Elämän murhe

By Väinö Kolkkala

Antti Koskela on vauraan tilan poika, kouluja käynyt, niin että mielessä olisi uusia kehitysideoita tilalle. Ankara isä vain vastustaa kaikkia muutoksia, ja isän ja pojan välit tulehtuvat niin, että Antti muuttaa Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Siellä hän viettää riemukkaita hetkiä tovereidensa kanssa ja menee työharjoitteluun Puistolan tilalle. Tilan tytär, ihana ja leiskuva Milka hurmaa hänet vähitellen, ja Antti näkee jo mielessään heidän yhteiselonsa. Elämä kuitenkin tarjoaa vastoinkäymisiä itse kullekin, eivätkä parhaatkaan suunnitelmat aina toteudu. Aikuistuva Antti saa huomata, ettei ehkä olekaan niin erilainen kuin isänsä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 3, 2024
• ISBN: 9788728565957

Book preview

Elämän murhe

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728565957

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Syyskuu oli alullaan.

Hieno auer väreili peltojen yläpuolella, ja metsä kimalteli auringon helyissä. Puiden lehdiltä ja neulasilta putoili suuria, kirkkaita vesipisaroita, jotka välkkyivät kuin timantit päivää vasten.

Orava nakerteli käpyään, ja jossain syvemmällä metsässä hakkasi tikka kuivuneen männyn kuvetta yksitoikkoisesti. Muuten vallitsi täysi hiljaisuus. Jos kuitenkin oikein tarkkaan terotti kuuloaan, saattoi erottaa hiljaisen töminän, kun jänis hyppeli polullaan kankaan rinteellä, tai pienen rasahduksen, kun joku orpo teeri hamuillessaan marjoja oli ajatuksissaan astunut ennen aikojaan varisseelle lehdelle.

Mutta ei näkynyt mitään, kanerva kätki äidillisesti suojattinsa ruskeaan helmaansa, ja tumma, kostea notko varjeli hämäryydellään ystäviänsä.

Yhtäkkiä vilahti jotain punaisenruskeaa puiden välissä, metsä kuunteli henkeään pidätellen, kunnes kuului raskas kohahdus ja sen jälkeen siipien voimakasta, monikertaista läiskettä. Metsä heräsi ja liikahti, kävi vavahdus läpi notkon ja kankaan, kun metsoparvi pelmahti puihin, ja se punaisenruskea pystyhäntä pysähtyi naavaisen kuusen juurelle, jonka ylimmällä oksalla keikkui vanha, ylpeä urosmetso.

Sitte se alkoi.

Äkkinäisinä ja ärtyisinä viilsivät ensimäiset haukahdukset huohottaen ohutta, kirkasta ilmaa, täsmällistyen kohta kuitenkin tasaiseksi, säännölliseksi haukunnaksi. Se helisi taukoamatta kuin heilumaan pantu hopeatiuku, ei pysähdystä, ei äkkinäistä nousua eikä laskua, vaan sävel yhtä tasainen ja heleä, ja sitä säesti metso hiomalla äkäisesti noukkaansa.

Sitte: terävä, varomaton napsahdus, metso vilkaisi hätkähtäen sivuilleen, mutta koira jatkoi soittoaan entisellä varmuudella, tuprahti pieni savupilvi tuuhean kuusen takaa, laukaus pamahti, metsä vastasi siihen satakertaisella kaiulla, oksat rytisivät, ja raskaasti mätkähtäen putosi upea kuningaslintu tantereeseen, ennenkuin metsä vielä oli lakannut sille kuolinkelloja soittamasta.

Koira alkoi heti haukkua toista, se oli nähtävästi naaras, kuului kumeaa, harvaa kotkotusta, kunnes kohta pamahti uudestaan, ja aholle astui Antti, asetti molemmat metsot reppuunsa ja viheltäen koiran mukaansa kiipesi lähellä olevalle vuorelle.

— Saakin riittää täksi kerraksi, tuumi hän itsekseen ja istuutui sammaltuneelle kivelle. Koira seurasi hänen esimerkkiään ja oikaisihe siihen vierelle.

Hän oli lähtenyt metsälle reipastuakseen ja saadakseen olla yksin.

Nämä hänen harvat erämatkansa olivatkin muodostuneet hänen miltei ainoaksi huvikseen, sen jälkeen kuin hän ylioppilaaksi tultuaan oli vetäytynyt kotiinsa Koskelaan, isänsä apulaiseksi. Korkeat, kaikuvat syysmetsät vetivät vastustamattomalla voimalla häntä helmaansa, jo lapsesta asti hän oli tottunut niissä vaeltelemaan pyssy olalla ja sydämessä kummalliset, uneksuvat mietteet, nämä syysmetsät, joissa lehdet kahisten lentävät kuin yksinäiset, kellastuneet aatokset, joissa murhe virittää ansojaan menneen kesän riemuille ja ihanuuksille.

Heti metsään astuessa se tempasi hänet valtoihinsa, ja väkevä tunne jostain salaperäisestä ja voimakkaasta, iäti loppuvasta ja iäti uudistuvasta, minkä hän tajusi tapahtuvan kaikkialla ympärillään, vangitsi hänen mielensä.

Hän ei oikeastaan ajatellut mitään, hän antautui kokonaan metsän ja hetken tunnelman valtoihin.

Taivas oli mennyt pilveen, alkoi hieman tuulla.

Vuoren juurella näkyi kulkevan toinenkin metsämies, tuikeasti tähystellen puiden latvoihin. Antti tunsi hänet hyvin, Samulin, kotinsa entisen torpparin. Jo vuosia sitte Samuli oli ostanut itselleen pienen palstan korvesta, vetäytynyt sinne ja alkanut kamppailla kovaa luontoa vastaan. Antti oli oikeastaan aikonutkin tänään pistäytyä Samulin palstalla. Kun hän näet milloin oli tuskastunut yksitoikkoiseen maan möyrimiseen tai kun työ, pyrkimys ja ponnistelu näyttivät hänestä turhilta, oli hänen tapanaan käydä Samulia tervehtimässä. Siellä hän selvemmin kuin muualla näki ihmisen taistelun alkuperäistä, ankaraa luontoa vastaan.

— Vieläkö se Samuli yhä näkee ampua? huutaa hän, kun Samuli häntä huomaamatta aikoo kulkea ohi.

— Kuka huutaa? ärähtää Samuli. — Kas, sinäkös se olet.

Hän tulee luo, ja Antti tarjoo tupakat.

— Vielähän sitä näkee sen verran kuin metsässä nähtävääkin on, murisee hän.

Samuli näyttää tänään olevan tavallista ärtyisämmällä päällä.

— Ei ole ajat niinkuin ennen, silloin, kun sinä kanssani opettelit metsiä kulkemaan. Jos joskus vielä metson näkee, niin sillä on heti kaksi pyytäjää, jatkaa hän hieman tyytymättömänä, vaikka parhaillaankin näkyy metso repussa pullottavan.

— Niin vain, virkahtaa Antti.

Samuli heittää vanhan, suustaruokittavan kiväärin olalleen ja katsahtaen taivaalle, josta jo ensimäiset pisarat putoilevat, lopettaa:

— Meiningit on tältä päivältä lopussa. Käy meille sadetta piiloon.

He lähtevät yhdessä.

Tie kiemurtelee pitkin kangasta, joka kumisee askelten alla, kuovi viheltää valittavasti jossain kauempana, ja sade rapisee harvakseen kuivaan maakamaraan.

Oikealla näkyy pieni suolampi, ja sen takana mäen kyljessä häämöttävät palstatilan rakennukset niin tuskallisen matalina ja harmaina.

Ovesta täytyy melkein kumartuen astua sisään. Emäntä istuu peräakkunan ääressä kehräämässä, ja lieden edessä häärää puolikasvuinen tyttö tuijotellen tuleen kuin ilottomaan, väleen vierivään lapsuuteensa. He ovat hiljaisia, umpimielisiä ihmisiä ja puhuvat miltei kuiskaamalla, aivan kuin peläten jotakin näkymätöntä, mutta kuitenkin tylyä ja armotonta olentoa, joka alati vaanii heidän kintereillään.

Vaimo ilostuu, kun näkee Antin tulevan. Onhan hän aikoinaan palvellut Koskelassa, muistaa senkin hetken, kun emäntävainaa, jota hän hänen kuolintaudissaan oli hoitamassa, veti viimeisen henkäyksensä.

Ihan ilmetty äitinsä kuva on poika, onpa!

Antti istahtaa sivuakkunan pieleen ja vilkaisee ulos. Hän näkee sadeharmajan ilman, mustapintaisen lammen ja suon, lohduttoman, ruskean suon, jonka lähin syrjä on pelloksi raivattu, mutta jossa edempänä vielä kasvaa vaivaismäntyjä ja kitukasvuisia koivuja. Ja silloin hän yhtäkkiä luulee tajuavansa koko totuuden, nämä ihmiset ja heidän raskaan, hiljaisen olentonsa sekä sen, mitä he vaistomaisesti tuntuvat pelkäävän: tätä synkkää, kuristavaa luontoa, joka ei ota masentuakseen kuokan iskuista eikä lapion pistoksista, vaan alati uhmaa ja vastustelee.

Puhe kulkee verkalleen, kompastellen.

— Se on tuo suo sellainen hirviö, virkkaa Samuli kivääriä puhdistaessaan. — Tänä vuonnakin myrkyn nosti, juuri kun piti sirpin iskeytyä oljen korteen. Uskoin siltä, suolta, mahdin riistäväni, kun tänne iäkseni asetuin asumaan.

Antti ei tiedä mitä vastata.

Samulin ääni kuuluu hänen korviinsa kuin jostakin hyvin kaukaa, paksun sumun seasta. Hän on vaipunut katselemaan tyttöä, joka on avannut hänen muurin viereen lattialle heittämänsä metsästysrepun ja ääneti silittelee metson loistavia höyheniä koettaen samalla avata sen sammuneita, kiinnipainuneita silmiä.

Pisarat rapsahtelevat raskaasti ja tukahuttavasti kuin lyijyrakeet kattoa ja akkunaruutuja vasten.

— Ja jos en itse, ajattelin, sitä jaksaisikaan, uskoin poikaini jatkavan työtä, mutta pojatpa ovat heti siivet saatuaan lähteneet maailmalle paitsi tuo yksi, joka makaa tuolla nurkkasängyssä. Olisi ehkä sekin lähtenyt, mutta ei ole päässyt, rujo ja rampa mikä lienee.

Vaimo katsahtaa mieheensä nuhtelevasti tämän viimeisten sanojen johdosta ja avaa suunsa aikoen jotakin sanoa, mutta ei saa esille muuta kuin:

— No, mitä sinä nyt … omaa lihaasi ja vertasi parjaat.

Antti tietää sen katsomattaankin, että siellä ryysyjen joukossa liikehtii ihmispoloinen, perheen nuorin poika. Hän käsittää välähdykseltä Samulin katkeruuden: pojat maailmalla, täällä korven hirviö, joka vähitellen, pisara pisaralta uhkaa näännyttää hänet perheineen, ja ne, jotka jälkeen tulevat, heidän kuoltuaan, ja viljelevät näitä maita, hänen raivaamiaan maita, kenties unohtavat heidät, heidän verensä ja taistelujensa raskauden.

— Mutta ei sittenkään. Epätoivoon ei auta antautua. Suon pitää masentua ja siellä viljan lainehtia.

Samuli nousee kumaraisesta asennostaan, asettaa kiväärinsä katto-orteen ja katsoo akkunasta ulos, missä sade vähitellen hiljenee ja repaleisten pilvien lomasta pilkahtaa aurinko näkyviin.

Antti havahtaa kuin unesta ja vilkaisee ihmeissään ympärilleen. Hänestä tuntuu, kuin tupa äkkiä olisi avartunut ja tullut valoisammaksi.

Niin, sehän on totta, sade on lakannut ja päivä paistaa tuvan lattialle.

Mutta ei, siitä se ei yksinomaan johdu.

Hänen katseensa osuu vaimon kasvoihin, kun tämä lieden ääressä laittaa niukkaa päivällistä. Hän näkee niillä lämpimän, luottavan hymyn, hän tuntee mielensä heltyvän ja voimakkaan laineen tulvahtavan sydämeensä.

Hän nousee ja puristaa ääneti heidän käsiään hyvästiksi, heittää repun selkäänsä, pyssyn olalleen, ja lähtee kiireesti taipaleelle.

Mutta päästyään metsään ei hänellä ole kiirettä, hän kulkee hiljakseen ja miettii ja miettii …

Niin, niin se oli ja niin sen pitikin olla, muuten ei elämän läpi mennä. Sitä uskoa ihmisen tehtävään ja voimaan! Halla vieraana, kenties nälkäkin, mutta