Honkain keskellä

By Ulla Vaarnamo

Sirulla on julma isä, jonka mielessä sodan vaarat edelleen elävät. Kun suvun miestappiot nousevat liian lukuisiksi, perheen tasapaino keikahtaa ja Siru joutuu ristiriitaan vanhempiensa kanssa. Puhumattomuuden kulttuuri pahentaa tilannetta, ja mökkilomat Pielisellä ovat silkkaa raatamista. Lapsuusmuistot seuraavat Sirua aikuisuuteen painostavina ja pakottavat hänet turvautumaan alkoholiin. Erikoisesti Siru alkaa kuitenkin kaivata itselleen jotakin menneisyydestä muistuttavaa: hän haluaa oman mökin. Honkain keskellä on sodan jälkeen syntyneiden sukupolviromaani, jonka voi lukea myös sisarteoksena Juoksuhaudantielle. Riipaisevan kehityskertomuksen taustalla erottuu yhteiskunnan muutos 50-luvulta nykyaikaiseen hyvinvointivaltioon. Sirun tarina jatkuu teoksessa Kunhan et jätä minua yksin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728203262

Book preview

Honkain keskellä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2002, 2022 Ulla Vaarnamo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203262

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Meitä on neljä jäljellä, tai kolme ja puoli, miten sen nyt ottaa. Me seisomme puolikaaressa vierekkäin, kaikki erillämme.

Lunta sataa hiljalleen. Melkein näkymätöntä lumisumua, tuskin siniharmaasta taivaanvalosta erottuvaa. Mutta maa peittyy.

Kaksi suurta kuusta kohoaa korkeuksiin yhtä ylvään mustana kuin ennenkin. Hautausmaan korkeimmat kuuset.

Katson veljeäni.

– Olisiko se pitänyt jättää silloin hankeen?

Hänen ilmeensä on yhtä tutkimaton kuin aina.

– Olisi, hän sanoo.

Me emme ole puhuneet siitä kenellekään. Mitä meille nyt tapahtuu, sitäkään ei tiedä kukaan. Kesä tulee. Onko mökillä mikään muuttunut?

– Kunhan et jätä minua yksin, sillä yksinäisyyttä pelkään kuin kuolemaa, kirjoitti äiti isälle kihlausaikaan. Isä piti aina lupauksensa.

Mutta mitä pelottavaa kuolemassa on, ei mitään, ainakaan niin kauan kuin on itse hengissä. Sankarihauta tai ei, tokko silläkään on väliä.

Me olemme hengissä, me jäljelle jääneet.

Pieni vihreä kupu peittää uurnan. Hänet piti polttaa, ei muuten mahtunut veljen hautaan.

– Pysyykö se varmasti siellä? kysyy sisko.

– Pysyy, sanon, vaikka en ole varma.

I

Siru herää, sulkee silmänsä ja yrittää päästä takaisin uneen. Aitassa on hämärää. Valo siivilöityy ylähirsien päiden raoista ja peltilevyllä peitetyn räppänän sivuista. Ovea reunustavat valopienat.

Kuva ei suostu tulemaan. Siru ei pääse enää unen rantaan, ei näe metsää, ei nuotiota, ei Haltiaa. Mutta hänellä on hyvä, rauhallinen olo. Kämmenessä tuntuu Haltian viileä kosketus, sormia kihelmöi ja kyynärpäässä sykkii elämä.

Siru kääriytyy täkin sisään. Toinen villasukka on kadonnut, ja alkukesän viileys ryömii peiton reunan alta. Hän käpertyy koukkuun, kääntyy seinään päin. Hirren kuviot alkavat liikahdella, mursu nousee merestä, ruusu kumartaa päättömälle jänikselle ja aalto lähestyy rantakalliota.

Siru avaa aitan oven varovasti etteivät veljet herää. Oikealla kädellä hän jännittää lukon takajousta taaksepäin, vasemmalla painaa kieltä sisään ja alas, työntää ovea seinään päin kyljellään, nostaa, nykäisee ja päästää irti.

Aitan ovi aukeaa kesäaamuun.

Heinikko on märkä aamukasteesta. Siru kääräisee pyjamanlahkeet polviin ja kyykistyy koivun juurelle.

Kuinka erilainen olikaan unen ranta. Sileä kallio laskeutui veteen, ja poukaman hiekka loisti kullankeltaisena. Järvi aukesi selkeänä, kutsui pulahtamaan ja kallio odotti että hän pistäisi poskensa sitä vasten, antaisi auringon tulla.

Siru seisoo pajupensaiden välissä ja katsoo järvelle. Aamusumu kelluu vaaleana juuri järven pinnan yläpuolella. Linnut ovat jo aloittaneet laulunsa innokkaina ja iloisina.

Aurinko yltää jo koivunlatvojen korkeudelle.

Rannasta on veteen pitkä matka.

Rannassa yhtyy maa veteen ja vesi eroaa maasta.

Mutta ei täällä. Täällä vesi alkaa salaa mudan seasta, kuplii kaislikon juurella, vihertää ruskeana, tirsuu varpaiden välistä sekoittuneena luhtamönjään. Selkeänä aukeaa järven selkä, mutta niin kaukana, ettei veteen pääse kuin kahlaamalla haavaheinikossa.

Siru laskeutuu penkalta rantaheinikkoon. Rentukat ojentelevat raukeina varsiaan risukasan vieressä, muutamassa sojottaa vielä yksinäinen keltainen terälehti, uusia nuppuja ei näy. Tummanvihreät lehdet kiiltelevät kosteina niljakkaiden oksanraatojen päällä.

Vanhan veneen vierestä Siru löytää ensimmäiset luhtalemmikit. Hennon vaaleanvihreät varret kurkottavat saraheinän seasta. Vaaleanpunertavat ja lilat nuput etsivät tietä valoon.

Veneen toiselta puolen luhtalemmikit ovat kadonneet. Siru on varma että edellisenä kesänä luhtalemmikkejä kasvoi viidessä paikassa, tänä kesänä hän on löytänyt niistä kolme, mutta yksikään kukka ei vielä ole auki, ja äidin syntymäpäivä olisi jo ylihuomenna.

Siru on lukenut kirjasta kuinka intiaanit liikkuvat jälkiä jättämättä. Hän ei pysty. Vaikka hän laskee jalan sivuttain maahan jalkosyrjä edellä aina hiukan eri kohtaan, etsii jalalle sopivan kolon ennen kuin siirtää painonsa sen varaan, silti polun voi aavistaa lemmikkipaikalta toiselle.

Venetie on levinnyt metriseksi väyläksi. Katkenneet kaislat voivottelevat mudassa isän saappaiden tallomina.

Miksi lemmikit kasvavat juuri aitan takana, jonne yltää vain aamuaurinko?

Sirua paleltaa. Olisi pitänyt ottaa saappaat ja villatakki. Jalat ovat mudassa nilkkoja myöten, eikä hän halua variksensaappaita niin kuin on veljillä, jotka vyötäisiään myöten vedessä ajavat haukia verkkoihin isän käskyjen mukaan.

Siru kiipeää penkalta ylös kellarikuopan kohdalta. Maa aitan takana on paljas, puiden juuret kiemurtelevat kuin luutuneet käärmeet maan pinnalla. Muutama talvehtinut koivunlehdenriekale on jäänyt haravoimatta, tummanruskeina ne käpristelevät juurakoiden seassa.

Koivujen mustavalkoiset rungot nousevat penkalta, alaoksat osuvat aitan peltikattoon, tuuheat yläoksat levittäytyvät korkeuksiin. Vahva on savimaa, vahva on luhtamönjä. Vettä, ravintoa ja valoa riittää niille, jotka tarpeeksi korkealle yltävät.

Siru pyyhkii mutaa jaloistaan kosteaan heinikkoon. Mökin ovi paukahtaa auki, matot lentävät ulos. Äiti on herännyt.

Siru avaa mökin oven ja paukauttaa sen perässään kiinni.

– Varo! Äiti käännähtää tiskipöydän äärestä.

Mökin lattia hetkahtaa vain vähän, ja astiakaapin ovi aukeaa. Kolmijalkaisen puuhellan suuluukku aukeaa, ja palava puu putoaa luukun edessä odottavaan likasankoon ja sihahtaa kuoliaaksi.

– Kuinka montaa kertaa pitää sanoa! Mökissä ei juosta! Käy herättämässä pojat. Vie samalla petivaatteet.

Isän ja äidin sivustavedettävä puusänky on kasaamatta. Tyynyt ja välly on taiteltu pinoon. Siru kaappaa tyynyt syliinsä ja vie ne pikkuaittaan. Hän heittää tyynyt tuolille ja kiskaisee ison aitan oven auki. Veljet murahtavat, kääntävät päänsä seinään ja vetäisevät peitot korvilleen. Hän kipaisee takaisin mökkiin, avaa oven varovasti ja hiipii varpaillaan keittiön halki.

– Kaivovesi on loppu.

Äiti on pahalla päällä, mutta ei kovin pahalla koska puhui. Oikein vihaisena äiti ei sanonut mitään eikä katsonut kohti, pesi perunoita niin rivakasti emalivadissa että vanhatkin perunat muuttuivat uusiksi.

Siru juoksee peltojen poikki. Heinät eivät pistele, kun astuu viistosti luistellen. Hän ohittaa ohdakkeet ja edelliskesäiset sänkipuskat, katsoo maahan ja samalla eteenpäin. Jalat muistavat ojat. Pellon yli ei saa oikaista, sillä se on vierasta maata, kuuluu koululle, ja siinä kasvatetaan oikeaa heinää joka leikataan keskikesällä talteen.

Yhtäkkiä Siru jarruttaa ja palaa takaisin. Aivan oikein, puna-apilapensaassa kasvaa valtava neliapila. Se on syötävä, sillä neliapilaa ei saa jättää poimimatta, muuten onni katoaa eikä tule koskaan. Onni on aina kerättävä talteen, joko kirjan väliin tai vatsaan.

Puna-apilan lehdet maistuvat pahalta, toisin kuin valkoapilan. Mutta voi, samassa läntissä kasvaa viisiapila, toinen, kolmas, neljäs. On kerättävä ainakin kymmenen neliapilaa jotta viisiapiloiden tuoman huonon onnen saa kumotuksi. Onneksi kesä on vasta alussa.

Kaivolle paistaa aina aurinko. Lämpö hivelee käsivarsia. Kaivon vieressä jököttää pienellä kummulla koulun vaaleanpunainen sauna. Se on kuin satumökki valkoisine ovineen ja ikkunapuitteineen. Saunan takana kumpareella kasvavat kaikki puut, pihlaja, koivu, mänty, leppä, paju, kuusi. Vuodesta toiseen puut pysyvät keskenkasvuisina, ja metsämansikoiden kukat ja lehdet täplittävät kumpareen. Hiirenvirnan lehtien seasta pilkottaa muutama mustikanvarpu, lillukan varsi ja metsätähti.

Siru nostaa kiven kaivon kapan päältä ja laskee ämpärin kaivoon. Kapan varsi nousee ylös ja sanko katoaa kaivoon. Rautasanko kolahtelee kaivon reunoihin, vesi läikkyy matkalla ylös. On raskasta nostaa ämpäri kaivon kannelle, raskasta kaataa vesi peelareihin. Kylmänkirpeä vesi loiskuu käsille ja jaloille, mutta peelarit täyttyvät.

Koulun saunan takaa alkaa metsä, joka loppuu selkeään rantaan. Vesi alkaa heti hiekkarannasta, pysyy matalana ja kuultavan sinisenä koko kesän. Koulun rannassa on helppo uida.

Siru jättää täydet peelarit kaivolle ja kipaisee rantaan. Muurahaiset risteilevät havunneulasten seassa ja nousevat jalkaterien päälle, pistelevät nilkoissa. Hän nopeuttaa jalannousua ja karistelee juostessaan muurahaisia, silpaisee kädellään jalat puhtaiksi, viskaa kämmensyrjään käpristyneet listittyinä polulle.

Metsätöyräs roikkuu tyhjän päällä. Alla keltaista hiekkaa, pieniä kiviä, soraa. Rannassa kasvaa siellä täällä kaislatupsu. Siru käärii lahkeensa ja kahlaa rannan suuntaan. Viileänkylmää vesi täälläkin, sama vesi kuin mökillä muutaman sadan metrin päässä, mutta eri pohja – eri ranta.

Kukatkin olivat erilaisia koulun pelloilla, hän muistaa edelliskesän puna-ailakkisaarekkeet, harakankellot ja päivänkakkarat.

Siru palaa hitaasti polkuja pitkin takaisin mökille. Hän laskee välillä peelarit maahan ja hieroo kämmenien punaisia juormuja. Hän ohittaa koulun kuusiaidan, Toini-tädin kukkamaan ja urheilukentän. Ladolta alkaa polku mökille, kaartelee jalankulun mukaan. Voikukat killittävät ladon nurkalla. Täydellisiä kukka-aurinkoja. Hän voisi tehdä seppeleen, mutta äiti suuttuu, sillä ruskeat voikukanvarsiympyrät eivät lähde vaatteista millään, ei sitten millään, vaikka kuinka hankaisi ja hinkkaisi. Äiti vihaa voikukkia.

Isä käyskentelee pellolla hissukseen, tutkailee viljelyksiään, nykäisee pajun, puolimetrisen koivun, juolavehnän.

Punainen auto pysähtyy ladon nurkalle. Siitä nousee mies ja nainen.

– Äiti, tuli vieraita!

Äiti pyyhkii kätensä pyyhkeeseen.

– Hae aitasta, siitä nurkkakomerosta, pellavaliina, se valkoinen. Ja tuo puhtaat pyyhkeet. Vie nuo likaiset saunalle pyykkilaatikkoon. Ja pistä aittojen ovet kiinni. Missä isäs on? Entä pojat?

Isä kulkee edellä, vieras pari askelta jäljessä. Nainen seisoo mökin ulkopuolella. Pojat heittävät tikkaa. Isän serkku vaimoineen kaukaa saaresta, päivää päivää, olettepa te kasvaneet vaikka ei ole ennen nähtykään, päivää.

Siru pysähtyy. Jos hän menee mökkiin, äiti lähettää asioille. Hän päättää tekeytyä näkymättömäksi. Isä selittää mökin historiaa vieraalle. Kukkia, hän voi kerätä kahvipöytään kukkia. Vain yksi jokaista laatua, sen enempää hän ei ota. Ei voikukkaa, mutta kaikkia muita.

Isän kädet piirtävät laajoja kaaria ilmaan.

– Isäukon kanssa niitettiin, nämä oli koulun peltoja. Olin seitenkesäinen. Isäukko sano että jätetäänpä nuo männyntaimet kasvamaan, tiijä vaikka tekisit tähän mökin. Vaaksan mittasia olivat sillon. Seitsemän mäntyä oli ja seitsemän on yhä jälellä. Petäjikköön sen piti tulla, ensimmäisen mökin. Ostin koulun vanhan saunan ja aitan ja käskin tuuva hirret tuonne ylös, mutta toivat perkuleet hirret tähän rantaan. En päässy paikalle, olin Lapissa sotaharjotuksissa. Sodan jälkeen niitä oli jatkuvasti, joka kesä. Pystytettiin velipojan kanssa mökki siihen mihin hirret oli tuotu, mitäpä niitä siirtelemään. Niinhän se on, pane paska asialle ja tee ite perässä. Toisenlaista olin suunnitellut, isoa huvilaa. Sota-aikaan teetätin piirustukset, ihan oikea arkkitehti teki. Isäukko meni tilaamaan ovien ja ikkunoiden karmit, vääränlaisia tilas. Ne on ladossa.

Ja huussin kattona yksi ovi, sänkyinä aitoissa, varastossa, olisi Siru voinut täydentää. Hän miettii pitkään poimulehden kohdalla. Sen kukka on vaaleanvihreä, pieni. Ehkä niitä voi ottaa kaksi.

Isä seisoo mökin nurkalla, selittää. Vieras on jo avaamassa lasiovea, seisoo käsi oven kahvalla.

– Elä, elä sitä, se ei lähe auki. Lauteet on mädättäny sen nurkan, ja routa tekee tepposiaan joka vuosi. Pennut perkeleet rikkoivat vielä lasit. Hiekkamaata on tontin yläosassa, tässä on savea, vahvaa maata, sanoo isä.

Äiti on keittänyt lihakeittoa. Siru tuijottaa lautastaan. Renkaat keiton pinnalla särkyvät ja yhtyvät, jokainen rengas pyöreänpyöreä. Hän siirtää lusikkaansa, pysäyttää sen möykyn kohdalle, kääntää lusikan ylösalaisin. Lusikka kierähtää takaisin. Läskikökkö. Siru tuijottaa läskiä, mutta se ei pienene, ei katoa. Sentinpaksuisesta nahkasta nousee värittömiä piikkejä, valkoinen läski tutisee. Hän uittaa lusikkansa perunan alle, porkkanapalan alle. Ne maistuvat läskiltä, rasva hyytyy suupieliin.

Isä kertoo yhä mökin tarinaa.

Nyt. Siru hivauttaa läskinpalan vasempaan käteensä ja pistää käden nopeasti pöydän alle. Hän löysää nyrkkiään, mutta silti läski liikahtelee itsekseen. Kuinka vaikea oli rakentaa saven päälle, kuinka veljen kanssa kaivoivat taatusti riittävän syvän kuopan takanvalua varten, ja siksi takka tiputtelee tiiliään joka kesä, eikä siinä voi pitää tulta. Takka pysyy paikoillaan, taatusti pysyy, mutta mökki tanssii roudan tahdissa.

Puhe haipuu sorinaksi. Äiti seuraa silmä tarkkana jokaisen syöntiä.

– Saisiko olla lisää? Entä leipää?

Pojat ovat jo syöneet, vilkuilevat ovelle. Ei saa nousta kesken pöydästä, kun on vieraita.

Siru ei nosta katsettaan lautasesta. Hän yrittää käpertyä mahdollisimman pieneksi. Läskikökkö lilluu keiton pinnalla, ei suostu perunoiden alle, ei suostu katoamaan.

Yhtäkkiä hän keksii. Hän odottaa sopivaa hetkeä.

Kirkkaanvihreä raatokärpänen lennähtää voilautasen reunalle. Äiti kaapaisee kourallaan kerran, toisen, ja kärpänen jää äidin kämmeneen. Äiti puristaa nyrkkiään ylpeänä. Kädessä.

Siru nostaa katseensa. Hänestä tuntuu että isä katsoo. Ei, isä katsoo ikkunasta ulos, selittää koivujen historiaa.

Ruokailu kestää ja kestää. Pojat liikahtelevat paikoillaan, katsovat äitiä, isää. Vieraat ottavat lisää keittoa, kehuvat jokaista lusikallista.

Siru alkaa hengittää tavallisesti, suoristaa selkäänsä. Ulkona paistaa aurinko, on kesän ensimmäinen hellepäivä. Jos tänään pääsisi uimaan?

– Mitä sinulla on kädessä?

Isän ääni räjäyttää mökin hiljaiseksi. Lusikat pysähtyvät ilmaan.

Siru katsoo äitiin, äiti katsoo lautastaan. Pojat virnuilevat. Vieraat eivät tiedä minne katsoa, rupeavat lusikoimaan nopeasti.

Siru katsoo isää. Voisi alkaa kolmas maailmansota. Maanjäristys, tulivuorenpurkaus, Jumala voisi salamalla hävittää mökin, järveltä voisi vyöryä tulva-aalto…

– Mitä sinulla on kädessä?

Siru nostaa kätensä hitaasti, avaa nyrkin. Kellanvihreä läskikökkö tutisee kämmenellä, kasvaa oikeaan kokoonsa, värähtelee.

– Syö se.

Siru on yksin. Maailmassa on vain hän, isä ja läski. Jumala ei auta, myrsky ei auta. Ei ole ketään.

– Syö se.

Siru pistää läskinpalan suuhun. Oksennus purskahtaa hampaisiin. Hän nousee, juoksee ulos, oksentaa kultapiiskupenkkiin, polulle, jaloilleen. Hän juoksee rajalle asti, kalansiivuupaikan ohi ja kiipeää rajakoivun alimmalle oksalle eikä koskaan, koskaan tule takaisin.

Valkoinen hiekkaniemi pilkottaa pajupuskien välistä. Se on juuri rajalla. Vesijättömaata, manttaalikunnan omistama, sanoo isä. Naapurin isäntä sanoo että niemi kuuluu hänen puolelleen.

Niemi vaihtelee.

– Pari viikkoa puhaltaa pitkin Pielistä niin hiekka on meiän puolella, sanoo isä joka kesä monta kertaa. Mutta pohjoisesta tuulee aina vain kolme päivää peräkkäin.

Isä auttaa tuulta. Hän vetää veneen näkymättömälle rajalle ja kiskaisee muutaman kaislan juurineen. Pitkiä ovat juuret, valkoisia sähkökäärmeitä hiekan alla, johdattavat seuraavaan ja seuraavaan kaislapuskaan.

Niemeen ei saa mennä yksin. Jontkan reuna näkyy mustana juuri Niemen kärjessä, toisella sivulla kahlattavaa riittää vaikka kuinka kauas.

– Siinä on kakskymmentäneljä metriä vettä. Laivat tuli ennen tästä hakemaan maitoa. Yksin ei saa mennä uimaan, vesi on neliasteista aina. Muistakaa, koulun entisen opettajan poika hukkui Niemeen.

Siru uskaltaa