Vauhko jumalolento – Kertomus vedestä

By Ismo Karhu

Ihminen – tai juuri mikään elävä – ei selviäisi ilman vettä. Silti ajattelemme vettä hyvin vähän. Kokemuksemme vedestä rajoittuvat kodin vesipisteelle, sateeseen ja järvessä uimiseen. Suurin osa ihmisen ja veden välisestä vuorovaikutuksesta jää huomaamatta.Ismo Karhun Vauhko jumalolento – Kertomus vedestä keskittyy ihmisen ja veden kiehtovaan suhteeseen. Kirjassa matkustetaan Vienan vedenjakajalta kohti länttä ja merta. Samalla Karhu tekee kiinnostavia havaintoja veden ja ihmisen kanssakäymisestä. Näkökulma laajenee paikallisesta kansalliseksi ja edelleen globaaliksi. Karhu analysoi vettä monin silmin: tekniikan, ympäristövaikutusten, talouden, taiteiden ja teologian kautta. Samalla haetaan vastausta veden perimmäiseen olemukseen.Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 11, 2022
• ISBN: 9788728434338

Book preview

Ismo Karhu

Vauhko jumalolento

Kertomus vedestä

SAGA Egmont

Vauhko jumalolento – Kertomus vedestä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022, 2022 Ismo Karhu and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728434338

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sinussa ei ole makua, väriä eikä tuoksua, sinua ei voi määritellä.

Antoine de Saint-Exupéry (suom. Eino Ismala)

Saatteeksi

Tämä kirja on tutustumismatka veteen. Kaikki tuntevat sen mutta vain vähän todellisesta roolistaan ihmiskunnalle. Kokemuksemme vedestä rajoittuvat kodin vesipisteisiin, sadepäiviin ja lomiin vesien äärellä. Joskus voimme haistaa homeen tuoksahduksen vesivahinkotalossa, nähdä kasteveden kastetilaisuudessa ja huomata troolarin kalasatamassa. Silti suuri osa ihmisen ja veden välisestä vuorovaikutuksesta jää huomaamatta. Lisäksi kaikki käsityksemme vedestä eivät ole todistettua faktaa: varvulla kaivonpaikkaa katsovien ja Skepsis ry:n välinen juopa näyttää ikuiselta.

Kautta historian ovat jotkut miettineet vettä muita enemmän, lisänneet ymmärrystä siitä ja vieneet ihmisyhteisön kehitystä eteenpäin: Kivikautinen liistekatiskan rakentaja Suomussalmen vesillä joutui ajattelemaan tarkkaan pyydyksensä rakennetta ja sijoittamista. Renessanssin yleisnero Leonardo da Vincin suurin kiinnostuksen aihe oli vesi, se näkyy jopa Mona Lisassa. Veneitä ja laivoja on läpi historian mietitty paljon, mutta vasta nykytehoisia tietokoneita käyttävä korealainen laivasuunnitteluinsinööri pystyy suunnittelemaan 400-metriselle rahtialukselle optimaalisen rungon muodon, ja banaanikilo marketin hyllyllä halpenee muutamalla sentillä.

Tässä kertomuksellisessa tietokirjassa matkataan paikassa ja ajassa Vienan vedenjakajalta länteen suuntaavia vesireittejä merelle, samalla tehdään havaintoja veden ja ihmisen kanssakäymisestä. Matkan edetessä näkökulma laajenee paikallisesta kansalliseksi ja meren äärellä globaaliksi. Suhdettamme veteen katsellaan monin silmin: luonnontieteiden, tekniikan, ympäristövaikutusten, talouden, politiikan, historian, taiteiden ja teologian kautta. Samalla haetaan vastausta veden perimmäiseen olemukseen. Veden hyvin sosiaalisia ja elämänmyönteisiä luonteenpiirteitä vasten tulee esille jotain myös meistä ihmisistä.

Kirjan nimi on Antoine de Saint-Exupéryn luonnehdinta (Eino Ismalan suomennoksena) vedestä äärimmäisen kokemuksen jälkeen. Tuohon luonnehdintaan voi yhtyä monella tapaa, vaikka veden kaikkia salaisuuksia pystytään tuskin koskaan avaamaan.

Suhteemme veteen on läpi historian muuttunut tekniikan kehityksen myötä. Vedet ovat alistuneet tähän. Nyt edessä on päinvastaista. Jokaisen on syytä huolestua, mutta ymmärrys veden luonteesta ja käytöksestä helpottaa.

VIENAN VEDENJAKAJALLA

Tuon takaa ne virtaavat Vienanmereen.

Metsän hämärä siluetti näkyy vastarannalla. Välissä oleva järvi laskee Perämereen, metsän takaiset vedet Vienanmereen.

Näköalapaikkani Vanhan Korpivaaran rinteellä on hyvä. Järvi ja vastaranta erottuvat pitkälle. Idästä nouseva aurinko alkaa värittää puiden latvoja vastarannalla punakeltaisiksi. Hetken päästä myös järven pinta saa valoa ja alkaa kimmeltää hopeaa. Näkymätön muuttuu näkyväksi.

Olisi kiinnostavaa mennä kohti nousevan auringon värittämää metsää. Se takana on toinen järvi, jonka rannalla on pieni kylä. Siellä ei asu enää ketään. Haluaisin käydä tuossa pienessä autiokylässä, koska siinä on aikoinaan asunut Karhu-nimisiä, mahdollisesti sukuani. Se ei ole mahdollista, sillä vastarannalla on valtakunnan raja, idän ja lännen raja. Vedet kääntyvät tästä eri suuntiin, niin myös moni muu asia.

Aikoinaan rajan yli käytiin kauppaa ja kuljettiin ilman viisumeita tai muita lupalappuja. Vielä vähemmän raja häiritsi kulkuja 1800-luvulla. Silloin se oli vain ruhtinaskunnan raja, ja kahden puolen hallitsi sama tsaari. — On myös ollut aikoja, jolloin vedenjakaja on ylitetty vihan voimalla: oli vanha viha, oli pitkä viha, myös isoviha ja ties kuinka paljon pienempiä vihoja.

Aurinko kohoaa puiden latvusten ylle. Maisema kirkastuu. Hyvin hiljaista. Kuulen vain järripeipon yksinäisen järrityksen. Syrjäseutua, Euroopan äärilaitaa; kehityksen ja sivilisaation ulkokehää, moni sanoo. Ovat oikeassa, mutta on syrjäisyydestä ollut hyötynsä: tuossa metsäselänteen takaisessa pienessä vienalaiskylässä Arhippa Perttunen lauloi Elias Lönnrotille kolmen päivän aikana kolmanneksen koko Kalevalasta. Vuosi oli 1834 ja Arhippa 80-vuotias. Ne olivat viime hetket: parikymmentä vuotta myöhemmin viimeinen todellinen runontaitajapolvi olisi jo ollut Tuonelassa, ja Kalevala olisi jäänyt kirjoittamatta paperille, ilta-auringon unohtamaksi.

Ei tiedetä, minne Kalevalan tapahtumat ja paikat alun perin sijoittuivat. Täällä idän ja lännen syrjäisellä vedenjakajalla säilyi kuitenkin pisimpään ihmisiä, joilla oli aikaa ja halua laulaa ulkomuistista vanhoja runoja. Muualla aika runonlaulantaan loppui aikaisemmin.

Arhippa kertoi Lönnrotille, kuinka hänen isänsä, vielä pystyvämpi runonlaulaja, lauloi pitkinä nuotanvetoiltoina iltanuotiolla. Voin kuvitella Vienan hiljaisia kesäöitä. Pidettiin taukoa kalastuksessa, poltettiin piippua ja laulettiin runoja. Sitäkin rauhallisempaa oli talvella. Täällä ei tehty tuohon aikaan kaupallisia metsätöitä, jotka olisivat vieneet voimat. Tervaksen valaisemassa pirtissä, pakkasen paukkuessa nurkissa laulettiin runoja omaksi ja muiden iloksi. Jos tänään käyttäisimme yhtä paljon aikaa runonlaulantaan, joku meistä ehkä pystyisi samaan kuin Arhippa. Emme voi edes yrittää, sillä meillä ei ole tarpeeksi aikaa sellaiseen.

Mistä tuli Elias Lönnrotin into Kalevalan kokoamiseen? On vaikea uskoa, että hän olisi jo keruumatkoillaan nähnyt kansalliseepoksen synnyn. Olipa Lönnrotin perimmäinen syy mikä tahansa, motivaatiota häneltä löytyi. Vienassa on tänään Euroopan huonoimmat kulkuyhteydet, tuohon aikaan vielä huonommat. Matkat Kajaanista Vienaan olivat vaivalloisia, kuukausien reissuja. Nahkasaappaita joutui epäilemättä rasvaamaan moneen kertaan, jotta ne olisivat pitäneet vienalaisen rämeveden.

En ole lähdössä itään enkä aio koota runoja. Haluan vain ymmärtää vesiä ja kanssakäymistämme niiden kanssa. Tämä on Suomen kapein kohta. Vedet virtaavat itärajalta Perämereen kolmena jokena: Oulu-, Kiiminki- ja Iijokena. Niiden kanssa menen merelle saakka.

Tämän päivän aion kulkea vedenjakajan maastossa. Rajavyöhykkeelle ei ole sallittua mennä, mutta onneksi sen lähelle sijoittuu retkeilyreitti, nimeltään Itärajan retkeilyreitti. Se on tämän vaaran eteläpuolella vain parin kilometrin päässä.

Nousen maakelolta, vilkaisen vielä Latvajärven suuntaan harmissani siitä, etten pääse sinne. Venäjän vallan aikaan liikuttiin Vienan ja Oulun väliä edestakaisin. Liikkumisen edellytyksiä yritettiin jopa parantaa. Maaherrat perkuuttivat vesireitin koskia kulkukelpoisemmiksi ja virittelivät tieyhteyksiä. Resurssit jouduttiin kuitenkin keskittämään Kajaanin ja Oulun välille, ja siihen rakennettiin rautatie. Erämaiset alueet siitä itään eivät olleet keisarikunnalle niin tärkeitä. Neuvostoliiton synnyttyä ja valtakuntien jakauduttua yhteydet vedenjakajan yli katkesivat — haluttiin katkaista – ja olivat olemattomat Kostamuksen rakentamiseen saakka. Kostamus-projektin aikana tuhannet kainuulaiset kulkivat töissä Vienassa. (45.)

Neuvostovaltion hajottua ja uuden Venäjän synnyttyä 1990-luvulla yhteyksiä Vienaan alettiin jälleen viritellä. Euroopan unioni tuki ulkorajansa ylittäviä yhteistyöhankkeita. Latvajärvi sai yhteistyöprojektina jopa sähkölinjan Suomen puolelta, Raatteesta. Kylässä asui sen jälkeen vähän aikaa yksi pienviljelijä, fermeri. Latvajärven elämän hiillokseen puhaltaminen ei kuitenkaan riittänyt: ainoa fermeri tunsi olonsa yksinäiseksi ja häipyi. Kylä autioitui jälleen. Myös yhteistyö Venäjän kanssa on sen jälkeen kylmennyt ja yhteistyöhankkeista on siirrytty pakotteisiin. Itäinen vedenjakaja on jälleen arvomaailmojen jakaja. (45.)

Kävelen tiesillan ylitse ja kohtaan tien poikki menevän retkeilyreitin. Valitsen suunnan luoteeseen, sillä autoni odottaa Raatteen kylässä. Polku seuraa järven rantaan sijoittuvaa kapeaa harjua. Saavun pienen vedenottamon viereen. Siitä saadaan vesi lähellä sijaitseviin Hyryn ja Malahvian kyliin. Ottamo sijaitsee vanhassa sorakuopassa. Vastaavia ratkaisuja näkee usein: Sorakuopat on kaivettu karkeaan lajittuneeseen maahan. Sellaisessa maassa pohjavesi liikkuu hyvin ja on hyvälaatuista, joten sorakuopat ovat myös vedenottamoille hyviä paikkoja. Reunaehtona on kuitenkin se, ettei sorakuoppaan ole päässyt pohjavettä pilaavia aineita. Valitettavan usein vanhoihin maa-aineskuoppiin on kiikutettu autonromuja ja vanhoja kodinkoneita. Onneksi tuo kulttuuri on hiipunut jätelajittelun ja kierrätyksen kehityttyä.

Saavun järven rantaan. Yllätyksekseni harju ja sillä oleva reitti jatkuvat aivan suoraan järven ylitse, upea paikka. Harju osoittautuu Punkaharjun miniversioksi. Polun varrella näkyy vanhoja peurojen pyyntikuoppia. Peurat ovat käyttäneet tätä samaa reittiä silloin kun niitä täällä vaelsi. Kapea kannas on ollut otollinen paikka pyyntikuopille.

Katselen harjun molemmin puolin näkyvää vettä. Harju on eräänlainen vedenjakaja, tosin vain maisemallisesti: Todellisuudessa järven vesi voi liikkua vilkkaasti lajittuneista maista koostuvan harjun läpi. Oikeilta vedenjakajilta vesi lähtee painovoiman ohjaamana eri suuntiin.

Järviselän jälkeen jatkan edelleen harjua ja reittiä pitkin. Kilometrin kuluttua edessä on jälleen järven rantaa. Harju jatkaisi tämänkin järven poikki, mutta retkeilyreitin kulkijat ohjataan kääntymään sivuun. Ehkä syynä on se, että rajavyöhykkeen ulkoraja kulkee järven ylittävää harjua. — Tottelisinko opastusta? Päätän totella ja käännyn osoitetulle reitille.

Reitti on jo edennyt pitkälle, ensiksi soisempia kohtia, sitten vanhojen metsien sisällä. Patikointi on nostanut hien. Ilokseni saavun pienen metsälammen rantaan. Löydän nuotiopohjan, jossa on sopiva istuin. Hyvä taukopaikka.

Vankka metsä ympäröi lampea. Erämetsä tuoksuu omalla tavallaan. Se tulee lahoavista puista ja sammalpeitteestä. Karttaliittymä paljastaa, että paikka sijaitsee keskellä Natura-aluetta. Ilmankos metsät ovat tällaisia. Natura-alueen yleiskuvauksen alussa lukee: Malahvia on vedenjakajaseutua; soiden, pienvesien ja boreaalisten luonnonmetsien mosaiikkia. Kymmenet luonnontilaiset puronvarret ja lammet tekevät Malahviasta laajan ja tärkeän pienvesikohteen. Yleiskuvauksen mukaan valtapuusto on 140—160-vuotiasta ja vanhojen metsien lahottajasienilajiston osalta alue edustaa Suomen huippua. Myös kololintujen määrä on suuri.

Niinpä, tämä tosiaan on vedenjakajaseutua. Nämä syrjäiset metsät syntyivät samoihin aikoihin, kun Arhippa lauloi tuolla lähellä runoja Lönnrotille. Vedenjakajilla on paljon merkitystä meille ihmisille. Lähes koko jääkauden jälkeisenä aikana pitkät matkat liikuttiin veneillä. Vedenjakajat olivat silloin este. Tämä itäinen vedenjakaja ei ollut toivottoman paha: useissa kohdissa kulkukelpoiset vedet ovat molemmilta puolilta lähellä toisiaan, ja veneet saattoi vetää kannasten ylitse. Mutta kun välimatkaa oli kymmeniä kilometrejä tai välissä korkeita kohtia, veneet jäivät vetämättä ja yhteydenpito niukaksi.

Kaikkialla vedenjakajat tuottavat luonnollisia heimojen ja kansojen rajoja. Mutta harvat ovat näin hyviä: väitetään, että juuri tämä raja olisi Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti paikoillaan pysynyt maaraja. Melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon rajan yli käytyjen kahakoiden määrän. Vedenjakajien lisäksi muutkin vesiin perustuvat rajat, joet, järvet ja meret, ovat parempia kansojen rajoja kuin ihmisen päättämät viivat, joiden kohdalla käydään enemmän sotia.

Saavun Raatteentielle vartiomuseon lähelle. Raate on pieni kylä, vain kourallinen taloja tämän mäen ja viereisen Raatevaaran päällä. Tuskin monessakaan niistä asutaan enää. Vähäväkisyydestä huolimatta Raatteen kylä tunnetaan sotahistoriassa.

Kylän nimi on epätavallinen. Sana raate tarkoittaa samannimistä yleistä kosteikkokasvia, jota esiintyy joka toisella suolla. Kartalta näkyy, että mäen alle sijoittuu järvi, josta valtakunnan raja kulkee. Järven nimi on Raatejärvi. Se lienee nimetty ensiksi. Myöhemmin lähivaara on nimetty järven mukaan Raatevaaraksi. Kun paikkoja on aikoinaan nimetty, vedet ovat olleet tärkeämpiä kuin maan muodot, ja ne on nimetty ensimmäisinä. Maapaikat ovat saaneet nimensä viereisiltä vesiltä.

Raatteen vartiomuseon sisälle astuessa huomaa, että asema on säilytetty vanhassa asussaan, samassa kuin neuvostoliittolaisten hyökätessä pakkasaamuna marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Kuvittelen syrjäisen vartioaseman parinkymmenen miehen aamuhämmennystä, kun tietä marssii 5 000 neuvostoliittolaista sotilasta tankkeineen ja tykistöineen. On hankala tavoittaa oikeaa tunnetta, kun ei itse ollut paikalla. Epäilemättä aamuherätys oli karmea niille, jotka sen joutuivat kokemaan.

KIANNAN LAAKSON TUHANNET JÄRVET JA VUODET

Pitkä Kiantajärvi kokoaa vesiä sekä idän vedenjakajalta että lännen vaarajaksolta. Sen vesikorkeutta säännöstellään välillä 196—200 metriä. Suomussalmen kirkonkylä ja Ämmänsaaren taajama ovat asettuneet järven eteläpäähän. Ämmänsaaren ydinalue sijoittuu Kiantajärvestä lähtevän Emäjoen suulle ja on nimensä mukaisesti saaressa. Ennen Emäjoen rakentamista saarta ympäröivät jyrkät, venelaskukelvottomat kosket. Nykyliikenteelle Ämmänsaari on muutaman kilometrin päähän, vesien taakse sijoittuvaa vanhaa kirkonkylää parempi paikka. Vanha kirkonkylä näyttää unohdetulta, sillä sen raittia reunustavat lopettaneet liikkeet.

Käyn Kiantajärven molemmilla rannoilla. Käyn myös raskaasti säännöstellyllä Vuokkijärvellä, jonka turvelauttoja on upotettu äskettäin. Yllättävintä on se, miten paljon Kiannan laaksossa asuttiin jo tuhansia vuosia sitten. Kartalla näkyy kymmeniä kivikauden asuinpaikkoja ja pyyntikuoppia.

Miksi Kiannan laakson kivikautinen elämä oli niin vilkasta? Vesien runsaus lienee tärkeimpiä syitä. Suomussalmen kunnassa on 3 500 järveä, monet niistä sokkeloisia, joten rantoja on valtava määrä. Esivanha asuminen hakeutui niiden äärelle. Kivikauden ihminen tuskin ajatteli vesimaisemia. Hän halusi hyvien kalavesien lähelle, kalarikkaille vesille, joissa pyynti oli helppoa. Parhaita olivat matalat vedet kapeikkoineen ja lahtineen. Niihin oli helppo rakennella kiinteitä pyydyksiä, ja niissä saattoi hätistellä kaloja haluttuun suuntaan. — Vesirunsauden lisänä olivat peurat. Järvien väliset maat ovat kankaita ja soita. Niillä eli peuroja, jotka olivat liharuoan lähde. Lukuisat pyyntikuopat todistavat vilkkaasta peuranpyynnistä ja peura-sana esiintyy monissa paikannimissä.

Pyyntikuoppien lisäksi Kiannan laaksosta löytyy vielä enemmän uudempia kuoppia, tervahautoja. Kiannan laakson tervahaudat ovat 1800-luvulta. Vuosisadan lopulla tervanpoltto oli kunnan pääelinkeino, kunnes se hiipui 1900-luvun alussa. Luultavasti Kiannan suhteellinen vauraus oli suurimmillaan tervatalouden aikaan: Vesireitti tarjosi hyvän kuljetusmahdollisuuden Ouluun. Runsaat hiekkaiset kankaat vesireitin ja sivuhaarojen varrella kasvattivat mäntyjä ja niihin oli helppo tehdä tervahautoja. Siinä kilpailuedut. Lisänä se, että Saksan ja eteläisen Suomen mäntyvarat oli jo käytetty loppuun.

Kunnan sivuilta paljastuu, että Kiannan laakson erikoisin muinaislöytö on Kukkosaaren kuparitaltta, Suomen ainoa kivikautinen kuparityökalu. Kukkosaari sijaitsee vain kahden kilometrin päässä Ämmänsaaren venesatamasta. Päätän tehdä kajakkimatkan.

Onneksi ei tuule vastaan. Melonta Kukkosaaren viereen kestää vain vartin. Saari on pohjois-eteläsuuntainen, kapea ja matala. Pohjoispää nousee pari metriä veden ylle tässä säännöstelykorkeudessa. Eteläosa jää aivan matalaksi, eikä siinä kasva kunnon puita, vain pari koivunkäkkyrää. Rannat ovat hiekkasoraisia, säännöstelyn syövyttämiä. Kukkosaari lienee ollut ennen säännöstelyä harjusaari. Nyt se tuntuu luodolta.

Parkkeeraan kajakin matalaan välikohtaan, joka lepää lähes vedenpinnan tasassa. Kävelen korkeampaan pohjoisosaan. Keskellä sitä on pieni tasanne, jota ympäröi luonnonkivireunus. Löydän selityksen: kyseessä ei ole kivikautinen asuinpaikka vaan Aina Calamniuksen, Ilmari Kiannon sisaren sota-aikainen perunapelto.

Kahlailen puuttomaan eteläosaan. Se on kurjassa kunnossa. Säännöstelyvedet ovat huuhtoneet sen pinnan omituiseksi. Keskellä kasvaa järvikortetta taajana kasvustona. Tuo ikivanha kasvilaji asettuu mielellään karuun maahan, jossa vesi on lähellä.

Puuttomalta luodolta näkee joka suuntaan: Pohjoisessa on Kiantajärven pitkän pohjoishaaran alku, koillisessa Suomussalmen vanha kirkonkylä, kaakossa Haukiperän haara, etelässä vanha kirkkosaari, lounaassa Emäjokisuu ja koko Suomussalmen taajama, lännessä järven länsihaaran alku, joka taaempana haarautuu Pesiölahdeksi, Kylmälahdeksi ja Oraviseläksi. Teräväniemen takana on Nieuttussaari, Ilmari Kiannon hautapaikka.

Tajuan Kiannan vesien ja rantojen monipuolisuuden. Kukkosaari sijoittuu keskelle kaikkea tätä. Ei todellakaan ole mikään ihme, että kivikautiset viihtyivät täällä. Ilmanko maan ainoa kivikautinen metalliesinelöytö on juuri täältä. Kiannan vedet ovat myös olleet vanhan veneliikenteen aikaan liikenteellinen solmukohta. Täältä saattoi siirtyä näppärästi kaikkiin veden pääsuuntiin: Iijoen vesistöön Hossan kautta, Vienan puolelle monesta kohdasta ja Ouluun vesimatka oli pelkkää myötämäkeä.

Venesatamaan viereinen Jalonniemitalo on kaikesta päätellen kunnan ylpeys. Uudehko ja näyttävää arkkitehtuuria, lisäksi paraatipaikalla Kiantajärven rannalla.

Saman katon alle on asetettu monenlaista kuntaan liittyvää. Perehdyn ensimmäiseksi Suomussalmen esihistorian esittelyyn. Suuri kuva Hossan kalliomaalauksesta on näyttävä. Maalaus on veteen putoavassa pystykalliossa; siis se on jäältä tai veneestä maalattu. Arvioidaan että Hossan kuvat on maalattu neljätuhatta vuotta sitten.

Maalaus luokittuu jonnekin näköistaiteen ja abstraktin välille. Siinä kuvataan yksinkertaisia ihmis- ja eläinhahmoja, hirviä, karhu ja jotain liskomaisia otuksia, ehkä kalanruotojakin. Pari kolmiopäistä hahmoa muistuttavat huijari-ufotutkija Dänikenin avaruusolioita. Arkeologit pitävät niitä shamaaneina. On erilaisia mielipiteitä siitä, ovatko tällaiset kalliomaalaukset taidetta vai ei. Kallistun taiteen puolelle. Vaikka piirrokset ovat kömpelöitä, niissä kuvatut asiat ovat olleet kivikautisille tärkeitä. Tuo tärkeyden tunne välittyy myös tähän päivään. Kun tunteet välittyvät, voidaan puhua taiteesta.

Rakennuksessa on eko-kosmetologin liike. Suomussalmi julistautui 1980-luvun alussa Suomen ensimmäiseksi ekokunnaksi. Idean isä oli kunnansihteeri Kauko Heikurainen. Siitä on kulunut aikaa, ja nyt ovat monet kunnat kallellaan ekologisuuteen ja ilmastoystävällisyyteen. Suomussalmi oli kuitenkin tuon kehityksen etunenässä. — En ole koskaan käynyt kosmetologilla, mutta nyt päätän käydä ekokunta-historian muistoksi.

Vastaanotto tuntuu miellyttävältä ja ikkunasta näkee hyvin Kiantajärvelle. Tarjolla on monenlaisia ekokosmetiikan palveluja. Kallistun klassiseen hierontaan, sillä se sopii melontaretken päälle. Hierontapöydällä maatessa on joutilasta aikaa ja ajatus liikkuu vapaasti. Tajuan, että Ilmari Kianto oli ensimmäinen ekokuntalainen: hän nimenomaan peräänkuulutti luonnonmukaista elämäntapaa ja harjoitti sitä itse. Mietin myös Kiannan laakson varhaisten asukkaiden elämää. Kuinka vaivalloista se oli, oliko heillä onnenhetkiä? Hyviä hetkiä epäilemättä koettiin silloin kun saalista tuli runsaasti. Eivät he voineet verrata elämäänsä tähän hetkeen ja hyvin vähän muihin oman aikansa ihmisiin. Heillä oli vain oma suppea heimoyhteisönsä ja ympärillä suuri luonto, joka antoi kaiken elämisen edellytyksen.

Jalonniemi-talon pöydällä on esite Ämmänsaaresta. Kosken rantaan perustettu Ämmän ruukki vauhditti taajaman alkukehitystä. Ruukki syntyi sen jälkeen, kun kuvernööri antoi vuonna 1841 Hyrynsalmen kirkkoherra Wegeliukselle luvan perustaa Emäjoen suulle rautatehtaan. Tehdas sai oikeuden kosken itäisen haaran molempiin rantoihin.

Suomen ensimmäinen naisrunoilija Iisa Asp vietti pääosan lyhyestä elämästään ruukeissa: täällä Ämmässä, Oulujoen Niskakosken ruukissa ja Kurimossa Kiiminkijoella. Hänen isänsä toimi ruukkien kirjanpitäjänä. Ämmän ruukin alueella asui hetken myös kirjailija Timo K. Mukka: hän suoritti varusmiespalveluksensa täällä. Ehkä myös Mukka sai virikkeitä Emäjoen vesistä, ainakin hän kuvannut aluetta teoksessaan Täältä jostakin.

Armeija asettui ruukin entiselle alueelle lujasti sodan aikana. Kenraali Siilasvuon asuinpaikka oli kosken rannalla, ja pioneeripataljoona rakensi ruukin laitosten paikalle vesivoimalaitoksen. Armeija siis aloitti Oulujoen vesistön voimalaitosrakentamisen jo ennen elinkeinoelämää. Se myi voimalaitoksen vuonna 1955 Imatran voimalle: vesivoiman tuotanto ei tainnut ollut puolustusvoimien ydintoimintoja.

Ainoa muistikuvani hänestä on Linnan itsenäisyyspäivän vastaanotot mustavalkoisessa telkkarissa: tervehtiminen Kekkosen kanssa, yllä tumma kaapumainen puku ja rinnalla roikkuva karhunhammas. Hän oli itse korpikirjailija Iki-Kianto. Jonosta huolimatta hän ja Kekkonen puhuivat aina pitkään. Se oli merkki ystävyydestä tai Kekkosen halusta tuoda esille Kainuu-sidettä. Molemmat olivat erikoisia miehiä, ja heitä yhdistivät juuret näille vesille.

Kävelen Turjanlinnan pihapiirissä. Vähän on jäljellä, pari pientä rakennusta. Rinne avautuu hyvin Kiantajärvelle. Ymmärrän että Kianto piti paikasta. Harmi, että rakennus paloi. Paloi peräti kahteen kertaan: ensin talvisodan liekeissä perääntyvien suomalaisten sytyttämänä, toisen kerran muurausvirheen vuoksi. Viereisessä Kiantajärvessä olisi kyllä riittänyt vettä sammuttamiseen, mutta palokunta ei joutunut paikalle vesimatkan ylitse.

Katselen näkyykö ympärillä kiviä. Yritän kuvitella mistä Svanten reki oli kulkenut: tätini puoliso Svante muisteli kerran, miten reen jalakset olivat kipinöineet Turjanlinnan pihakivissä suomalaisten sotilaiden vetäytyessä pihan poikki talvisotayönä. Ne Svanten rekeä raapineet kivet voivat nyt olla veden alla, sillä säännöstely peittää osan Turjanlinnan alkuperäisestä rannasta.

Ämmänsaari näkyy suoraan etelässä Kiantajärven toisella puolella. Järvenselkä ei vaikuta leveältä: laajimmat selät eivät avaudu Turjanlinnaan, eikä pitkulaisessa järvessä edes ole sellaisia selkiä kuin Oulujärvessä. Silti Kiantajärvi on iso järvi, Kainuun suurimpia. Siellä on kuljettu aikoinaan höyrylaivalla. Kuljetaan tänäänkin mutta vain matkailun merkeissä.

On helppo ymmärtää, että Kiannolle kehittyi läheinen suhde Kiantajärveen. Nuorena hän kulki isänsä kirkkoherra August Calamniuksen kalamajassa Niettusaaressa, seurasi suurjärven käytöstä ja Kainuun maakuntalaulu sai sanat jylhien järvien loiskintaa. Kianto halusi tulla haudatuksi isänsä kalamajasaareen. Hänen suhteensa Kiantajärveen ilmenee siitä, miten hän kuvaili tulevaa hautapaikkaansa sanoilla