Otto ja Plejadien lähettiläs

By Tapani Bagge

Otto luulee olevansa tavallinen seiskaluokkalainen, kun hän saa kuulla isonenäiseltä pikkumieheltä olevansa tähdistä tullut prinssi. Otto on kotoisin Plejadeilta ja kuuluu siellä kuningasperheeseen, mutta hänet on lähetetty Maahan pakoon galaksienvälistä sotaa. Mies antaa Otolle taikasesineen, pentaforan, josta on apua monenmoisissa tukalissa tilanteissa. Apurina toimii myös koulutoveri Sari, mutta Oton oma perhe pysyy autuaan tietämättömänä kaksikon hulvattomasta toilailusta avaruusolentojen parissa.Kirja aloittaa hulvattoman lastenkirjasarjan, jossa tavallisen pojan elämä muuttuu vauhdikkaaksi tieteisseikkailuksi. Otto-sarja kertoo tavallisesta seiskaluokkalaisesta pojasta, jonka elämä muuttuu, kun hän saa tietää olevansa kotoisin Plejadien tähdistöstä. Otto tempautuu mukaan vauhdikkaaseen avaruusseikkailuun, jossa hulvattomat käänteet seuraavat toisiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788728029336

Book preview

1

Otto pujahti luokasta käytävään, kun Bona vielä luetteli matikan kotitehtäviä. Hän ehtisi kuitenkin tehdä ne huomenna välitunnilla, niin hän aina teki. Naulakolla hän ravisti märät paperitollot pois lenkkareistaan ja työnsi ne vieressä oleviin isompiin lenkkareihin, sujautti omat kenkänsä jalkaan ja nauhat mukaan. Ei ollut aikaa tehdä solmuja. Pusakan hihat oli vedetty tiukkaan umpisolmuun, mutta hän ei jäänyt aukomaan sitä, vaan koppasi pusakan kainaloonsa ja lähti juoksemaan. Joku huusi jotain perään, saattoi olla Bonakin mutta luultavasti Kerkko. Otto ei ollut kuulevinaan.

Piha oli vielä melkein autio. Reppu takoi selkään ulkorappusissa. Otto siristi silmiään loppukesän auringossa, ravasi portista jalkakäytävälle ja mäkeä alas kulmagrillin tienoilla leijuvaan rasvankäryyn, katsoi ettei kummastakaan suunnasta tullut autoja ja hyökkäsi helteestä väreilevän Aulangontien yli. Vielä kun pääsisi pikkutien mutkan taakse, sitten olisi jo näkösuojassa…

Kulman takaa horjahti laiha isonenäinen pikkumies aivan Oton eteen. Otto pysähtyi lenkkarinpohjat kirskuen. Mies tarttui hänen rinnuksiinsa kuin tukea hakien, pysyi ihmeen kaupalla pystyssä mutta katsoi samalla Ottoa oudon kiinteästi sinivihreillä silmillään. Otto katsoi takaisin.

Rasvainen tummanharmaa tukka oli kammattu takaa ja ohimoilta kaljun päälaen peitteeksi, niin että mieleen tuli sulkasatoisen petolinnun takapää. Uljas kotkannenä jätti varjoonsa huonot hampaat ja olemattoman leuan sinertävine parransänkineen. Harmaa puku oli nuhjuinen ja parsittu, valkoisen paidan kaulus oli kulunut läpikuultavaksi. Haalistuneiden tennarien nauhat oli korvattu sinivalkoisella paperinarulla, ja sekin oli jo rispaantunut.

Ukko oli todella pieni aikuiseksi: vain päätä pitempi kuin Otto, joka oli sentään seitsemännen luokan pienin poika. Olikohan ukkoakin kiusattu koulussa?

Otto ei ehtinyt kysyä, koska samassa mies hönkäisi Oton naamalle oikean aromien hyökyaallon. Siihen sisältyi runsaasti viinan ja valkosipulin ja oksennuksen hajua sekä yksi vaikeasti tulkittava sana, joka selkokielellä taisi mennä näin:

– Merkki!

– Täh? Otto sanoi ja nojautui taaksepäin, jotta olisi voinut hengittää.

– Sinulla on merkki! mies sanoi hieman äskeistä selvemmin. – Sinä olet Otto!

– Näkyykö se naamasta, vai? Otto ihmetteli samalla kun yritti turhaan irrottaa miehen kättä T-paitansa rinnuksista.

– Totta kai! mies henkäisi. – Sinulla on Plejadien kuningassuvun viisikulmainen syntymämerkki! Tuossa noin!

Mies tökkäsi likaisen etusormensa Oton oikeaan ohimoon. Otto väisti nopeasti, ja mies oli vähällä horjahtaa naamalleen jalkakäytävälle. Jostain syystä Otto kuitenkin tarttui hänen käsivarteensa, niin että mies putosi vain polvilleen. Otto auttoi hänet takaisin pystyyn.

– Kiitos, Teidän korkeutenne, mies köhähti. – Ja anteeksi, että sillä lailla rohkenin sinutella ja tökkiä kuningasperheen vesaa… Te lienette liikkeellä inkognito?

Otto ei käsittänyt miehen puheita mutta tiesi, mitä hän tarkoitti. Oli sentään tullut luettua Asterixia.

– Ootko säkin sitten Plejadeilta, vai? Otto tarkisti.

Mies kumarsi oudosti, melkein kuin olisi niiannut ja yökännyt samalla kertaa.

– Sepulchior, Teidän korkeutenne. Plejadien lähettiläs. Tai Seulasten tai Rianseulan – tämän planeetan asukkaat kunnioittavat kotitähtiryhmäämme niilläkin nimillä. Kuten Teidän korkeutenne varmasti tietää…

Otto nyökkäsi. Kyllä hän tiesi, ainakin Plejadit ja Seulaset. Hän oli aina ollut kiinnostunut tähdistä ja avaruudesta, mutta ukon juttuja hän ei kyllä niellyt ihan siltään. Kännisen hourailuja.

Samassa pikku-ukon silmiin syttyi valo.

– Nyt muistan: itse asiassa minun käskettiin pitää silmäni auki Teidän korkeutenne varalta samalla, kun toteutan varsinaista tehtävääni. Eikö ollutkin niin, että vanha Octavus lähetti Teidät tänne Tellukselle pakoon kahdeksattatuhannettakolmattasadattakahdeksatta Suurta galaksienvälistä sotaa… vai jokohan se on kahdeksastuhanneskolmassadasyhdeksäs?

– Vähintään, Otto sanoi. – Mikä se sun varsinainen tehtäväs on?

Ukko vilkaisi kiireesti ympärilleen. Kun ketään ei näkynyt lähimaillakaan, hän kuiskasi Oton korvaan:

– Minulla on äärimmäisen huippusalainen erikoistehtävä. Mutta ehkä sen Majesteetille voi paljastaa…

– Totta kai, Otto sanoi.

– Luotan Teidän hienotunteisuuteenne, Sepulchior kuiskasi ja oli horjahtaa nurin, kun Otto vähän korjasi asentoaan. – Tehtäväni… tehtäväni on ottaa selvää, miten hyvin tämän planeetan puolustusvoimat ovat varautuneet siihen, että galaksienvälinen sota leviää tänne. Ja voitteko kuvitella?

– No?

– Heillä ei ole edes yhteisiä puolustusvoimia! Koko planeetta on jakautunut keskenään kiisteleviin kuppikuntiin, joita kutsutaan valtioiksi. Osa niistä on muodostanut erilaisia eripuraisia sotilasliittoja, ja nekin kiistelevät keskenään.

– Kuulostaa alkeelliselta, Otto tuomitsi.

Sepulchior nyökkäsi vakavana. – Niistä tuskin on vastusta kenellekään, joka tänne provinssiin viitsii hyökätä. Alkuun jopa luulin, ettei heillä ei ole aavistustakaan Suuresta galaksienvälisestä sodasta!

– Onko niillä sitten? Otto ihmetteli. – Mä en oo huomannut…

Sepulchior virnisti ovelasti ja iski silmää. – En minäkään ensin huomannut… Mutta sitten oivalsin, että tieto oli muokattu tarinaksi, niin kuin alkukantaisilla kansoilla usein on tapana. Sillä tavalla perimätieto siirtyy helpommin sukupolvelta toiselle. Aikoinaan kertomukset olivat suullisia, nyt niistä tehdään kirjoja tai elokuvia tai tv-sarjoja.

– Mistä kirjasta sä nyt puhut?

– Esimerkiksi Tähtien sodasta. Siitä on elokuviakin. Onko Teidän Majesteettinne nähnyt?

Otto nyökkäsi. Olihan hän nähnyt. Mutta Sepulchiorin puheessa ei ollut paljon tolkkua.

– Erään merkittävän valtion presidenttihän tosin otti sen aikoinaan todesta, ukko jatkoi, – ja uhrasi suuria summia avaruuteen suunnatun ohjusjärjestelmän kehittämiseen.

– Niin joo, Reagan, Otto sanoi. – Kahdeksankymmentäluvulla. Mä olin sillon vielä ihan pieni.

– Sinä olit silloin vielä kotonasi Plejadeilla, Tantonaplaneetan kesäpalatsissa. Tarkoitan siis… Te olitte, Teidän korkeutenne. Kai te muistatte? Sotakaan ei ollut vielä syttynyt… siis tämä nykyinen.

Otolla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, mutta hän nyökkäsi taas. Hullulle oli parempi olla mieliksi.

– Mutta nyt mun tarttee mennä, hän sanoi huomatessaan Kerkon, joka lähti uhkaavasti tulemaan koulun pihalta kohti Aulangontietä. – Velvollisuus kutsuu…

– Otto hei, älä mene mihinkään! Kerkko huusi. – Mä haluun näyttää sulle yhden jutun…

Kerkko oli roteva urheilusankari, joka mielellään kiusasi pienempiään. Erityisen mielellään hän kiusasi Ottoa, koska Otto oli erityisen pieni. Sitä paitsi Otto tiesi, että Kerkkoa kiusasi se ettei hän ollut yhtä fiksu kuin Otto, joka pärjäsi koulussa mainiosti vaikkei lukenut läksyjä sen enempää kuin Kerkkokaan.

Otto säntäsi pakoon. Kerkko oli tainnut löytää märät paperitollot lenkkareistaan, ja Kerkolle olisi turha selittää, että hän oli vain palauttanut ne.

– Teidän Majesteettinne! Sepulchior huudahti Oton perään. – Odottakaa! Minulla on Teille jotain! Muistin juuri…

– Joku toinen kerta, Otto huikkasi ja kurvasi pikkutien mutkasta kohti seuraavaa. Samalla hän vilkaisi taakseen ja näki, että Kerkko oli jo tulossa grillin kulmalle.

Sepulchioria ei enää näkynyt.

2

Kotipihalle oli vain muutama sata metriä. Oton etumatka riitti mainiosti. Hän löysäsi vauhtinsa kävelyksi, kun huomasi ettei Kerkkoa näkynyt vielä samalla suoralla vaikka villiintynyt orapihlaja-aita oli jo kohdalla. Naapuripihat oli hoidettu viimeisen päälle, mutta faijalla ja mutsilla ei riittänyt aikaa puutarhahommiin eikä Otto ollut jaksanut kiinnostua niistä, vaikka faija oli joskus yrittänyt patistella häntä – yleensä sen jälkeen, kun naapureilta oli tullut huomautuksia.

Isot kuhmuraiset puut varjostivat kapeaa kuoppaista hiekkatietä. Mäen takana radalla kolisteli juna, parin korttelin päässä kohahteli Aulangontien liikenne. Ne äänet tuntuivat tulevan kaukaa, toisesta maailmasta. Vanha omakotialue oli rauhallinen. Kukaan ei edes päristänyt ruohonleikkuria tai soittanut sirkkeliä. Varpusparvi vain lehahti lentoon orapihlajasta, ja tuuhean aidan takana kilahteli vaimeasti, kun faija korjasi taas jotain ruosteista kotteroa. Naapurien mielestä heidän pihansa muistutti liikaa romutarhaa, mutta jotainhan työttömän asemamiehenkin piti tehdä aikansa kuluksi.

Otto oli juuri kääntymässä pihaan, kun aivan hänen eteensä horjahti laiha kotkannenäinen pikkumies, joka otti tukea hänen rinnuksistaan ja katsoi häntä kiinteästi sinivihreillä silmillään ja haisi yhtä pahalta kuin ennenkin.

– Sepulchior! Otto hihkaisi. – Miten sä tänne ehdit?

– Lahja! Sepulchior hönkäisi Ottoon päin ja alkoi kaivaa jotakin housujensa taskusta. – Sanoinhan, että minulla on Teille jotakin, Teidän korkea-arvoisuutenne…

– Mutta… sä jäit tonne Aulangontielle! Otto vakuutti