Rekku löytää kodin

By Jorma Kurvinen

17-vuotias Jone, 13-vuotias Heikki ja 5-vuotias Teemu ovat velipuolia. Heidän perheensä ovat vastikään yhdistyneet, ja uuteen perheeseen sopeutuminen ei ole ihan helppoa.Velipuolet löytävät nakkikioskin kulmalta rähjäisen koiran, Rekun. He päättävät ottaa koiran salaa lemmikikseen, mutta koiralla tuntuu olevan muita suunnitelmia. Kuka on Rekun edellinen omistaja?Jorma Kurvisen kertomus yhteisen huolenpidon perhettä yhdistävästä voimasta lämmittää niin koiraihmisten kuin muidenkin lukijoiden sydämiä. Sankareita voivat olla muutkin kuin aikuiset, tai edes ihmiset.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 28, 2021
• ISBN: 9788726425192

Book preview

I ltapäivällä koiran asiat olivat vielä hyvin. Sen isäntä ryhdistäytyi ylös sohvalta ja pukeutui ulkokamppeisiin, otti hihnan eteisen naulasta ja kiinnitti sen jo ovella odottavan koiran pantaan.

– Käydään vain äkkiä kaupassa, Rekku. Saat ainakin nostaa jalkaa…

Koira lähti häntä iloisesti heiluen. Vaikka se ei olisikaan ymmärtänyt miehen puhetta, se tiesi kokemuksesta minkä mittainen kävelystä tulisi. Kun lähdettiin tähän suuntaan, päämäärä oli usemmiten lähikauppa. Ihan varmaa ei ole, tiesikö se kuukaudenpäivänkin, mutta oli se oppinut tietyn rytmin heidän elämässään. Kun oli rahantulopäivä, käytiin viikon verran tässä suunnassa.

Joku toinen koira ei olisi ehkä tuntenut oloaan tyytyväiseksi näissä olosuhteissa, ilman perheen antamaa eloa, liian vähällä liikunnalla ja toistuvan yksinäisyyden vaivaamana, mutta Rekku oli tottunut vähään ja arvosti isännän sopuisaa luonnetta. Heillä ei huudettu, rähjätty eikä riidelty eikä isäntä muuttunut hankalaksi, vaikka näiden rahantuloviikkojen aikana haiskahtikin kaljalta ja kulki pienessä laitatuulessa. Joillakin koirilla olot saattoivat olla hienommat, mutta Rekku ei olisi vaihtanut osaansa. Se arvosti sopua ja rauhaa. Hienostelkoot ne, joilla oli siihen varaa.

Niin he etenivät kohti kauppaa välillä pysähdellen. Iso koivu piti kiertää tarkasti. Kassu, C-talossa kadun toisella puolella asusteleva rottweiler nosti tässä aina jalkaansa ja suhautteli harmillisen monesti ylemmäksi kuin Rekku. Ja rakennusmestarin skotlanninpaimenkoira, joka istui usein arvokkaana niiden mersun takapenkillä, ylti vieläkin korkeammalle.

Nämä tappiot piti korvata määrällä. Rekku hienosääti sijoituslistaa mennen tullen.

Nyt ei kaupalla viivyttykään pitkään. Isäntä nosteli kaljansa harmaaseen kangaskassiin, keräsi muutamat ruokaostokset koriin ja piti kiirettä kassalle, jonka eteen pakkasi tulemaan jonoa muista maksupäivän säätelemistä asiakkaista. Rekku näki melko pian isännän ilmestyvän kaupan ovelle ja lähti tyytyväisenä kohti kotia päästyään irti pyörätelineestä.

Niin kuin sanottu, tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin. Kotona isäntä laittoi ostokset jääkaappiin, tarjosi kunnon annoksen koiranruokaa kaverilleen ja tyhjensi harmaan kassin pulloista.

– Pappa lähtee nyt yksin käväisemään pienen lenkin. Rekku odottaa kotona. Paikka!

Koira ei tiennyt, että sen jättäminen kotiin oli vain todiste isännän eläinystävällisyydestä: Allu ei halunnut ottaa koiraa ulos kylmään, värjöttelemään kaljabaarin ulkopuolella pakkasessa, isännän ehkä unohtuessa sisälle mukavaan seuraan monen tunnin ajaksi. Oli parempi kun Rekku odottelisi kotona ja käytäisiin aivan pieni jalannostokierros sitten isännän kotiuduttua.

– Pappa tulee pian!

Ovi napsahti kiinni ja portaikosta kuuluivat menijän askeleet. Niiden kadotessa ulko-oven kolahdukseen koira laski päänsä matolle ja otti mukavamman asennon. Sillä ei ehkä ollut ajan tajua ihmisen tapaan, mutta sen se oli oppinut, että ihan pian Allu ei takaisin tulisi, kannatti vaikka ottaa pienet unet odotellessa.

Vaisto ei sanonut koiralle, että asiat olivat kääntymässä huonoon suuntaan. Se oli tottunut viettämään muutaman tunnin illalla yksinään eikä osannut epäillä mitään.

Kello oli vasta kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen, kun Allu maksoi viimeisen tuoppinsa, nyt jo pienen ja kumosi sen naamaansa kutakuinkin saman tien.

– Pitää vielä käyttää koiraa ulkona…

Allu jätti sanomatta, että hänellä oli jääkaapissa vielä muutama yömyssy. Ne olisivat voineet houkutella jonkun juttukavereista hänen matkaansa eikä hän halunnut tehdä kodistaan mitään köörin kokoontumispaikkaa.

Elämä oli opettanut Allulle, että joistakin asioista oli pakko pitää kiinni. Vuokra piti maksaa ajallaan. Rahaa piti käyttää säästeliäästi, jos aikoi syödä joka päivä. Ja kannatti varoa sortumasta rantaremmiin, joka veti jokaisen samaan syöveriin. Näitten periaatteitten mukaisesti eläen hän sitkutteli Rekun kanssa aina kuukaudesta toiseen eläkkeen ja velimiehen lähettämän koiranhoitorahan varassa.

Jos nytkin olisi jäänyt vielä kallistamaan yhden tuopin, illan budjetti olisi vuotanut pahasti. Ja Rekku olisi joutunut odottamaan jo tuskissaan ulospääsyä. Mutta nyt kaikki menisi sopivasti…

Allu sanoi sen ääneenkin avatessaan polkupyöränsä lukon ja lähtiessään hiukan epävarmasti polkemaan kohti kotinurkkia. Talvi päättyisi ihan pian ja kevään saattoi jo haistaa. Hän voisi tehdä Rekun kanssa pidempiä lenkkejä, ja elämään tulisi tervettä menoa ja ryhtiä. Milloin hän oli viimeksi harjannut koiran kunnolla?

Se ajatus oli viimeinen Allun aivoissa, kun hän tuli risteykseen yhtä aikaa vasemmalta ajavan pakettiauton kanssa. Sen kuski painoi paniikkijarrutuksen ja esti näin itse mahdollisuuden väistää. Ohuen lumen peittämällä jääpinnalla lukkiintuneet etupyörät liukuivat vinossa ollessaankin suoraan ja pakettiauton nurkka iskeytyi pyöräilijään, joka lensi monta metriä.

Vähän myöhemmin, poliisiauton ja ambulanssin saavuttua paikalle ensihoitajat kuulivat pyöräilijän sanovan jostakin tajuttomuuden rajoilta jotakin, mikä oli ehkä syytös autoilijaa vastaan.

– Rekku…

Ambulanssinkuski pudisti päätään.

– Renttu…?

– Kaljalta tämä ainakin haisee.

K oira oli ollut hereillä jo pitkän aikaa. Käynyt tyhjentämässä ruokakupin ja juomassa toisesta. Siirtynyt pari kertaa eteiseen korvissaan jo alaoven lupaava rapsahdus, mutta joutunut palaamaan pettyneenä takaisin keittiöön, jonka yhdeltä tuolilta se näki ikkunasta kadulle.

Ulkona oli autiota. Illan mittaan alkanut lumisade vain tiheni ja viimeisetkin yksinäiset kulkijat pitivät kiirettä kotiin.

Isäntää ei vain kuulunut.

Koira vinkaisi haikeasti ja hyppäsi alas tuolilta. Kuin lohtua saadakseen se työntyi ovenraosta makuuhuoneeseen isännän vuoteen viereen ja nuuhkaisi tuoksua peiton nurkasta. Isännän tuoksu tuntui hyvältä. Siinä oli turvallisuutta ja luottamusta, edessäolevan kävelyn odotusta ja helpotusta vähitellen kasvavaan paineeseen, joka rupesi pikkuhiljaa tuntumaan sietämättömältä.

Missä pappa viipyi?

Kuin nopeuttaakseen isännän tuloa koira kiersi reippaasti tiedustelukierroksen toisensa perään. Eteiseen ja tarkistus rapun äänistä. Keittiöön ja tuolille. Se luuli kerran jo näkevänsä Allun, mutta se oli joku vieras pyöräilijä, ei edes kääntynyt tähän taloon. Sitten taas makuuhuoneeseen, ettei isäntä nukkunut siellä ja vedellyt makeita unia samaan aikaan, kun tässä toinen rupesi olemaan räjähtämispisteessä.

Sitten taas eteiseen…

Muutaman haikean vinkaisun jälkeen Rekku ei voinut olla haukahtamatta. Tietäisipähän Allu pitää kiirettä viimeisillä metreillä, kun tässä rupesi olemaan kiire. Kiire ja tuska.

Ainoa seuraus haukahduksille oli kiukkuinen harjanvarren kopsahtelu kattoon. Se oli Räsäskä yläkerrasta, tietenkin. Se kuvitteli olevansa isokin tekijä, kun oli saanut talon yleisavaimen haltuunsa joskus kun talonmiehenpito lopetettiin. Mitään talkkarinvaltuuksia Räsäskälle ei oltu annettu, eihän se siivonnutkaan käytäviä, mutta sillä oli mennyt avainvalta päähän ja se sekaantui heti asioihin, vaikka ei varmasti tiennyt mitä oli pidätellä tällä tavalla.

Rekku ei uskaltanut jatkaa haukkumista. Mutta ei oikein pystynyt uusimaan odottelukierroksiakaan enää. Lopulta sen oli pakko poiketa huoneen nurkkaan ja nostaa jalkaa.

Koira tiesi, että nyt tapahtui se pahin kaikesta, mutta ei voinut mitään. Häpeä purkaantui haikeana vinkaisuna ja muutamana tuskallisena haukahduksena. Häntä laskeutui koipien väliin. Rekku siirtyi makuupaikalleen ja laski kuononsa tassujen päälle. Mutta uni ei yrittänytkään tulla, kun kirsuun kantautui kiusallinen viesti huoneen nurkasta.

Joskus monia vuosia sitten, ihan pentuna, oli saattanut lorahtaa jonnekin mutta se oli joskus silloin. Nyt, aikuisena koirana, mitään tämmöistä ei olisi kuvitellutkaan.

Rekku pääsi kuin pääsikin kuitenkin kymmeneksi minuutiksi uneen. Sitten se heräsi ilkeään tunteeseen: haju huoneen nurkasta kantautui heti kirsuun, ja – uutta olisi kohta tulossa.

Tällä kertaa Rekku ei aloittanut odottelukierrostaan. Se siirtyi eteiseen oven taakse ja päästi surumielisen ulinan. Vaisto sanoi sille, että asiat eivät olleet nyt oikealla mallilla. Allu ei ollut koskaan viipynyt näin pitkään.

Joku avasi ulkoa käytävän oven. Koiran häntä heilahti jo toiveikkaasti. Mutta askeleet portaissa eivät olleet isännän. Nämä olivat keveämmät, alakerran naisen. Nyt rapsahti niiden asunnon ovikin ja tulija siirtyi kotiinsa.

Koira nosti kuonoaan ja haukkui.

Allu olisi varmasti kuullut sen äänestä haikeuden ja hädän, mutta isäntä ei ollut kuulomatkan päässä. Ainoa, joka reagoi, oli Räsäskä yläkerrassa: harjanvarsi jyskytti kiukkuisen sarjan kattoon.

Tavallisesti koira olisi pelästynyt. Se tiesi oikein hyvin, mitä koputus tarkoitti. Mutta nyt yksinäisyyttä oli kestänyt liian kauan, enää ei ollut tavallisesti.

Surullinen ulina keskeytyi vasta askeleisiin rapussa. Ne tulivat ylhäältä ja pysähtyivät heidän ovelleen. Avain rapsahti lukossa ja ovi vetäistiin auki.

Tulija oli Räsäskä. Hän pysähtyi koputusharja kädessään kynnykselle.

– Mikä riivatun metakka täällä…, nainen kohotti nenäänsä ja veti sieraimiinsa hajua huoneen nurkasta. – Saakelin rakki! Sinä sotket koko talon…

Rekun onnistui väistää harjanvartta, joka läjähti seinään sen lapoja hipoen. Sitten se syöksyi raivottaren ohitse käytävään.

– Vielä minä sinulle näytän…

Rekku näki, miten Räsäskä ryntäsi sen perään harjanvarsi uhkaavasti koholla. Nyt tuli totinen kiire eikä kannattanut yrittääkään ärhennellä vastaan, kun tiesi itsekin syyllisyytensä kylppäristä leviävään hajuun.

Räsäskän harjakylpyyn Rekku ei kuitenkaan aikonut jäädä, vaan se paineli parasta vauhtiaan alas portaita ja hyppäsi rohkeasti ulko-ovea vasten saaden sen omaksi hämmästyksekseen ja takaa-ajajattaren kiukuksi aukenemaan.

Kadun pimentoon koira kuuli Räsäskän kiljumisen. Kirosanojen joukossa oli jonkinlainen viestikin.

– Tänne ei, rakki, ole tulemista…

Koira jäi tarkastelemaan tilannetta ulos, lähimmän talon seinustan pimentoon. Kotitalon portailla Räsäskän vihainen kiljunta loppui, ovi sulkeutui paukahtaen ja naisen henkilötunnus katosi Rekun kirsun tavoittamattomiin.

Ainakaan ei vaikuttanut siltä, että sitä ajettaisiin takaa. Rekku alkoi tutkia pihamaata. Parasta oli yrittää nuuhkia isännän pyöränjälki esiin ja lähteä seuraamaan. Kirsuun kantautui selvästi tuttu rekisteri ja muutaman katuristeyksen jälkeen Rekku olisi voinut sanoa jo mihin se veikin. Silläkin oli muistoja hytisemisestä kaljapaikan edustalla, sen aitaan sitaistuna. Pakkaspäivinä se oli määrätyn kadunkulman jälkeen ruvennut jarruttelemaankin heidän