Metsäretkiä

By Aura Koivisto

Eräretkiä viisaan luontotuntija Aura Koiviston seurassa!Aura Koivisto tuntee suomalaisen luonnon ja sen eläimet kuin taskunsa. Nyt hän vie lukijat retkelle suomalaisiin metsiin. Tunnelmallisissa erätarinoissa keitetään kahvia veden äärellä, tunnistetaan järven yli lentävät linnut ja nautitaan rauhallisista, yksinäisistä hetkistä. Talvella poltetaan nuotiota ja ihmetellään vähitellen lumen alta heräävää elämää. Koivisto kuvaa myös muutosta, jonka metsä on kokenut vuosikymmenien saatossa.Lähde lapsuutensa Korkeasaaren eläinpuistossa viettäneen Aura Koiviston seurassa metsäretkelle! Salot ovat täynnä kiehtovia salaisuuksia, jotka avautuvat tarkkaavaiselle hiljaisuudessa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728408599

Book preview

Metsäretkiä

Cover image: Midjourney

Copyright ©1992, 2023 Aura Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728408599

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Ilman päämäärää

Jokea alas

Tulva on noussut jokitörmän reunaan, niin että kanootti on helppo saada rannalta veteen. Sysään vain sen liikkeelle ja lähden virran vietäväksi – samaa matkaa ajopuiden, irtautuneiden oksankappaleiden ja rytöjen kanssa.

Vanhassa uomassa tulva on levinnyt metsään asti. Siellä on hiljaista, ei kuulu virtaavan veden kohinaa, ei solinaa, ja kanootilla pääsee äänettömästi. Liikutan hiljakseen melaani, ohjailen sillä kulkuani puiden välistä, työntelen sivummalle eteeni juuttuneet vettyneet tukit.

Oudon näköistä tämä; metsän puut seisovat joessa, harmaat suomurunkoiset kuuset, kummitusmaiset haavat, rantojen hoikat valkeat koivut – kaikki nousevat mustasta vedestä. Otan kiinni puun rungosta ja jään siihen hetkeksi paikoilleni, katselen ympärilläni olevia kuusia, miten niiden helmat laahaavat vettä. Ja miten kevyt tuulenviri rikkoo pinnan kuvajaiset: havujen vihreys on kuin mosaiikkia joessa.

Mieleeni tulevat mangrovemetsät, minkälaisia ne ovat, minkälaista olisi ajelehtia kanootilla jossakin Sumatran tai Borneon vesistöissä, tai Orinoco-joella? Niin eksoottiselta ja trooppiselta tämä tuntuu, pohjoisen maan huhtikuinen tulva.

Tulen taas joen pääuomalle, siellä veden virtaus tuntuu jo selvästi, kanootti lähtee sen mukana. En viitsi meloa, ohjailen vain sen verran etten tömähdä rantaan tai rytöihin, muuten annan kanootin kulkea omia aikojaan, matkata joen selässä. Ranta liukuu ohitseni tasaisesti, rauhallisesti; se tekee vähän uneliaan olon, tämä hidas ja tuudittava liike. Melkein voisin luullakin että nukun, että olen koko tämän ajan nukkunut, sillä maisema ympärilläni on kuin unesta – olevinaan tuttu ja silti jotenkin vieras, epätodellinen.

Se minua pitääkin hereillä, maisema ja sen salamyhkäinen tunnelma: joen musta vesi ja eteeni häviävät mutkat, veden äänet, kuiskaavat solinat, kaukana kohisevat pyörteet, metsän hämärä ja puiden hahmot. Tällaisen kuoleman valitsisin, että voisi maata kanootin pohjalla ja lipua jokea alas; rannoilla molemmin puolin kasvaisi sankka metsä. Ja jos joki joskus päättyisi, niin jollekin suurelle järvelle, missä ei ketään asuisi ja minäkin olisin viimeistään siellä kuollut.

Ehkä täällä ollessani minun alitajunnassani häivähtää muisto ugrilaisista esi-isistäni, ehkä kipinä heidän ammoisesta maailmastaan ja uskomuksistaan elää vielä minussakin; sillä eikö monilla vanhoilla kansoilla kuolemaan liittynyt juuri joki?

Mutta Tuonelan jokea useammin ajattelen erämaajokea. Erämaajokea jota ei enää ole, tai sitten se on muuten kaukainen ja saavuttamattomalta tuntuva. Siitä minulla on vain epämääräinen kuvitelma, jonka ovat loihtineet vanhat mustavalkoiset valokuvat, tutkimusmatkailijoiden ja kansantieteilijöiden kertomukset; mieleeni ovat jääneet Siperian suuren Obin sivujoki, Tym, ja vanhan Lapin Luiro. Vaikka se mitä Luirosta olen omin silmin nähnyt, oli jotain muuta, se oli Lokan tekoaltaasta lähtevä kanava, leveä ja suora.

Erämaajoesta minulla on vain tämä pätkä, lyhyt tuokio virran vietävänä, eikä alkumatkasta voi katsoa rannoille, siellä on pelkkää risukkoa ja hakkuuaukkoa.

Päivä painuu kevätillaksi, sen huomaa valosta, se muuttuu lämpimän kullanväriseksi. Myös tuoksut tuntuvat selvemmin – veden ja rannalta tulevan metsämaan tuoksut, niissä leyhähdys mudan ja sammaleen ja suopursun aromia. Tyynessä illassa kuuluu rastaan juttelu, punarinnan helisevä laskettelu, peipon säkeet, teerien soidin – äänissä on samaa keväistä kuulautta kuin siinä ilmassa joka ääniä kantaa.

Ja sitten, yhtäkkiä: voimakas läjähdys jostakin edestäpäin, ehkä joltakin sivu-uomalta. – Majava paukauttaa vettä hännällään, iskee leveällä melallaan. Ehkä se aistii minun tuloni, tänne kuulumattoman – varoittaa ihmisestä, joka kerran tappoi sen kaukaiset sukulaiset, hävitti sukupuuttoon.

Joen ja suon välissä on kapea sula vyöhyke, törmä, jossa kasvaa vanhoja juurevia aihkeja. Siihen laitan leirin, sidon kanottini kiinni ja pystytän telttani.

Puiden välistä näkyvä suo on avoin, sekin lainehtii tulvassa. Metsissä on vielä paksulti soseista lunta, siellä ei pääse kulkemaan; tähän aikaan kanootti tai vene ovat ainoat kulkuvälineet millä liikkua.

Sinertyvässä yössä sytytän pienen nuotion melkein vesirajaan, keitän kahvia; istun ja kuuntelen ääniä, suolta hanhien huutoja: ka-ga, ka-ga-ga.

On jo myöhä, kun menen nukkumaan, telttaani kuuluu veden levoton loiske ja pimeästä riekkojen nauru.

Takaisin tullessani tulva on alkanut laskea: sekin kannas, jonka ylitse vesi vuolaana virtasi, on taas näkyvissä. Muutamassa vuodessa vesi puhkaisee siitä uuden väylän, oikaisee mutkan, ja joessa on taas yksi sivu-uoma lisää.

Nyt on koko ajan melottava, mentävä vastavirtaan. Puolivälissä matkaa pidän tauon, poikkean rantaan juomaan kahvit ja syömään eväitä. Tähän metsä päättyy, tästä alkavat hakatut rannat. Istun ja katselen viimeisiä vanhoja mäntyjä ja suippolatvaisia kuusia, ja ajattelen menneitä keväitä täällä, minkälaisia ne ovat olleet, mitä niihin on kuulunut. Hiekkasärkällä koivun latvuksissa parveilevat turilaat, kankaalla auringossa kellottavat kyyt, keskipäivän lepotauot jokitörmällä, heleä vihreys ja loputon valo.

Ja ajattelen että seuraavan kerran kun tulen tänne, joen tummassa vedessä on keltaisia koivunlehtiä joita virta kuljettaa; silloin on syksy. Näen rannoilla verenpunaiset juolukanvarvut, ja hiekkasärkällä karhun jäljet.

Viime syksynä istuin pimenevässä yössä polun yli kaatuneen puun rungolla. Metsä ympärilläni oli muuten äänetön, mutta sadepisarat putoilivat puiden oksilta notkossa oleviin lampareisiin, ja tuo pisaroiden soitto kaikui kirkkaana, monin eri sävelin; milloin hentona ja milloin voimakkaana, korkeana ja syvänä, kaukana ja läheltä… Istuin ja kuuntelin sitä pitkään, melkein hengittämättä, ja kun lähdin pimeässä polkua haparoiden jatkamaan matkaani, minusta tuntui, että metsällä oli joku sisin, ydin minne ihminen harvoin jos koskaan pääsee. Siinä se oli ollut, minun aistittavissani, ei kuitenkaan käsitettävissäni.

Vedän kanootin rantaan ja nostelen tavarat pois. Tämä oli vain lyhyt huhtikuinen tulvaretki, eihän itse tulvankaan aika ole pitkä, vain joitakin päiviä. Ja toisina keväinä sitä ei oikeastaan tulekaan.

Ehkä minä saatan kerran elämässäni tehdä pitkän kanoottiretken, jonkin toisen maan tai mantereen joelle, missä joki on kymmenien ja satojenkin kilometrien pituinen; ehkä vielä joskus näen todellisen erämaajoen. Mutta tänne voin tulla aina uudestaan, palata tälle pienelle vaatimattomalle koti-Tymilleni.

Metsän aikaa

1.

Huhtikuu: suo on täynnä tummia laikkuja, lammen jäät ovat mustanpuhuvat. Enää muutama päivä ja suo leviää järveksi, lainehtivaksi veden välkkeeksi, ja korpipurot tulvivat kohisevina virtoina.

Tulimme toista viikkoa sitten, ja silloin oli vielä täysi talvi, teräshanget vaikka jalan kulkea. Tänne suon kupeelle hiihtelimme, täyteen lastattu pulkka valjaissa ja rinkat selässä. Metsän suojista löytyi leiri, lapioimme pienen alan paljaaksi ja siihen lumen keskelle kuoppaan Tuomo pystytti laavun; aloimme odottaa kevättä.

Ensin oli päiviä kun taivas mätti räntää, sitten tuli vettä. Kevättuuli piti myräkän, yhdessä yössä puhdisti metsän taas vihreäksi – lumipaakut tömähtivät puiden oksilta ja kuivat neulaset karisivat hangelle. Maisemasta lähti talvinen raskaus ja jähmeys, tykkylumen paino; ilmakin tuntui kevyeltä, kuulaalta hengittää. Ja aurinko alkoi porottaa täydellä voimallaan, pehmittää lumimassoja vetiseksi sohjoksi.

Nyt ei suksillakaan pääse minnekään, edes yöksi ei pakasta niin että hanki kantaisi. Leirin tuntumassa olemme viettäneet monta päivää, upottavien kinosten keskellä, me emme juuri pääse liikkumaan, mutta ympärillä kuohuu koko metsän kevät – palokärjen rummutusta, kurkien, joutsenten ja hanhien huutoja, lokkien kailotusta, haukkojen siluetteja, ilmassa lounaistuulen leppeä henkäys, suon yllä keskipäivän lämpöväreily.

Lekottelen makuualustalla suon etelärinteellä, on lämmin. Puiden ympärille leviävät paljaat kehät, puolukanvarpuja pistää esiin, ja muurahaispesässä käy kuhina. Muuttolintuja tulee koko ajan, kuuluu västäräkkien ja niittykirvisten sirahduksia, peippo tapailee laulunsäettä.

Kun avaan silmäni, näen ensimmäiseksi turkoosinsinisen taivaan ja sitä kohti kurkottuvat vihreät kuuset, mäntyjen punaisen kaarnan. Tuntuu savun tuoksua, Tuomo on sytyttänyt tulet, ryhtynyt kahvin keittoon. Kohottaudun ja näen hänet rinteellä, vähän alempana, kumartuneena pilkkomaan tervasta. Katselen häntä pitkään, kevätauringon ja noen patinoimia kasvoja, rauhallisia liikkeitä, tottuneita kirveen iskuja; hän laittaa pannun kepin nokkaan, vilkaisee sitten tännepäin, mitä minä teen, näkee että katselen häntä, hymyilee, mitäs siellä kyttäät, täällä olisi kohta kahvia. Suon takaa kuuluu kurkien toitotus, niillä on päivätanssit.

Illalla tulevat kulorastaat. Istumme rinteellä yhä, katselemme suolle. Vastarantaa reunustavat kelot, niiden oksat näkyvät hopeisena vyyhtenä metsää vasten, suolla on kolme lamparetta ja metsäsaareke.

Kelojen latvuksista soljuu rastaiden kirkas laulu, huhtikuun ääni – mitä olisi kevät ilman rastaita; ja kevät ilman teerien pulinaa.

Me istumme ja kuuntelemme, jotain juttelemme. Ilta viilenee äkkiä, huokuu kylmää, sekoittuu päivän lämpimiin tulvahduksiin, ja kaikkialla tuntuu voimakas kevään tuoksu.

Hanget vajoavat melkein silmissä, latumme jää siihen koholle.

Ja tupasvilla kukkii, Tuomo löysi monta sulanutta mätästä.

Sateen ripinää, pehmeätä lämmintä tihkusadetta, hämärtyvä ilta, ja punarinta laulaa kuusikossa. Myöhemmin, kun jo pimeässä istumme nuotiolla, kuuluu suolta lumen rahinaa, raskasta kulkua upottavassa hangessa. Kolme hirveä tuijottaa meitä puiden välistä, lyhyen hetken katsomme toisiamme; ne ihmettelevät outoa valoa, tulenliekkiä metsässä, säikähtävät, pyörtävät juoksuaskelin pois.

Toukokuu, ja lumet ovat lähteneet, vain pieniä kovia kinoksia hämärissä kuusikoissa, viileissä notkopaikoissa.

Kuikkapari