Eläköön, meillä on kerho

By Jorma Kurvinen

"Trialissa on kaikkein tärkein vaatimus, että jätkällä on tasapainoaistia. Joka aikoo tulla tähän kerhoon, sen pitää pystyä seisomaan tuon kannon nokassa ja nousemaan kahden päällekkäin laitetun pölkyn päälle." Eräänä päivänä Lare Annala esittelee poikaporukalle kuvaa, jossa hän on trial-pyörän selässä. Kuvan esittelyä seuraa käsittämätön innostus, sillä onhan trial-pyöräily haastavaa puuhaa. Eikä mene aikaakaan, kun Larella, Jussilla, Sepellä, Markulla, Mikolla, Villellä ja Pentillä on paikka katsottuna treenaamista varten – ja ihan oma trial-kerho. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726425208

Book preview

www.egmont.com

1. luku

– Viimeinen tilaisuus valita, Sepe ilmoitti. – Ne, jotka uskaltavat tulla mukaan, lopettavat märisemisen, ja loput painuvat kotiinsa.

– Oikein, Lievonen antoi sivustatukea. – Eihän tuonne ole pakko tulla.

– Varsinkaan, jos pelkää, Saastamoinen säesti.

– Kattelkaa, jätkät, peiliin, Turkka kuohahti. – Saastamoinen varsinkin. Minä en pelkää sen enempää kuin tekään, mutta älä sitten itke, Perttunen, jos se lompakko menee siinä.

Perttusen raskastekoinen vartalo ojentui. Pienet silmät katsoivat Turkkaan.

– Minä haen aina kaksi uutta, kun yksi menee.

– Ei siinä mitää mee, Sepe ratkaisi.

– Niin lujaa kalastajalankaa, että vaikka roikkuisitte siinä.

– Minä vaan sen vuoksi, että jos joku lähtee perään, niin minä ainakaan en rupea ottamaan turpiini yhden lompakon vuoksi, Turkka tinkasi. Sen siniset silmät katselivat lähes tasapaksun nenän kahta puolta ivallisina Perttusta. – Sinä kai siinä lujimmalla oot, jos tulee äkkilähtö.

– Eihän sitä tartte olla tosikko-Holopalle tarjoamassakaan, Lievonen muistutti. Pisamaisilla kasvoilla oli tiukka ilme ja punertava tukka heilahti päättäväisesti, kun Jussi nyykäytti päätään. – Sinne vaan. Tulee joka tulee.

Toiset vilkaisivat Sepeen. Tämä pukkasi lompakon Saastamoiselle ja lähti liikkeelle.

He toiset seurasivat.

Saastamoisen Villen kotitalo sijaitsi Satamakadun ja Puosuntien nurkkauksessa, omakotialueen äärireunalla. Pihalta pääsi takaportista kapealle pajukon kätkemälle polulle, jonka toinen pää oli Satamakadun reunassa, toinen pajukkoniittyjen tuolla puolella Merikiven ostoskeskuksen nurkkauksessa. Sitäpaitsi polulta haarautui kolme neljä vieläkin kapeampaa uraa pajukkoniitylle, jossa takaa-ajajat saattoi viimeistäänkin karistaa jäljiltään.

Tässä hommassa saattoi takaa-ajajia tullakin.

Oli tarkoitus laittaa lujan ohuen narun päässä oleva rahakkaan näköinen lompakko syötiksi Satamakadulle. Ja piileskellä sakilla tienvarren heinikon ja pensaiden suojassa valmiina nykäisemään lompakko turvaan, kun joku »löytäjä» rupesi sitä innokkaana tavoittelemaan. Vanhasta kokemuksesta jokainen tiesi, että kaikki kuljailun uhrit eivät kestäneet petkutusta. Huumorintajuttomimmat olivat joskus jääneet kyttäämään heitä kymmeniksi minuuteiksi jonnekin polunvarteen tai ostoskeskukseen.

Satamakadulla oli vilkas liikenne. Ei juurikaan autoja, mutta paljon pyöräilijöitä ja jalankulkijoita, kun tästä pääsi kaupunginosan läpi oikotietä Joutorannan kerrostaloalueelle.

He pysähtyivät polun ja Saastamoisen aidan väliseen ryteikköön puolenkymmenen metrin päähän kadulta.

– Katsokaa nyt jokainen reitti polulle selväksi, Sepe varmisti. – Mutta tässä pysytään niin kauan kuin mahdollista. Ja ihan hiljaa.

– Kun on sitten Saastamoinenkin nauramatta, Perttunen syytti.

Viimeksi he olivat joutuneet tästä käpälämäkeen, kun joku pyörällä ajanut tosikko oli kuullut puskasta Saastamoisen hihityksen ja ryykäsi tänne.

– Kunhan huolehit ittestäs, Ville puolustautui.

– Ne nyt arvaavat mistä on kysymys, Turkka rutisi. – Näkeehän tuon päällepäinkin mikä lompakko siinä on.

Lievonen sieppasi lompsan Saastamoisen kädestä. Jussi käänteli sitä ensin oman naamansa, sitten Turkan kasvojen edessä.

– Mistä nää muka näät tästä mitään, hä?

Turkka ei perääntynyt.

– Kattele vaikka Jaskan baarissa äijien lompakoita. Ei niillä ole setelit lokeroissa kuin prässätyt nenäliinat. Rahaa pursuaa sieltä täältä näkyviin.

Perttunen nauroi. Sillä oli pikkuisen käheä nauru. Hengästynytkin.

– Sen pursuamisen minäkin haluaisin nähdä. Joutomaan kaljaukoilla.

Lievosen pisamainen naama tuli lähemmäksi Perttusta.

– Hohota nyt niin kovaa, että kaikki varmasti kuulevat.

Puskassa tuli hiljaista.

Sepe kaivoi taskustaan pienen avainkotelon ja veti siitä kympin.

– Selvä juttu. Pannaan siihen rahaa näkyviin.

– Ja joku vie sen, Turkka protestoi.

– Eikä vie, Sepe päätti. – Enkä minä nyt siihen kuole, vaikka veiski. Eipähän tartte kenenkään huudella.

Sepe ojensi rahan Lievoselle. Jussi tunki sen lompsaan leikattujen sanomalehdenpalasten joukkoon niin että reunaa jäi reilusti näkyviin.

– Näyttää se paremmalta, Saastamoinen tunnusti kaikkien puolesta.

– No niin, tielle vaan!

Heillä oli kokemusta näistä hommista. Tätä oli tehty vähintään pari kertaa kesässä niin kauan kuin pojat muistivat. Lievoselta ei vienyt monta sekuntia, kun se livahti lompakko kädessään koivunrunkoa jäljessään roikottaen tielle ja laittoi ansan kuntoon.

Lompakko puolittain asfaltin päälle, nurkka sen verran ruohikossa, että ruskeaksi värjättyä kalastajalankaa ei näkynyt. Koivunkarahka »sattumalta» ruohikkoon joutuneena niin, että ensimmäisenä heti ojan toisella puolella heinikon suojassa makaava Sepe saattoi pukata ongenvavan pituisella seipäällä lompakon taas esiin itseään näyttämättä, jos kadulla olisi vilkkaampaa.

– Sieltä tulee joku jo,