Kolmas palo

By Jorma Kurvinen

– Miksi tällä sellainen nimi on?– Se johtuu Amerikasta, Haarlemi on New Yorkissa.– Harlem... Tiedetään.– Täällä on paljon miehiä, jotka ovat olleet siellä, jotkut suurimman osan elämäänsä. Niiden vuoksi alkoivat kaupunkilaiset sanoa tätä Haarlemiksi.Kun Alpo Nykänen muuttaa uuteen kaupunkiin, Haarlemiin, hänellä on paljon opittavaa kaupungista ja sen tavoista. Pesäpallo on Haarlemissa ykkösjuttu, ja tärkeintä on voittaa Kulman joukkue. Kun Alpo pääsee mukaan joukkueeseen, hänellä on tuliset paikat – onko hän tarpeeksi hyvä pelaaja, jotta Kulman joukkue voidaan voittaa?"Kolmas palo" on Jorma Kurvisen vauhdikas poikakirja vuodelta 1964.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2020
• ISBN: 9788726425345

Book preview

www.egmont.com

Täälläkin oli kissoja. Alpo nojasi porttiin ja katsoi kirjavaa kollia.

Aikamoinen veijari. Kissojen Robin Hood. Toinen korva halki. Karvaton läikkä vasemman lonkan päällä. Häntä kuin ylikukkinut voikukka. Karvat saattaisivat pöllähtää samalla tavalla, kun ottaisi häntärangasta ja puhaltaisi.

Kadunmutkan takaa kuului huutoa. Kissa säntäsi äkäiseen spurttiin kadun yli. Näytti menevän päin kivijalkaa, osui siinä olevaan neliskulmaiseen aukkoon, ja katosi näkyvistä. Alpokin vetäytyi aidan taa.

Kuudennessa laudassa portilta käsin oli oksanreikä. Ei tarvinnut kumartua paljoakaan, kun jo näki sopivasti vinoon pitkin katua. Reikä oli punaruskea sisältä ja tuoksui pihkalle. Aivan kuin kotona. Vaikka tämähän se nyt oli koti. Kai.

Kolme poikaa ilmestyi mutkasta näkyviin. Jokainen katsoi taakseen. Lyhtypylvään luona he pysähtyivät huutamaan:

— Mitä te ootatte, tulkaa päälle!

— Hakekaa Pertti apuun, niin annamme turpiin sillekin.

Kolmas ei puhunut mitään, katsoi vain pikkupoikia, jotka ilmestyivät katumutkaan. Hekin pysähtyivät. Joku joukosta kiljui:

— Kulmarotat saavat kuonoonsa Haaralan Eiraltakin, jos me käsketään se tänne!

Kolmikko karjui takaisin:

— Tytöt teillä ovatkin parempia tappelemaan.

— Haarlemilaisista ei ole muuhun kuin suunsoittoon. Miksette tuu päälle?

Kulmarotiksi haukutut olivat paljon isompia. Pikkupojat supisivat jotakin keskenään. Muutamat näkyivät kumartelevan. Sitten viuhahtivat kivet ilmassa.

— Kulmarotat pilaavat täältä ilman.

— Ajetaan ne koloihinsa.

Lauma lähti liikkeelle. Kolmikko epäröi hetken. Kivet kimmahtelivat lyhtypylväästä. Joku osui pisimmän pojan nilkkaan. He kääntyivät pakoon.

— Rotat livistävät!

— Herrasmiehet juoksevat pakoon.

— Ne menevät hakemaan äitiä apuun.

Oksanreiästä ei nähnyt aivan kohdalle. Pakenijat menivät niin läheltä aidan takaa, että Alpon käsi olisi yltänyt heihin. Sitten tulivat pikkupojat nostaen takanaan oikean pölypilven kuivalta hiekkakadulta. Kivet singahtelivat ilmassa karkulaisten perään. Kauempaa kuului heidän huutonsa:

— Haarlemin rakkikoirat!

Hetkeä myöhemmin kadulla vallitsi rikkomaton rauha.

Portilla Alpo katsoi molempiin suuntiin. Ketään ei näkynyt.

— Miellyttäviä nuoria miehiä!

Huomaamatta että puhui ääneen lähti Alpo kadunviertä alaspäin kohti rantaa. Eilen kun he olivat tulleet hän oli ehtinyt nähdä meren vain ohimennen, nyt se houkutteli.

Mutkan jälkeen katu laskeutui loivana rinteenä rantaan. Pölyisen, kuumuutta hohtavan vanan molemmin puolin roikkui talojen ketju kuin nuotan selkäsiima kuivaustelineellä, isoja korkkeja ja pieniä korkkeja, välillä lankkuaitaa kuin lankaa. Rannalla oli poikkikatu ja aittojen rivistö oikealla aivan veden rajassa, vasemmalla paljon korkeammalla, rinteessä. Edessä oli saari jonne vei kapea korkea silta.

Saarella olevat rakennukset, lautatapulin jätteet ja muu roina peitti tuonpuoleisen rannan näkyvistä, ja vilkaistuaan että tie oli vapaa pujahti Alpo saareen.

Vanhan rakennuksen nurkalle hän pysähtyi. Edestäpäin kuului puhetta. Kolme naista näkyi olevan pyykillä. Heissä ei ollut mitään kiinnostavaa. Sen sijaan meri kuohui ja kohoili nostattaen väreet Alpon selkään. Hän saattoi melkein tuntea veneen liikkeet jalkojensa alla. Tuo viiva kaukana oli iso saari. Vasemmalla oli tehtaan piippu, samoin oikealla, kaukana. Itse kaupunkikin näkyi tähän, sisempänä, jokisuun ympärillä ja lahdekkeessa.

Parasta oli kuitenkin tämä kaupunginosa. Sen taloryhmän sokkeloissa oli jotakin oikein viehättävää ja jännää. Alpo tiesi äkkiä, että piti tästä paikasta.

Joku tuli sillan yli. Kokonainen porukka. Alpon toiminta oli vaistomainen. Hän pujahti rakennuksen ja vanhan lautatapulin väliseen solaan. Sen toisesta päästä pääsi luhistuneen rakennuksen taa, kun livahti rautaromua ja koneidenjätteitä täynnä olevan kaistan poikki.

Hän ehti kaatuneen seinän suojaan ennen kuin poikajoukko pääsi saareen. Tästä oli hyvä katsella niitä lautojen välistä.

Joukko ei ollut samaa kuin tuolla ylhäällä. Nämä olivat isoja poikia, hänen ikäisiään. Juuri niitä, joiden kaveriksi hän tulisi. Jos tulisi.

Hän kyyristyi nähdäkseen paremmin, isommasta raosta. Pojat pysähtyivät keskelle kenttää, vankoista kiskoista ja rautatangosta tehdyn rekin luo. Mustatukkainen, jotenkin ulkomaalaisen näköinen poika hyppäsi kiinni tankoon. Mitähän se osasi tehdä? He maalla olivat saaneet tyytyä kieppiin, Arvokaan ei ollut saanut myllynpyörähdystä kummempaa liikettä. Mutta heillä olikin ollut rekki vasta viime kesänä ja sekin paljon huonompi kuin tuo.

Poika heilautti jaloillaan vähän alkuvauhtia. Ja sitten se alkoi. Alpo puristi innoissaan käsiään nyrkkiin kuin olisi itse pidellyt kiinni tangosta. Hän eli jokaisessa liikkeessä mukana: pujotuskiepissä, selkäkipissä, kiintopyörähdyksessä, jalkapohjapyörähdyksessä ja lopuksi jättiläisessä. Kun poika lopetti vauhdikkaan liikkeen komeaan merimiesvolttiin, oli Alpon huulilta purkautumaisillaan eläköönhuuto. Viime hetkessä hän tajusi tilanteensa ja vaikeni.

Toiset tuolla karjuivat senkin edestä.

— Hyvä, Juha… hyvä.

— Se meni hienosti, Juha.

Silmälasipäinen poika pukki mopolla paikalle tullutta kaveriaan käsivarteen.

— Näitkö sinä? Minähän sanoin, että Haarlemissa kyllä osataan.

— Joo… no kyllä.

Toiset pojat katsoivat noihin kahteen. Biisonin näköinen leveäkasvoinen poika meni lähemmäksi heitä.

— Tornikeskuksessa osaa tietenkin joka kaveri tuon saman! hän sanoi.

Mopoilija katsoi silmälasipäiseen. Sitten kyselijään.

— Osataanhan sitä sielläkin jotakin. Meillä harrastetaan enemmän jalkapalloa ja sellaisia. Ja jotkut kaverit moottoriurheilua. Vaikka teillä on tietenkin paremmat siinäkin.

— Varmasti on, jos me ruvetaan ajamaan. Mutta täällä ei ole juuri päristelty, mitä pikkupojat vähän. Ne ovat sellaisia tornitalolaisten »urheiluja».

Mopoilijan toveri, rillisilmä, vastasi hänen puolestaan:

— Älä viitsi, Pertti. Me tultiin vain Kaukon kanssa käymään. Hän ei ole koskaan ennen ollut Haarlemissa.

— No hittoako sitten tuli nytkään. Ei me ole pyydetty tänne kurkkimaan.

— Ei tulla sitten! Te olettekin tietenkin saaneet niistä farmareista niin hyviä miehiä, ettei meikäläinen kelpaa enää edes käymäänkään. Eikö ne olleet sun sukulaisiaskin? rillisilmä kysyi.

— Mistä sinä minun sukulaiseni tiedät! Enkä minä sinua tarkoittanut, vaan tätä Mike Duffia. Vaikka tietenkin se on nyt sinun ylimpiä ystäviäsi.

— Niin onkin. Ja sinähän saat ystäviä niistä farmareista.

— Me emme tarvitse heitä — ja aiomme me tulla toimeen ilman sinuakin.

— En minäkään itke, vaikka muutimmekin Haarlemista. Äitikin sanoi että oli aika päästä niistä mökkirähjistä ennen kuin ne kaatuivat päälle. Leinoskan mökissäkin kurkihirsi ottaa kohta kukkapenkin nurkkaan kiinni.

Sen poika sanoi liian kovalla äänellä. Saippuavaahto lakkasi äkkiä roiskumasta rannalla toisessa pesusaavissa. Leinoskan pienet silmät tuijottivat puhujaan.

— Kuule Riipisen poika, sano äidillesi terveisiä, että jos minä jään kurkihirren alle, litistyn kuitenkin omaan loukkuuni, mutta te siellä hienoissa lukaaleissanne näette yhtiön määräämiä uniakin. Tiedetään sitä täällä Haarlemissakin jotakin…

Poika vaikeni nolona pyykkärin sanatulvan edessä. Mopon omistaja jupisi hiljaa hänen takanaan:

— Lähtään jo.

— No aivan pian… minä sanon vaan sen, että terveisiä Manelle. Sanokaa että vaikka Riipisen pojista ei niin suurta hyötyä ole sakille ollutkaan, niin lujalla te olette, jos aiotte tänä kesänä kulmarotille pärjätä — niin kaikkivoipia kuin Haarlemissa ollaankin!

Viimeiset sanat poika laukaisi toverinsa mopon takana istuessaan, moottorin paukkeen säestäessä. Sitten he menivät.

— Älkää ajako salmeen!

— Sotkette uimavedet!

Varoitus ei ehkä ollutkaan aivan aiheeton. Lautojen raosta katseleva Alpo näki lähtijät huonosti, mutta huomasi kuitenkin miten mopo luisteli kentän märällä ja pehmeällä pinnalla. Täällä oli vielä likaista jäätäkin joidenkin lautakasojen juurella ja saari tuntui olevan jäljessä kuivan rinteen kesäntulosta.

— Muutamat näyttävät tulevan leuhkoiksi yhdessä viikossa!

Puhuja oli heiveröinen, hivenen jalkaansa nilkuttava poika, jonka kasvoista Alpo näki heti, että hän oli Juhaksi sanotun voimistelijan veli. Pertiksi kutsuttu biisonin näköinen kaveri oli nilkun kanssa samaa mieltä:

— Jotkut hurmaantuvat niin vähästä…

— Kuule, ovatko ne pojat sun serkkujasi, meinaan ne farmarit?

— Ei kai ne ainakaan kummastakin perheestä ole. Eikä siinä tule serkut kysymykseen; Haarlemissa ei kysellä lehmälukua, jos farmarit kuvittelevat sellaisia. Toivotaan nyt että ne olis edes lukutaitoisia…

Poikajoukko hörähti nauruun. Voimistelija paiskasi kiven kauas veteen.

— Osaisivat pelata!

— Eivät ne mistään Sotkamosta tule. Lienevätkö kenttää nähneetkään.

— Mitä pojat tehtäis?

— Mitä me tässä tehtäis, ei mitään. Mennään Kauppakamarille katsomaan joko Vetsa tai Mane ovat tulleet.

— Mennään. Mutta viedään muutama lauta sinne, niin saadaan se hylly valmiiksi.

Alpolle tuli kiire. Joukko lähti suoraan hänen piilopaikkaansa kohti.

Lähellä oli moniakin piilopaikkoja, mutta kaikissa niissä oli sama heikkous kuin tässäkin: jos pojat tulisivat tänne saakka, he havaitsisivat piileskelijän ilman muuta. Alpon katse kiersi lähitienoon. Jotakin oli löydettävä, ja pian. Tai sitten juostava.

Hän oli syöksähtämäisillään pakoon, kun huomasi samassa puusammion. Se oli luhistuneen seinän nurkalla, ja tarpeeksi iso. Hän hyppäsi siihen.

Jalat osuivat johonkin pehmeään ja periksiantavaan, tasapaino meni kertakaikkisesti ja Alpo jysähti sammion seinämää vasten iskien takaraivonsa siihen. Mutta hän tuskin edes huomasi kipua tuijottaessaan aivan lähellä oleviin kasvoihin. Ne olivat kahdenkymmenen