Hirvisyksy

By Jorma Kurvinen

Hirvijahdin alun riemua ei voita mikään. Niin ovat tänäkin syksynä innokkaasti metsälle lähdössä Huhta-ahon Pentti, naapurin Eero, vanhapoika Risto ja Karin Jussi sekä heidän koiransa. Yhtä tärkeää kuin metsästys on ajanvietto metsästystovereiden kesken. Leirinuotiolla huuli lentää, mutta ilmassa on myös jännitteitä. Ennen kaikkea jokaisen miehisyys joutuu koetukselle. Passipaikalla on hyvin aikaa pohtia ja kohdata oma itsensä silmästä silmään. Oman mausteensa jahtiin tuo kilpailu naapurikylän hirviporukkaa vastaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 19, 2020
• ISBN: 9788726425079

Book preview

www.egmont.com

Pentti tunsi mielessään kiitollisuutta siitä, että käväisijä oli kaikista hirviporukan miehistä juuri Turunen. Turunen oli niitä miehiä, jotka peittävät naurun alle akkojen niskojennakkelut, jos oli jotakin huomannutkin. Eikä Oilikaan viitsinyt näyttää Turuselle mieltään, vaikka olisi vähän halunnutkin.

Päinvastoin, Oili tuli pirtistä oikein pihamaalle huomatessaan heidän tulevan metsästä ja ohjaavan Turusen koiran autoon.

– Mitenkä se sinun jalkasi rupeaa nyt kestämään, kun alkaa jahtikin? Oili huolehti.

Turunen nauroi leveästi samalla kun hänen katseensa levollisena ja hyväksyvänä tarkasteli Huhta-ahon emännän olemusta. Komea oli nainen; korkeat rinnat, kapea uuma ja voimakkaat lanteet. Sinisistä mokkasaappaista pistivät esiin sääret, seksikkäät tummissa sukissa.

Pentti tunsi hienoista ylpeyttä vaimostaan, mutta pyyhkäisi sitten kiusaantuneena ajatuksen mielestään. Seppo nauraisi ihan toista naurua, jos tietäisi totuuden.

Turunen jatkoi hekotustaan vielä silloinkin kun torjui:

– Mikä mun koipeani vaivais. Ei mikkään. Ja mulla on sen kans sopimuski: se ei puhu pahhaa minusta enkä minä siitä. Turunen vakavoitui: – Alkakaa te nyt häipyä sinne kaupunkiin ettei mee koko päivä pelkässä aikomisessa. Se meikäläinenki tullee aina rakkisa kans just sinne, missä sitä vähiten kaivataan.

Pentti oli sanonut heidän metsästä palatessaan, että hänen oli tarkoitus pistäytyä emännän kanssa kaupungissa. Turunen tasoitteli nyt tunnelmia mettäkaverinkin puolesta.

– Mitä sitä turhia, Oili torjui, vaikka oli selvästi hyvillään Turusen anteeksipyynnöstä. – Ehtii tästä rahansa menettämään vähemmälläkin hopulla.

Pentti vilkaisi vaivihkaa kelloonsa. Oli heillä hyvä tunti mennyt verijäljen teossa ja Raikun jäljestyksessä. Turunen aikoi saada sille jäljestyshommilla verovapauden. Ja varmasti saisikin. Koira oli jo pentuna ensimmäisellä koulutuskerralla tajunnut heti mistä tässä oli kyse.

Turunen siristi silmiään.

– Se onkin nyt parasta hoitaa urakalla yhet jos toisetki asijat. Minä vähä veikkaan, että Penttijäkää ei perjantaista etteenpäin kiinnosta vähhään aikaan mikkää muu ku kaatohommat. Mutta yrittäkkää, tytöt, taas kestää meitä.

Kättään heilauttaen Turunen työntyi autoonsa ja yritti samalla selviytyä sopuisasti innokkaan Raikun ystävällisyydenosoituksista.

Turunenkin oli taas lihonut. Luultavasti ei kiloissa paljoa, Pentti tuumi, mutta sen verran, että sen isokokoisesta miehestä huomasi kun se noin ahtaaseen paikkaan pujottautui. Mutta ennen kuin kaikki hirvet olisivat nurin, ylimääräiset läskit kyllä haihtuisivat. Sepostakaan ei kukaan sen jälkeen uskoisi, että se oli jo puolivälissä viidettä kymmentään.

Jäät rahisivat pihamaan vesilammikoissa, kun Saab kulki niitten ylitse. Raiku hyppäsi takapenkille ja haukkui läksijäistervehdyksen.

– Jos osaisin käsitellä asetta, niin ampuisin tuon rakin.

Pentti säpsähti.

Kääntäessään katseensa vaimonsa kasvoihin hän näki Oilin olevan ihan tosissaan.

– Raikun? Pentti vastusti. – Mitä pahhaa se on sinulle tehnyt?

Oili päästi äänekkään hymähdyksen.

– Jos minuun uhrattaisiin yhtä paljon aikaa kuin tuohon Turusen piskiin, tuntisin olevani kuningatar.

Pentti tunsi ohimoissaan tutun kireyden. Se tuli nykyisin sekunnin sisällä, ja leukaperissä tuntui kuin eräänlainen pikasikotaudin puutuneisuus.

Ei olisi kannattanut sanoa mitään, mutta hän sanoi kuitenkin:

– En kai minä voinu kieltäytyväkkää, ku se tullee asiasta tehen veripullojesa ja koirasa kanssa.

Oili kosketti kielellään huuliaan. Vaimon koko olemuksessa oli raivostuttavaa alentuvuutta.

– Älä viitsi, Pentti! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että minä en puhu tästä aamusta. Sinä olet yleensä ottaen siirtänyt kaikki ihmiseen kohdistuvat tunteesi tuohon koiraan.

– Kas kun en Turuseen itseensä, Pentti kivahti.

Oili kosketti hänen käsivarttaan.

– Sanoisit edes yhden ainoan kerran: miksi.

Pentti tunsi, miten jäykkyys levisi leukaperistä niskaan ja hartioihin. Hän käänsi katseensa vaimon kasvoista tiensuuhun.

Entä jos jumaliste sanon? Ihan suoraan. Ja kävelen sitten autoon ja ajan mihin tahansa helvettiin.

Oili ajatteli ehkä juuri samaa. Ainakin hän sanoi:

– Kun on kolme lasta, ihminen ei voi tehdä sitä, mitä eniten haluaisi …

Jos minä olisin se mies, joka joskus kuvittelin olevani, minä kysyisin nyt mitä Oili sitten haluaisi niin yli kaiken, Pentti raivosi itselleen. Ja tiesi koko ajan ettei kuitenkaan kysyisi. Ei vahingossakaan. Heidän sisimpänsä ei ollut kuin turpeen peittämä muheva suo, josta tarpeeksi syvään kyntämällä löytyi kaiken alta terve voimakas multa. Jos oli sitäkään nykyisin. Paremminkin saattoi puhua hiekkakankaasta, jonka pintaan koottua pölyksi kuivunutta savea ja ohutta murakerrosta oli parempi olla tonkaisematta, jos halusi minkään kasvavan.

Olipahan edes rikkaruohojen vihreys, kun ei mennyt häiritsemään niitten leviämistä.

– Miksi missään ei sanota mitä temppuja naisen pitäisi pystyä tekemään kilpaillakseen edes jollakin tavalla tasaveroisena sekarotuisen rakin kanssa.

Pentti oli kysymäisillään halusiko Oili todellakin vastauksen. Nielaisi sitten kuitenkin sanansa viime tingassa. Kai miehen nelikymppisenä piti tietää milloin kannatti avata suunsa. Tai ainakin milloin ei kannattanut.

Jos nainen kerran oli mustasukkainen mettäkaverin koirallekin, tilanne tuskin muuttui miksikään keskustelemalla. Ja – halusiko Oilikaan aivan vakavissaan totuutta? Kun hyväksyy puolittaisen valheen, voi kuvitella omistavansa puolittain totuudenkin.

Kylätiellä tuli kirkonkylän suunnasta auto. Lähestyessään tienhaaraa se hiljensi vauhtia. Heidän puoleisensa vilkku räppäsi.

Pentti kirosi äänettömästi tuntiessaan rättisitikan. Se oli Palokankaan Heikin, heidän hirviporukkansa uuden tulokkaan, auto.

Toivottavasti se oli tulossa Eeron pajalle.

Naapurin isäntä oli enemmän seppä ja asentaja kuin maanviljelijä. Tultuaan taloon Eero oli pannut pystyyn verstaan, jolle Pentti oli myynyt tontinkin omista maistaan, jotka olivat lähempänä kylätietä kuin naapurin pellot. Nykyisin Eerolla oli verstaalla kaksi työntekijää, ja sinne tuotiin kaupungista saakka autoja, jotka oli saatava korjatuksi halvalla.

Saattoihan Heikillä olla jotakin autossaan. Ainakin tuo näkyi jarruttelevan pajaa lähestyessään.

Palokankaan veljeksistä vanhin oli ollut Pentin hyvä kaveri. Mutta Pate oli kuollut muutamaa kuukautta ennen heidän sotaväkeen lähtöään. Toiseksi vanhin, Jussi, oli Ruotsissa. Oli ollut jo viitisentoista vuotta. Hänestä Pentti ei tiennyt paljoakaan. Eikä nuorimmasita, tästä Heikistä, senkään vertaa. Heikki oli käynyt koulujaan kaupungissa, opiskellut Helsingissä ja asustanut moneen otteeseen ulkomaillakin. Sitä paitsi heillä oli ikäeroakin sen verran, että poika oli jäänyt Pentille vieraaksi. Tai ei se nyt enää mikään poikanen ollut, maisterismies. Kai likellä kolmeakymmentä.

Heikki oli asettautunut keväällä lähikaupunkiin ja ilmoittanut olevansa halukas hirviporukkaan. Hänen tulostaan ei ollut tarvinnut äänestellä: heillä oli ollut Palokankaan maita vuokralla iät ja ajat, niin että Heikki oli itseoikeutettu tulemaan mukaan. Ja oli se suorittanut ammunnankin ensimmäisellä yrittämällä.

Oili ei tuntenut Heikin autoa, eikä Heikkiäkään. Vaimo ei aavistanut pajan eteen pysähtyvästä autosta mitään vaaraa, ennen kuin verstaan edustalla traktorin kimpussa työskentelevän apumiehen karjuminen kuului heille saakka:

– Eero, hei! Sun hirvikaveris kyselevät sua.

Oili suoristi selkäänsä.

– Se on sitten meidän kaupunkireissumme tehty, hän sanoi kireästi.

– Eeroahan tuo on tuolla kyselemäsä, Pentti huomautti, vaikka veikkasi jo itsekin ihan samaa kuin Oili.

Vaimo hengitti syvään.

– Naapurin isäntä ei ole niin hullu, että juoksee pitkin metsiä ja pitää päiväkaudet hirvipalavereita parhaana työaikanaan.

Se piti kyllä paikkansa. Eero oli laistanut tänäkin vuonna melkein homman kuin homman milloin milläkin verukkeella. Pentti oli jo ajatellut sitäkin, että Eero on jättämässä koko jahdin, mutta oli naapuri käynyt paukuttelemassa hirvikokeen kuitenkin.

– Ja sinun mielestäs on niin hemmetin fiksua teettää työt toisilla ja osallistua itse vain huvipuoleen.

Pentti piti katseensa pajanedustassa, mutta tunsi vaimon silmien tarkastelevan hänen kasvojaan.

– Ehkäpä Eerossa on niin paljon itseluottamusta ettei sen tarvitse olla jatkuvasti ostelemassa hirvikavereitten suosiota itselleen.

Pajan ovi avautui. Eero työntyi ulos haalareissaan, jakari kädessään.

– Hä?

Apumies vastasi työnantajansa kysymykseen viittaamalla selkänsä taakse rättisitikan suuntaan. Palokankaan Heikki käveli sieltä jo Eeroa vastaan.

Miesten puhe ei kantautunut Pentille ja Oilille saakka. Miehet näkyivät katsovan hetken naapuritalon suuntaan, jossa Jeppe, Eeron harmaapystykorva, tarkasteli ympäristöä koppinsa lähistöllä olevan ison kiven päältä. Koiran niskakarvat olivat yhä pystyssä, vaikka Turunen Raikunsa kanssa oli jo kaukana maisemasta.

Sitten Eero kääntyi palaamaan pajaansa, pysähtyi sen ovella ja viittoi tähän suuntaan.

Tietenkin, jumaliste! Niin kuin tähän olisi enää Heikkiä tarvittu.

Pentti näki nuorimman Palokankaan perääntyvän autoonsa. Hän rekisteröi sen aivoihinsa samalla tavalla kuin kaikki muutkin tapahtumat tuolla, vaikka tunsi samaan aikaan katsovansa itseään kuin peilistä. Tai kirkkaan jään pinnasta.

Kaikki väri oli kadonnut naamasta Oilin sanojen jälkeen. Siniset silmätkin olivat haaltuneet yhtä harmaiksi kuin ihon pinta. Tai johtuiko se peilistä, kuvitellusta? Kovin tuo näytti kuplineelta ja hilseilikin paikka paikoin kuin kesäsaunan vanha kuvastin.

Heikki joutui nykäisemään kulkutelttansa ovea kiinni uudemman kerran. Oikein rämäyttämällä.

– Se oli pahasti sanottu, Oili katui. – En minä nyt tarkoittanut ihan niinkään. Väsyttää vaan kaikki.

Pentti tuijotti lähestyvään autoon kuin se olisi ollut hänen maailmansa keskipiste.

– Mitäpä noista, hän oli vähättelevinään. – Eikö se ole hyvä joskus kuulla suoraan mitä toinen sisimmässään ajattelee.

Pentti näki Oilin nielaisun peilistä, siitä kuvitellusta. Ehkä hän näki sen syrjäsilmällään todellisuudessakin. Kuuli ainakin.

Hän tiesi, että hänellä oli viisi sekuntia aikaa sanoa jotakin rakentavampaakin. Hän jätti ne kuitenkin käyttämättä.

Sitten Heikki ajoi jo pihaan ja nousi autostaan.

Pentti esitteli tulijan ja vaimonsa toisilleen. Heikki tarjosi kättä maailmaa kiertäneen maisterismiehen sulavuudella.

– Olisin minä kyllä tuntenutkin, hän väitti. – Mutta toisinpäin vois olla vaikeampaa. Minä olin semmoinen vaahtosammuttajan mittainen siihen aikaan, kun sinä tulit nuorikkona Huhta-ahoon.

Heikki sanoi sen kauniisti. Luultavasti Palokankaan nuorin poikakin muisti, ettei Huhta-ahon nuoriemäntä oppinut tuntemaan juuri ketään. Kun ei liikkunutkaan missään eikä tavannut ihmisiä.

– Meillä vois löytyä kahviakin termoskannusta, Oili yllätti.

Ehkä se oli hyvittelyä vaimon puolelta, Pentti ajatteli.

Hän ei omasta puolestaan ollut ollenkaan varma halusiko juuri tällä kertaa kahville Heikin kanssa. Perjantaista eteenpäin he olisivat vielä ihan tarpeeksi yhdessä ilman tätä päivääkin.

Eikä hän tuntenut olevansa nyt muutenkaan sillä tuulella, että olisi mitenkään innokkaasti seurustellut puolituttavan kanssa. Ja enempää Heikki ei hänelle tällä hetkellä ollut, tulisipa heistä joskus miten hyvät mettäkaverit tahansa.

Aavistiko tulija hänen tunnelmansa?

– Kiitos, joku toinen kerta, Heikki sanoi nopeasti. – Minä lähdin vain kysymään sattuisko Pentillä olemaan aikaa käväistä minun kanssani lenkki siellä Heikinsuon nurkalla, niin minullekin hahmottuis jonkinlainen kuva jahtialueesta edes omilta mailtani.

– Eerollako ei ollu aikaa siihen? Pentti purnasi.

Hienoinen puna kohosi Heikin poskiin.

– Ei tuntunut olevan … Arkipäivähän nyt on. Minulla vaan on yhdentoista aikaan yksi työkokous kirkonkylällä ja ajattelin, että ennätän sitä ennen käväistä vilkaisemassa Heikinsuota, jos saan jonkun kaveriksi.

Heikinsuo oli saanut nimensä Palokankaan Heikistä. Ei tästä, vaan hänen isoisänsä isästä. Palokankaan suoalue korpineen ja Syväjärven rantoineen ja Isosaarineen oli jahtimaitten rajana hietajokisten suuntaan. Olipa lonkare Palokankaan maita hietajokisten alueen sisälläkin, mutta sen he olivat antaneet naapuriseuralle jo pelkästään selvien rajalinjojen saamiseksi.

Metsäautotie vei läpi jahtialueen sen kulman eikä ollut konstikaan käydä kääntymässä vaikka Syväjärven rannassa.

Heikkikin tiesi sen.

– Siinä ei mene kuin reilu tunti, mutta sehän on eri asia onko kenelläkään semmoistakaan tähän aikaan päivästä.

– Ei kai tässä Pentilläkään nyt mihinkään semmoista hoppua ole ettei jahtimaan nurkalla ennätä käväisemään, Oili ratkaisi.

Pentti yritti kuunnella vaimonsa ääntä. Tuo ei kuulostanut pelkältä vinoilemiseltakaan. Sitä paitsi Oili lisäsi kiireesti:

– Minä laittelen sillä välin paikat kuntoon, että päästään lähtemään saman tien kaupunkiin. Niin me ehditään ihan hyvin.

Oilin tarjouksen torjuminen olisi ollut selvää pyttyilyä.

– Selevä juttu, Pentti päätti. – Me käväistään sitte siellä.

Jonkinlainen helpottuneisuus näkyi Heikin kasvoilta ikään kuin tämä olisi ollut isokin juttu hänelle.

– Toivottavasti en sotke koko teidän päiväohjelmaanne, mettäkaveri sanoi ja lähti kiireisesti kohti autoaan.

Oili väläytti hymyn.

– Näissä päiväohjelmissa on aina vara vähän muutellakin, hän sanoi.

Pentti katsoi vaimonsa jälkeen tämän kävellessä sisälle. Oli se vetävän näköinen nainen, oli. Hän oli joskus ennen nauranut pirullisen naurun mielessään, kun oli katsellut Oilia ja miettinyt, mikä käännösvirhe oli saanut jonkun lisäämään kymmenenteen käskyyn sanan »lähimmäisesi».

Se oli ollut sitä aikaa se. Nykyisin ei erityisemmin himottanut mikään. Hyvä jos enää jahtikaan. Sen nyt näkisi sitten taas perjantaina.

Pentti pujottautui uusimman jahtikaverinsa kulkuneuvoon ja he lähtivät kohti kylätietä. Eeron iso harmaa pyöri naapurin pihassa valtakivensä päällä ja haukkui outoa autoa, joka uskalsi ajaa pysähtymättä isännän verstaan ohi.

Päärakennuksen keittiön ikkunan verho saattoi liikahtaa. Mutta Pentti ei ollut siitä mitenkään varma. Hän oli tottunut tätä tietä kulkiessaan katsomaan tiukasti eteensä. Ja varomaan ainakin naapurin ikkunoita. Keittiönpuolta etenkin.

Sen verran Palokankaan veljessarjan nuorimmainenkin muisti synnyinseutunsa karttaa ettei Pentin tarvinnut neuvoa kumpaan suuntaan heidän kujansuustaan käännyttiin.

– Ajelet nyt kaikessa rauhassa kolmisen kilometriä, Hepokankaan tienhaaraan, niin käännytään sitte siitä, Pentti vahvisti kuskin tekemän ratkaisun. – Minä sanon sitte.

Heikin pää liikahti ymmärtämisen merkiksi. Mutta tulokkaan ajatukset olivat vielä äskenohitetulla pajalla:

– Sillä on mennyt verstashommat hyvin, Eerolla?

– Ainaki töitä enemmän ku pystyy ottamaan. Osanneeko pittää sitte tarpeeksi hintaa.

– Ja Irma hoitaa talon?

Pentti ei ollut ymmärtävinään vihjettä.

– Irmalla on karjasa, hän vahvisti. – Eero uusi toissa kesänä navetan. Ja laitto viime viikolla lypsykonneen.

– Nyt vasta?

– Niillä on ollut pääasijassa lihakarjaa.

– Mutta hirvenlihakin on Eeroa kiinnostanut?

Pentti hymähti.

– Muut tekijät siinä taitavat olla ittekullaki ensimmäisinä. Veikkaisin että itelläski.

Siirto ei onnistunut. Heikki jauhoi edelleen Eerosta:

– Onko sillä jotakin henkilökohtaisesti minua vastaan?

Pentti hämmästyi.

– Miten niin? Ettehän te oo kymmeneen vuoteen vissiin tavanneetkaa.

Heikki jarrutteli. Turusen pappa, Sepon isä, köpitteli yli tien kaupalle. Ukko ei vilkaissutkaan sivuilleen, ei vasemmalle eikä oikealle. Taisi se olla kuurokin, vaikka oli muka keskustelevinaan aina kun sai kaverin.

Sitikka kiersi papan taitse. Vauhti koveni.

– Ei meillä Eeron kanssa pitäisi olla mitään hampaankolossa, Heikki laski. – Mutta jos totta puhutaan, niin ei se erityisemmin ilahtunut minut nähdessään.

– No joo. Kai sinä Eeron muistat. Se on pikkusen jäykkäpuhheinen. Me on lähetty hirviporukasa siitä, että jokkainen tullee siihen omana ittenään ja hyväksyttään semmosena. Me kaikki toisekkaan emme ole mittään peeärmiehiä, mutta tartteeko sitä nyt toisiisa rakastuva, jos aikoo pammauttaa porukalla jonku hirvenmullikan hengiltä. Tuolla on nyt se tienhaara, josta otetaan vasempaan.

Pentti toivoi heidän toiselle tielle tullessaan, että kuski olisi jo luopunut puheenaiheestaan. Mutta palokankaalaiset eivät hellittäneet niin vähällä.

– Teillä on välit kunnossa? Heikki tinkasi.

Pentti yllättyi. Toivottavasti Heikki ei huomannut hänen niskansa punertumista.

– Eerolla ja minulla? hän varmisti voittaakseen aikaa.

– Niin.

– Mikäpä meillä ois. Likinaapureilla.

– Yhteiset koneet ja kaikki?

Pentti ärtyi.

Piruako se näistä jankkasi. Jos muisti jotakin, niin ois pitänyt omina tietoinaan.

Eero oli niitä miehiä, jotka haluavat elää joka tavalla omaa elämäänsä. Koneita myöten. Ja sehän oli hänen asiansa.

– Ne ovat vissiin sen kokosija taloja, kumpiki, että niisä on varraa ommiinki konneisiin.

Heikki tajusi hänen äänestään sentään jotakin.

– En minä muuten, mutta Eero tuntui melko kireältä, kun se käski mennä kyselemään neuvoja kuuluisammilta hirvimiehiltä, joita oli kuulemma siinä lähempänäkin.

Pentti kirosi mielessään. Ensin tämän maisterin ja sitten naapurinsa. Eeronkaan ei olis kannattanut mennä huutelemaan ennen kuin edes pikkuisen tunsi tätä uutta kaveria.

Kuskin katse tarkasteli peilistä Pentin kasvoja.

– Koirasa vuoksi se saattaa olla vähä ärhäkkänä, Eero, Pentti puolusti naapuriaan. – Se on oottanu siitä paljo ja kokkee Turusen Sepon Raikun pahana kilpailijana. Ja muutenki, kun Turusen koira on