Hänen armonsa testamentti

By Hjalmar Bergman

"Hänen armonsa" paroni Roger Bernhusen on kirjoittamassa testamenttiaan. Hän juuri ja juuri edes muistaa, minkä ikänen on. Paronin suunnitelmissa on kuitenkin julkistaa testamenttinsa 65-vuotispäivillään sukulaistensa ympäröimänä. Patriarkkaa pidetään perheen kesken suuressa arvossa, ja testamentin sisältö kiinnostaa joka ikistä enemmän tai vähemmän.Hjalmar Bergmanin klassikkoromaanista on julkaistu myös elokuvaversio (Hans nåds testamente) vuonna 1919. Kirjaa on luonnehdittu ruotsalaisen kirjallisuuden ensimmäisenä komediana.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726315790

Book preview

www.egmont.com

I.

Tuomiorovastin rouva antaa tiedon tulostaan, ja hänen armonsa paroni kutsuu luokseen lakimiehen.

Rogershusin pääoven yläpuolella oleva kello löi kaksi Palvelijain siipirakennuksen salissa istuivat Vickberg, Johnsson ja Toni pelaamassa viiraa. Rouva Enberg istui ikkunakomerossa kutoen sukkaa Jakobille, joka oli hirveä kuluttamaan vaatteita. Pojan ei sopinut käydä paljain jaloin. Hän oli täyttänyt yhdeksäntoista, ja Blenda …

Niin, kuinka vanha Blenda olikaan? Ei kuuttatoista, mutta tuskin alle viidentoista. Neljätoista vuotta sitten juhannuspäivänä oli Blenda tullut Rogershusiin. Silloin hän taisi olla noin puolentoista vuoden vanha. Paroni tosin väitti hänen olleen vain puolen vuoden ikäisen, mutta sen täytyi johtua jostakin omituisesta erehdyksestä.

Rouva Enberg hymyili vähän ilkeämielisesti, kun hän ajatteli paronin erehdystä. Niin, niin, sillä tavoin käy, kun on kevytmielinen. Sellaisia erehdyksiä sattuu. Hänen armonsa tapana oli sanoa: Kukaon Jakobin isä, sitä en mene sanomaan, mutta äiti on rouva Enberg …

No niin, helppoa on kyllä olla ilkeäkielinen, kun on toisista puhe. Ja hänen armollaan oli tietysti täysi oikeus laskea leikkiä. Mutta jos vain häneltä, rouva Enbergiltä, tultaisiin kysymään ketkä Blendan vanhemmat ovat, niin hän ei voisi todellakaan antaa tietoja kummastakaan, ei isästä eikä äidistä.

Oli miten oli, Herra noita vekaroita suojelkoon. Kun Hän kerran oli antanut heille elämän, ja jos Hänen tarkoituksensa oli, että Blenda ja Jakob eläisivät tässä maailmassa — niin eihän muiden silloin sopinut tehdä pilaa Hänen tahdostaan. Lovisa Enbergistä hänen armonsa kyllä sai laskea leikkiä niin paljon kuin häntä halutti. Hänellä, Lovisalla, oli puhdas omatunto, hän tiesi rakastaneensa vain kahta miestä. Kuinka monta naista oli paroni rakastanut? Ja oliko rakastanut yhtä kerrallaan vai monta yhtaikaa? No, hänen armollaan oli täysi vapaus.

Mutta Lovisa Enberg oli rakastanut yhtä kerrallaan. Komministeri Enbergiä hän oli rakastanut niinkuin rakastetaan laillista aviopuolisoa. Eikä kukaan ihminen voi olla uskollisempi kuin mitä hän oli avioliitossaan ollut. Enberg olikin ollut niin voimakas personallisuus. Mutta kivulloinen, hyvin kivulloinen. Tonilla oli koko lailla vahvempi terveys, vaikka hän oli luonteeltaan niin suljettu, tunteellinen, melkein naisellinen.

Toni oli tullut Rogershusiin kolme vuotta komministerin kuoleman jälkeen. Rouva Enberg mieltyi häneen heti kovasti. Toni oli hyvin merkillinen ihminen. Rouva Enberg ei olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Toni ei olisi ollutkaan katolilainen. Mutta katolilainen hän oli, vieläpä hyvin innokas. Hän olisi tahtonut kasvattaa Jakobin omaan uskoonsa. Mutta onneksi hänellä ei ollut mitään valtaa viattomaan lapseen. Jakobista — katolilainen! Komministeri Enbergin lesken pojasta — katolilainen! Ei, hän oli toki selvillä, mihin miehen muisto velvoittaa.

Mitä lajia kristittyjä Jakob oikeastaan oli, ei ollut helppo sanoa. Haaveksija hän oli. Ja sitten hän ei tahtonut tehdä mitään hyödyllistä, juoksi vain Blendan kintereillä.

Kello oli lyönyt kaksi Rogershusin pääoven yläpuolella. Vickberg otti esiin taskustaan hopeanauriinsa ja laski sen pöydälle.

Johnsson pyyhkäisi kädellään portterivaahtoa huuliltaan ja honotti:

— Veli Vickberg? Vieläkö siellä nukutaan?

— Vielä nukutaan kaksikymmentäseitsemän minuttia.

Pelikäskyt sanottiin, pelaajien äänessä ei ollut havaittavissa innosta tahi jännityksestä merkkiäkään. Herrat tunsivat toisensa perinpohjin. Johnssonin ovela hyväntahtoisuus ei ollut enempää kuin Tonin rohkeat käskytkään omiaan lisäämään jäännitystä.

Vickberg kääntyi naispuoliseen naapuriinsa sanoen.

— Voitteko, rouva Enberg, ymmärtää, minkätähden Tonilla on niin huono onni pelissä? Eikä hänellä kuulu rakkaudessakaan olevan onnea.

Tämän tuli olla pisteliästä, ja Johnsson tirskui ääneen portterimukin suojassa. Mutta edellämainitut pisteliäät sanat oli lausuttu liian usein kahdenkymmenen pitkän vuoden kuluessa, joten niiden kirpeys oli ehtinyt haihtua. Rouva Enberg pisti sukan koriin, tarttui lujasti pöytään ja nousi varovasti seisomaan naksahteleville jaloilleen.

— Nyt lähden ottamaan viilivadin. Älkää viivytelkö, Vickberg.

— Katsokaa, että viini on kylmää, rouva Enberg. Eilen hänen armonsa väitti, että viinissä olisi voinut keittää krapuja.

Rouva Enberg ei vastannut näihin ärsyttäviin sanoihin. Hän silitti vatsaansa hitaasti, raskaalla kädellä, ja läksi huoneesta.

Herrat jatkoivat peliään kärpästen likaamilla korteilla. Herra Vickbergin kello oli 2,15, ja oli siis vielä neljännestunti aikaa ennenkuin hänen tuli avata kevyin käsin yömyssyn nauhat isännän leuan alta.

Raskaat ajoneuvot rämisivät lehtikujassa ja pysähtyivät sinne, missä tie haarautuu ulkohuonerakennuksille ja pehtorin asunnolle.

Rouva Enberg huusi ikkunasta sisään:

— Vickberg! Vickberg! Posti.

— Vain silmänräpäys, hyvät herrat!

Vickberg jätti korttinsa ja tuli ikkunaan. Rouva Enberg ja Lars tarkastivat kastanjan varjossa postilaukun sisällön. Lars tallusteli ikkunan luokse.

— No, kyllä nyt herra Vickberg saa uskoa, että vieraita on tulossa. Tässä on kirje Vickbergille ja tässä hänen armolleen. Sukulaisilta ne ovat, sillä kummassakin on lakassa meikäläinen koirankuono.

Hovimestari ei katsonut tarpeelliseksi oikaista Larsin törkeää vaakunatieteellistä virhettä. Hän otti molemmat kirjeet, vertasi toisiinsa käsialat ja sinetit, avasi sen, joka oli osoitettu hänelle itselleen, ja luki:

Hovimestari Anders Vickberg!

Tuomiorovastin leskirouva Julia Hyltenius pyytää ilmoittaa hovimestarille, että Hänen armonsa saapuu — jos Jumala suo — tämän kuun 20:ntenä kello 6,45 iltapäivällä kaupungin rautatieasemalle. Hovimestarin tulisi niin muodoin huolehtia siitä, että hevoset ovat vastassa. Hänen armonsa toivoo, että hänelle itselleen ja neiti Siedelille varataan keltainen salonki ja sen viereiset kolme huonetta. Nämä on siis pari päivää aikaisemmin perinpohjin puhdistettava, tuuletettava ja lämmitettävä. Koirat, Phylaxia lukuunottamatta, ovat pantavat kiinni, eikä yksikään härkä saa kulkea laitumella Hänen armonsa oleskellessa Rogershusissa. Korkeimman siunausta anoen hovimestarille hänelle suosiollinen

Julia Hyltenius,

omaa sukuaan vapaaherratar Bernhusen de Sars, Sara Siedelin kautta.

P.S.

Hänen Armolleen Paronille on samalla ilmoitettu Hänen Armonsa tuomiorovastinrouvan saapumisesta. Jos siellä sattuisi olemaan erikoisen vihainen härkä, on se siirrettävä johonkin ulkokartanoista.

Sama.

Vickberg kohotti kulmiaan, antoi niiden tasoittua, rypisti ne kokoon ja siristi silmiään, niin että harmaankeltaiset silmät vain aivan vähäsen pilkistivät näkyviin syvistä kuopistaan. Kuka hyvänsä olisi voinut huomata hovimestarin mieheksi, jonka hartioilla oli raskas edesvastuu.

Mutta hän ryhtyi ripeästi toimeen. Hän otti hopeanauriinsa pöydältä, ja Johnssonin yrittäessä uteliaisuudesta vallan loistaen häntä pidättää kohautti hän valittavasti olkapäitään ja virkkoi hillityllä äänellä:

— On tosiaan tapahtunut jotain, hyvät herrat.

Hän poistui huoneesta arvokkain, mutta nopein askelin. Nähdessään rouva Enbergin lihavana ja punakkana ja laiskana istuvan penkillä kastanjan siimeksessä pudisti hän kärsimättömästi päätään.

— Joutukaa, hyvä ihminen! Kahden minuutin kuluttua lyö kello puoli. Pitääkö hänen armonsasuuttua edeltäpäin.

— Paras että itsekin joudutte! Viilivati on porstuassa.

Ohuet, säärystimien puristamat jalat läksivät kapuamaan korkeita kiviportaita. Minuuttiviisari oli peloittavan lähellä puolta. Ja hovimestarilla oli ilkeä tunne siinä osassa selkää, joka kolme eri kertaa oli joutunut läheiseen kosketukseen herra paronin saappaiden kanssa.

Kellarimaisen kylmästä, pimeästä eteisestä hän löysi tarjottimen. Hän asetti sen tottuneesti oikean käden sormenpäille ja nousi kiireesti hänen armonsa makuuhuoneeseen vieviä ahtaita kierreportaita. Hän oli jo rauhallisempi. Vaikka hän totta puhuen ei ollut koskaan ennen ollut niin vähällä myöhästyä. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli asettanut yöpöydälle joka päivä tarjottimen, jolla oli viilivati, puutarhamansikoita ja jäällä jäähdytettyä Jonannisberger Schlossia, ja alkanut irroittaa yömyssyn nauhoja Kello löi.

Hän avasi ja sulki äänettömästi tapettioven ja liikkui haparoiden puolipimeässä huoneessa, auringon sokaisema kun oli. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja huonetta valaisi heikko naurisöljyliekki himmeän, vihreän kuvun lävitse. Hovimestari pysähtyi vuodekomeron valkean sääskiverkon eteen ja pidätti henkeään. Oikein! Kuului heikosti lyhyitä, nikottavia kuorsauksia. No, Jumalan kiitos!

Rauhallisesti kuin lapsi, tietämättä mitään ajan pikaisesta, armottomasta kulusta nukkui herra Roger Gustav Adolf Abraham Bernhusen de Sars, ruotsalainen vapaaherra, saksalais-roomalainen valtavapaaherra, entinen ratsumestari ja nimellinen kamariherra, Rogershusin sukukartanon, Björkenäsin, Klockebergan y. m tilojen haltija Kuninkaall. Pohjantähden ritariston komendööri, Kuninkaall. Kalpatähdistön ritari.

Vickberg avasi yömyssyn nauhat. Kun valkea päähine poistettiin, katosi hänen armonsa ulkomuodosta jossain määrin lapsellisuus. Sinipunervat posket päättyivät isoihin, veltosti riippuviin korviin, loivan kalteva otsa muuttui ilman jyrkkää rajaa kaljupääksi. Pieni, musta, terävä silmä pisti esiin vahvasti käyrän nenän kummaltakin puolen.

Hänen armonsa nousi hitaasti vuoteeseensa istualleen. Hovimestari asetti tarjottimen hänen eteensä, ja paroni söi äänettömyyden vallitessa nopeasti ensin viilin, hyvin sokeroituna ja inkiväärin höystämänä, sitten puutarhamansikat. Lopuksi hän tyhjensi lasin yhdellä kertaa.

— No, Vickberg, missä meillä on nuuska?

Hovimestari otti rasiansa esiin, ainoan, mitä hänen armonsa halusi käyttää. Vickberg oli nimittäin voittamaton nuuskantuntija.

— Prosit — pro — tšitšisit, Vickberg. Jopa on hankkinut hemmetin hyvää nuuskaa. Minä en vaan voi käsittää, miten helkkarissa kellään on varaa näin hienoon nuuskaan, mitä?

Vickbergillä oli täysi työ vetää saappaat paronin jalkaan. Ja suorittaessaan kamaripalvelijan askareitaan hän pohti mielessään, kuinka voisi mahdollisimman varovasti antaa paronille tiedon tuomiorovastin rouvan kirjeestä.

Paroni raapi päätään.

— Hemmetin merkillistä, että kalloa voi kutkuttaa, vaikka ei ole tukkaakaan, mitä? Onko Vickberg tuntenut sellaista? No niin, Vickbergillähän on tekotukka. Vickberg on varakas mies.

— Keppi!

Hovimestari antoi kepin ja lausui toivomuksen, että uni on tehnyt hänen armolleen hyvää. Paroni tarttui lujalla otteella sängyn pylvääseen ja kepin kahvaan ja nousi hitaasti. Leveä, lyhyt, neliskulmainen yläruumis kohosi tuuma tuumalta, peloittavien ilmeiden vaihtuessa kasvoilla. Paronilla oli harvinaisen pitkät jalat. Hän ravisteli niitä, ensin toista, sitten toista, nipisti laihoja reisiään ja läksi varovasti astumaan työhuoneeseensa. Vickberg seurasi. Kulkiessaan korkean, pronssikehyksisen peilin ohitse hän otti muutaman vaappuvan tanssi-askeleen ja irvisteli kuvalleen.

— Hyi saakeli, että pitikin tulla näin rumaksi ennen kuolemaansa. Olisipa Ulla näkemässä. Katsopas, Vickberg! Katso millaiset jalat! Vie pois tämä kummitus, muuten tulen pahoinvoivaksi.

Vickberg kietoi kätensä herransa vyötäisille ja kuljetti hänet kirjoituspöydän ääreen. Hän työnsi nopein elein kirjeen sanomalehtien alle. Hänen armoaan oli vähitellen valmistettava.

— Miten vanha minä olenkaan? Kuusikymmentäneljä, mitä?

— Hänen armonsa täyttää kuusikymmentäviisi —

— Sanotko kuusikymmentäviisi? Niin, aivan oikein. Kuusikymmentäviisi. — Hän työnsi otsansa lujasti oikean käden peukalon ja etusormen väliin. Sanohan, hyvä ystä … Kuusikymmentäviisikö? Onko se olevinaan paljon vai vähän.

— Siltä väliltä, herra paroni.

— Vai niin? Jaaha. Minun on totisesti vähän vaikea päästä siitä selville. Minä nukunkin niin hemmetinmoisesti — — No, mitä Vickbergillä on esitettävänä?

Vickberg mietti. Hän otti liivintaskustaan esiin pienen, siron muistiinpanovihkosen, irroitti lyijykynän, kastoi sen kärkeä.

— Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä tätä kuuta on hänen armonsa syntymäpäivä. Kun kahdentenakymmenentenä toisena sattuu olemaan lauantaipäivä, lienee soveliainta päästää väki vapaaksi kello kahdeltatoista ja panna toimeen yleinen tarjoilu, johon kuuluisi olutta, kahvia ja voileipiä —

Paronin pienet kekälesilmät säihkyivät vihaisesti.

— Olutta ja kahvia ja voileipiä, mitä? Eikö vielä lihalientä, kalaa ja paistia, mitä? Minä olen teistä kai ihan kasittämättömän ihmeellinen pikku kultakana, mitä? Joka munii kultamunia? Uskotteko, Vickberg, minun munivan kultamunia?

Vickberg vastasi sävyisästi, mutta ilmeisen pilkallisesti:

— Ellei herra paroni ja kamariherra katso voivansa kustantaa tarjoilua, on hänen armonsa vaatimattomalle palvelijalle oleva suuri kunnia saada vähäisillä säästöillään avustaa suuren päivän viettoa.

— Niinkö sanot, Vickberg? No niin, sinä olet varakas mies, sinä. Sinulla on tekotukka. Ja nuuskaakin. Oliko muuta?

— On oletettava, että hänen armonsa