Etsivätoimisto Kolme Kissaa

By Olli Hakkarainen

Jukka ja Perttu ovat kaverukset, joilla on kellarissa yhteinen salaisuus – huone, josta kukaan ei tiedä! Huone on niin hyvässä jemmassa, ettei edes kiukkuinen talkkari löydä poikia sieltä. Talkkaria karkuun juokseminen on alkanut kuitenkin kyllästyttää poikia. Mihin he voisivat huonetta käyttää? Pian pojilla välähtää. Voisivatko he perustaa etsivätoimiston? Kukaan ei nimittäin ole vielä selvittänyt läheisen kioskin murtoa... Pian porukkaan liittyy myös harvinaisen kiva tyttö, Minna.Etsivätoimisto Kolme Kissaa aloittaa jännittävän nuortenkirjasarjan, jossa seurataan etsivätoimiston käänteitä.Kolme Kissaa on etsivätoimisto vailla vertaa! Kolmen nuoren tiimi ratkoo rikoksia kuin Sherlock konsanaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 11, 2022
• ISBN: 9788728138588

Book preview

Etsivätoimisto Kolme Kissaa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138588

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Olli Hakkarainen

Heinäkuussa alkaa seikkailu 1978

Huppumies ei jälkiä jätä 1980

Kahden miljoonan markan unelma 1981

Kuutti ja kadonnut kultaraha 1983

Kuutamokeikka 1984

Huumekeikka 1985

Etsivätoimisto Kolme Kissaa 1987

KELLARI

Kellari tuoksui samanlaiselta kuin se oli tuoksunut aina tai lähes aina – tai niin kauan kuin Jukka saattoi muistaa, siis hyvinkin kymmenen vuotta. Vaikka Jukka oli asunut samassa talossa koko ikänsä, niin ihan ensimmäisiä elinvuosiaan hän ei jaksanut muistaa; ne olivat tuttuja vain valokuvista: äidin kainalossa heti synnytyslaitokselta tulon jälkeen, ensimmäiset kurahousut, ensimmäiset askeleet, faija kylvettämässä.

Joskus Jukkaa hävetti, kun vanhemmat näyttivät kuvia sukulaisille ja vieraille, mutta samalla hän ymmärsi, että etenkin äiti oli ylpeä hänestä, Jukasta.

Jukka tuhahti ja veti portaikkoon johtavan oven perässään kiinni. Rappuun syttyi valo, ulko-ovi kävi ja pian sen jälkeen kuului hissin kitinää, kun se laskeutui pohjimmaiseen kerrokseeen. Hissin konehuone oli kellarissa, siellä raksahteli ja kitisi, mutta toisella tavalla; siellä releet tai ties mitkä etsivät toisiaan, kun joku painoi halutun kerroksen nappulaa.

Jukka nuuhkaisi kellarin ilmaa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi. Kellari oli tuttuja se tuoksui pölyltä ja talkkarin puhdistusaineilta ja Virtasen, naapurin, perunoilta. Se tuoksui myös kopeissa vuosikausia säilytetyiltä tavaroilta ja vanhoilta tiililtä, joista kellari ja itse talo oli rakennettu joskus käsittämättömän kauan sitten, ennen sotaa, Jukka muisti faijan kertoneen.

Kellarin tuoksu oli tuttu ja turvallinen ja Jukka laskeutui alimmalle ovelle ylhäältä kajastavassa valossa. Pian käytävän valo sammui ja Jukka kaivoi maiharin taskusta taskulampun, fikkarin, ja avasi oven varsinaiseen kellariin. Siellä tuoksu oli aiempaa voimakkaampi, tuoksun olisi voinut ottaa käteen ja tehdä siitä vaikka mitä.

Jukka antoi valokiilan pyörähtää punaisilla tiiliseinillä, pölyn peittämällä sementtilattialla ja ruskeiksi maalatuissa ovissa. Jokaisen takana oli pieni komero, ovessa asunnonhaltijan numero. Jukka antoi lampun valon pyörähtää myös käytävälampussa. Se oli nyt sammuksissa, mutta sen pohjalla saattoi erottaa rykelmän kuolleita hyttysiä ja kärpäsiä, muistoja menneestä kesästä. Jukka kävi sytyttämässä valon.

Jossain suhisi vesijohto, tuuli humisi ilmanvaihtoventtiileissä ja Jukka tiesi, että ulkona riehui syksyn ensimmäinen kunnon myrsky. Myrsky lennätti sateenvihmaa kadun suuntaisesti ja meri oli noussut rannassa korkealle, paljon yli normaalin, sillä tuuli tuli etelästä, suoraan mereltä.

Jukka jatkoi matkaansa ja laski huvikseen poikkikäytävät, vaikka hän olisi kyllä osannut perille muutenkin. Seitsemännen poikkikäytävän kohdalla hän pysähtyi kuuntelemaan. Äänet olivat tuttuja, vesijohto suhisi edelleen ja hissin koneisto raksahteli, ulkona tuuli.

Tuttu ovi häämötti kolmantena vasemmalla, eikä se ensi näkemältä poikennut muista samanlaisista ovista. Se oli maalattu kauan sitten ruskeaksi, huoneiston numero erottui ruskeasta pohjasta vähän taustaansa tummempana, lähes mustana, vaikka maalin alkuperäisestä väristä ei enää voinut sanoa sitä eikä tätä.

Ovessa riippui kiinnikkeissään tavallinen Abloy-lukko ja sen yläpuolella näkyi kolme pyöreää reikää. Ne oli kaiketi tarkoitettu kierrättämään ilmaa kopissa, mutta niin Jukka kuin muut talon asukkaat tiesivät, ettei rei’illä ollut mitään käytännön merkitystä. Lämminvesiputket juoksivat koko kellarin pituudelta; ne olivat katossa ja aina kuumia ja siten kellari ei soveltunut lainkaan sille alunperin suunniteltuun tehtävään, säilyttämään arkoja ruokatavaroita viileässä.

Sen tiesivät kaikki muut paitsi Virtanen, joka toi mökiltään joka syksy kaksi suurta säkillistä perunoita, kuulemma talven varalle. Perunat pilaantuivat jo ennen joulua, mutta se oli Virtasen ongelma. Jukka oli perunoista yksinomaan iloinen, sillä ne toivat oman lisänsä kellarin monien tuoksujen maailmaan ja hän saattoi nähdä mielikuvituksessaan, kuinka perunat alkoivat itää ja työntää kuoristaan ohuita ja vihreitä versoja.

Jukka astui muutaman askeleen oven luokse, kuunteli vielä kertaalleen ja tarttui lukkoon. Ovi aukeni kitisemättä ja lukko seurasi sen mukana.

Koko lukkokeksintö oli itseasiassa Pertun. He olivat miettineet pitkään, miten tukikohtaan pääsisi pujahtamaan nopeasti, ja miten sen saisi näyttämään ulkopuolelta lukitulta. Perttu sen keksi ja joskus Jukkaa harmitti, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi samaa.

Me otetaan lukon toinen kiinnike irti … tosta karmista ja ruuvataan se kiinni toiseen … tohon oveen. Sitten siihen pannaan lukko ja se näyttää niin kuin se olis lukossa … kukaan ei hiffaa mitään, Jukka muisti Pertun selittäneen.

Yksinkertaista, sitä se todella oli – yksinkertaista – eikä tähän mennessä kukaan talon asukkaista ollut keksinyt heidän salaisuuttaan.

Yhdenkin kerran he olivat juosseet karkuun talonmiestä, puikahtaneet tukikohtaansa ja kuunnelleet, kun talkkari manaili ja ihmetteli käytävällä. Poikia mies ei ollut löytänyt.

Jukka mietti hetken, kävisikö hän sammuttamassa käytävän valon. Perttu oli luvannut tulla viimeistään kuudelta; kuuteen oli vielä aikaa runsaat kymmenen minuuttia. Olkoon, Jukka ajatteli, valoista Perttu arvaisi hänen olevan jo kopilla.

Koppi ei ollut suuren suuri, kaksi metriä kertaa kolme metriä ja alunperin se oli suunniteltu kellarikomeroksi. Perunalaari oli vielä paikoillaan, samoin höyläämättömästä laudasta tehdyt hyllyt ja katon poikittava orsi, jonka varassa oli joskus kauan sitten roikutettu ties mitä.

Nyt laari oli vallan muussa käytössä kuin alkuperäisessä. Siellä lojui kaksi vanhaa autonakkua, joiden lataamisessa oli kielttämättä oma riesansa. Ne piti varata päivällä, heti koulun jälkeen ja kantaa taas takaisin kellariin Jukan keittiöstä ennen kuin vanhemmat tulivat kotiin.

Akut riittivät hyvin antamaan virtaa vanhalle auton polttimolle, joka oli kiinnitetty yhteen hyllyistä. Jukka haparoi käsiinsä katkaisijan, painoi sitä ja lamppu heräsi eloon. Kun ovi olisi kiinni, lamppu antaisi juuri riittävästi valoa vaikkapa sarjakuvalehtien lukemiseen.

Katkaisija oli melko tuore tulokas; sitä ennen he olivat yhdistäneet johdot akkujen napoihin, mutta se oli taas kiireessä ollut liian hankalaa.

Sähkövalo oli sekin vielä melkoinen uutuus: ensin Perttu ja Jukka polttivat kynttilöitä, mutta niiden kanssa sai varoa kaiken aikaa ja lisäksi kynttilöistä lähti hieman hajua, eikä se taas sopinut tukikohdan luonteeseen. Senhän piti ennen kaikkea olla salainen.

Jukka veti oven kiinni ja istahti toiselle jakkaroista. Molemmat jakkarat olivat erilaisia, pelastettu pihan roskiksesta ennen roska-auton tuloa. Kuten moni muukin kopin tavaroista: peräseinälle teipattu vanha merikartta esitti Helsingin edustaa, mutta kartan painamisen jälkeen koko viitoitusjärjestelmä oli muuttunut. Ylimmällä hyllyllä näkyi kasa sarjakuvalehtiä ja kirjoja, seuraavalla tyhjiä kokispulloja, joista yhteen pojat olivat keränneet ruuveja ja nauloja. Niitä saattaisi vielä joskus tarvita.

Hyllyillä oli myös kirjoituspaperia, rykelmä erilaisia kyniä, rannasta löydettyjä sileitä kiviä, sukellusnaamarit, kolhittu mopoilijan kypärä – sekin roskiksesta pelastettu – ja pieni radio, jossa ei juuri nyt ollut pattereita. Patterit pitäisi ostaa seuraavasta viikkorahasta Jukka mietti; radiota olisi kiva kuunnella, kunnes he Pertun kanssa saisivat säästetyksi rahaa stereomankkaan. Yksi sellainen oli myynnissä ihan bussipysäkin lähellä, Lauttasaarentiellä, eikä hintakaan ollut paha.

Mankka ei ollut kallis, mutta heillä nyt ei ollut sitä rahaa, heillä ei olisi rahaa siihen vuosiin Jukka huomasi ajattelevansa ja tunsi itsensä murheelliseksi. Faijalta oli turha pyytää, vaikka sillä oli juuri ollut varaa ostaa himaan videot,