suu oli tukittu sukkahousuilla.

Pieni kolmivuotias Mustaf Sanders makasi selällään, ja hänen pikkuruiset poskensa näyttivät kyynelten juovittamilta. Hänellä oli samanlainen pussipyjama kuin minun lapsillani.

Aivan kuten mummimamma oli sanonut, oli paha juttu miten pahaksi joku oli päästänyt kaupungin muuttumaan. Tässä meidän isossa pahassa maassamme. Äiti ja tytär oli sidottu sängyn messinkiä jäljittelevään tolppaan. Siteinä oli käytetty satiinialusvaatteita, mustia ja punaisia verkkosukkia ja kukikkaita lakanoita.

Otin taskunauhurin jota pidän aina mukanani ja aloin kertoa ensimmäisiä havaintojani. »Henkirikokset numerosta H234 914 numeroon 916. Äiti, teini-ikäinen tytär, pieni poika. Naisia on viillelty jollakin hyvin terävällä esineellä. Mahdollisesti partaveitsellä.

Heidän rintansa on leikattu irti. Rintoja ei näy missään. Naisten häpykarvat on ajeltu. Heissä on useita veitsenhaavoja, jollaisia patologit sanovat ’raivon kuvioiksi’. Paikassa on paljon verta, ulosteita. Luulisin että molemmat naiset, äiti ja tytär, olivat prostituoituja. Olen nähnyt heidät kadulla.»

Puhuin hiljaa mumisten. Mietin pystyisinkö ymmärtämään sanojani myöhemmin.

»Pienen pojan ruumis näyttää välinpitämättömästi syrjään viskatulta. Mustaf Sandersilla on halpa pyjama, jossa on Halinallejen kuvia. Hän on huoneessa pienenä, ylenkatsottuna myttynä.» En voinut olla surematta katsellessani pientä poikaa, jonka murheelliset, kuolleet silmät tuijottivat minua. Pääni sisällä oli kova meteli. Sydämeeni koski. Pieni Mustaf-parka, kuka lienetkin ollut.

»En usko että mies halusi tappaa poikaa», sanoin. »Mies tai nainen.»

»Tai elukka.» Sampson pudisti päätään. »Veikkaan elukkaa. Tekijä on Olio. Sama Olio joka teki sen Condon Terracen jutun aiemmin tällä viikolla.»

3

Maggie Rose Dunnea oli katseltu herkeämättä siitä lähtien kun hän oli kolmen neljän vuoden ikäinen. Yhdeksänvuotiaana hän oli jo tottunut erikoistarkkailuun, muukalaisiin jotka toljottivat häntä kuin Saksikäsi-Maggieta tai tyttö-Frankensteinia.

Tuona aamunakin häntä katseltiin, mutta hän ei tiennyt sitä. Juuri tuolla kerralla Maggie Rose olisi välittänyt. Juuri tuolla kerralla katselemisella oli hyvin paljon väliä.

Maggie Rose kävi Georgetownissa Washington Day Schoolia, jossa hän yritti sulautua sadankolmenkymmenen oppilaan joukkoon. Tuolla hetkellä joukko seisoi päivänavauksessa ja lauloi intomielisesti.

Vaikka Maggie Rose olisi kiihkeästi halunnut sulautua joukkoon, se ei ollut hänelle helppoa. Olihan hän sentään Katherine Rosen yhdeksänvuotias tytär. Maggie ei voinut kävellä yhdenkään kauppakadun videoliikkeen ohi näkemättä äitinsä kasvoja. Äidin elokuvia tuntui tulevan telkasta harva se ilta. Äiti oli Oscar-ehdokkaana useammin kuin suurin osa näyttelijöistä mainittiin People-lehdessä.

Tuon kaiken tohinan vuoksi Maggie Rose yritti useimmiten sulautua ympäristöönsä. Tuona aamuna hänellä oli yllään kovia kokenut Fido Dido -verryttelypusero, jossa oli strateginen reikä edessä ja takana. Hän oli valinnut kuluneet, ryppyiset Guessfarkut. Jalassa hänellä oli vanhat vaaleanpunaiset Reebokin tennistossut — »vanhat kunnon rähjät» — ja komeron periltä löytyneet Fido-nilkkasukat. Hän oli tahallaan jättänyt pitkän vaalean tukkansa pesemättä ennen kouluun lähtöä.

Äidin silmät olivat pullistuneet hänen nähdessään asukoosteen. »Kolminkertainen yäk», hän oli sanonut, mutta päästänyt Maggien lähtemään tamineineen. Hän todella ymmärsi, millaisia vaikeuksia Maggiella elämässään oli.

Auditorio oli täynnä, koska sinne olivat ahtautuneet luokat ensimmäisestä kuudenteen, ja lapset lauloivat Tracy Chapmanin kappaletta »Fast Car». Ennen kuin soitti tuon folkrockkappaleen salin kiiltävänmustalla Steinwaylla, neiti Kaminsky oli yrittänyt selittää sen sanomaa.

»Tämä nuoren mustan massachusettsilaisen naisen säveltämä koskettava laulu kertoo siitä, millaista on olla rutiköyhä maailman rikkaimmassa maassa. Se kertoo siitä millaista on olla musta 1990-luvulla.»

Tuo siro, langanlaiha musiikin ja kuvaamataidon opettaja oli aina niin kiihkeä. Hänestä tuntui että hyvän opettajan velvollisuus oli paitsi antaa tietoa, myös taivutella, muovata noita maineikkaan Day Schoolin tärkeitä nuoria mieliä.

Lapset pitivät neiti Kaminskysta, joten he yrittivät kuvitella köyhien ja vähäosaisten kurjuutta. Mielikuvitusta heiltä vaadittiinkin, sillä Day Schoolin lukukausimaksu oli kaksitoistatuhatta dollaria.

»You got a fast car», he lauloivat neiti K:n ja pianon mukana.

»And I got a pian to get us out of here.»

»Fast Caria» laulaessaan Maggie yritti vilpittömästi miettiä, millaista olisi olla niin köyhä. Olihan hän nähnyt paljon köyhiä nukkumassa Washingtonin kylmillä kaduilla. Keskittyessään hän pystyi kuvittelemaan aivan Georgetownin ja Dupont Circlen lähistöltä hirvittäviä näkyjä. Varsinkin nuo likaisiin rääsyihin sonnustautuneet miehet, jotka pesivät tuulilasin kaikissa liikennevaloissa. Äiti antoi heille aina dollarin, joskus enemmänkin. Jotkut kerjäläisistä tunsivat äidin ja sekosivat täysin. He hymyilivät kuin ainakin onnenpäivänään, ja Katherine Roselta liikeni heille muutama ystävällinen sana.

»You got a fast car», Maggie Rose lauloi. Hän halusi päästää äänensä kunnolla raikumaan.

»But is it fast enough so we can fly away

We gotta make a decision

We leave tonight or live and die this way.»

Laulu päättyi ja salin kaikki lapset taputtivat ja hihkuivat. Neiti Kaminsky suoritti merkillisen pikku kumarruksen pianolleen.

»Raskas taakka», Michael Goldberg mutisi. Hän seisoi aivan Maggien vieressä. Michael oli Maggien paras ystävä Washingtonissa, jonne Maggie oli alle vuosi aikaisemmin muuttanut Los Angelesista vanhempiensa kanssa.

Michael oli tietenkin ironinen. Kuten aina. Se oli hänen itärannikkolainen tapansa käsitellä ihmisiä, jotka eivät olleet yhtä älykkäitä kuin hän — toisin sanoen melkein kaikkia tässä maailmassa.

Maggie tiesi että Michael Goldberg oli aito neropatti: gonzon keräilijä, uuttera puuhailija ja aina hauska, jos piti toisesta. Hän oli kuitenkin ollut »sininen vauva», eikä ollut vieläkään kovin iso ja vahva. Niin hän oli saanut lempinimensä »Käppänä», joka tavallaan palautti Michaelin maanpinnalle neropatin jalustalta.

Maggie ja Michael ajoivat useimpina aamuina yhdessä kouluun. Tuona aamuna he olivat tulleet aidossa Salaisen palvelun loistoautossa. Michaelin isä oli valtiovarainministeri. Kukaan ei Washington Dayssa ollut varsinaisesti »normaali». Kaikki yrittivät sulautua joukkoon, tavalla tai toisella.

Kun oppilaat lähtivät jonossa päivänavauksesta, jokaiselta kysyttiin, kuka hänet noutaisi koulun jälkeen. Turvallisuus oli Washington Dayssa äärimmäisen tärkeä asia.

»Herra Devine —» Maggie aloitti valvojaopettajalle, joka oli vartiopaikallaan auditorion ovella. Miehen nimi oli Guestier, ja hän opetti kieliä, kuten ranskaa, venäjää ja kiinaa. Hänen liikanimensä oli »Le Pric».

»Ja Jolly Chollie Chakely», Michael Goldberg lopetti Maggien puolesta. »Salaisen palvelun erillisosasto yhdeksäntoista. Lincoln-loistoauto. Rekisterinumero SC-59. Pohjoinen uloskäynti, Pelham Hall. Osasto on määrätty moille, koska Kolumbian huumekartelli on esittänyt tappouhkauksia isälleni. Au revoir, mon professeur.»

Koulun päiväkirjaan merkittiin 21. joulukuuta: M. Goldberg ja M. R. Dunne — Salainen palvelu noutaa. Pohjoinen uloskäynti, Pelham, kolmelta.

»Mentiin, Dweebo Dido.» Michael nyhkäisi Maggieta lujasti kylkeen. »Minulla on nopea auto. A haa a haa. Ja suunnitelma miten täältä päästään.»

Maggie tuumi, ettei ollut ihme että hän piti Michaelista. Kuka muu olisi nimittänyt häntä Dweeboksi? Kuka muu kuin Käppänä-Goldberg?

Kun kaksi ystävystä tulivat ulos auditoriosta, heitä katseltiin.

Kumpikaan ei huomannut, että jokin olisi ollut pielessä tai poikennut normaalista. Heidän ei ollut tarkoituskaan huomata. Sehän siinä oli ajatuksena. Se kuului suureen suunnitelmaan.

4

Vivian Kim päätti tuona aamuna yhdeksältä esittää tunnillaan Washington Day Schoolissa uusinnan Watergatesta. Aamu ei unohtuisi häneltä milloinkaan.

Vivian Kim oli älykäs, sievä ja innostava Yhdysvaltain historian opettaja. Hänen tuntinsa olivat oppilaiden suosikkeja. Kaksi kertaa viikossa neiti Kim näytteli historiallisen sketsin. Joskus hän antoi lasten valmistaa sen. Tehtävä alkoi luonnistua oppilailta erinomaisesti, ja hän saattoi rehellisesti sanoa, etteivät hänen tuntinsa olleet koskaan tylsiä.

Tuoksi aamuksi Vivian Kim oli valinnut Watergaten. Maggie Rose Dunne ja Michael Goldberg olivat hänen kolmasluokkalaisiaan. Luokkaa katseltiin.

Vivian Kim näytteli vuoron perään kenraali Haigia, H. R. Haldemania, Henry Kissingeriä, G. Gordon Liddyä, presidentti Nixonia, John ja Martha Mitchelliä ja John ja Maureen Deania. Hän oli hyvä imitoija ja tulkitsi erinomaisesti Liddyä, Nixonia ja kenraali Haigia ja erityisesti Mitchellejä ja Mo Deania.

»Presidentti Nixon esitti vuotuisen valtakunnan tilaa käsittelevän puheensa television välityksellä koko kansalle», neiti Kim kertoi lapsille. »Monen mielestä hän valehteli meille. Kun hallituksen korkea virkamies valehtelee, hän syyllistyy hirvittävään rikokseen. Me olemme luottaneet tuohon henkilöön hänen juhlallisen vakuutuksensa perusteella, luottaneet hänen rehellisyyteensä.»

Vihellyksiä. Buuauksia. Luokan pari oppilasta osallistui tuntiin. Vivian Kim rohkaisi tuollaista osanottoa.

»Buuaus on oikeutettua», hän sanoi. »Samoin vihellys. Joka tapauksessa presidentti Nixon seisoi historiamme tuolla hetkellä kansakunnan edessä, teidän ja minun kaltaisten ihmisten edessä.» Vivian Kim otti asennon kuin olisi seissyt puhujankorokkeella. Hän alkoi esittää versiotaan Richard Nixonin puheesta oppilaille.

Hän muunsi kasvonsa tummiksi ja synkiksi. Hän pudisteli päätään puolelta toiselle. »Haluan teidän tietävän…ettei minulla ole minkäänlaista aikomusta jättää työtä, jota amerikkalaiset ovat minut valinneet tekemään Yhdysvaltain kansalaisten hyväksi.» Vivian Kim keskeytti Nixonin pahamaineisen puheen alkuperäiset sanat. Syntyi kuin tauko huonossa, mutta vaikuttavassa oopperassa.

Kahdenkymmenenneljän oppilaan luokka oli hiljaa. Kim oli hetkeksi saanut lasten huomion täydellisesti osakseen. Tila oli opettajan nirvana, vaikka jäikin lyhyeksi. Mukavaa, Vivian Kim ajatteli.

Luokan oven lasiin koputettiin hiljaa. Taianomainen tunnelma särkyi.

»Buu, fiuu!» Vivian Kim mutisi. »Niin? Kuka siellä? Hei! Kuka siellä?» hän huusi.

Lasista ja kiiltävästä mahongista valmistettu ovi avautui hitaasti. Joku lapsista hyräili Painajainen Elm Streetillä -elokuvan tunnusmelodiaa. Sisään astui epäröiden, miltei ujosti herra Soneji. Luokan melkein jokaisen lapsen ilme kirkastui heti.

»Onko ketään kotona?» Soneji piipitti narisevalla äänellään. Lapset purskahtivat nauruun. »Ohoh! Katsotaanpa. Kaikki ovat kotona.»

Gary Soneji opetti matematiikkaa ja myös tietokoneoppia — joka oli vielä suositumpaa kuin Vivian Kimin tunnit. Hänellä oli kaljunalku, riippuviikset ja englantilaisen koulupojan silmälasit. Hän ei ollut kansansuosikin näköinen, mutta suosikki hän koulussa oli. Soneji oli paitsi innoittunut opettaja, myös Nintendon videopelien suurmestari.

Hän oli suosiollaan ja tietokonevelhon asemallaan ansainnut lempinimen »Mister Mikrosiru».

Astellessaan nopeasti neiti Kimin pöydän luo Soneji tervehti paria oppilasta nimeltä.

Sitten opettajat juttelivat kahden kesken pöydän luona. Neiti Kimin selkä oli luokkaan päin. Hän nyökkäsi usein, ei puhunut paljon. Hän näytti pikkuruiselta vieressään Soneji, joka oli yli satakahdeksankymmentäsenttinen.

Viimein neiti Kim kääntyi lasten puoleen. »Maggie Rose ja Michael Goldberg? Voisitteko tulla luokan eteen? Ottaisitteko myös tavaranne mukaan?»

Maggie Rose ja Michael vaihtoivat hämmästyneen katseen. Mistä nyt oli kyse? He keräsivät tavaransa ja suuntasivat luokan eteen päästäkseen asiasta selvyyteen. Muut lapset olivat alkaneet kuiskailla ja jopa puhua ääneen.

»No niin. Annetaanpa olla. Nyt ei ole välitunti», neiti Kim vaiensi luokan. »Tunti on vielä kesken. Olkaa hyvä ja kunnioittakaa sääntöjä joiden mukaan me kaikki olemme sopineet toimivamme täällä.»

Kun Maggie ja Michael pääsivät luokan eteen, Soneji kyykistyi puhumaan pelkästään heille. Käppänä-Goldberg oli ainakin kymmenen senttiä lyhyempi kuin Maggie Rose.

»On ilmennyt pieni ongelma, mutta ei mitään mistä kannattaisi huolestua.» Soneji puhui lapsille hyvin rauhallisesti ja lempeästi. »Kaikki on periaatteessa hyvin. On vain ilmennyt pikku häiriö, ei muuta. Kaikki on kunnossa.»

»Tuskinpa vain», Michael sanoi pudistaen päätään. »Mikä se niin sanottu pikku häiriö oikein on?»

Maggie Rose ei sanonut vielä mitään. Jostakin syystä häntä pelotti. Jotakin oli tapahtunut. Jokin oli selvästi vialla. Hän tunsi sen vatsassaan. Äiti aina sanoi, että hänellä oli liian vilkas mielikuvitus, joten hän yritti näyttää rauhalliselta, toimia rauhallisesti ja myös olla rauhallinen.

»Olemme juuri saaneet puhelun Salaisesta palvelusta», neiti Kim sanoi. »Sinne on tullut uhkaus. Se koskee sekä sinua että Maggieta. Kyseessä on luultavasti häirikkösoitto. Lähetämme teidät kuitenkin kaiken varalta nopeasti kotiin. Pelkästään varmuuden vuoksi. Tunnettehan te säännöt.»

»Palaatte varmasti jo ennen lounasaikaa», Soneji tuki, joskaan ei kovin vakuuttavasti.

»Millainen uhkaus se oli?» Maggie Rose kysyi. »Koskiko se Michaelin isää? Vai liittyykö se minun äitiini?»

Soneji taputti Maggien käsivartta. Yksityiskoulun opettajat saivat kerran toisensa jälkeen ihmetellä, miten kypsiä useimmat noista lapsista olivat.

»Jaa, se oli sellainen tavanomainen joita aina joskus tulee. Suuria puheita, ei tekoja. Joku pöhkö vain yrittää saada huomiota. Joku kaheli.» Soneji otti liioitellun ilmeen. Hän näytti juuri sopivasti huolestuneelta, mutta sai lapset tuntemaan olonsa turvalliseksi.

»Miksi meidän sitten pitää mennä kotiin Potomaciin asti, aivan turhan takia?» Michael Goldberg irvisti ja elehti kuin pienoiskokoinen asianajaja oikeussalissa. Hän oli monin tavoin kuin pilakuvaversio kuuluisasta isästään, ministeristä.

»Varmuuden vuoksi vain. Eikö niin? Puheitta paras. Minä en ryhdy kinaamaan kanssasi, Michael. Olemmeko valmiina lähtöön?» Soneji oli mukava, mutta lujana.

»Emme oikeastaan.» Michael jatkoi kulmiensa kurtistelua ja päänsä pudistelua. »Ei vetele. Ihan totta, herra Soneji. Tämä ei ole reilua. Tämä ei ole oikein. Miksei Salainen palvelu voi tulla tänne ja jäädä koulupäivän loppuun saakka?»

»He eivät halua toimia sillä tavalla», Soneji sanoi. »En minä näitä sääntöjä keksi.»

»Kai me valmiita olemme», Maggie sanoi. »Mennään, Michael. Lakkaa inttämästä. Tämä on selvä homma.»

»Homma on selvä.» Neiti Kim hymyili avuliaasti. »Minä lähetän läksynne perässä.»

Maggie Rose ja Michael alkoivat nauraa. »Kiitoksia vain, neiti Kim!» he sanoivat yhteen ääneen. Saattoi