Huppumies ei jälkiä jätä

By Olli Hakkarainen

Jarkka ja Mika ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat samassa talossa Helsingissä. Yleensä pojat puhuvat veneistä, sillä molemmat haaveilevat yhteisestä paatista. Harmi vain, että ne ovat niin kovin kalliita! Kun poikien kotitalon ullakolla syttyy outo tulipalo, pojat saavat muuta ajateltavaa. He seuraavat sammutustöitä silmä kovana. Pian pojat ovat varmoja, että palo on tahallaan sytytetty. Pystyvätkö he selvittämään, kuka on palon takana?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 13, 2022
• ISBN: 9788728138670

Book preview

Huppumies ei jälkiä jätä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1980, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138670

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

OUDOT OVAT VIERAAN KULKIJAN TIET

I LUKU

Jarkka kiersi hitaasti maahan kaatuneen ja repeilleen piikkilanka-aidan. Portilla hän pysähtyi ja katsoi rantaan viettävää soratietä. Tie päättyi harmaaseen betonilaituriin, veneiden nostoon käytettävään vinssiin ja rykelmään kolhuisia öljytynnyreitä.

Mereltä tuuli hiljakseen. Lahden yli näki purjehdusseuralle, missä muutamat jo vesille lasketut veneet keinuivat hiljaa kiinnitysköysiensä varassa.

Jarkka veti toppapuseron vetoketjun tiukemmin kiinni ja katsoi taivaalle: se oli kauttaaltaan tummien pilvien peitossa. Kohta sataisi, ja sataisi lujaa.

Jarkka huomasi miettivänsä kevättä astuessaan sisälle portista ja etsiessään jonkinlaista toimistontapaista haalistuneiden ja virttyneiden lautakoppien rivistöstä. Niin. Tämä oli tosiaan ollut kumma kevät. Maaliskuun alussa oli jo näyttänyt siltä, että talvesta päästään lopullisesti, mutta parin aurinkoisen viikon jälkeen oli ensin alkanut sataa tihuuttaa räntää. Myöhemmin saatiin oikein kunnon pakkasia ja uudelleen satanut lumi näytti tulleen jäädäkseen.

Jäidenlähtö oli kohissut rannoilla vasta viikko sitten, vaikka vapusta oli ehtinyt kulua jo useita päiviä.

Kumma kevät niin.

Vajojen taakse kivikkoon raivatulla kentällä makasi veneitä telineidensä varassa, kylki kyljessä kuin lintupoikue. Useimmissa oli vielä päällä talvehtimispeitteet, vedettyinä suojaaviksi hupuiksi, mutta muutamasta ne oli riisuttu jo kokonaan.

Mistään ei kuulunut keväisiä työn ääniä, joskin kulottuneen keltaisen ja paikoin ruskean nurmen sekaan putoilleet maalinsuikaleet ja vastasahatut laudanpätkät kertoivatkin kevätkunnostusten käynnistyneen. Tänä vuonna työt olivat kuitenkin siirtyneet ilmojen takia tavallista myöhempään.

Jarkka pahoitteli asiaa niin itsensä kuin kaikkien veneenomistajienkin puolesta.

Ei silti, ei hänellä itsellään ollut venettä, mutta kenties joskus… siitä oli ollut Mikan kanssa puhetta monta, varmasti liiankin monta kertaa. Ja silloin olisi kevät käytettävä tarkkaan, jotta kesän purjehduskaudesta saisi mahdollisimman pitkän.

Aaltopellillä katetun vajan rapistunut ovi aukesi ja siitä saapasteli portaille lippalakkinen ruskettunut mies. Miehen suussa roikkui käyrävartinen piippu. Jarkka tunsi tupakan hieman imelän tuoksun raskaassa ja harmaassa kevätsäässä.

Mies kurkisteli mietteliäänä harmaalle taivaalle ja mutisi jotain itsekseen. Jarkka työnsi kädet farkkujen taskuihin ja tunsi sormissaan avainnipun, paperiin käärityn, jo kertaalleen märehdityn purkkapalan ja kiepin kuparilankaa. Langan hän oli löytänyt portin pielestä ja aivan oikein todennut, että sillä olisi vielä joskus jotain hyödyllistä käyttöä.

– Päivää, Jarkka yskähti, kun mies näytti vain kurkistelevan taivaalle.

– Päivä vaa.., mies murahti ja huomasi Jarkan.

Samassa ensimmäiset sadepisarat ropsahtivat peltikatolle ja hiekkakäytävälle. Tuuli pelmuutti veneiden peitteitä ja piirsi pitkiä viiruja lahden pintaan.

Mies yskähti ja vetäytyi räystään suojaan:

– Tulee tänne sisälle.

Jarkka liikahti ja kiipesi portailta sisälle pieneen koppiin, joka oli erotettu taustalla näkyvästä korjaamotilasta kovalevyseinällä. Mies tuli kolistellen perässä ja veti oven kiinni jäljessään. Nyt sade takoi jo rytmikkäästi peltikattoa, oikein kunnon kevätsade. Se tiesi ehkä vihdoinkin kesän tuloa, Jarkka ajatteli.

Pölyisen ikkunan viereen oli kiilattu kolhiintunut kirjoituspöytä ja jousitettu, korkeaselkäinen ruskeaksi lakattu tuoli. Mies viittasi ovensuuhun nostettua laikukasta nahkasohvaa ja pudotti ylipainoisen ruhonsa tuolille.

Jarkka istuutui varovasti sohvan reunalle ja tunsi kuinka se painui notkolle hänen allaan. Mies avasi haalarinsa ylimmän napin, repäisi lippalakin päästään pöydän kulmalle nuhjaantuneiden rahtikirjojen, kuivamustekynien ja paperiliittimien päälle.

Pienen kopin ilma oli ummehtunutta, sitä sävytti sama piipputupakan tuoksu, jonka Jarkka oli tuntenut jo ulkona. Seinille oli kiinnitetty nastoilla perämoottorimainoksia ja niiden viereen suurikokoinen päivyri, jonka keskellä hymyili kaunis puolipukeinen tyttö. Jarkka käänsi hämillisenä katseensa takaisin mieheen, joka parhaillaan tyhjensi piippuaan kurkkupurkin pohjasta leikattuun tuhkakuppiin.

– Istuu alas vaan kunnolla, mies kehotti ja paljasti tupakan kellastamat hampaansa hymyntapaiseen.

Jarkka yritti ottaa mukavamman asennon sohvalla, pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja mietti miten selittää piippumiehelle asiansa.

Saatuaan piipun tyhjäksi mies kaivoi haalareiden rintataskusta mytistetyn tupakkamassin ja alkoi ladata siitä hitaasti uutta pesällistä.

– Sine… sinulla on joku asiaa, mies puheli kysyvästi. Jarkka arvasi lopullisesti tämän ruotsinkieliseksi.

– Niin mä.., Jarkka aloitti ja mietti miten jatkaisi.

– Nii…in?

– Niin mä… mä vaan tulin sen ilmoituksen takii… kun mä ja mun paras kaveri… sen nimi on Mika, Jarkka takelteli.

Mies raapaisi tulta ja nyökkäsi jatkamaan.

Jarkka antoi katseensa pyyhkäistä seinällä hymyilevää tyttöä, perämoottorimainoksia, kirjoituspöytää ja sen ylle levittäytyvää sinistä savupilveä, jota mies päästeli hitaasti sieraimistaan.

– Niin mä tulin oikeestaan yksin… joo kun se mun kaveri Mika ei päässy mukaan. Sen täytyy vahtia sen systeriä… siis kun sillä on pikkusisko kotona, Jarkka selitti ja vaihtoi asentoa.

– Nii… in, mies nyökkäsi uudelleen ja paineli piipun pesää peukalolla.

– Joo… mä tulin sen ilmotuksen takii… mä meinaan sen kun teillä oli tänään Hesarissa, Jarkka paukautti ja jäi odottamaan.

Mies vetäisi kertaalleen savut ja laski sitten piipun pöydälle.

– Sine… sinä tuli ostamaan purjevene? mies kysyi hitaasti. Jarkka kuuli kuinka äänestä paistoi ihmetys.

– Purjevene? Ei, en mä purjevenettä!

Nyt oli Jarkan vuoro hämmästyä. Mutta sitten hän muisti saman aamun lehdessä olleen ilmoituksen: siinä oli tarjottu myytäväksi Havsfidraa, lähes viidenkymmenen tuhannen markan arvoista avomeripurtta. Veneen nimi oli Frida ja vasta sen alta löytyi ilmoitukselle pieni jatko: myös pieni huonokunt. sout. v.. Eikä muuta.

Jarkka alkoi hymyillä ja nojautui rennosti taakse päin:

– Ei… ee-en mä purjevenettä vaikka sitäkin tekis mieli, mä tulin sen soutuveneen takii…

Mies nosti savuavan piipun pöydän kulmalta ja pyyhkäisi muistellen hiuksiaan:

– Soutuvene… soutuvene… sine haluu…

– Joo, se oli siinä samassa ilmotuksessa missä puhuttiin siitä Fridasta, Jarkka auttoi.

Nyt mies näytti muistavan ja nyökkäsi:

– Jassoo… sine tuli katsomaan sitä vene.

– Joo… sen takii mä tulin, Jarkka vahvisti ja aikoi jo kertoa uudelleen myös Mikasta, mutta sulkikin äkkiä suunsa. Hänhän oli jo maininnut miehelle, että hänellä oli yksi hyvä kaveri, Mika. Ei se siitä enää lisää selittämällä miksikään muuttuisi: Mika oli ja tulisi aina olemaan hänen kaikkien aikojen paras kaverinsa.

Mies kaapi piipun uudelleen hampaisiinsa ja raapaisi siihen tulta. Nopeasti alkanut sade oli lakkaamassa, mutta sen voimakkuutta kuvasi reippaasti rantaan juokseva puro. Se oli uurtanut syvän vaon hiekkaan.

Jarkka odotti, että mies lisäisi jotain, mutta tämä näytti syventyneen piippuunsa ja toisaalta ikkunan takana avautuvaan näkymään.

– Niin… mä ajattelin että voisinks mä mennä kattoon sitä venettä, Jarkka keskeytti hiljaisuuden.

Mies otti piipun uudelleen suustaan ja hymyili suopeasti:

– Sine haluais ostaa se vene?

Jarkka muutti vaivautuneena asentoaan ja vastasi vältellen:

– No mä oikein vielä viedä, mutta kun se oli lehdessä