Otto ja Hydran surfaajat

By Tapani Bagge

Seiskaluokan juuri päättänyt Otto, Plejadien kuninkaan poika, kirmaa kesälaitumille kaverinsa Sarin kanssa. Juhlinta keskeytyy, kun valkoiseen lakanaan kietoutuneet rullalautailijat pyyhkäisevät kadulla Oton ja Sarin ohitse. Laudoissa on kuitenkin jotakin outoa – niissä ei olekaan rullia vaan ne liitävät ilmassa! Ilmasurfaajanaiset kaappaavat Sarin mukaansa ennen kuin Otto ehtii estää. Niinpä hänen on pakko pelastaa kaverinsa muukalaisten kynsistä. Pelastusoperaation aikana Otto törmää avaruusolentoihin, kummalliseen viikinkilaivaan ja kuningas Octavukseen, josta tuntuu olevan pelkkää vaivaa. Kiusaaja Kerkkokin jatkaa häiriköintiään. Otto ja Hydran surfaajat on Oton lennokkaista avaruusseikkailuista kertovan trilogian viimeinen osa.Otto-sarja kertoo tavallisesta seiskaluokkalaisesta pojasta, jonka elämä muuttuu, kun hän saa tietää olevansa kotoisin Plejadien tähdistöstä. Otto tempautuu mukaan vauhdikkaaseen avaruusseikkailuun, jossa hulvattomat käänteet seuraavat toisiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2021
• ISBN: 9788728029343

Book preview

1

Otolla oli melkein onnellinen olo. Suvivirsi oli veisattu ja todistukset jaettu. Koko luokka oli siirretty kahdeksannelle, mitä nyt Kerkko oli saanut matikasta ehdot. Aurinko paistoi niin että Viertokadun asvaltti väreili.

Porukka oli jo hajaantunut. Otto käveli Sarin rinnalla alamäkeen kotiinpäin, ja he vertailivat todistuksiaan. Sarin keskiarvo oli yhdeksän ja puoli, Oton kahdeksan ja puoli, mutta he olivat molemmat tyytyväisiä tulokseen.

– Mä en vaan käsitä, miten sulla riittää aikaa kaikkeen, Otto ihmetteli ääneen. – Sähän treenaatkin joka päivä ja ravaat viikonloput leireillä ja kisoissa.

– No, mä oon pika-aituri, Sari hymähti. – Mun on pakko olla nopee.

Otto käänsi päätään ja katseli, miten aurinko sai Sarin vihreät kissansilmät välkehtimään ja pitkät punaiset kiharat leiskumaan. Kasvoille oli tainnut tulla lisää pisamia. Ne sopivat Sarille. Samoin kuin ohut vaaleanpunainen kesämekko ja samanväriset korokepohjakengät. Sari oli meikannutkin, ja se teki hänestä jotenkin aikuisen näköisen. Ei

Otolla tosin ollut mitään Sarin tavanomaisia farkkuja ja T-paitoja ja lenkkareita ja meikittömyyttäkään vastaan.

– Mitäs tölläät? Sari kysyi ja katsoi takaisin.

– Sua. •

– Oonko mä niin törkeen näkönen, vai?

– Törkeen hyvän.

– Kiitos, Sari sanoi. – Et sä ittekään pahalta näytä.

– Ai en vai? Otto sanoi ja irvisti. Hänellä oli samat farkut kuin yleensäkin, hän oli vain pesaissut ne illalla koneessa ja kuivattanut kellarisaunassa. Musta T-paita oli sentään uusi ja sopivan väljä, faija oli tuonut niitä puoli tusinaa jostain halpakaupasta samalla kun oli hakenut autotarvikkeita. Tennarit olivat olleet uudet edellisenä kesänä ja varpaat puskivat jo pahasti kärjistä ulos, mutta uusiin ei kuulemma ollut varaa juuri nyt.

– Maanantaina alkaa sit kesäduuni, Sari sanoi mietteliäänä. – Mitenhän mä pärjään faijan kanssa kymmenestä kuuteen joka päivä?

– Sä nyt pärjäät vaikka missä, Otto sanoi. Hän tiesi, että Sari oli menossa töihin isänsä elektroniikkafirman tiskin taakse. – Ja saathan sä sentään palkkaa siitä.

Sari nyökkäsi.

– Mä ajattelin ostaa uudet piikkarit heti ekasta tilistä. Ootkos sä löytänyt mitään töitä?

– Eihän tän ikäset vielä mihinkään pääse, jos ei oo suhteita. Faija kyllä tarjos, että mä voisin jeesata sitä autojen kanssa, ja siihen kai se menee. Mutta mä en tiedä, näenkö mä tilipäivää koko kesänä.

– Mihin sä rahaa tarttet? Ethän sä edes urheile.

Otto katsoi taas eteensä.

– En kai mihinkään, hän myönsi. – Mutta olis sitä silti kiva joskus nähdä. Ettei ihan pääsis unohtumaan.

He lähestyivät Aulangontien risteystä. Kulmagrillin rasvankäry leijui jo ilmassa ja autoja hurahteli risteyksen yli suuntaan jos toiseenkin. Risteyksen toisella puolella hiekkatie sukelsi kerrostalojen välistä Sairion vanhalle omakotialueelle ja kaartoi oikealle orapihlaja-aitojen väliin. Muutaman sadan metrin päästä talojen takaa kajahti aseman kuulutus, josta ei ihan saanut selvää.

Koulunpihasta alkanut alamäki jatkui yhä. Otto kuuli takaansa tuulen suhinaa ja arveli, että sieltä tulee joku polkupyörällä. Hän kääntyi ja näki kaksi valkoiseen lakanaan kietoutunutta ylvästä naista, joiden pitkät vàaleat hiukset liehuivat tuulessa kuin kaurapuuromainoksessa. Kummankin päälaella nökötti pieni kaksisarvinen viikinkikypärä. Naiset tuijottivat tiukasti eteenpäin ja lauloivat taukoamatta yhteen ääneen, lujaa ja korkealta kuin oopperan sopraanot:

– Aaaaaaa...!

Skeittasivatko sopraanot tosiaan lakana päällään?

Siltä vaikutti. Naiset suhahtivat Oton ja Sarin ohi kummaltakin puolelta. Otto seurasi toista naista katseellaan ja kääntyi Sariin päin.

– Hei, mitä...?

Sari ei ollutkaan enää hänen vieressään.

Otto käänsi katseensa kohti Aulangontietä ja jähmettyi kauhusta. Vasemmanpuoleinen skeittaajablondi piti velttoa Saria sylissään kuin isoa räsynukkea. Sari oli joko tajuton

– tai kuollut. Joka tapauksessa hänen tulevaisuutensa näytti lyhyeltä: naiset lähestyivät risteystä kovaa kyytiä, eikä heillä tuntunut olevan aikomustakaan jarruttaa, vaikka autoja kulki jatkuvalla syötöllä kumpaankin suuntaan.

Otto sulki silmänsä. Hän ei halunnut nähdä, mitä tapahtuisi.

2

Otto pelkäsi kuulevansa jarrujen kirskuntaa, renkaiden ulvontaa, kauhunhuutoja, rytinää, tömähdyksiä, tuskankiljaisuja ja kuolinkorinaa. Sen sijaan hän kuuli vain liikenteen tasaista jyrinää. Ja korkeaäänistä laulua, joka muuttui entistäkin kimeämmäksi.

Kun Otto avasi silmänsä, hän näki lakanaan pukeutuneiden naisten lentävän rinnakkain Aulangontien liikenteen yli noin viiden metrin korkeudella. Tien toisella puolella sopraanojen ääni laski sävelaskelta matalammaksi, ja samalla naiset laskeutuivat lautoineen taas maanpinnan tuntumaan ja jatkoivat matkaansa.

Eivät naiset olleetkaan mitään skeittaajia. Lautojen pohjassa ei edes ollut pyöriä. Pikemminkin he olivat surfaajia, mutta he surfasivat ilmassa. Laulullaan he ilmeisesti säätelivät lentokorkeutta.

Nuo eivät kyllä ole tästä maailmasta, Otto ajatteli samalla kun säntäsi perään. Mutta eihän hän itsekään ollut.

Vielä syksyllä, seiskaluokalle mennessään, Otto oli luullut olevansa aivan tavallinen poika. Mutta sitten olikin paljastunut, että hän oli kotoisin kaukaa avaruudesta, Plejadien tähtiryhmästä, ja että hänen oikea isänsä oli kuningas Octavus, joka oli lähettänyt hänet Maahan turvaan galaksienväliseltä sodalta. Naapurissa asuva Sari oli kotoisin samasta tähtiryhmästä. Hänen oikea isänsä oli Octavuksen henkivartiokaartin komentaja.

Lukuvuoden mittaan Otto ja Sari olivat kokeneet kovia. Yhdessä puliukon näköisen Plejadien lähettilään Sepulchiorin kanssa he olivat pelastaneet maailman jo pariin kertaan.

Nyt Oton täytyisi pelastaa Sari. Mutta kun hän lopulta pääsi Aulangontien yli, surfaaja-sopraanot ja Sari olivat kadonneet näkyvistä. Kimakkaa lauluakaan ei enää kuulunut, vaikka kuinka höristeli korviaan.

Otolla oli kyllä taskussaan pentafora, Sepulchiorilta saatu sileä musta viisikulmainen kivi. Siinä oli hämäriä kaiverruksia ja sillä voi jotenkin vahvistaa tahdonvoimaa, mutta viime aikoina se ei ollut toiminut kunnolla. Taisi olla virta vähissä. Eikä Otto tiennyt, voiko pentaforaa ladata.

Otto päätti silti kokeilla kiveä. Hän pysähtyi tienlaitaan, pani kätensä taskuun, sormeili kiveä ja toivoi lujasti, että pääsisi sinne missä Sari oli.

Mitään ei tapahtunut.

Uusi yritys. Otto keskittyi tosissaan, puristi kiveä nyrkkiinsä ja ajatteli pelkästään Saria. Tuntui jo melkein siltä kuin olisi kohonnut ilmaan. Mutta kun Otto avasi silmänsä, hän oli yhä samassa paikassa,