Avoveteen

By Urho Karhumäki

Kun 17-vuotias Yrjö Niemelä riitaantuu isäpuolensa kanssa, Yrjön elämä menee uusiksi. Hän päättää muuttaa maaseudulta Helsinkiin. Elämä suurkaupungissa ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin Yrjö oli kuvitellut – pelkästään työn löytäminen paljastuu vaikeaksi tehtäväksi. Yrjö ei löydä kaupungista rauhaa. Mieltä kaihertaa myös tyttö, jonka Yrjö kohtasi maaseudulta lähtiessään. Kun Yrjö palaa maaseudulle, asiat tuntuvat loksahtavan elämässä kohdilleen – ja Yrjö pääsee näyttämään myös kykynsä juoksijana.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726690569

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen Luku.

Tupa oli hiljainen ja hämärä. Yrjö pukeutui varovasti, otti kengät käteensä ja hiipi varpaisillaan ovelle. Kellariluukun rautainen nostoripa oli kohollaan kuten tavallisesti, mutta hän kiersi sen. Oli visusti varottava kaikkea kolistelemista, sillä vanha Liisa oli aamuisin valpas ja kuuli pienimmätkin rapsahdukset tuvassa.

Hän pääsi onnellisesti ovelle, työnsi sitä polvellaan ja pidätteli kädellään rivasta, koska sekin oli herkkä narisemaan. Kissa palasi yöllisiltä pyyntiretkiltään ja pujahti oven avautuessa tupaan hänen säärivarttansa hiertäen. Yrjö kuvitteli mielessään, miten se suoraa päätä tassuttelisi hänen sänkyynsä, etsisi etukäpälillään tunnustellen parhaimman makuupaikan ja asettuisi vihdoin lämpimään tyynykuoppaan huuhaan nuoleskelemaan.

Tätä miettiessään hän sulki oven hitaasti ja hiljaa. Lähtö tuntui hänestä tällä hetkellä raskaalta.

Hän olisi halunnut hiipiä kissan viereen lämpöisen peiton alle, mutta hän ei voinut enää peräytyä, asia oli mennyt jo niin pitkälle.

Hän istui rappukivelle ja alkoi kiivaasti tempoillen nauhoittaa kenkiään. Nauha katkeili, eivätkä hätäisesti tehdyt solmut ottaneet pitääkseen. Hänellä ei olisi ollut aikaa turhan napeloimiseen, mutta avorintaisessa kengässä ei sentään sopinut lähteä niin pitkälle taipaleelle.

Miten pitkälle? Helsinki ei voinut olla kovinkaan kaukana, vaikka sijaitsi maan eteläisimmässä reunassa. Päivän kävelisi, toisen huristaisi junalla, tuskin tietä tarvitsisi kysyä vastaantulijoilta. Hyvin varma matkastaan ja sen onnistumisesta hän oli, Niemelän seitsentoistavuotias Yrjö poika.

Päivä sarasteli hiukan puistopihlajien lehvien välitse. Näyttikö puu jo ruskealta? Muutaman viikon kuluttua sen oksat olisivat täynnä punaisia marjaterttuja, kuin nappinauhaan koottuja veripisaroita …

Hän hypähti pihapolulle ja ravisti mielestään alakuloiset mietteensä. Jos tässä pysähtyisi pihlajan marjoja nauhoittamaan, niin ei pääsisi kotipihaa pitemmälle. Vanha Liisa lienee jo valveillaan, ja tyttöjen herätyskellokin kohta rämpyttää.

Hän eteni ku jatielle juoksuhölkkää kuin jotakin paeten. Ajoportin takana maantiellä hän tunsi olonsa paljon keveämmäksi. Oman pitäjän kirkonkylään tuli matkaa yhdeksäntoista kilometriä, siitä rautatieasemalle kaksikymmentä. Siinä oli tallustamista yhdeksi päiväksi, mutta sittenpä ei tarvitsisikaan enää muuta kuin istua ja huristaa. Kastenihkeää tieraidetta pitkin astuskellessaan hän mielessään kuvitteli, mikä hälinä talossa syntyisi ihmisten herätessä. Liisa tietenkin siunaa, tytöt päivittelevät, ja mitä sanookaan isäpuoli, Niemelän yrmeä lautamies. Jospa hän valjastaa hevosensa, lähtee takaa ajamaan ja tavoittaa jo ennen asemaa. Vaikka eipä lautamies näin vähistä maantielle lähde. Paremmissakin asioissa hän harkitsee päivän, ennenkuin jotakin tekee. Hän on liian laiska turhan vuoksi rehkimään.

Näin poika itselleen uskotteli, mutta ilkeintä asiassa oli, ettei se ollut niin varmaa. Niemelän lautamiehestä ei kukaan voinut mennä mitään aivan varmasti sanomaan. Hän oli itsepäinen kuin vanha härkä, käveli päiväkaudet äänettömänä tuvan lattialla ja puhalteli nenäänsä. Tämän asian hoitamista varten ukolla oli taskussa sekä isän että holhoojan valtuudet. Jos hän pahimman pään ottaisi, niin poliisin soittaisi rattailleen. He olivat tällaisissa asioissa aina yhtä poikaa.

Yrjö napautti kenkänsä kärjellä tiestä kivennupuran ja alkoi kieritellä sitä edellään.

Kotiin palaamisesta ei nyt kuitenkaan tulisi enää mitään, tuon verran pitäisi isäpuolen itsensäkin käsittää. Tämä ei ollut mikään äkkipikainen teko; kun välit olivat poikki, niin ne olivat poikki. Isäpuolen kanssa ei kukaan tullut kauempaa aikoihin, paitsi Nestori, isäntärenki, jonka täytyi. Ukko oli ahne, auttamaton kitupiikki. Kaikki pitäjäläiset sen tiesivät ja nauroivat häntä.

Yrjö kiihdytti vauhtiaan ja mietiskeli heidän pieniä kiistanaiheitaan. Isäpuoli vastusti yleensä uudistuksia, kivenkovaan kaikkea sellaista, mistä vähänkään näytti tulevan rahanmenoa. Hänen käsityksensä mukaan rahaa piti vain ottaa, ei milloinkaan antaa. Minkälaisessa kunnossa maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat ja tekisivät samalla tavoin? Kuinka viime keväänäkin, jolloin omilla säästömarkoillani hankin tarpeellisen tietokirjan? Ukko pani viemään kirjan takaisin, aikamiehen häpeällisesti purkamaan oman kauppansa. Myyjäneitikin täydellä syyllä nauroi sellaista miestä, lampaanvuonaa.

Entäpä vähäinen perunapeltoni vanhan tallin raunioiden välissä! Omin käsin se oli kuokittu, kelkalla vetäen lannatkin pitkin teitä kerusteltu. Siitä oli iloa pitkin kevättä ja kesää, sillä peruna kasvoi paremmin kuin talon parhaimmassa pellossa. Kenelle kuului sato? Lautamiehen ei olisi luullut tarvitsevan tätä asiaa lakimieheltä tiedustaa. Ei kai hän tiedustanutkaan, koska ajatti talon kuoppaan, jälkeenpäin selittäen ja tuhisten, kehräten kuin kissa: Mitäpä tällä väliä yhteisellä tavaralla — isossa kellarissa ne hyvin säilyvät ja keväällä löytyvät. Löytyivät jo ennen kevättä, sinä päivänä, jolloin taloon ilmestyi rahakas ostaja. Rahasta isäpuoli oli valmis myymään vaikka näkevimmän silmänsä.

Yrjö koppasi varpaittensa edellä kierivän kivenmukulan ja heitti sen vihaisesti pitkin tietä.

Näihin ja moniin aikaisempiin kiistan aiheisiin verrattuna oli viime tiistaiaamun yhteenotto turhanpäiväinen asia. Oli taas pientä nahinaa siitä samasta, mistä jo usein ennenkin. Isäpuoli touhusi miehiä havumetsään. Piti vedättää männynoksia ja katajarisuja karjapihaan, niinkuin navettavedet välttämättä olisi ollut siivilöitävä, ennenkuin kelpasivat pellonojassa juoksemaan. Talossa oli koskematonta rahkasuota kymmeniä hehtaareja, jo valmiiksi kuivanutta kontua latojen permantokuopat karheillaan. Mutta tällaisen kuivikkeen käyttö oli herrojen keksintöä, eikä kelvannut lautamiehelle. Herrojen neuvot tiesivät hänen mielestään aina rahanmenoa, vaikka omista sammaleista olisi ollut kysymys.

Kiusoitteleva kivenmukula oli taas joutunut varpaan ulottumalle. Hän heitti sen männikköön niin, että metsä rapisi. Tämän jälkeen se ei enää milloinkaan kiertynyt kulkijoiden kiusaksi. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen Niemelän asioihin.

Mitä tarkoitusta varten isäpuoli rahaa ja omaisuutta niin ahneesti keräsi? Hän söi ja syötti väellänsä kohtuuttoman huonoa ruokaa. Kaiken satoylijäämän hän myi ja lainasi rahat visusti korkoa kasvamaan. Mutta tänne hän kuitenkin kerran jättäisi niin rahat kuin tavarat, sekä pellot että perunat, ennenkuin kuluu montakaan vuosikymmentä. Kenelle hän ne jättää? Vaimovainajansa itsepäiselle pojalle, ellei tämä sitä ennen häviä kaiken maailman teille.

Syrjälän myllyn tienhaarassa Yrjö istui kivelle levähtämään. Kahdeksan kilometrin taival oli jo takanapäin. Aamuhämärä oli täysin häipynyt, auio rinko punaisena kiekkona kohoutumassa metsän reunan ylitse. Lukemattomat mesikirkkaat pisarat kimmelsivät havupuun neulasilla ja koivun lehdillä. Hänestä näytti kuin metsä olisi itkenyt vai nauroiko se kyyneleet silmissä. Ehkäpä se vain suoritteli tavallista aamupesuaan.

Hän veti housunsa taskusta esiin pienen lompakkokukkaronsa, jonka isäpuoli oli edellistalvena ostanut hänelle joululahjaksi kulkukauppiaalta, ei kylläkään rahalla, vaan yötilan ja aamiaisen maksuksi. Varsin soma pieni kukkaro se oli ja rahaa siellä oli nyt runsaasti. Matkaa suunnitellessaan hän oli laskenut rahansa moneen kertaan, mutta halusi laskea ne nyt levätessään vielä kerran. Satamarkkasia oli neljä, yksi viisikymppinen ja kaksi kahdenkymmenen markan rahaa. Erikseen suljettavassa keskilokerossa oli nikkeliä ja kuparia yhteensä yli viisitoista markkaa. Rikas poika hän olikin. Taannoisina vuosina oli matkustettu Amerikkaan asti pienemmillä rahoilla.

Mäen takaa kotoa päin kuului lähestyvien rattaiden ratinaa. Hän hypähti tielle ja herkistyi kuuntelemaan. Hevonen lähestyi käymäjalkaa, mutta sen askelet tuntuivat pelottavan tutuilta. Hän kuunteli jännittyneenä vähän aikaa.

Ne olivat Pollen askeleita, siinä ei ollut epäilemisen vataa. Ja ajelurattaiden etuistuimella könötteli isäpuoli, ehkä poliisi rinnallaan. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he tavoittaisivat ajettavansa, ja sitten kököttäisi karkulainen takaistuimella konstaapelin sormet niskavilloissa.

Päivä oli jo kirkas ja metsä tien molemmin puolin liiaksi avonaista. Silmä ei keksinyt maakiveä, eipä edes suojaavaa pensasta mistään päin. Onneksi oli kuitenkin välimatkaa vielä ja hevosen edessä pitkä vastamäki. Yrjö hypähti maantiellä täyteen juoksuun. Äijille hän toki juoksussa riittäisi, Pollellekin melkoisen taipaleen. Hän juoksi parhainta vauhtiaan, jotta pienet kivet kannoilla rapisivat.

Myötämaan päättyessä tie kääntyi. Sen oikealla puolella avautui heinäniitty. Maantielle johtava veräjä oli puoliksi avoimena ja ladon oviaukko sopivan matkan etäisyydessä. Hetkeäkään empimättä hän pyörähti veräjästä, tempaisi kimmoisalla niittysaralla ankaran loppukirin ja loikoili pian ladon pehmeillä heinillä takaa-ajajiaan odottaen.

Ladossa oli hauska loikoilla. Oviaukosta paistava aurinko heloitti heinäkasaa vasten suloisesti. Hän katseli sitä siristävin silmin ja ojenteli käsiään sen lämmössä.

Vihdoinkin äijät kuuluivat tulevan, käymäjalkaa ratuuttaen. Hirvittävän hitaasti he mäkeä nousivat. Iankaikkisen pitkän odotuksen jälkeen hevonen lopulta kiertyi esiin puun takaa — outo hevonen ja myllykuorma. Tuollainen se nyt oli hänen vainoojansa! Yrjöä nauratti ja harmitti mokoma säikähdys. Hän sulki silmänsä, koska ei viitsinyt kauemmin katsella. Mutta pyörän ratina ei lakannut hänen korvissaan kuulumasta: riks … raks … raks … Niinkuin joku laiskiainen olisi survonut kuivia herneitä tuntikaupalla: riks … raks … raks …

Kun hän unestaan heräsi, ei kärrynratinaa toki enää kuulunut. Aurinko oli kohonnut korkealle metsän yläpuolelle, kaste oli kadonnut maasta ja pisarakimmellys puiden oksilta. Edessä avartui vihertäviä odelmasarkoja, niiden takaa kohosi mustaviiluinen kynnöspelto; sen ja etäisemmän metsämaan välillä helotti vihreänä verkana ruispelto, tulevan kesän leipämaa. Mutta vehmaan lehtimetsän väri oli käynyt entistään heleämmäksi, niityn takana vuorenrinteiden kuivimmillä kallioilla näkyi jo syksyn ruskeaa ja keltaista.

Virkeänä miehenä Yrjö jatkoi keskeytynyttä matkaansa syksyisessä maisemassa kiemurtelevaa kylätietä pitkin, jolla liikuskeli vain harvoja, tuntemattomia kulkijoita. Pelko oli kokonaan haihtunut hänen mielestään. Kun aurinko kohosi korkeammas, hän poikkesi erääseen harmaaseen taloon ja pyysi ruokaa. Emäntä kantoi pöytään leipää, kokonaisen viilipytyn, voita ja palvattua sianlihaa. Hänen aterioidessaan emäntä askarteli tuvassa ja tiedusteli ruokailijansa kotipaikkaa ja matkan määrää. Vastauksia hän sai, mutta ei niistä paljoakaan viisastunut. Syötyään ei Yrjö pitkiä aikoja viivytellyt, maksoi ja lähti. Väsymys oli tiessään, ja matka sujui. Pian kylätie liittyi valtamaantiehen, ja kiviset kilometripylväät alkoivat vilkahdella kymmenen minuutin väliajoin.

Ajankulusta katsoen hän oli kävellyt jo ainakin kaksi penikulmaa. Jalkoja puudutti ja kantapäätä hiersi. Hän riisui kengät kokonaan pois ja asteli paljain jaloin. Lämpöinen maantiehiekka hieroi hauskasti jalkapohjaa.

Takana päin tiellä hyrisi auto. Jospa sillä pääsisi huristamaan, niin kyllä matka lyhenisi! Kukaan ei kieltänyt yrittämästä. Hän nosti kätensä niinkuin oli nähnyt tehtävän, ja kuljettaja pysähdyttikin vaununsa mäen töppyrälle. Se oli kuormavaunu, jonka kori oli täynnä niputettuja vasikannahkoja, kuljettajan kopissa istui kaksi lihavaa miestä. Toinen, ainakin satakiloinen, oli nähtävästi vaunun isäntä, koska heti alkoi hoitaa keskustelua tuntemattoman asiakkaan kanssa.

— Hei, poika! Onko sinulla vasikannahkoja myytävänä?

— Vasikannahkoja!

Yrjö hölmistyi, satakiloinen pureskeli sikarinpäätä.

— Ei taida olla muuta kuin yksi nahka ja sekin vielä nylkemättä.

Miehet olivat nahkojenostajia ja hirveitä suustaan. Mutta he eivät olleet pahoja miehiä, isäntä oli ulkonäöltäänkin milteipä lammasta muistuttava. Yrjö ilmaisi heille halunsa ja matkansa päämäärän. Kovasti he kummastelivat, kuinka joku saattoi pyrkiä Helsinkiin Suonenjoen ja Mikkelin kautta, mutta eihän se ollut heidän asiansa. Jos poika itse niin halusi, niin rattaille vain, mahtui kai sinne vielä yksi vasikka.

Enempiä kehoituksia odottelematta Yrjö kiipesi laidan ylitse nahkanippujen keskelle. Auto hyrähti käyntiin ja eteni hyvää vauhtia. Yrjö soluttautui nahkojen keskelle. Ne antoivat perään ja rapisivat hauskasti. Hän vajosi yhä syvemmälle, mitään putoamisen vaaraa ei ollut, vaikka olisi nukahtanut sinne. Puiden latvat vilkahtelivat tuolloin tällöin. Keveät harsopilvet ajelivat toisiaan sinisen taivaan laella.

Tämä oli vaivatonta ja hauskaa matkantekoa. Moottorin yksitoikkoinen hyrinä ja nahkojen huumaava haju uuvuttivat hänet uneen, keveät taivaanharsot nousivat ja painuivat. Ne laskeutuivat yhä alemmaksi, kuorman peitoksi aivan …

Mitä ihmettä? Kuorma pysähtyi. Ahdistajat olivat kuitenkin tavoittaneet hänet. Hän kyyristäytyi syvemmälle, kipristi jalkansa koukkuun ja kuunteli hengitystään pidätellen. Alhaalta tieltä kuului ääniä, mutta rapinan vuoksi hän ei saanut niistä selvää. Eikä hänellä tällä hetkellä ollut varmaa käsitystä siitäkään, kuka häntä ajoi, — isäpuoliko? Nyt hyppäsi mies kuorman kummallekin laidalle, he alkoivat kahistella nahkanippuja, mutta etupuolesta kuului kiistävä ääni:

— Uskokaa tahi ei, sieltä ette löydä mitään.

— Nahkakuormista ennenkin on löydetty, satoja litroja.

Viimeisen puhujan ääni oli römeä ja kuului ylhäältä päin. Karkulaista hirvitti vielä enemmän, kun hän huomasi virkalakkisen poliisimiehen kummallakin puolellaan.

— Vai ei mitään löydy! riemuitsi poliisi.

— Olettepa kuljetettavaa keksinyt! täydensi toinen.

— Minä en ole se, ketä etsitte! riiteli karkulainen itse, sillä hän ei voinut kuvitella muuta kuin että isäpuoli ja oman kylän poliisi olivat lähettäneet ajon jatkajiksi itseään nopeampia miehiä. Poliisit nauroivat, ja nahkojen ostajatkin alhaalla tiellä alkoivat ääneensä hohottaa.

— Vai et ole se! Kuka sinusta menee takuuseen, vaikka eläviä mettiäisiä sisässäsi kuljettaisit! Vanhempi poliisimies tuntui olevan aika vekkuli puheisssaan, toiset heittivät hänen keitokseensa sekä suolaa että maustetta. Lihava nahkanostaja sutkautteli kilpaa vanhemman poliisimiehen kanssa ja nautti kepposestaan yhtä paljon kuin sikareistaan, joita polttaa röyhyytteli ja poliiseillekin tarjosi.

Yrjö oli nyt täysin valveilla. Häntä harmitti heidän viisastelunsa, eikä hän halunnut olla enää kauempaa aikaa heidän naurettavanaan. Hän pudottautui maantielle ja tiedusteli kuljetusmaksua. Nahkoj enosta ja esteli hänen lähtöään.

— Ei vielä Mikkelissä olla eikä Suonenjoellakaan.

— Ei olla, eikä tulla!

— Hei, helesinki! kummasteli kuljettaja, mutta isäntä ja poliisimiehet saivat kiukkuisen pojan luiskauksista uutta riemun aihetta. Tyrkyttämättä rahojaan sen enempää hän sanoi hyvästit ja lähti astelemaan.

Automatkan kestäessä olivat maisemat muuttuneet ja käyneet vaihtelevammiksi. Tummat havumetsät ja vihreämmät lehtikummut vuorottelivat, järvenselkiä vilahteli tien molemmin puolin. Punaisiksi maalattujen kilometripylväitten kohdalla hän pysähtyi marjailemaan. Puolukat olivat täällä suuria ja meheviä, milloinkaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä marjoja noin tavattomasti. Kymmenen poimijaa olisi päivän voinut työskennellä jokaisessa mäessä, tuskin sittenkään olisivat täysin puhdasta jälkeä saaneet.

Hän pisteli marjoja poskeensa. Sieltä takaapäin kuului jotakin rapinaa, mutta ei hän viitsinyt kääntää päätään, kun luuli liikkujaa lampaaksi tai pikkuvasikaksi. Tulija puolestaan ei huomannut istuvaa marj ailij aa, ennenkuin astui miltei päälle.

Kun Yfjö kääntyi, huomasi hän mättään takana nuoren tytön sienikori kädessä. Hän hämmästyi ja nousi, tyttökin oli yllättynyt ja hätkähti, milteipä äännähti. Sitten he seisoivat kotvan aikaa sanattomina paikoillaan. He olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet kädestä tervehtiä, vain suuri, täyteläisenä punoittava marjamätäs erotti heidät toisistaan.

Tytöllä oli päähineenä somasti niskaan solmittu punainen huivi ja samanlainen villapusero, mutta hänen hameensa oli sininen kuin ruiskukka ja ulottui vain polviin saakka. Sukkia hänellä ei ollut laisinkaan, ainoastaan varsikengät, jotka olivat tiukasti nauhoitetut, käärmeiden pelosta ehkä. Hän oli harvinaisen kaunis tyttö. Yrjö tunsi asemansa noloksi. Hänen olisi pitänyt jotakin sanoa, tai rientää matkoihinsa, mutta se olisi ollut kovin sydänmaalaista, eikä hän enää muutenkaan halunnut sitä tehdä. Hän keksi sanottavaa.

— Miksi et poimi puolukoita, vaikka niitä on täällä noin hirmuisesti?

— Ei kukaan poimi puolukoita ja sieniä samaan koppaan! Tyttökin oli selviytynyt jo hämmästyksestään ja naurahti. Hänen poskeensa muodostui soma pieni kuoppa, valkoiset hampaat hohtivat punaisten huulien takaa. Hänen korinsa oli lähes laiteillaan kellertävän ruskeita rouskuja, joiden hetaleiden alta tirisi kermainen maito.

— Teillä syödään sieniä?

— Meillä syödään sieniä ja kaikkea muutakin hyvää.

Tyttö tuntui olevan sanavalmis, kiistanhaluinenkin. Eihän kukaan ollut väittänyt, etteikö sienistä tulisi hyvää syötävää, varsinkin jos voita runsaasti pannaan sekaan. Mutta noin kermaisia sieniä ei Yrjö tätä ennen ollut nähnyt, ei noin meheviä puolukoita, eikä tuollaista tyttöäkään.

Yrjön teki mieli jatkaa puhelua, mutta ei löytänyt sanoja. Ehkä hän kuitenkin olisi noussut ja lähtenyt jatkamaan matkaansa, ellei paikalle aivan sattumalta olisi rientänyt kolmaskin elävä olento. Se oli palokärki, jolla oli päässään milteipä yhtä punainen lakki kuin sienitytön liina.

Se laskeutui nopein syöksähdyksin lähellä olevaan metsäaukkoon, tuolloin tällöin kimeällä äänellään tillautellen. Sen tarkka silmä oli keksinyt metsäaukion laidassa kuivalatvaisen männyn. Lintu oli omasta touhustaan niin innoissaan, ettei ollenkaan huomannut katselijoitaan.

Se iski kyntensä puun kylkeen niska kekkavasti tanassa ja tarkkaili mahtavasti ympäristöään. Mitäpä se ylhäisellä työmaallaan olisi välittänyt maan matosista, kun oli omista ammattiasioista kysymys. Se pyörähteli puun toiselta puolelta toiselle, kuunteli ja tutki. Kynnet tarttuivat tukevasti kaarnan rosoihin, punalakkinen pää nousi ja laski, lastut sinkoilivat.

Aurinko oli tullut esiin pilven takaa ja maalasi rosoisen männynrungon tiilen ruskeaksi. Lintu siirtyi’hyppyaskeleen. Nyt siitä näkyi vain kaareva rinta, pitkä nokka ja pyöreä silmä, milloin kekkava pää iski puun kylkeen. Se oli hullunkurinen nähtävyys.

Katselijat olivat niin innostuneet touhukkaan linnun tarkastelemiseen, etteivät huomanneetkaan kyyröttelevänsä siinä katajapensaan juurella melkein päät toisissaan kiinni. Kun palokärki hellitti kyntensä ja lensi avoimesta taivasaukosta ylös, havahtui tyttö, pyörähti seisomaan ja otti sienikorinsa maasta. Hän oli karkuun pyrähtämäisillään juuri kuin äskeinen tikka. Nyt Yrjökin muisti olevansa matkamies, jolla sentään aina on jotakin kyseltävää.

— Miten pitkältä tästä on rautatieasemalle?

— Asemalleko? Kyllä tästä sinne matkaa tulee.

Vastauksensa tyttö heitti hauskasti päätään heilauttaen. Hän oli kääntynyt puoliksi syrjittäin, ja aurinko paistoi hänen oikean korvansa lävitse. Se oli kaunis kuin rousku hänen sienikorissaan, reunakin samalla tavoin sisäänpäin käpristynyt. Miten tuore ja kuulakka se olikaan! Kuin auringon kultaa olisi siivilöity sen poimuissa juoksemaan. Tyttö nosti päänsä ja tiedusteli puolestaan:

— Oletko matkalla jonnekin?

— Olen, Helsinkiin.

— Helsinkiin!

Tyttö huudahti sen suuresti kummastellen kuin olisi ollut kysymys matkasta pohjoisnavalle. Hänen kotimatkansa suuntautui myös Helsinkiin päin, sattuipa somasti. He kävelivät äänettöminä rinnakkain, tyttö vain silloin tällöin hypähti poimimassa tien vierestä sienen ja toisenkin. Hänen lyhyt sininen hameensa kohosi polvien yläpuolelle. Hänen täytyi laskea sienet maahan ja venyttää sitä alemmaksi, mutta pitkäksi aikaa siitä ei apua tullut, koska hame oli liian lyhyt.

Vihdoin he joutuivat tienristeykseen, jossa oli puinen tienviitta valkoisine osoitinlautoineen. Mitä hassua kiinankieltä siihen olikaan kirjoitettu: EITNÄREP NOREIK. Niin siinä oli tavaamallakin lukien. Yrjö koetti tankata sitä useampaan kertaan, turha vaiva. Yksin kirjaimin ottaenkaan ei siitä mitään järjellistä syntynyt. Tyttö katseli naureskellen.

— Etkö osaa sisältä lukea?

— En tuollaista harakan kieltä. Itsekään et siitä mitään ymmärrä.

— Ymmärrät sinäkin, jos osaat oikein katsoa. Lue toisin päin!

Yrjö tavasi ja luki ääneen: Kieronperän … Kieronperäntie! He nauroivat niin, että kaiku vastasi. Olipa siinä kuva-arvoitus kulkijoiden pureskeltavaksi. Mutta kuka oli keksinyt tämän? Sillä miehellä taisi olla päänupissaan muutamia ruuveja irti?

Viimeistä lausettaan ei pojan olisi pitänyt sanoa ääneen, sillä tyttö kävi totiseksi ja