Punaiset kengät

By Irja Virtanen

Lähteelän vanhalla isännällä on ongelma. Molemmat pojat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta kummallakaan ei ole vaimoa. Kummalle pojista hän oikein jättäisi talon ja tilukset? Vai puolittaisiko hän talon? Isäntä ei missään nimessä halua, että tila myydään. Kun taloon vihdoin astelee vaimoehdokas, isäntä on hyvillään. Hän ei kuitenkaan arvaa, että tätä tyttöä kiinnostaa enemmän moderni kaupunkielo kuin peltojen viljely.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726842173

Book preview

1

L ähteelän Jaakko tunnettiin kulmakunnallaan ja vähän etäämpänäkin sanansa pitäväksi mieheksi, jonka puoleen pieneläjäkin saattoi luottamuksella kääntyä kysymään neuvoa pulmatilanteessa. Tosin hänen talonsa ei ollut manttaaliluvultaan niitä suurimpia, joku naapuri saattoi omistaa kaksikin sataa hehtaaria, mutta hyvin hän viljeli tilaansa ja tuli toimeen, koska hänen metsiinsä ei tukkiyhtiöitten miehillä ollut asiaa, paitsi milloin kyseessä oli metsänhoidolliset toimenpiteet.

Mies oli itsekin kuin jokin noista hänen metsiensä komeista hongista: suoraryhtinen ja harteva vielä vanhanakin. Ja ääni nousi laajan rintakehän uumenista järeänä ja kuuluvana.

Siinä kun hän kevätaamuna seisoi pihallaan tutkiskelemassa taivaanmerkkejä, olisi kylätiellä kulkeva tuttava tuntenut jo kaukaa hänet Lähteelän Jaakoksi pelkästään sivukuvan ääriviivoista. Selkä oli suora, saumattomasti siitä vankka niska, josta leveä takaraivo jatkui päälakeen sen kummemmitta kumpareitta. Etupuolella taas kookas nenä ja vatsan uljas kaarre. Ennen kaikkea tuo miehen jalkaterien pontevasti ulospäin suuntautuva asento oli Lähteelän suvulle ominaista, periytyen isästä poikaan kuin paraskin rotupiirre.

Hän huomioi tarkoin pilvijuorteet, tuulen suunnan, pääskysten lentokorkeuden ja muut sään ennusteet. Nuuhki sieraimet levällään aamun hajuja, joista hallitsevimpana tuntui etäisen metsäpalon haiku. Todettuaan merkit suotuisiksi isäntä palasi tupaan, jossa hänen molemmat poikansa valmistautuivat viettämään keväisen sunnuntaipäivän toimetonta, uneliaanmukavaa hiljaiseloa: vanhempi, Taneli, jouten vain puolitorkuksissa, nuorempi, Osmo, vireämpänä, parranajopuuhissa.

Uunin luona kolisutti hellanrenkaita talon emännöitsijä Siina. Hän reuhtoi aamuäkäisenä kuten tavallisestikin, näin, ennen kuin oli saanut sisäänsä kupin kuumaa. Kahvi lievensi mielen kireyttä, mutta puhalsi sen sijaan vaimon jäseniin toimeliaisuutta, joka pitkin päivää tuskastutti miesväen muutoin leppoisaa oloa.

Siina sysäsi kiivaasti uunin kitaan lapuja, siirteli kahvipannua kuumempaan ja kuumempaan kohtaan, viimein kun ei malttanut enää odotella, suoraan liekkien nuoleskeltavaksi, ja vaihteli kärsimättömästi jalkaa. Tämä vaimo ei ollut mitään silmänruokaa. Vanhanpuoleinen, äreäilmeinen ja luiseva kerrassaan, mutta liikehtimisessä liukas kuin portimo ja ennen kaikkea työteliäs. Ja tämmöisessä emännättömässä talossa oli juuri työteliäisyys tärkein ominaisuus. Mielen äkä ja ulkomuodon kolkkous saivat seurata sen ohella pelkästään kaupanpäällisinä. Eikä tämä Siina kiiruhtanut koskaan kahvinkeittopuuhiin ennen kuin elikot navetassa oli huollettu, kissa saanut osuutensa ja maito viety kylmenemään. Luonteenpiirre, jonka niin isäntä kuin pojatkin arvostivat naisessa sangen korkealle.

Vähin äänin suoritti Osmo paarranajoaan. Vaihtoi melkein kuin varkain puhdasta huuhteluvettä pesuvatiin, jottei vain ärsyttäisi kahvinkeittäjää. Käytetyn veden hän lennätti pihalle, jossa vielä siivoili ruohotukolla vadin reunoja, kokemuksesta tietäen mikä milloinkin saattoi olla kitkan aiheena. Ikkunan pielessä riippuvan pienen peilin edessä hän sitten perusteellisesti silotteli vaaleaa kähertyvää tukkaansa, joka työläästi alistui kamman komentoon.

Isäntä seuraili mielihyvällä keinutuolistaan tuota nuorimman poikansa siistiytymistä. Komea, komea kerrassaan oli Osmo, hartiakas ja punakka. Sama tanakka niska kuin isällään, samat jäntereiset käsivarret, sama kaita lantio. Mutta mieli oli sillä pojalla häilyvä; maanviljelys ei viehättänyt, aina puheli kaupunkiolojen paremmuudesta, halunsa kun veti mustan tehtaan nieluun, rätinään ja paukkeeseen. Sieltä tehtaalta kun muka joka viikko ojennettiin miehelle paksu rahatukko, josta riitti reilusti seteleitä viikon tarpeisiin ja jäi tähteeksi vielä aimo nivaska pankkiin vietäväksi. Niin jutteli ja uhkaili ennen pitkää jättävänsä nämä maamiehen puuhat tyhmempien huostaan. Ei muka halunnut hukata elämäänsä sonnan ja töryn tähden, ei ennen aikojaan vanhentua auran kurjessa ja lapion varressa, joita myöten miehen voima valui hikenä koluiseen maahan, maahan joka imi ahnaasti jokaisen työssä hersyneen hikipisaran eikä antanut vaivan palkkaa mistään.

Isän katse sumeni ja hän siirtyi istumaan pihaikkunan ääreen penkille katsellakseen noita ahneita peltojaan, joita hänen poikansa niin karsaasti arvosteli. Aamuaurinko niillä helotti täydellä terällään. Ruismaan heleänvihreä orasmeri lainehti kevyessä tuulessa, ja tuolla humuksen lämpimässä kohdussa muhi vasta istutettu peruna vaoissaan. Satoisa, rutonkestävä eldoradoperuna kahtena pitkänä sarkana, väkevät idut höröllään odottamassa siunaavaa sadetta. Pihakoivuissa lauloivat linnut ja kärpäset surisivat. Kaikki oli kasvussaan, pursuten elämisen intoa ja auvoa, ja kaiken yllä uneksi luonnon suuri sunnuntaiaamuinen rauha.

Lähteelän Jaakon pahamieli unohtui; mieli lämmenneenä hän käännähti Tanelin puoleen?

— Johan on suotuisa alkusuvi. Vähän enemmän sadetta niin jopa maa röyhäisi. Jos ei olisi pyhä, niin innostuisinpa kääntämään lanttumaata. Tämmöisenä päivänä voima oikein jyllää ihmisen lihaksissa; tekee mieli tempaista milloin mitäkin työtä, eritoten juuri maan kasvua kiihdyttävää.

Mutta Taneli ei kuullut. Katseli tosin ulos ikkunasta hänkin, mutta mieli vaelteli muissa maailmoissa. Nyökäytti hajamielisesti, silti tajuamatta isän sanojen sisältöä. Jotakin ajatuskudelmaa vatvoi taas hymynkare suupielissään, eikä isä osannut suuttua häneen. Kummasti olivatkin luonne ja muoto hänen pojissaan asettuneet. Tuossa Osmo kuin ilmetty isänsä, luonnoltaan kuitenkin äitivainajansa kaltainen, aina uutta yrittävä ja olevia oloja moittiva. Taneli taas, mustatukkainen, lyhyt ja teräväpiirteinen. Samanlainen kuin enonsa Musta-Otto, joka piti taloa tuolla etäämpänä. Mutta olipa isän luonnonrakkaus periytynyt tähän poikaan, hiljaisen onnen tajuaminen myös ja maanviljelijän taipumus. Jos Taneli olisi lisäksi perinyt isänsä hartiavoimat ja raatamisen sisun, voisikin luottavaisin mielin jättää Lähteelän hänen huostaansa sitten kun itse sulkisi luomensa viimeisen kerran. Ei tarvitsisi pelätä talon rappioituvan, köyhtyvän ja luisuvan vieraisiin käsiin. Mutta nyt kun Tanelin voimat helposti herpaantuivat, kevätkyntöjen aikaankin usein valitti sydämestä pistävän ja silmissään himmenevän, ei näin ollen ollut takeita talon tulevaisuudesta. Jos Osmolle jättäisi, möisi tämä ehkä piankin tilan, muuttaisi kaupunkiin ja sinne hupenisi esi-isien työ. Talo siirtyisi suvulta ties minkämoiseen hoitoon.

Silloin aikoinaan, kun hän itse oli saanut tämän Lähteelän hoitoonsa, ei muita perijöitä ollut, Liisa-sisko kun oli saanut perintöosansa rahassa ja tavarassa joutuessaan naimisiin toiseen pitäjään vauraaseen taloon. Silloin ei tosiaan ollut mitään pulmaa talon perimisessä. Olipa sairaalloinen isä totuttanut hänet kauan ennen kuolemaansa isännyyteenkin. Mutta nyt hänellä, Jaakolla, oli kaksi poikaa, jotka näyttivät tasaveroisilta talon pitoon.

Eräs ratkaisu olisi puolittaa tila, jotta molemmat pääsisivät isänniksi, mutta olisiko se onneksi kummallekaan. Ehkä, jos kyseessä olisi suurempi hehtaariluku, se voisi olla hyväkin leikkaus. Mutta näin ollen jäisi molemmille vajaat viisikymmentä hehtaaria, joista vain viisi peltomaata. Kohtalainen, hyvin toimeentuleva talo pilstoutuisi kahdeksi pienviljelystilaksi, ja olisi kyseenalaista, kykenisikö kumpikaan niistä huoltamaan pätevästi haltijansa. Täytyisi olla oikeata raatajanainesta molempien isäntien ja kykeneviä sivuansion hankintaan. Sillä tietysti pojat aikaa myöten avioituisivat ja aloittaisivat pirttiviljelyksenkin, ties miten satoisan. Kolmenkymmenen kieppeissä olivat jo. Täysiä miehiä kerrassaan, sodankin kokeneita.

Jaakko-isännän mietteet keskeytyivät, kun Siina toi tarjolle kahvia. Mutta vielä hänen siinä kastaessaan nisusta kuppiin palasivat ajatukset samoille sijoilleen, jahkasivat samaa monivuotista pulmaa, johon ei oikein luonnikasta päätöstä tuntunut löytyvän.

Jos pojat ymmärtäisivät naida toimeliaat ja riuskat vaimot, hän vielä pohdiskeli, ei luulisi hätää tulevan. Tuommoinen osaava ja vaatimaton nainen voisi sellaisen pienenkin tilan emäntänä saada ihmeitä aikaan. Eritoten, jos vielä sattuisi tuomaan myötäjäisenä lehmän tahi pari, tahi muuta tarpeellista. Vaan auta armias, jos osuu hupaluonteinen, laiskansitko ja saamaton. Silloin luisuu entinenkin elo alamaata, elikonpito ei kannata, ja laiska vaimo lannistaa miehenkin voimat. Päiväkaudet jaaritellaan ja jaaritellaan joutavia, hassataan aikaa jos miten ja toimitetaan talon asiat häthätää, huolimattomasti ja yliolkaisesti. Ensimmäisen rahanniukkuuden sattuessa käydään metsään käsiksi. Myydä hössäytetään sieltä pystyyn puuta alhaisenkin kantohinnan aikana. Surkeilematta vaihdetaan tuhatlappusiin komeita honkia ja näreitä, joita heidän isänsä ja isoisänsä ovat vuosikymmeniä vaalineet. Toista jos menisivät halkosouviin. Pilkkoisivat pinoiksi vain joutavaa ja kasvuun epäkelpoa puuainesta. Mutta jos otetaan halkomies ja päästetään parasta koivikkoa pahnaamaan…

— Mitäs isä nyt noin ankarasti tuumaa, kun kulmatkin ovat vihaisissa rypyissä ja käsi nyrkissä? kysäisi Osmo.

Isä naurahti hämillisesti, pyyhkäisi otsaansa kuin karkottaakseen huolten pilvet, siemaisi kuppinsa tyhjäksi ja meni kamariinsa. Ja kuten aina sunnuntaisin, hän otti seinäkomerosta puisen viulukotelonsa ja kantoi sen hellävaroen tuvan pitkälle pöydälle, josta Siina ryhtyi kiireesti korjaamaan pois astioita.

— Pitäisi meillekin hankkia radio. Siitä tulisi soittoa aamusta iltaan. Tulis joka pelin soittoa, hanurin ja huilunkin, Osmo huomautti hitusen pahantuulisena. Samalla hän valmistautui menemään ulos, sillä isän viulunsoitto teki hänen korviinsa yksinomaan ilkeää. Lapsesta pitäen hän oli siihen työlästynyt.

— Ei niin kauan radiota, kun minun sormeni taipuvat viulun kaulalle ja käteni kykenee pitelemään trokaa, isä murahti, haki kostean rievun ja hankasi kotelon pinnan kirkkaaksi.

Osmo säväytti vastaan:

— Tulisi siitä sentään uutisiakin ja maailman asioita.

— Nehän näkee sanomalehdistä. Radio on turha kapine. Sitten kun olen kuollut, niin ostakaa se melutoosa huutamaan ja pitäkää äänessä yötä päivää. Minun korvani ei sen ulvomista suvaitse.

Osmo heitti Siinaan yhteisymmärrystä tavoittelevan katseen ja painui sen tien ulos. Siina sieppasi sianruokaämpärin ja laittautui ulos hänkin. Mutta Taneli ilahtui. Hän kuunteli mielellään isän viulun ääntä, vaikkei se niin kovin puhtaasti soinutkaan. Erityisesti hän piti haikeista valsseista, jotka isä oli tallettanut muistiinsa nuoruutensa karkeloista.

Tuo kuuntelemisen halu häntä isään lähensikin. Soitossa he ymmärsivät toisiaan, siinä vapautuivat. Se ikään kuin ruokki jotakin herkkää heissä, joka arkiaskareissa uinahti, mutta näin pyhäaamuisin virkosi ja liikehti levottomana.

Hartaasti keskittyen isä näpläsi viulukotelon pienet haat auki, nosti kannen ja katseli soittopeliä. Otti sitten jousen, kiristi ja hartsasi sen huolellisesti. Nosti varovasti viulun ja tuolilla istuen ryhtyi sitä virittämään.

Taneli paneutui tupasänkyyn pitkäkseen, ummisti silmänsä ja odotti. Kun soittopeli sitten alkoi laulaa, hän antautui soiton mukaan. Hänen ummistettujen luomiensa takana vieri näkyjä ja hän koki kummia tunnelmia, milloin riehakkaan iloisia, milloin riipaisevan surullisia.

Isä keskeytti soittamisen ja norjisteli jäykkiä sormiaan.

— Opettele soittamaan. Parempi pelimanni sinusta tulisi. Olet nuori ja sinulla on pitkät sormet. Minun kourani on työssä kopristunut, ei suostu enää kiperään polkkaankaan, vaikka ennen sillä hyppyytin nuorta kansaa tunnista toiseen.

Taneli hätkähti, avasi silmänsä ja katseli käsiään.

— Ei minusta — soittajaa… Rystyset jäykät kuin puupalikat. Ei niillä juoksuteta lurituksia.

— Niinhän minunkin ja silti soitan vaan. Tämä on minun sielunlääkettäni. Ilman tätä ukkoontuisin pökkelöksi, ja sieluni hiutuisi pois. Ryhdy pelimanniksi poika, minä opetan.

— Mikseipä niinkin. Mutta en minä, isä, tuota sinun soittamistasi sellaisenaan kuuntele. Peli ei käsissäsi laula aivan niin kuin pitäisi. Koko ajan kuuntelen sitä toista sävelmää, jonka se manaa mieleeni, sellaista, jossa monta viulua soittaa yhteen ja jossa on mukana myös huilut ja muut pasuunat. Siitä sinun soittosi soraäänet puuttuvat. Sinä vain autat niitä säveliä syntymään sisässäni ja ne kertovat minulle asioita. Tuokin äskeinen kappale maalasi mieleeni sen järeän ukkonäreen takaniityn veräjän vierestä. Ja taas kun näen sen näreen luonnossa, muistuu minulle tuo äskeinen soittosi. En osaa sitä selvemmin selostaa. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi sanoja.

Tanelilla ei tosiaankaan ollut kyllin sanoja selittääkseen mitä siinä oikein tapahtui. Kuinka kokonainen kuva- ja mielle-sarja kimmahti tajuntaan:

Hän saapastelee helteisen heinäkuun illankorvalla uupuneena ja hikisenä. On nostellut takaniityllä heinää seipäille koko ikisen päivän. Suuta kuivaa jano ja saappaat polttavat jalkoja. Metsäpolulle on kaatunut suuren näreen varjo ja sopiva kivi siinä houkuttelee. Hän istahtaa kivelle. Hyvänolon tunne hulvahtaa läpi koko olemuksen. Tuulen leyhähdykset ja katveen viileys kuivattavat hien, kärpäset kaikkoavat ja sieraimiin ui metsän takaa lämpiävän saunan haiku. Sammal tuoksuu. Kiven juurella on ruoho väkevää ja kosteata, ja kun katsoo pitkin kuusen naavaista runkoa latvaan, siellä punaiset kävyt kuumoittavat päivänlaskussa. Ja sävelmä soi, kuplehtivana, juoksuttelevana, itkettävänä…

— Enemmän sinä taidat soittaja olla kuin minä, isä sanoi kummastuneena. — Minä vain liikuttelen jousta lystikseni ja muistan milloin minkin nuoruuteni aikaisen tytöntyllerön, sen hiuspehkon tahi naurunhelinän.

— Sama asiahan se pohjimmaltaan on, Taneli sanoi hiljaa.

Siina jo taas porhalsi tupaan ämpäri käsissään. Miesten tunnelmallinen olo särähti ja rikkui.

— Puita pitäisi liiteristä ja perunoita kuopasta, vaimo menosi. — Ei kai yksi ihminen joka paikkaan repeä. Suurus pitäisi pöytään, mutta kukaan ei auttaisi. Olisinpa minä tämän paikan emäntä, niin takuulla tahti muuttuisi. Vaan näin palkkalaisen ei paljon sovi osoitella, vaikka huomaisi epäkohtia kuinka.

Taneli poukkosi ylös korjaamaan huomaamattomuuttaan. Isäntä vei hiukan nolona viulunsa pois, vilkaisi sitten kamarin ovelta Siinan kiukkuista puuhailua ja meni ulos hänkin.

Kas, Osmoko tuolla käveli pellon piennarta ja tarkasteli rehevää laihoa. Tepasteli paljain jaloin, yllään vain paita ja housut. Jaakko-isäntä meni hänkin sinne pientareelle, hyvillään nuorimmaisensa laihoon kohdistuvasta mielenkiinnosta.

Vierekkäin he seisoivat, Osmo hieman pitempänä ja hartevampana, mutta yhtä tanakkaniskaisina molemmat, ja katselivat elopellon selkää. Isä alkoi puhella, vähän kuin ohimennen, vaikka käyttikin sopivaa tilaisuuutta tahallaan hyväkseen antaakseen taas muutamia viljelysohjeita:

— Kun tämäkin pelto taas elonkorjuun jälkeen syystetään, on painettava auran vannas sen verran syvempään että se kouraisee jankkoa. Sekin on eräs tapa lisätä kyntömullan paksuutta. Jos ei auran sallita koskaan puraista jankkoa, tulee pohjasta ennen pitkää kovaa kamaraa, joka ei pysty varaamaan ilmaa samoin kuin jos se olisi kuohkeaa. Tähän ruismaahan heitetäänkin syksyllä vain apilaan siemen, ettei liikaa ehdy, ja on muistettava aukaista vesivakojen päät. Tämä onkin Lähteelän parhaita peltoja, paitsi tuota navetantakusta, jossa ruokamulta on paksuinta. Takaniitystä saisi hyvän perunamaan, jos ei olisi niin paljon kiviä. Pitäisi aina muokkauksen yhteydessä samalla heitellä kiviä pois. Mutta te pojat olette kyntää pösöttäneet vaan, eikä maa ole parantunut.

— Johan sitä saisi iät kaiket kyntää, jos aina kiven kohdalla pysähtyisi ja lähtisi raahaamaan sitä raunioon. Ei muuta ehtisi kuin kiven kimpussa möyriä, Osmo tokaisi ärtyisästi.

Isä heitti häneen nuhtelevan silmäyksen.

— Etkö sinä sitten halua maan kiitosta. Isävainajani sanoi ennen muinoin, kun hän minulle, keskenkasvuiselle, neuvoskeli maanviljelyn niksejä, että kun viet kiven raunioon, niin pelto kiittää sinua ja antaa hyvitykseksi kivenalan eloa. Tässä maailmassa on nähtävä kaikessa vaivansa. Yksinäisistä kivistä, jotka silloin tällöin viskaat pientareen raunioon, kasvaa aikaa myöten kokonainen kiviaita ja maa paranee. Ja ellet sinä vieritä kiveä sivuun, on se kumminkin poikasi tiellä aikanaan, ja jos hän on oikeata ainesta, niin vierittää puolestaan. Sitä yrittää jokahinen kohdastaan tasoittaa perillisensä osuutta. Tulevia sukupolvia varten niitä rakennetaan kivistä kaupunkejakin. Ihminen kun on luotu sellaiseksi, että pitää murheen tulevienkin ihmisten olosta.

Osmoa hävetti. Teki mieli sanoa jotakin sovittavaa, muttei näin hätäpäätä keksinyt. Aivan kuin kiusaaja olisi kuiskuttanut korvaan ohjeitaan, hän vain jääräsi vastaan:

— Kai sitä ahertaisikin jos maa olisi omaa. Mutta Tanelinhan Lähteelä on, kun on sattunut syntymään pari vuotta aikaisemmin. Mitäs minä maata suotta ylen määrin möyrimään, maaton mies. Tuolla on maantie ja metallitehdas. Ne ovat minua varten.

— On tässä maata sinunkin viljellä. Puolet Lähteelää kuuluu sinulle, senhän hyvin tiedät. En minä testamenttaa toiselle enkä toiselle.

— Olisi paras vetää lailliset rajat oitis, niin tietäisi mikä osa kullekin kuuluu, poika nopeasti hötäisi, katui samassa ja katseli pellon piennarta niin kuin siinä mitään erikoista olisi ollut, voikukkaa ja leinikköä vain.

Isän sydämestä vihlaisi. Noin ne jo ahnehtivat osuuttaan vaikkei ole vielä haudassa. Noin itsekäs on nuoren vallantahto,