Kunnian kentällä

By Henryk Sienkiewicz and Maila Talvio

Eletään 1600-lukua. Anulka on orvoksi jäänyt nuori nainen, jolla on kohtalaisesti omaisuutta. Pan Gideon -niminen mies toimii hänen suojelijanaan. Anulka ei arvaa, että hänen suojelijansa aikeet eivät ole pelkästään hyvät. Gideon suunnittelee avioliittoa Anulkan kanssa, sillä hän havittelee suojattinsa omaisuutta. Anulkan sydän kuuluu kuitenkin toiselle – köyhälle Yatsek Tachevskille. Vaan saavatko Anulka ja Yatsek koskaan toisiaan? Ajat ovat kovat – oven takana kolkuttelee Wienin taistelu, joka vaikuttaa myös Anulkan ja Yatsekin elämään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788728131978

Henryk Sienkiewicz

Henryk Adam Aleksander Pius Sienkiewicz also known by the pseudonym Litwos, was a Polish writer, novelist, journalist and Nobel Prize laureate. He is best remembered for his historical novels, especially for his internationally known best-seller Quo Vadis (1896). Born into an impoverished Polish noble family in Russian-ruled Congress Poland, in the late 1860s he began publishing journalistic and literary pieces. In the late 1870s he traveled to the United States, sending back travel essays that won him popularity with Polish readers. In the 1880s he began serializing novels that further increased his popularity. He soon became one of the most popular Polish writers of the turn of the 19th and 20th centuries, and numerous translations gained him international renown, culminating in his receipt of the 1905 Nobel Prize in Literature for his "outstanding merits as an epic writer." Many of his novels remain in print. In Poland he is best known for his "Trilogy" of historical novels, With Fire and Sword, The Deluge, and Sir Michael, set in the 17th-century Polish-Lithuanian Commonwealth; internationally he is best known for Quo Vadis, set in Nero's Rome. The Trilogy and Quo Vadis have been filmed, the latter several times, with Hollywood's 1951 version receiving the most international recognition.

Book preview

Kunnian kentällä

Translated by Maila Talvio

Original title: Na polu chwaly

Original language: Polish

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1906, 2021 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728131978

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Talvi vuosina 1682—1683 oli niin kylmä, etteivät vanhatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Syksyllä kesti pitkällisiä sateita ja marraskuun puolivälissä tuli ensimäinen pakkanen, joka kahlehti vedet ja peitti puut ikäänkuin lasikuoreen. Metsissä asettui lumiräntä mäntyihin ja rupesi taittelemaan oksia. Joulukuun ensi päivinä uusiintui pakkanen ja lintuja alkoi tulla kyliin ja kauppaloihin. Metsän petokin nousi tiheiköstään ja likeni ihmisasuntoja. Noin Pyhän Damasuksen päivän tienoilla rupesi taivas menemään pilveen ja seuraavan kymmenen päivän aikana tuli lunta taukoamatta. Lumi peitti maan parin kyynärän paksulta, ajoi tukkoon metsätiet, upotti nietoksiin aitat, miltei mökkien ikkunatkin. Ihmisten täytyi lapioilla tehdä tietä, jos mielivät asunnostaan päästä aittaan ja talliin, ja kun lumentulo vihdoin viimein lakkasi, ennätti taasen tulinen pakkanen, joka pani puut metsässä pyssyinä paukkumaan.

Kun sitte talonpoikien piti lähteä korpeen halkoja ajamaan, kulkivat he varmuuden vuoksi aina joukottain ja varoen, ettei yö tapaisi heitä kaukana talosta. Auringon laskettua ei kukaan uskaltanut lähteä omalle pihamaalleen ilman talikkoa tai kirvestä ja koirat haukkuivat aamusta alkaen lyhyttä, pelästynyttä haukkua, kuten ainakin susia vainutessa.

Huolimatta yöstä ja kauheasta pakkasesta oli korpitiellä kulussa suuri kuomireki, edessä neljä hevosta ja molemmin puolin ratsastavia miehiä. Hevosten edellä ratsasti pienellä ruunalla palvelijapoika, pidellen pitkän riu’un nenässä rautaista koppaa jossa paloi tervattuja päreitä. Ei niitä tarvittu tien valaisemiseen, sillä oli kuuvalo, vaan susien pelätiksi. Kuski istui paikoillaan, satuloidulla hevosella kulki esiratsastaja ja molemmin puolin kuomirekeä tepasteli pienten hevosten selässä kaksi renkiä, aseina pyssyt ja lyyjypäiset ruoskat.

Koko tämä joukkue pääsi vain hiljalleen eteenpäin, tie oli nimittäin hyvin tukossa, paikoittain, varsinkin käänteissä kohosi lumi valleina tien poikki.

Tämä hitaus sekä harmitti että huolestutti herra Gedeon Pongowskia, joka luottaen lukuisaan ja hyvin asestettuun pavelijajoukkoonsa, oli päättänyt lähteä matkalle, vaikka häntä Radomissa oli varoitettu antautumasta vaaraan, varsinkin kun Belczonczkaan täytyi matkustaa Kozienicen korven läpi.

Siihen aikaan alkoivat äärettömät metsät jo hyvän matkaa ennenkuin tultiin Jedlniaan ja niitä ulottui kauvas Kozienicen taakse, aina Veikseliin asti, Stenzycan puoleiseen rantaan ja Ryczywoliin.

Gedeon herra oli luullut, että kun aamupäivällä lähtee Radomista, niin ehtii helposti ennen auringonlaskua kotiin. Mutta muutamin paikoin oli täytynyt lapioida auki tietä ja siihen oli mennyt useita tunteja, joten he iltaruskon hohtaessa vasta olivat sivuuttaneet Jedlnian. Siellä varoitettiin heitä vielä kerran ja kehoitettiin jäämään yöksi, mutta kun sitte sepältä saatiin lisää päreitä, joilla saattoi valaista tietä, niin käski herra Pongowski ajaa eteenpäin.

Ja niin yllätti yö heidät korvessa.

Vaikea oli lisätä vauhtia, sillä nietokset kävivät yhä suuremmiksi. Gedeon herran levottomuus kasvoi kasvamistaan. Vihdoin hän rupesi kiroamaan, mutta latinaksi, jottei pelästyttäisi sukulaistaan, rouva Winnickiä ja ottotytärtään, neiti Sieninskiä, jotka olivat hänen matkatovereillaan.

Neiti Sieninski oli nuori ja reipas, häntä ei paljonkaan peloittanut. Päinvastoin hän työnsi nahkaisen uutimen ikkunan edestä ja käski kuomireen rinnalla ratsastavaa palvelijaa syrjään, jottei mitään olisi näköalan tiellä. Sitte hän iloisesti jäi katselemaan hankia ja männynkylkiä, joihin oli tarttunut pitkiä lumikielekkeitä ja joilla päreiden punaiset loimut välähtelivät. Hauskaa oli katsella kuinka loimut ja kuun vihriähtävä valo leikittelivät yhdessä. Hän veti suunsa suppiloon, rupesi puhaltamaan hengitystä ilmaan ja hänestä oli kovin hauskaa kun hengitys näkyi ja tuli senkin värjäsi ruusunkarvaiseksi.

Mutta arkaluontoinen, vanhanpuoleinen rouva Winnicki rupesi vaikeroimaan:

— Miksi meidän pitikin lähteä Radomista, tai miksei jääty yöksi Jedlniaan, missä meitä varoitettiin antautumasta vaaraan? Kaikki on vaan sen itsepintaisuuden syy. Belczonczkaan on vielä hyvän matkaa, ihan metsätietä, aivan varmaan siellä tulee susia vastaan. Armahtaisipa meitä eksyneitä edes arkkienkeli Rafael, matkamiesten suojeluspyhä, mutta me emme ensinkään sitä ansaitse.

Tämä puhe harmitti herra Pongowskia suuresti. Ruveta nyt puhumaan eksymisestä, se se vielä puuttui!

Tie kulki suoraan kuin ammuttu luoti ja sudet tosin saattoivat tulla tielle, mutta saattoivat olla tulemattakin. Onhan matkassa tukevia, asestettuja miehiä ja susi ei mielellään astu sotamiehen tielle. Siihen on montakin syytä: ensinnäkin se pelkää sotamiestä enemmän kuin tavallista kuolevaista ja sitte siihen on joku toinenkin syy. Ja se on viisas veitikka se peto.

Susi ymmärtää nimittäin mainiosti, ettei kaupunkilainen enempää kuin talonpoikakaan anna sille mitään ilmaiseksi. Sotamies sensijaan monasti hankkii sille oivan aterian. Eipä sotaa syyttä sanotakaan susien elonkorjuuksi.

Tätä miettiessään ja susia näin mairitellessaan ei herra Pongowski sentään ollut ensinkään varma niiden tarkoituksista; eikö vain liene parasta käskeä yksi palvelijoista alas hevosen selästä ja panna hänet istumaan neidin viereen. Silloin voisi herra Pongowski itse vartioida kuomireen toista ovea ja poika toista. Irtonainen hevonen tosin silloin saattaisi juosta edelle tai jäädä jälkeen ja sillä lailla houkutella perässään susia.

Mutta sinne on vielä aikaa, arveli Gedeon herra.

Joka tapauksessa hän kuitenkin etuistuimelle, neiti Sieninskin likelle, asetti pari pistolia ja veitsen, jotta ne olisivat saatavissa. Hänellä ei ollut vasenta kättä ja hänen käytettävänään oli siis vain oikea.

Muutamat syöttöpaikat olivat jo kaikessa rauhassa sivuutetut.

Tie rupesi käymään leveämmäksi.

Pongowski joka tarkkaan tunsi tämän tien, hengitti jo ikäänkuin helpommin ja virkkoi:

— Malikowon aukea ei ole kaukana.

Hän nimittäin arveli, että aukealla aina on turvallisempaa kuin metsässä, tuli sitte mitä tuli.

Mutta juuri samassa hetkessä poika, joka, soihtu kädessä, ajoi edellä, äkkiä käänsi ympäri hevosensa, karautti kuomireen luo ja rupesi hätäisesti toimittamaan jotakin kuskille ja muille palvelijoille. He vastasivat katkonaisin sanoin, niinkuin ihminen tekee, kun ei hänellä ole varaa hukata aikaa.

— Mitä nyt? — kysyi herra Pongowski.

— Jotakin melua sieltä aukealta kuuluu, herra…

— Susiako?

— Jotakin melua. Jumala ties mitä!

Herra Pongowski oli jo käskemäisillään soihdunkantajaa ratsastamaan eteenpäin katsomaan mitä on tekeillä, mutta samassa hän huomasi, että tällaisissa tapauksissa on paras pitää tuli likellä ja miehet koossa ja että puolustus käy helpommaksi näkyvällä aukealla kuin metsän siimeksessä. Sentähden käski hän yhä ajaa eteenpäin.

Hetkisen perästä kuului pojan ääni kuitenkin taasen kuomireen ikkunan takaa.

— Villisikoja, herra, sanoi hän.

— Villisikoja?

— Tien oikealta puolelta kuuluu kauheaa röhkinää.

— Jumalan kiitos!

— Mutta sudet ovat ehkä karanneet niiden kimppuun.

— No, Jumalan kiitos siitäkin. Eivät siinä tapauksessa karkaa meidän kimppuumme. Eteenpäin!

Esiratsastajan olettamus näyttäytyi oikeaksi.

Aukealle päästyään huomasivat he kahden tai kolmen kaaripyssyn kantomatkan päässä, oikealla puolella tietä sankan villisikaryhmän, jonka ympärillä hääläsi susipiiri. Kauhea röhkinä kävi yhä kuuluvammaksi. Siinä ilmeni enemmän kiukkua kuin pelkoa. Kun kuomireki pääsi keskelle aukeaa, ilmoittivat miehet hevosenselästä, etteivät sudet vielä olleet uskaltaneet hyökätä sikajoukon niskaan, vaan ahdistivat sitä yhä ankarammin.

Villisiat asettuivat pyöreään ryhmään, porsaat keskelle, voimakkaimmat elukat syrjille, ja sitte alkoi liikkuvan linnoituksen puolustus. Kiiluivat uhkaavina valkoiset torahampaat, linnoitus tuntui voittamattomalta, järkkymättömältä.

Häälävän susipiirin ja torahampaiden sekä kuonojen aidan välillä näkyi valkea, luminen ala, jota kuu heleästi valaisi. Koko aukea oli niinikään kuunvalossa.

Muutamat sudet likenivät jo villisikalaumaa, mutta peräytyivät samassa, ikäänkuin olisivat pelänneet torahampaiden loksinaa ja yhä uhkaavampia röhkinänpuuskia.

Jos sudet nyt olisivat törmänneet yhteen lauman kanssa, olisi tappelu anastanut niiden koko huomion ja kuomireki olisi rauhassa saanut jatkaa kulkuaan; niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pelätä saattoi, että sudet luopuvat vaarallisesta hyökkäyksestä ja tekevät yrityksen toiselle taholle.

Hetkisen perästä muutamat sudet rupesivatkin eroamaan joukosta ja juoksemaan kuomirekeen päin. Niiden perässä tuli toisia. Mutta kun ne näkivät aseelliset miehet, pelkäsivät ne vastaiseksi.

Toiset läksivät seuraamaan matkustavaisia, toiset jäivät muutaman kymmenen askeleen päähän tai otattivat täyttä laukkaa rinnalla, ikäänkuin siten kiihoittaakseen mieliään.

Miehet olisivat tahtoneet ampua, mutta herra Pongowski kielsi, peläten että laukaukset houkuttelisivat paikalle koko lauman.

Samassa hevoset, vaikka olivatkin susiin tottuneet, rupesivat vikuroimaan, rempomaan päitään ja kovasti korskumaan. Hetkisen perästä sattui vielä tapaus, joka teki vaaran sata kertaa suuremmaksi.

Nuori hevonen, jonka selässä soihtua kantava poika ratsasti, nousi pari kertaa takajaloilleen ja hyppäsi sitte syrjään.

Poika ymmärsi, että jos hän nyt putoaa, niin sudet paikalla repivät hänet. Hän tarttui sentähden kiinni satulaan, mutta pudotti samassa korin päreineen, soihtuineen. Soihtu upposi syvälle hankeen.

Kipinät räiskähtivät, tuli sammui ja vain kuuvalo levisi nyt kentälle.

Kuski, rutenilainen mies, rupesi rukoilemaan; masurilaiset rengit kiroilemaan.

Pimeä rohkaisi susia ja villisikojen taistelupaikalta riensi yhä uusia kuomirekeä kohti. Toiset tulivat aika likelle, loksauttelivat hampaitaan, niskakarvat pystyssä, silmäterät vihreän verestävinä.

Kauhea hetki oli käsissä.

— Ammutaanko, herra? kysyi yksi miehistä.

— Peloitetaan huudoilla! vastasi herra Pongowski.

Samassa alkoi kuulua läpitunkevia huutoja: „ho-oi! ho-oi!" Hevoset kävivät rohkeammiksi, mutta sudet, joihin ihmisääni aina tekee vaikutuksen, peräytyivät muutaman askelen päähän.

Sattui vieläkin kummempi asia.

Metsäinen kaiku vastasi äkkiä takaapäin miesten huutoihin, mutta paljon kovemmin ja voimakkaammin; sitte kuului ikäänkuin villejä naurunpurkauksia ja seuraavana hetkenä alkoi vieras ratsastajajoukko häämöittää molemmin puolin ajopelejä. Ratsastajat ajoivat, minkä hevoset pääsivät, villisikoja ja niitä ympäröiviä susia kohti.

Ne eivät, toiset enempää kuin toisetkaan, voineet pitää puoliaan, vaan hajaantuivat pitkin aukeaa niinkuin akanat tuuleen. Kuului laukauksia, huutoja ja noita samoja kummallisia naurunpuuskia. Herra Pongowskin miehet olivat hekin seuranneet vieraita ratsastajia niin ettei kuomireen luo ollut jäänyt kuin kuski ja poika joka istui valtoimen hevosen selässä.

Kuomireessä vallitsi niin suuri hämmästys, ettei kukaan pitkiin aikoihin uskaltanut avata suutaan.

— Ja sana tuli lihaksi! virkkoi vihdoin rouva Winnicki — taivas sen avun lähetti.

— Hyvä että tuli, tuli sitte taivaasta vai mistä, sanoi herra Pongowski. — Jo meidän olikin käydä huonosti.

Neiti Sieninskin teki hänenkin mieli sanoa sanasensa ja hän virkkoi:

— Jumala lähetti ne nuoret ritarit!

Mistä neiti Sieninski oli saattanut huomata että ne olivat ritareja, vieläpä nuoria — sitä oli vaikea ymmärtää, sillä tuiskuna olivat ratsastajat karauttaneet kuomireen ohi; mutta kukaan ei sitä häneltä kysynyt, vanhukset olivať molemmat kokonaan vaipuneet miettimään mitä oli tapahtunut.

Muutaman siunaaman ajan kuului aukealta vielä ajon humua ja huutoja ja jonkun matkan päähän reestä oli asettunut susi, jonka selkä nähtävästi oli katkennut pyssynperän lyönnistä. Tuskissaan ulvoi se niin kauheasti, että pintaa karmi.

Esiratsastaja hyppäsi maahan ja meni lyömään sitä kuoliaaksi, sillä hevoset olivat ruvenneet rimpuilemaan niin että aisa rusahteli.

Hetkisen perästä alkoi ratsastajien joukko taasen häämöttää lumiselta kentältä.

He likenivät miltei liikkumattomana ryhmänä keskellä sumupilveä, sillä vaikka yö oli kirkas ja valoisa, höyrysivät uupuneet hevoset kuin uuninsuut.

Vieraat likenivät nauraen ja laulaen ja lähelle päästyä karautti yksi kuomireen luo ja kysyi iloisella, sointuvalla äänellä:

— Kuka tässä matkustaa?

— Pongowski Belczonczkasta. Ketä saan kiittää pelastuksestani?

— Cyprianowiczia Jedlniasta!

— Bukojemskeja!

— Kiitän herroja. Viime tingassa Jumala teidät lähetti. Kiitos.

— Kiitos! toisti nuori naisääni.

— Jumalan kiitos että ajoissa tulimme! vastasi Cyprianowicz ja nosti nahkalakkiaan.

— Mistä herrat saivat tietää että olimme vaarassa?

— Ei sitä meille kukaan ilmoittanut, mutta kun tiedämme susien liikkuvan laumoittain, läksimme pelastamaan ihmisiä ja niiden joukossa sattui kun sattuikin olemaan näin kuuluisa henkilö. Ilomme on sitä suurempi ja samoin ansiomme Jumalan edessä, puhui Cyprianowicz kohteliaasti.

Yksi Bukojemskin veljeksistä lisäsi:

— Sudennahoista puhumattakaan.

— Se oli oikein ritarin teko, vastasi taaskin Gedeon herra, — ja kaunis teko, josta Jumala suokoon minun pian saada osoittaa kiitollisuuttani. Eiköhän susiltakin jo ole mennyt ihmislihan himo, niin että me eheinä pääsemme kotiin.

— Se ei ensinkään ole sanottu. Sudet kerääntyvät ehkä taas kokoon ja voivat tulla uudelleen.

— Sitte ei ole muuta neuvoa kuin puolustautua.

— On kun onkin neuvo, ja se on se, että saatamme herrasväet kotiin asti. Ehkäpä voimme auttaa joitakin muitakin matkan varrella.

— En uskaltanut sitä pyytää, mutta jos herrat tahtovat olla niin hyvät, niin tapahtukoon sillä tavalla. Naisenikin varmaan pelkäävät vähemmin.

— En minä muutenkaan pelkäisi, mutta olen sydämeni pohjasta kiitollinen! puhkesi neiti Sieninski puhumaan.

Herra Pongowski antoi käskyn ja niin lähdettiin liikkeelle. Mutta tuskin oli päästy muutamia askelia eteenpäin, kun rikkoutunut aisa kokonaan katkesi ja kuomireki jäi paikoilleen.

Siinä sitä taasen oltiin.

Miehillä: kyllä oli nuoria ja korjaukseen ryhdyttiin paikalla, mutta eihän siitä ollut mitään takeita, ettei tuollainen paikkatyö jonkun matkan perästä taasen ole rikki.

Nuori Cyprianowicz pysähtyi, nosti taasen lakkiaan ja virkkoi:

— Jedlniaan on puolta lyhyempi matka kuin Belczonczkaan. Pyytäisin teidän armoanne tekemään meidän talolle kunnian ja tulemaan meille yöksi. Eihän sitä tiedä mitä meille voisi tapahtua metsän pimeydessä — ja eikö meitä sittekin olisi liian vähän taistelemaan kaikkia noita petoja vastaan, joita pitkin tätä korpitietä liikkuu. Reen me aina jollakin lailla saamme vedetyksi, mutta mitä likemmä sitä parempi. Totta puhuen: kunnia tulee olemaan suurempi kuin ansio, mutta koska se todella on dura necessitas, — kova välttämättömyys — niin ei ylpeytemme pääse liiaksi paisumaan.

Herra Pongowski ei heti vastannut näihin sanoihin, lienee ehkä tuntenut niissä jonkinlaista moitteen kärkeä.

Hänen mieleensä muistui, että herra Cyprianowicz pari vuotta sitte oli tullut häntä tervehtimään Belczonczkaan. Hän oli tosin kohteliaasti ottanut hänet vastaan, mutta jonkinlaisella ylpeydellä — eikä laisinkaan ollut lähtenyt vastatervehdykselle, siksi että Cyprianowicz oli „homo novus" eli aatelia vasta toisessa polvessa ja armenialaista syntyperää. Isoisä oli vielä kaupannut silkkikankaita Kamieniecissä.

Tämän silkkikauppiaan poika, Jaakoppi, oli palvellut suuren Chodkiewiczin tykkiväessä ja Chocimin taistelussa tehnyt sellaisia palveluksia, että hän Stanislaus Lubomirskin välityksellä oli saanut aatelisarvon ja Jedlnian kuninkaankartanon elinajakseen. Tämä elinkautislahja joutui sittemmin hänen perilliselleen Serafinille sen kautta, että se ruotsalaismetelien aikana oli pantu pantiksi Tasavallan valtiokassalle.

Nuorukainen, joka niin erinomaisen neuvokkaasti oli rientänyt matkustajien avuksi, oli saman Serafinin poika.

Herra Pongowski tunsi siis syystä moitteen kärjen, varsinkin kun nuori Cyprianowicz hiukan koroittaen ääntään ja tahallisella painolla lausui sanat „ettei ylpeytemme pääse liiaksi paisumaan".

Mutta ritarillinen reippaus miellytti vanhaa aatelisherraa, vaikea hänen sitäpaitsi oli kieltäytyä noudattamasta pelastajansa kehoitusta. Tie Belczonczkaan oli todella pitkä ja vaarallinen, hän ei enään epäillytkään, vaan virkkoi:

— Ilman teidän apuanne sudet ehkä nyt nakertelisivat meidän luitamme — näytänpä siis edes hyvää tahtoani… Lähdetään!

Cyprianowicz käski ryhtyä korjaamaan rekeä.

Aisa oli poikki, ikäänkuin kirveellä katkaistu, köyden toinen pää sidottiin sentähden jalaksiin ja toinen satulaan — ja matkaa jatkettiin suuressa, iloisessa joukossa. Miehet päästelivät tuontuostakin pitkiä huutoja ja Bukojemskin herrat lauloivat.

Jedlniaan, joka enemmän oli yksinäinen metsätalo kuin kylä, ei ollut kovinkaan pitkä matka. Pian avautui matkustajien eteen laaja, muutaman sadan sylen suuruinen aukea, tai paremmin sanoen suuri kenttä, jota neljältä taholta ympäröi metsä, ja sen sisäpuolella muutama kymmenkunta rakennusta, joitten lumiset katot välkkyivät ja kimmelsivät kuuvalossa.

Vähän etempänä näkyi talonpoikaisasumusten takaa ulkohuoneet kaartamassa pihamaata — ja pihamaan perällä ruma, muodoton päärakennus. Cyprianowiczit olivat rakennuttaneet sen entisestä pienestä päärakennuksesta, jossa kuninkaalliset metsänhoitajat aikoinaan olivat asuneet. Nykyinen päärakennus oli laaja, miltei liiankin laaja näin pienen kartanon päärakennukseksi.

Sen ikkunoissa tuikki kirkas tuli, punaillen lunta räystään alla, pensaita pihamaalla ja vinttikaivoa, joka törrötti sisäänkäytävän oikealla puolella.

Nähtävästi vanha Cyprianowicz odotti poikaansa ja ehkäpä matkustajiakin hänen mukanaan, sillä tuskin oli kuomireki päässyt portille, kun jo muutamia poikia juoksi esiin, soihdut käsissä, ja pian seurasi heitä itse isäntä, yllä näädännahkaturkki, päässä nirpannahkainen lakki, jonka hän otti käteensä nähdessään kuomireen.

— Mitä rakkaita vieraita Jumala lähettääkään metsäiseen yksinäisyyteemme? kysyi hän astuessaan alas portaita.

Nuori Cyprianowicz suuteli isänsä kättä ja ilmoitti keitä vieraat olivat. Herra Pongowski astui reestä ja virkkoi:

— Aikoja sitte on mielessäni ollut tehdä se minkä raskas välttämättömyys tänään pakoittaa minut tekemään. Sitä enemmän ylistän nyt tätä pakkoa, joka niin täydellisesti sopii yhteen minun aikomusteni kanssa.

— Kaikkinaistahan sitä ihmiselle sattuu, mutta onnellinen on tämä sattuma minulle. Ilomielin pyydän astumaan sisään.

Näin sanottuaan kumarsi herra Cyprianowicz uudelleen — ja tarjosi käsivartensa rouva Winnickille. Muut seurasivat heidän perässään sisään.

Heti ovessa valtasi vieraat mieluisa tunne, kuten aina käy ihmisten, jotka pimeästä ja pakkasesta pääsevät valoisiin, lämpöisiin huoneisiin. Etehisessä ja muissa huoneissa loimusi avarissa kaakeliuuneissa tuli ja siellä täällä sytyttelivät palvelijat jo sitäpaitsi kirkkaita kynttilöitä.

Herra Pongowski katseli ympärilleen jonkinlaisella hämmästyksellä. Tavallisessa aatelistalossa nimittäin ei olisi tavannut läheskään sitä komeutta, joka Cyprianowiczien talossa pisti silmään.

Takkatulien ja kynttilöiden valossa saattoi todella nähdä kaikissa huoneissa tavaroita, joita ei tavata edes jokaisessa pikkulinnassa: italialaisia, kauniisti veistettyjä kaappeja ja tuoleja, siellä täällä venetsialainen kello tai peili, kynttiläjailkoja raskaasta messingistä, itämaalaisia, turkoseilla laskettuja aseita, jotka virkattujen kannattimien varassa riippuivat seinillä. Permannoilla oli pehmeitä, krimiläisiä mattoja ja molemmilla pitkillä seinillä kaksi arrasilaista seinäverhoa, joita kuka ylimys hyvänsä olisi voinut pitää koristuksina talossaan.

— Rahalla hän ne on saanut, ajatteli herra Pongowski vihoissaan — ja nyt ylpeillään aatelisarvosta ja herrastellaan rikkaan helyillä eikä miekan teoilla.

Cyprianowiczien kohteliaisuus ja rehellinen vieraanvaraisuus riisuivat sentään piankin aseet vanhalta aatelisherralta ja kun hän hetkisen perästä kuuli astioiden kilinää viereisestä ruokasalista, lauhtui hän kokonaan.

Jotta pakkasesta tulleet vieraat lämpiäisivät, tarjottiin heti kuumaa, höystettyä viiniä. Keskustelu koski vaaraa, josta vasta oli päästy. Herra Pongowski kehui kovasti nuorta Cyprianowiczia, joka ei tyydykään istumaan lämpöisessä pirtissä, vaan pelastaa ihmisiä tiellä, välittämättä kauheasta pakkasesta ja kaikista vaivoista ja vastuksista.

— Totta tosiaan, virkkoi hän, — niinhän ne tekivät ne entisajan kuuluisat ritarit, jotka vaelsivat maailmalla ja pelastivat ihmisiä lohikäärmeiden„ raivotarten ja muiden hirviöiden kynsistä.

— Jos heidän onnistui pelastaa joku ihanainen prinsessa, huudahti nuori Cyprianowicz — niin he varmaan olivat yhtä onnelliset kuin me tänä hetkenä.

— Totta totisesti, kukaan ei ole pelastanut ihanaisempaa! Jumal’ avita! Totta se on! — huudahtivat tulisesti Bukojemskin veljekset.

Neiti Sieninski hymyili herttaisesti ja poskiin syntyi kaksi kiitollista kuoppasta. Hän painoi silmänsä maahan.

Herra Pongowskin mielestä tuntui kohteliaisuus hiukan liian tutunomaiselta, sillä neiti Sieninski oli ylhäistä magnatisukua, vaikka olikin orpo ja köyhä. Hän käänsi sentähden keskustelun toisaalle ja kysyi:

— Entä kauvanko herrat tällä tavalla ovat kulkeneet kujilla ja teillä?

— Siitä asti kun suuret lumipyryt alkoivat, ja aiomme kulkea niin kauvan kuin pakkasia kestää, vastasi nuori Stanislaw Cyprianowicz.

Entä paljonko jo olette tappaneet susia?

— Niin että riittää kaikille turkeiksi.

Bukojemskin veljekset rupesivat nauramaan niin ääneen, että olisi luullut neljän hevosen hirnuvan, ja kun he hiukan olivat rauhoittuneet, virkkoi vanhin, Johannes:

— Hänen armonsa kuningas tulee olemaan tyytyväinen metsänvartioihinsa.

— Varmaan — vastasi herra Pongowski. — Kuulin juuri, että herrat ovat ylimetsänhoitajina täkäläisessä kuninkaallisessa korvessa. Muutenhan Bukojemskit ovat syntyisin Ukrainasta?

— Olemme sitä samaa sukua.

— Vai niin… vai niin… ylhäistä sukua Jelo-Bukojemskit… Heillä on suhteita hyvinkin suurten perheiden kanssa…

— Ja Pyhän Pietarin kanssa niinikään! huudahti Lukas Bukojemski.

— Mitä? kysyi herra Pongowski.

Ja hän rupesi äreästi ja ankarasti katselemaan veljeksiä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selville uskaltavatko he todella tehdä hänestä pilkkaa. Mutta heidän kasvonsa olivat iloiset ja ystävälliset ja he nyökyttivät suurella vakaumuksella päätään, vakuuttaakseen veljensä sanojen totuutta. Herra Pongowski ajatteli ajattelemistaan ja toisti vihdoin:

— Pyhän Pietarin sukua? Quo modo — millä tavalla?

— Przegonowskien kautta!

— Jahah! Entä Przegonowskit?

— Uswiatien kautta!

— Ja Uswiatit taas jonkun toisen kautta! huudahti vanha aatelismies vihdoin nauraen — ja niin edespäin aina Kristuksen syntymään saakka… Vai niin! Hyvä sen jolla on sukulaisia maallisessa hallituksessa, saatikka sitte taivaallisessa… Sitä varmempi virkaylennys. Mutta millä tavalla herrat Ukrainasta ovat joutuneet tänne Kosienicen korpeen, koska kuulen että jo muutamia vuosia olette olleet täällä?

— Kolme vuotta. Jo aikoja sitte hajoittivat kapinalliset ukrainalaiset tiluksemme maan tasalle ja sittemmin ovat rajat siellä muuttuneet. Emme tahtoneet jäädä palvelemaan pakanoita, menimme sentähden aluksi sotaväkeen, vuokrasimme sitte maata ja vihdoin osoitti sukulaisemme, Malczynski, meidät tänne ylimetsänhoitajiksi.

— Niin, virkkoi vanha Cyprianowicz, — kummallista että täällä erämaassa olemme kohdanneet toisemme, sillä varmaan emme kukaan ole täkäläisiä, vaan ihmiskohtalon tänne lähettämiä. Armollisen herran syntymäseutu (tässä hän kääntyi herra Pongowskin puoleen), on tietääkseni Valkea-Venäjä?

Herra Pongowski säpsähti, ikäänkuin olisi kajottu haavaan, joka ei vielä ole mennyt umpeen.

— Minulla oli siellä ja on vieläkin maatila, virkkoi hän, — mutta ne seudut ovat minulle vastenmieliset, sillä onnettomuudet kohtasivat minua siellä kuin salamaniskut.

— Jumala oli sen niin määrännyt, virkkoi Cyprianowicz.

— Tietysti, ja turhaanhan niitä vastaan taistelee, mutta vaikea niissä on elääkin…

— Teidän armonne on, kuten olen kuullut, suurimman osan ikäänsä palvellut sotaväessä.

— Kunnes menetin käsivarteni. Kostin itseni ja isänmaani kärsimiä vääryyksiä. Mutta jos Herra Jeesus antaa minulle anteeksi yhden synnin jokaisesta pakananpäästä, niin toivon, ettei minun tarvitse helvettiä nähdä.

— Niin kyllä, niin kyllä! Palvelus luetaan, ansioksi ja kärsimykset luetaan ansioksi. Paras on karkoittaa surulliset ajatukset.

— Kyllä minä ne mielelläni karkoittaisinkin, mutta ne eivät tahdo lähteä tiehensä. Jääkööt sentään nyt sikseen. Tultuani raajarikoksi ja samalla tuon neitosen holhoojaksi muutin viettämään vanhuuttani rauhallisempaan maahan, johon eivät pakanat tule, ja asun nyt, kuten teidän armonne tietää, Belczonczkassa.

— Ihan niin minäkin, virkkoi vanha Cyprianowicz. — Vaikka siellä nyt on aivan rauhallista, kiehuu nuoriso ja elää seikkailuretkien toivossa. Kauhea ja säälittävä kuitenkin on niiden seutujen kohtalo, joissa joku aina jotakin itkee.

Herra Pongowski vei käden otsalleen ja piti sitä siinä hyvän aikaa. Sitte virkkoi hän surullisella äänellä:

— Niillä seuduilla todella ainoastaan talonpoika tai ylimys voi tulla toimeen. Talonpoika sentähden, että hän pakanajoukon tullessa painuu metsiin ja elää siellä kuukausia kuin villi peto; ylimys taas sentähden, että hänellä on varustetut linnansa ja lippukuntansa, jotka häntä suojelevat… Ja kuitenkin!.. Menneet ovat Zolkiewskit, menneet Danilowickit. Sobieskeistä sortui nykyään hallitsevan armollisen kuninkaamme Janin veli… Ja paljon muita!… Yksi Wisniowieckeistä hirtettiin Stambulissa koukkuun… Korecki surmattiin rautaseipäällä. Menivät Kalinowskit ja maksoivat verellään veronsa Herburtit ja Jazlowieckit. On aikojen kuluessa sortunut moni Sieninski, joka aikoinaan hallitsi koko sitä maata… On sitä siinä hautausmaata! Jos tahtoisin kaikki nimittää, en aamuunkaan asti valmistuisi… Ja jos, paitsi ylimyksiä, rupeisin nimittämään aatelisiakin, niin ei siihen riittäisi kokonainen kuukausikaan…

— Totta! totta! Mutta ihmeelliseltä se vaan tuntuu kuinka Jumala antaa sen turkkilais- ja tatarilaisroskan enentyä! Sillä kyllä niitä on tapettukin niin paljon, että kun talonpoika keväisin kyntää, niin joka askeleelta kolisee auran alla pakanoiden pääkalloja… Herra Jumala, kuinka paljon nykyinenkin herramme on nujertanut niitä. … Kyllä siitä tulisi kokonainen verivirta ja lisää aina vaan tulee…

Totta se oli.

Levottomuuksien ja vallattomuuden kalvama Tasavalta ei voinut saada kokoon väkevää armeijaa, joka olisi kyennyt yhdellä suurella sodalla ikiajoiksi lopettamaan turkkilaistatarilaiset hyökkäykset.

Sellaista armeijaa muuten ei olisi saanut kokoon koko Europpakaan.

Sensijaan asui Tasavallassa rohkea kansa, joka ei ollut valmis vapaehtoisesti tarjoamaan kurkkuaan itäisten hyökkääjien veitsille. Noihin hautakumpujen pöyhimiin ja veren valamiin rajamaihin, Podoliaan, Ukrainaan ja Punaiseen-Venäjään virtasi lakkaamatta puolalaisten siirtolaisten tulva, jota ei houkutellut yksin hedelmällinen maa, vaan vielä enemmän alituisen sodan ja tappelun kaipuu ja