Saat toivoa kolmesti

By Juha Siro

Kiehtova ja monitahoinen romaani etsii vastauksia elämän keskeisiin kysymyksiin.Useita tarinoita yhteen kietova romaani pohtii miehen paikkaa, tunteita, rakkautta ja mahdollisuuksia. Siinä käydään kreikkalaisessa luostarissa, Lontoossa, Lähi-idässä ja monessa muussa kiehtovassa paikassa, kohdataan Marlene Dietrichin sihteeri, rakastetaan – tai ainakin rakastellaan – naisia. Pohditaan uskontoa ja moraalia. Onko hyvän tekeminen pahassa maailmassa edes mahdollista? Keski-ikäinen minäkertoja on toisaalta raadollinen viinin- ja seksinhalussaan, toisaalta syvällinen pohdinnoissaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727061740

Book preview

Saat toivoa kolmesti

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2007, 2023 Juha Siro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061740

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

"Mennyt elää meissä ilman aikajärjestystä.

Jokainen kertomus yksittäisestä elämästä voitaisiin kertoa eriytyvissä, rinnakkaisissa sarakkeissa, ja jokainen kertomus voisi ilmaista kokonaisuuden jos vain emme olisi oppineet ajattelemaan jaksottain, hierarkioissa.

Tärkeää, vähemmän tärkeää. Alku. Loppu.

Tämä mielivalta syntyy toiveestamme saada olla osallisena, selittää. Mutta se on samalla väkivaltaa kokemaamme kohtaan."

Irena Vrkljan

I

ENSIMMÄINEN MUISTIINPANO

Olisin voinut kirjoittaa, miten hän kertoi selvinneensä Moskovan musiikkiteatterin terroristihyökkäyksestä, mutta en kirjoittanut, koska totuus voi saada tarinan maistumaan valheelta.

I

En näe mitään, vaikka avaan silmäni. Pimeys on niin tiheä, että sen voi tuntea kevyenä painona kasvoillaan.

Kaikki muut ovat lähteneet, vain viereisestä vuoteesta kuuluu kevyt kahahdus, kun italialainen liikahtaa. Jos hän nousee ja alkaa pukeutua, annan hänen lähteä ennen minua. Jäisin mieluummin vuoteeseen kuin nousisin aamuyöstä jäätävän kylmään huoneeseen.

Makaan kapeassa rautavuoteessa selälläni. Erotan käytävästä askeleita. Kun ne ovat kaikonneet ja kaikki on äänetöntä, kuulen pimeyden. Olen kietoutunut tiukasti kahteen peitteeseen ja vetänyt ne leukani ylitse. Makaan huopien sisällä liikkumatta ja tunnen hengityksen lämmön kasvoillani.

Ajattelen perhosen toukkaa hauraan kotelon sisällä, pimeydessä ja ahtaudessa. Se on kehrännyt itselleen vankilan omasta eritteestään. En usko, että toukalla voi olla aavistusta kuoriutumisen jälkeisestä elämästä, jossa siivet kantavat sen lentoa ilman kirkkaudessa.

Viivytän hetkeä jolloin pitää nousta ja kaivaa repusta kaikki mukaan varatut vaatteet – kulkea sitten pimeää käytävää taskulampun valossa: ensin aulaan, sitten kerros alas ja muurin kylkeen tuettuja kuluneita puuportaita luostarin pihalle.

Pelkään, että kaikki päättyy lopulta huonosti.

Haluan hyvän ennusmerkin ja ajattelen, että jos kohtaan pihalla ensimmäiseksi koiran, se tuo minulle onnea. Kuvittelen takkuisen hahmon, kun se häilähtää taskulampun laihaan valoon. Ojennan käteni. Kun koira nuuhkaisee minua, kosketan kaulan sivua ja silitän karkeaa turkkia. Se on hyvä enne. Niin päätän.

Ilma kirpaisee iholla kylmänä kuin veteen sukeltaessa. Hytisen ja hapuilen vaatteet päälleni. Peltikamiina on varmasti sammunut jo alkuyöstä. Potkaisen varpaani sängynjalkaan, sihahdan ja puren hammasta.

Iltakahdeksan jälkeen ei saa sytyttää sähkövaloa. Ovensuuhun ripustetussa lampussa ei ole pisaraakaan öljyä. Vain kuiva sydänlanka kiemurtaa lasisessa säiliössään kuin kuollut sisilisko.

II

Viimeiseksi messuun saapuneet ovat jääneet seisomaan lähelle ovea. Nurkassa hehkuu ruosteinen kamiina ja levittää unettavaa lämpöä. Suuluukun kajo tanssittaa lattiaan liekkien kuvajaisia. Munkki koskettaa vieressäni seisovan italialaisen olkapäätä, viittaa vieraille ja sanoo: Sit down.

Kapeat tuolit on rakennettu seinään kiinni, käsinojat yltävät kainaloiden tasalle. Nostan kantapäät poikkipienalle ja yritän löytää hyvää asentoa.

Peremmällä näkyy vain lampun pehmeä kehä, jonka valossa välähtävät lukijan silmälasit. Hänen äänensä laulaa tasaisella nuotilla ilman taukoja. En ymmärrä liturgiasta sanaakaan. Harmaapartainen munkki kiertää salia ja helisyttää tiukua. Lattiaan saakka ulottuva kaapu hulmahtelee askelten tahtiin ja hänen perässään pyörteilee suitsutusastian valkoinen savu. Mies kulkee edestäni, heilauttaa astiaa laajassa kaaressa ja tunnen pistävän, makean tuoksun.

Mustakaapuiset munkit lehahtelevat pyhäinkuvan luota toiselle kuin lintujen parvet. He koskettavat huulillaan Vapahtajan jalkoja, notkistavat polvensa ja hipaisevat oikean käden sormilla kulunutta kivilattiaa.

Öljytuikkujen valossa erottuvat enkelit, apostolit ja pyhimykset. Neitsyt Marian ja Jeesuslapsen ikoneihin on pakotettu raskaat hopeakehykset, joiden keskelle maalatut kasvot näkyvät hämärässä vain piirteettöminä, tummina läikkinä.

Vilkaisen vieressä istuvaa italialaista. Hän on sulkenut silmänsä, ehkä hän nukkuu. Päivän vaellus vuoristoisella soratiellä on varmasti uuvuttanut. Minä olin tullut kylästä autolla, hän ilmestyi samaan huoneeseen vasta illansuussa ja kertoi kävelleensä kuusi tuntia. Kun ihmettelin miksi, hän riisui maastokenkiään ja vastasi:

More adventure.

Mietin miksi olin tullut tänne. Nyt lähtö kadutti.

Lento Budapestiin, sieltä jatko Kreikkaan ja Thessalonikiin yöksi. Aamulla satakaksikymmentä kilometriä taksilla Ouranoupoliksen satamaan.

Kun irtauduimme laiturista, olisin halunnut kääntyä takaisin. Vasta silloin havahduin totuuteen, että olin joutunut samaan laivaan kahdensadan miehen kanssa. Kannella paleli, kajuutan ilma oli hiestä nihkeä. En ollut koskaan tajunnut miten etovalta happaman virtsan ja piintyneen sperman sekoitus voi tuntua. Kun laskeuduin alakannen ruosteen polttamaan vessaan, haju sai minut yökkäämään.

Matka kesti kolme tuntia, Daphnin satamasta jatkoimme vuoristokylään, josta pikkubussit kuljettivat Athosvuorelle saapuneet pyhiinvaeltajat eri luostareihin. Tiedon mukaan niemimaalla ei ollut tuhanteen vuoteen vieraillut ainoatakaan naista.

Mukaani oli lähtenyt nainen, mutta sama taksi, jolla ehdimme kaupungista Ouranoupoliksen satamaan, vei hänet takaisin Thessalonikiin.

Minua arvelutti ajatella häntä yksinäisenä, mutta hän oli luvannut odottaa hotelli Ameliassa ne kolme vuorokautta, jotka viipyisin.

III

Nousen seisomaan muiden mukana. Kaikki tekevät ristinmerkin. Esilukija pitää tauon ja toistaa lyhyen lauseen. Italialainen kuiskaa minulle jotain ja nyökkää kohti ulko-ovea. Katson ympärilleni. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa.

Taemman huoneen ovisuuhun on ilmestynyt kultakirjailtuun kaapuun pukeutunut munkki. Mustat linnut kumartuvat suutelemaan hänen oikeaa kättään. Katson italialaista kysyvästi.

Oglashennii izidite, hän toistaa. Kun en vieläkään ota ymmärtääkseni, hän sanoo: We have to go.

Kävelemme yhdessä takaisin. Hän kertoo, ettei meillä ole kreikkalaiskatolisten kanssa liturgista yhteyttä. Kaikissa luostareissa messuun ei edes päästetä. Ja jos palvelusta saa seurata, kirkosta on poistuttava esilukijan kehottaessa vääräuskoisia lähtemään.

Yhteisymmärryksemme vaikuttaa täydelliseltä, hän puhuu englantia kankeasti ja minä tunnen muutaman italian sanan. Se alkaa naurattaa meitä. Arvelen hänelle kaikkien italialaisten olevan katolisia. Hän vakuuttaa olevansa protestantti, koska ei hyväksy paavin homehtuneita mielipiteitä.

Ilmassa väreilee auringonnousun ensimmäinen aavistus. Pihan sypressit alkavat piirtyä taivasta vasten, kamelia on puhjennut kukkaan ja levittää tuoksua puutarhan täydeltä. Ohitamme pienen, mosaiikein koristellun kappelin. Katson ylös: luostarin kivikatot, savupiiput ja muurista ulos työntyvät, laudoista kasatut keljat alkavat erottua hämärässä yhä selvemmin.

Nousemme huoneeseen ja italialainen sytyttää tulen kamiinaan. Ojentaudun vuoteelle vaatteet päällä ja vedän kummatkin huovat ylleni. Unta ei tarvitse odottaa.

IV

Olin lähtenyt matkalle sattuman kautta – monen sattuman, mutta päätöksen tehtyäni ajattelin italialaisen tavoin: More adventure.

Kuvittelin kirjoittavani lehteen jutun Athoksen luostariyhteisöstä, jossa elää kaksituhatta munkkia, osa samankaltaista elämää kuin tuhat vuotta sitten, kun ensimmäisiä luostareita alettiin rakentaa.

Juttu jäi tekemättä. Kun luin myöhemmin Tieteen Kuvalehden artikkelin Athoksen ainutlaatuisesta itsehallintoalueesta, sen historiallisista faktoista ja ortodoksisen uskon traditioista, luovuin koko ajatuksesta. Päivän uutisilla ja urheilulla toimeentulevia lukijoita tuskin kiinnostaisivat keskusteluni ihmeistä munkki Adoniuksen kanssa ja se, että hän lupasi tulla kummikseni jos kääntyisin oikeaan uskoon.

Vielä vähemmän kiinnostaisivat evankelista Luukaksen pääkallon kappaleet, tai juopotteluni venäläisen Vasilin kanssa, kun teimme lautataapelia Panteleimonin luostarin sahalla. Olisin voinut kirjoittaa, miten hän kertoi selvinneensä Moskovan musiikkiteatterin terroristihyökkäyksestä, mutta en kirjoittanut, koska totuus voi saada tarinan maistumaan valheelta. Tein vain muutaman rivin muistiinpanoja. Sitä paitsi nainen, joka oli luvannut jäädä Thessalonikiin odottamaan, varasti osan ajatuksistani.

Syy lähtööni oli yksinkertainen: kun tilaisuus yllättäen tarjoutui, en voinut olla tarttumatta siihen. Uhman ja uhon lisäksi lähtöön sekoittuivat myös hankaluudet lehden toimituksessa – ja sen ulkopuolella. Kun kaikkea tapahtuu liian paljon ja turhan nopeasti, tulee halu hypätä hetkeksi sivuun.

Eräänä aamuna jätin menemättä työpaikalle.

Mitään suunnittelematta suljin kännykän. Ajoin torille, ostin korvapuustin ja kahvit.

Jäin istumaan tyhjälle myyntipenkille. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja mietin, että yhtä hyvin olisin voinut kävellä hautausmaan käytäviä ja tuntea jokaisen kiveenhakatun nimen omakseni.

Pysäköin läntiselle portille. Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä. Oikeastaan talvea vielä, mutta aurinko kuumotti jo kasvoja. Kappelin vieressä kasvoi vanha kuusi, jonka latvan salama oli joskus halkaissut. Ylempänä erottuivat sadat graniittiset kivet ja jokaisen vieressä törrötti lumesta viimekesäinen, karreksi kuivunut pelargonia.

Pysähdyin käytävän reunaan ja laskin muistolaatat. Jokaiseen oli hakattu kahden kaatuneen sotilaan nimi. Seitsemäs kivi vasemmalta kiinnitti huomioni.

Outo etunimi, mutta niin sen täytyi olla:

Stm Pieni Muisto Palomaa.

Kuin varmistaakseni kävelin lähemmäs ja luin nimet taemmasta kivestä: Alik. Kauko Samuli Kivinen ja Stm. Mauno Jalmari Laine.

Päätin palata ja mennä töihin, saman tien voisin selvittää muutkin sotkut. Olin jo lähellä porttia, kun käännyin takaisin ja lähdin kohti muistolehtoa, jonka muuriin oli kiinnitetty tuhkattujen nimilaatat.

Kävelin aurinkoista muurinkuvetta ja annoin sormieni tunnustella kuolleiden nimiä. Kivi tuntui karkealta, metallilaatat sileiltä, kovilta ja kylmiltä.

Pysähdyin portille ja mietin: Olen tässä. Minulla on vaimo, ja aion tavata illalla naisen, joka on työkseen riisuutunut miesten katsellessa. Kolme henkilöä, jotka eivät tarvitse nimiä, koska ne veisivät harhaan. Vain tarinalla on merkitystä.

TAKSISSA

Istuin sängynlaidalla ja napitin paitaa. Nainen makasi kyljellään selkäni takana ja nojasi päätä kämmeneen. Vasta silloin kysyin hänen nimeään. Hän kertoi sen vastahakoisesti, ja halusi etten käyttäisi sitä.

V

Valitsin hautaustoimistossa isälle arkkua.

Osaisiko näistä kysyä kuin hintaa? Myyjä hikoili mustassa puvussaan. Arkut oli pinottu telineisiin päällekkäin. Ei halvinta sopinut ottaa – mutta siitä seuraava. Arkku näytti sädehtivän valkoiselta ja pieneltä. Miten isä siihen mahtuu? Komea ja harteikas mies, joka vihkikuvassa seisoo äidin oikealla puolella mustassa frakissa. Äiti hunnussaan on puolittain kääntynyt katsomaan sulhastaan, hänen hymynsä ja isän sydämen kohdalle painettu käsi paljastavat miten rakastunut hän on. Isä katsoo suoraan kameraan, hän on kuvasta poissa ja tuijottaa tyynen levollisena omille teilleen.

Minä olin oppinut vihaamaan isääni.

Tai en oikeastaan häntä, vaan välinpitämättömyyttä, jolla hän suhtautui kaikkiin tekemisiini. Ei kannustusta sen paremmin kuin moitetta. Vähättelevä lause joskus. Oliko tämä tai tuo välttämätöntä – miksi tuhlata uusiin farkkuihin, kun vanhat olivat aivan hyvät.

Ennen koulun alkua ostin uudet vaatteet ensimmäisellä kesälomapalkallani. Ei siitä riidellä kannattanut. Uudet housut näyttivät hyvältä. Samoin kengät.

Meillä ei ollut yhteisiä puheenaiheita tai harrastuksia, koska isä ei harrastanut mitään. Hänellä oli omat menonsa, joita hän ei vaivautunut selittelemään. Lopulta pari yötä kotoa pois ei herättänyt kummoisia kysymyksiä. Hän saattoi palata reissuiltaan muina miehinä, lotkauttaa keittiön tiskipöydälle hallista ostamansa kolmen kilon lohen ja sanoa äidille:

Ei löytynyt isompaa.

Opin sulkemaan isän elämästäni.

Välien selvittely tulee kuitenkin eteen väistämättä. Niin kuin uroskoiralla, joka on kasvanut samassa perheessä pennusta saakka. Se haluaa lopulta kokeilla kuka laumaa johtaa.

Asuin jo omillani, kävin joskus vanhempieni luona.

Myöhäisenä syysiltana keskustelimme äidin kanssa keittiön pöydän ääressä. Silloin hänen kanssaan saattoi vielä vaihtaa mielipiteitä. Isän kuoleman jälkeen hän sulkeutui ja alkoi lähetellä minulle outoja kirjeitä, joissa puhuttiin raamatunlausein ja virren säkein. Jos puhuimme puhelimessa, minä en osannut vastata hänen uuvuttavan pitkiin monologeihinsa. Ei niin, että hänen muistissaan tai älyssään olisi ollut vielä pienintäkään säröä, meillä vain ei ollut yhteisiä keskustelunaiheita.

Ulkona satoi ja vastapäinen ikkuna heijasteli mustana. Pisaroiden jonot kiilsivät ja näytti kuin ruutu olisi viskattu täyteen lasihelminauhoja.

Isä tuli keittiöön olohuoneesta, puuhaili jotain mitätöntä – puhumatta kuten tavallista. Availi jääkaapin ovea ja rapisteli leipälaatikolla, mutta ei ottanut mitään.

Hän jäi seisomaan tuolini taakse.

– Keitänkö kahvia, äiti kysyi häneltä.

Isä ei vastannut.

Tuijotin hänen profiiliaan ikkunan peilistä.

Hetken kuluttua hän sanoi minulle:

– Olet juonut.

Nousin ylös.

– Niin olen.

Hän tönäisi minua kevyesti olkapäästä.

Kaappasin isän syliini ja hän tuntui ihmeen kevyeltä käsissäni.

Kun pyörähdin ympäri ja kaadoin hänet eteisen matolle, peili sälähti seinältä alas. Painoin hänet selälleen ja puristin kädet ranteista lattiaan.

Hän makasi allani liikkumatta.

Vain huokaus ja kaksi sanaa ennen kuin päästin irti:

– Lyö vaan.

VI

Hautajaispäivän aamuna heräsin päänsärkyyn ja minua kadutti. Olin edellisenä iltana juonut liikaa. Kävin oksentamassa ennen aamukahvia.

Isän arkku nostettiin kumipyörälaverille. Se painoi yhtä vähän kuin häävalssin – Carmen Sylvan – keveät askeleet, joita ennen olin alkanut kasvaa äitini sisällä.

Auringon säteet siivilöityivät kuusten oksien läpi, santa rahisi jalkojen alla ja multakasan takaa erottui avoin hauta. Kävelin isän oikealla puolella ja kiersin irti yhden lyijyristin, jolla arkun kansi oli suljettu. Pudotin sen taskuuni ja ajattelin, että taivaan portti avautuu ilman sitä jos on avautuakseen.

Siunaustilaisuuden jälkeen äiti sanoi minulle:

Isäsi pääsi täältä pois muutamassa sekunnissa. Se oli vielä niin kaunis, vaikka siitä oli henki lähtenyt.

VII

Syksyn ensimmäinen kuura oli valkaissut nurmikon, sunnuntaiaamun taivas hohkasi kelmeänä kuin luu.

Availin pahvilaatikoita takapihan grillikatoksessa ja pengoin isän jälkeenjääneitä papereita. Vilkaisin niitä nopeasti ja heittelin tuleen yksi kerrallaan.

Oli vaikea uskoa äidin kertomusta, että isä olisi pistänyt korttipöytään perheen ensimmäisen, vielä velkaisen asunnon – ja hävinnyt. Papereista ei löytynyt vahvistusta. Ehkä dokumentit oli hävitetty heti.

Avasin viimeisen laatikon, sen pohjalla hölskyi liki täysi viskipullo: Johnny Walker Black Label. Ensimmäinen ryyppy kirpaisi ja lämmitti vatsassa saakka. Kun pullo oli vajunut puoleen, tuli alkoi hiipua. Poltettavaa ei enää ollut. Tuhkasta nousi harmaita hiutaleita, jotka leijuivat hetken mustuneen hiilloksen yllä.

Olin jättänyt isästä muistoksi kolme pientä paperilappua, jotka taittelin lompakkooni:

Kapakan lasku.

Viesti vieraalle naiselle.

Ruokakaupan kuitti.

Ei isäsi niin huono mies ollut, äiti sanoo. Aina se hoiti ruoat perheelle.

Lähikapakan haalistuneeseen laskuun oli merkitty neljä halvinta punaviiniä.

Muistilehtiöstä repäistyyn ruutupaperiin oli laskettu jotain. Toiselle puolelle kirjoitetusta käsialasta ei saattanut erehtyä. Tunnistin isän kauniit ja liioittelevan koristeelliset kirjaimet – vieraalle naiselle kirjoitetut rivit:

Rakas ystävä. Pyydän anteeksi, olenko muistanut väärin vai sovimmeko tapaamisesta.