Idoli: -

By Juha Siro

Tuomas on tunnettu ja ihailtu muusikko, kahdesti eronnut. Hänen tähtensä kirkkain loisto alkaa jo himmetä. Maria on nuori, Los Angelesissakin mallin uraa kokeillut kaunotar, joka ajelehtii elämässään tapahtumasta toiseen. Kuuluisuuden osoittama huomio hivelee Mariaa, ja Tuomas taas saa elinvoimaa nuorelta rakkaaltaan. Suhde on kuitenkin epäilysten ja epäluottamuksen täyttämä. Kumpi on vilpitön, vai onko kumpikaan? Romaani tutkii nykyajan ihmisen identiteettiä, menneisyyden painolastien vaikutusta nykyhetkeen ja onnen mahdollisuuteen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788727061634

Book preview

Idoli

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2016, 2023 Juha Siro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061634

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LOHDUTUS

Kenties kuolemantauti

voisi vielä puhdistaa sinun elämäsi –

sairashuoneen kukkakimppujen penseydessä

olisi yhdentekevää, hallitseeko ulkona

talvi vai kevät –

sinä lepäisit raskaassa luostarinhiljaisuudessa

niin kuin olisit voittanut

liikkeet, tiet ja meret –

sinä lepäisit niin kuin haavoittuneet sotilaat

siunatussa pimeydessä, voisit vielä levätä pois

isäsi, äitisi, koulusi,

kartat ja kirjastot –

talvinen kaupunki kiitäisi pillit soiden

niin kuin valtava ambulanssi

myös se olisi lohdutusta sinulle

voisit olla olemassa jo ilman ruumistasi

ystäväsi eivät riitelisi hartioittesi yläpuolella

voisit olla uni tai vaikkapa mielikuvitus

ja värisisit yhtä aikaa kolmessakymmenessä

päättymättömässä romaanissa, loistaisit

yhtä aikaa kolmessakymmenessä rakkaudessa.

Erzsébet Töth

Valolieriön alla (WSOY 2000)

Suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorsky.

1

JOKAINEN ÄITI RAKASTAA poikaansa, jotkut valikoiden, toiset ehdoitta. Äidit eivät osaa koskaan nähdä poikiansa miehinä, he pysyvät lapsina ikuisesti. Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki. Niin kuin vihataan ja rakastetaan karheaa ja kulmikasta, itsekästä, oikuttelevaa ja omahyväistä miestä.

Jokainen isä rakastaa tytärtään, jotkut myötäeläen ja pyyteettä, toiset vain omistaen. Tyttären vuoksi voi uhrata elämänsä, tai omia siitä osan itselleen. Joskus olisi parempi olla välinpitämätön kuin välittää. Isä saattaa hiipiä salaa katsomaan miten suihkun vesi pisaroi tyttären alastomalla iholla. Ehkä juuri siksi tyttö ei totu koskaan siihen, että häntä katsotaan. Vaatteet päällä tai ilman. Isän katseen aavistaessaan hän havahtuu ensimmäistä kertaa siihen, että hänessä on jotain kiinnostavaa.

Olisiko minusta kasvanut aivan toinen jos muistaisin kaiken koetun ja jokaisen katsotun oikein? Jos elämä ei karsisi niin, että muistiin jäävät vain kokemuksista karuimmat ja kosketuksista siedettävimmät. Tapahtumien hetkellä kaiken kestää, sillä sydän on väsymätön, ja se ehtii levätä jokaisen lyöntinsä välillä. Vain välinpitämättömyyttä se ei siedä.

2

MARIA JATKAA JUOKSEMISTA, ei välitä vaikka ontuu, nilkuttaa yli pääkadun ja jatkaa puistoon, taivas kaataa kylmää vettä niskaan, vastatuuli lennättää märkiä vaahteranlehtiä vasten kasvoja, keltaisia kuin myrskyn mukaan karanneet lehtien lööpit. Puiden alla värjöttelee sinisorsia, jotka rävähtävät lentoon hänen tieltään. Käytävän sora rahisee jalkojen alla eikä hän pysty pysähtymään vaikka haluaisi, sydän takoo tahtia rintalastan luuhäkissä ja äänet tiivistyvät hänen päänsä ympärille, tällaistako on kuulla ääniä, Maria ajattelee ja koettaa juosta itseään nopeammin kunnes ei jaksa, kompastuu ja kaatuu vaahteranlehtien kosteana kiiltävään syliin. Pimeä taivas pyörähtää hänen yllään ja Tuomaksen ääni tunkeutuu hänen sisäänsä: Älä koskaan kuvittele, että sinun pitäisi olla muuta kuin olet. Kaikki on mahdollista eikä sinun tarvitse sanoa kuin kyllä, ei kolmea toivetta, vain yksi sana.

Maria kääntyy selälleen ja avaa silmänsä kohti katulampun kirkasta kehää: pisaroita, pieniä pisaroita kuin lempeää lasijauhoa sataa hänen ylleen.

Oletko vapaa, Tuomas kysyy.

3

TUOMAKSEN KASVOT ovat kulmikkaat, naururyppyjen vetämiä viiltoja silmäkulmissa, ja niitä syvempiä, jotka syntyvät aivan muusta. Sekainen hiuspehko tuoksuu halvalle hiuslakalle ja nenänpielessä erottuu huolimattomia puuteriraitoja. Kasvojen puolikkaat ovat keskenään eri paria, ja kun niille hiipii hymy, kuin anteeksipyyntö, vasen suupieli kohoaa toista korkeammalle.

Nyt Tuomas ei hymyile, leukapielet värähtelevät hermostuneina ja käsi tavoittaa korvantaustaa. Olen odottanut tätä koko päivän, hän sanoo tukahtuneella äänellä. Pelkäsin viime hetkeen ettet tulekaan.

Ääni ei kuulu vaaleanhuiskeaan olemukseen, ei ole poikkeuksellisen tumma, mutta jostain syvältä se lähtee, kuin ruosteen pilkuttamasta peltitynnyristä. Ohikulkijoiden päät kääntyvät, ehkä he tunnistavat Tuomaksen.

Tietysti tunnistavat.

Mies tarttuu Marian käsivarteen kevyesti, puristaa kämmentä ja sormia, päästää sitten irti. He kulkevat kohti ravintolaa ja Maria vilkaisee heidän kuvaansa näyteikkunan asfaltinharmaasta peilistä: Tuomas edellä nahkatakissaan ja hartiat kumarassa, Maria askeleen jäljessä.

Yhden askelen mitta on joskus niin pitkä, ettei se kuroudu kiinni.

Ihmiset koettavat peittää uteliaisuuttaan mutta vilkaistuaan heitä kääntyvät supisemaan toisilleen.

Punatiililattia käy pehmeäksi Marian jalkojen alla.

Ihmiset tuijottavat, hän kuiskaa.

Ollaan kuin ei oltaisikaan. Muuten jää syömättä.

Hovimestari toivottaa Tuomaksen tervetulleeksi ja hänen jähmeä hymynsä pyyhkäisee Marian näkymättömiin. Matka pöytään tuntuu pitkältä kuin kokonaisen korttelin kierto. Tarjoilija saapuu teennäisen touhukkaana. Sytytän sinulle ensin kynttilän, hän sanoo ja kääntyy katsomaan Tuomasta kumartuessaan pöydän ylle.

Meille, Tuomas korjaa.

Niin… tietysti.

Tarjoilijan hymy sammuu hetkeksi, mutta syvenee hänen suositellessaan alkudrinkkejä. Etusormi pyyhkäisee tumman hiussuortuvan korvan taakse ja piirtää sitten laajan kaaren kohti baaritiskin kimaltavia karahveja ja paksulasisten pullojen syvänä sädehtiviä sisältöjä.

Jäävettä kiitos, Tuomas sanoo.

Tarjoilijan hymy häviää.

Samoin, Maria sanoo ja nyökyttelee päätään vaikkei itsekään ymmärrä marionetin elettään. Hän jää tuijottamaan tarjoilijan pehmeitä ballerinatossuja, kultaista solkea ja mustaa samettia vasten punaista kivilattiaa. Jäävettä lähdetään noutamaan äänettömin askelin.

Olen ollut kuivilla kaksi kuukautta, Tuomas sanoo ja nykäisee tuolinsa lähemmäs pöytää niin, että pöydän päällä roikkuva lehmännahkavalaisin heilahtaa kohti Mariaa, joka ei tiedä mitä tunnustukseen pitäisi vastata. Hän tuijottaa hehkulampun himmeää tekstiä ja tajuaa ensi kertaa, että AIRAM on toisinpäin Maria. Vain neljäkymmentä wattia, hän ajattelee eikä tiedä pitäisikö kädet sylissään vai pöytäliinalla. Jääpalat helisevät vesikannun kirkkaudessa, kun tarjoilija laskee sen heidän välilleen. Kasvoille kiristyy odottavan koiran ilme.

Kaksi kuukautta ja neljä päivää, Tuomas sanoo. Jos tarkkaan lasketaan. Ja tällaiset lasketaan. Hän puristaa Marian pikkusormen nyrkkinsä sisään, sanoo tunteneensa kaiken keskellä itsensä yksinäiseksi, kertoo ettei osaa enää luottaa ihmisiin, että hillitön juominen oli pakoa ja oman rauhan kaipuuta, että herätys tuli vasta, kun hän tuijotti iltalehtien lööpeistä omia kasvojaan kuin vierasta ihmistä: RATTIJUOPUMUS VEI IDOLIN PUTKAAN!

Hän kysyy muistatko, mutta Maria ei muista, ei ainakaan nyt. Hän muistaa vain laulujen irrallisia säkeitä, joita on kuullut vuosi toisensa jälkeen. Nyt Tuomas puhuu aivan toista kieltä, hän haluaa tunnustaa, olla rehellinen ja avata itsensä Marialle pohjia myöten: rahaa, satunnaisia suhteita ja viinaa. Mutta ei mitään todellista ja kestävää, sellaista mihin voisi kuvitella rakastuvansa koko sydämellään. Ja putka, hieltä ja kuselta haiseva betoniluukku, johon viereisestä kopista kaikui huuto läpi yön: Äiti!

Voitko kuvitella, aikuinen mies huutaa äitiä koko yön, Tuomas kuiskaa ja kumartuu pöydän yli aivan liki.

Parmesaanilla kuorrutettua kanaa ja täytettyä paprikaa. Tuomas leikkaa suuria paloja ja syö nopeasti, puhuu koko ajan. Marian osa on nyökätä oikeassa kohdassa.

Hänelle pariloituja vihanneksia ja villiriisiä. On nälkä. Eikä kuitenkaan. Puoli lasia jäävettä ja muutama suupala. Olo on iloinen ja hämmentynyt yhtä aikaa. Hän istuu itsensä vieressä ja katsoo kumpaakin sivusta.

Tuomas puhuu kaksi tuntia ja Maria huomaa miehen avautuvan sitä enemmän mitä vähemmän hän vastaa. Maria tuntee outoa mielihyvää, kuin jähmeää hunajaa, jota nuolaistessa hän kuuluu jonnekin, saattaa olla osallisena, jakaa salaisuuksia. Ehkä puhetulvassa on myös jotain ylpeydeksi tulkittavaa… vai sittenkin päinvastoin.

Ennen tätä kaikkea naiset pitivät minua vain kuuluisan äidin poikana, maalaistollona, jolla on multaa kynsien alla ja kumisaappaat kintuissa, Tuomas sanoo. Eikä mikään voi alleviivata repliikkiä paremmin kuin pöydän viereen hivuttautunut kiharatukka, tummakulma pippurisilmä, joka ojentaa appelsiininoranssia lautasliinaa, johon on painettu espanjalaisravintolan logo. Hän laskee kynän liinalle.

Anteeksi häiriö, mutta voisitko? Tulisi tyttärelleni.

Nimikirjoitus on rento ja vauhdikas veto, loppuun piirtyy niin painokas sydän, että kynän kärki raapaisee pehmeään liinaan repaleisen haavan. Maria katsoo kynää piteleviä sormia, leikkaamattomia ja rosoreunaisia kynsiä, niiden tummia aluksia. Nainen sanoo kiitos, taittaa lautasliinan kahtia ja työntää sen mennessään puseronsa helman alle.

Tuomas naurahtaa. Nyt olisi vain tarkoitus päästä taas työvireeseen ja saada syntymään kuolemattomia tekstejä. Taisin olla kuin yksinäinen ja kylmä komeetta, joka eksyi toiseen tähtisumuun.

Olet selvinnyt, Maria hymyilee.

Sanat ovat kuin yhteinen sopimus, jonka he aterian päätteeksi solmivat. Maria ei edes huomaa milloin myötätunto, säälin ja kunnioituksen sukulainen, laskeutuu pöytään ja asettuu heidän väliinsä. Myötätunto on yksinomaan hänelle tilitetty lahja, apu tulevalle matkalle kuin raskas reppu, jonka hän nostaa selkäänsä empien ja yrittää sovitella painon mahdollisimman mukavasti.

Ja Tuomas vain katsoo, tauko puheessa on niin pitkä, että hiljaisuuden magneetti vetää painoa puoleensa. Hän kumartuu ja kuiskaa pöydän yli: Haluaisin olla kanssasi aamuun asti. Vaikka juteltaisiin vaan.

Maria ajattelee Tuomaksen kynsiä – jonkun pitäisi leikata ja siistiä ne – ja omia sataan kertaan käytettyjä pikkuhousujaan, tiskejä keittiössä ja vaihtoa odottavia lakanoita.

Ei, hän sanoo tiukemmin kuin oli tarkoitus.

Miksi?

Ei nyt.

Toisen kerran?

Maria ei osaa vastata. Tuomaksen kasvoilla häivähtää jotain, mutta hän onnistuu korjaamaan kiristyneistä juonteista vaivautuneen hymyn. Hän kaivaa taskustaan kaksi ryppyistä seteliä ja tipauttaa ne pöydälle: Tämä kattaa minun osuuteni, käyn vessassa, maksa sinä. Auto on ihan lähellä, voin heittää sinut kotiin.

Tienristeys on siinä.

Tyhjä hetki ravintolan pöydässä.

Käsin kosketeltavissa kuin sininen ja punainen seteli pöydällä. Mutta paperin keveys ei riitä kallistamaan epäilysten vaakaa – toisessa kupissa painaa myötätunto ja Marialle tilitetty elämä. Se todellinen.

He kävelevät korttelin kulmaan, yli pääkadun ja seuraavalle poikkikadulle. Jotenkin Maria aavistaa jo kaukaa, että parkkeerattujen autojen jonossa eniten pesua anova kuuluu Tuomakselle. Se saattaa johtua myös siitä, että heidän ehtiessään lähemmäs hän näkee miten joku on piirtänyt likaiseen takalasiin sydämen. Hän ajattelee karheaa kuraa ja pehmeää etusormea, punaista kynttä. Tuomas sanoo, että mustassa autossa lika näkyy, mutta jokainen sadepäivä on pesupäivä. Hän avaa kuljettajan puoleisen oven, istuu ratin taakse ja tuuppaa toisen oven sisältä auki.

Ajoin ennen rautalangalla kokoon kursituilla pommeilla, mutta tämä on sentään aika uusi, Tuomas sanoo. Minun ja pankin yhteinen.

Lattialla pyörähtää tyhjä juomapullo, iltalehdet, lenkkarit ja kirjat pyrkivät pihalle takapenkin muovikassista. Kojelaudalla lojuu levykoteloita, joiden kansissa on Tuomaksen nimi. Hän pyyhkäisee ne pois ja viskaa hansikaslokeroon, sanoo, että ne ovat tyystin turhia.

Jos avaat radion, kuulet näitä kumminkin.

Sen jälkeen Tuomas ei sano sanaakaan. Ajaa vain.

Sama mies, joka puhui herkeämättä, avasi itsensä kuin kaapin, josta tippui outoja tavaroita toisen syliin, taikuri, jota tuijotetaan herkeämättä ja yleisön osaksi jää vain antaa aplodit esityksen päätyttyä. Ehkä esitys on nyt ohi, Maria ajattelee. Vai kuuluuko tämäkin siihen? Tuomas ei tunnu peittelevän mitään, kertoo kaiken hänelle heti, jättää kynnet leikkaamatta ja uuden auton siivoamatta, ei teeskentele, vetää turhat mutkat suoriksi. On mitä on. Ehkä jotain aivan muuta kuin kaikki kuvittelevat.

Onko sinulla ketään, Maria kysyy ja ajattelee, että aivan varmasti on. Tuhat naista tyrkyttämässä itseään. Piirtelemässä pulleita sydämiä auton takalasiin. Siitäkin huolimatta, että hittiputki on poikki ja Tuomaksen tähti hiipumassa. Mutta se erottuu taivaalta yhä… vain kunnon puhallus niin se syttyy ja imee jälleen itseensä kaiken valon, uteliaiden ja ihailevien katseiden häikäisevän loiston.

Olisi jos vain haluaisin. Mutta usko pois, olen saanut tästä kaikesta kyllikseni, yksi aito korvaisi sata piraattia. En osaa luottaa enää kehenkään, en ole tainnut koskaan osata.

Miksi?

Ehkä olen kohdannut vain vääriä ihmisiä.

Millaisia?

Sellaisia, joille en olisi kelvannut omana itsenäni. Ja jos olen kelvannutkin, multa on kohta alettu vaatia jotain sellaista mitä en oikeasti ole.

Onko sinulla nyt ketään, Maria toistaa ja haluaa kysymykseensä lopullisen lukon ja ehdottoman alleviivauksen.

Ja kun hänelle vastataan, se tuntuu täysin avoimelta ja arkiselta. Tuomaksella ei ole salattavaa.

Ei häneltä.

Tuomas haroo hiuksiaan: oli yksi nainen – tai paremminkin ystävä. Se alkoi jättää kamojaan kotiini, keräsin lopulta kaikki pahvilaatikkoon ja nostin ulko-ovelle. Se kysyi rakastanko sitä. Vastaus oli, että en. Ehkä meidän pitää kuitenkin nähdä vielä, se pyörittää paria ravintolaa ja tuli joskus muutama seteli vipattua.

Silloin kun eksyit toiseen tähtisumuun?

Onneksi nyt ollaan ihan eri aurinkokunnassa.

Millaisessa?

Sellaisessa, jossa voit tulla yöksi luokseni. Otat vain hammasharjan mukaan, ahdistun jos joku jättää tavaroitaan.

Ja Maria sipaisee korvallistaan, kuiskaa kuin itselleen: Entä jos pari hiusta jää?

Valo vaihtuu. Tuomas painaa kaasua. Maria seuraa sivuikkunasta miten vanha mies taluttaa terrieriä, äiti työntää kaksosten rattaita, pukumies nostaa kännykän korvalleen, pojan skeittilauta rämähtää kadun kiveyksellä, auto pysähtyy parkkiruutuun, Marian kapoiset sormet uppoavat Tuomaksen neliskulmaiseen kämmeneen, hän tuntee hengityksen kasvoillaan, kostean suun ja ihon vahvan tuoksun, ei uskalla katsoa,