Tammukkapuro

By Ismo Karhu

Kun Ismo Karhu lähti nuoruudessaan onkimaan purotaimenia eli tammukoita, iloa ei kestänyt pitkään. Sade muutti puron hetkessä likaiseksi eikä kala käynyt enää syöttiin. Likaiselle värille oli syynsä: ojitus. Sade syöksi hienojakoista maata ojituksista liikkeelle, ja aina puroihin asti. Karhu juoksi kilpajuoksua ojituksen kanssa. Aina kun hän löysi sopivan kalastuspuron, hän ehtii kalastaa siinä vain hetken aikaa ennen kuin ojittajat tuhosivat sen.Tehtiinkö tammukoiden suojelemiseksi tarpeeksi? Onko lajilla tulevaisuutta Suomessa?Tammukkapuro on Ismo Karhun omakohtainen teos kalastuksesta ja luonnonsuojelusta. Sagan ympäristökirjat ovat monipuolisia puheenvuoroja ilmastosta, ympäristöstä ja luonnosta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728212479

Book preview

Tammukkapuro

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1997, 2022 Ismo Karhu and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728212479

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Luku 1

Syntymänsä hetkeä ei itse voi valita; ei myöskään niitä vuosikymmeniä, jotka saa elettäväkseen ajan loputtomassa virrassa. – Näin ajatellen yritin lohduttautua huomatessani, että puron vesi oli muuttunut sadekuuron kestäessä likaisenharmaaksi puuroksi. Oli turha jatkaa onkimista. Kalat eivät enää olisi edes nähneet syöttiä, vaikka niillä olisi ollut syöntihalujakin. Likaisuus tuli yläjuoksun ojitusalueilta, tiesin. Sadekuuro oli syössyt ojien hienojakoisimmat maat liikkeelle.

Jos olisin syntynyt vuosikymmenen aikaisemmin, olisin ennättänyt onkia tammukoita monta vuotta, ennen kuin maailmanpankin Suomelle antama laina oli synnyttänyt valtaisan ojitusboomin, joka oli puolessatoista vuosikymmenessä tehnyt selvää kotiseutuni tammukkapuroista. – Liika raha on aina haitaksi – jopa turmiollista sellaisille, jotka eivät osaa sitä käyttää. Tämä on nähty monien lottovoittajien kohdalla, enkä tiedä yhtään syytä, miksi sama ei pätisi kansakuntiin.

Ojitusten laajempia yhteyksiä en tosin tiennyt tuolloin. Olin vain lapsuuteni vuosina saanut nähdä ojituskoneiden ilmestyvän kotiseudulleni ja tekevän ojia rämeisiin, korpiin ja nevoille: kaikenlaisille vähänkään suota muistuttaville. Pikkuhiljaa olin myös saanut nähdä, mitä ojat tekivät puroille, niille tammukkapuroille, joissa aloittelin kalastusharrastustani. Tavallaan oma kasvuni ja harrastuksen kehittyminen oli käynyt kilpajuoksua ojituksen kanssa – juuri kun löysin hyvän tammukkapuron vähän kauempaa, tulivat ojittajat ja tekivät siitä selvää jälkeä.

Nyt, kun olin saavuttanut aikuisiän, olin joutunut toteamaan, ettei luonnontilaisia, kunnollisia tammukkapuroja enää ollut. Jokaisen puron varressa oli ainakin jossain kohdassa ojia, joista tuli savivelliä, hiekkaa, mutaa ja kaikkea muuta töhkää puroon. Tammukat joutuivat väistymään. Kannat hävisivät tai pienenivät. Kalat muuttuivat myös koko ajan pienemmiksi.

Kalamies on kuitenkin ikuinen optimisti ja yrittää uudestaan ja uudestaan, vaikka toiveet eivät olisi kuin pienen pieniä kipinöitä. Tämä yritys ja kalareissu oli saanut alkunsa pari päivää aikaisemmin:

Tankattuani menin huoltoaseman sisälle maksamaan – silloin ei vielä ollut korttiautomaatteja. Baarin puolella näkyi istuvan tuttuja tyyppejä, parin kanssa olin käynyt joskus kalalla. Joku huomasi minut ja heitti tervehdyksen:

– Tulehan pöytään!

Noudatin kutsua ja istuin porukkaan.

– Mitä mieltä olet? Pena väittää saaneensa eilen illalla kilon tammukan.

– Mistä sellaisen sait? kysyin heti Penttiin katsoen. – En ole edes nähnyt sen kokoista vuosiin.

– No… tuolta yhdestä purosta Lysykylän suunnasta. Mikä lie ollut nimeltään, en muista… siellä on niin monta puroa.

– En kyllä usko, en vähääkään, Erkki sanoi. – Olen kulkenut kymmenen vuotta puroilla, joka viikko, ei ole kiloisia näkynyt.

– Saattaa se olla saanutkin, kun nuin hämää puron kanssa, Kauko sanoi.

Hetken oli hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään, joku kaatoi kahvin lopun suuhunsa, toinen veti henkosia tupakasta.

Sulo, vanhin meistä, muisteli:

– Oli niitä kilosia ennen. Ennen kuin rupesivat ojia tekemään soille ja mettiin. Monesti lähti repullinen illassa.

– Totta puhut. Minäkin muistan, Pentti sanoi. – Harvassa purossa on enää paljon mitään. Miten niissä, kun ovat hiekkaa täynnä. Ei sellaisessa matalavetisessä hiekkakentässä ole kalalle piilopaikkoja. Olisi kiva tietää, kuka idiootti keksi tämän ojitushomman.

Muut nyökyttelivät päitään, paitsi Kauko, laajan metsätilan omistaja. Hän sanoi:

– Mutta kyllä puu kasvaa, kun ojitetaan…

– Myönnä, Sulo sanoi. – Ettet sinäkään olisi ojittanut, jos valtio ei olisi tukenut ojitushommaa niin paljon, että se on käytännössä ilmaista. Loppujen lopuksi minä olen veroissa maksanut sinun ojituksiasi. Siis olen itse maksanut siitä, että kalapaikkani on menneet pilalle. P..le, älyätkö?

– Älä unohda sitä, että duunarin elämä Suomessa on samalla tavalla kiinni siitä, että metsätalous pyörii, Kauko vastasi.

Mielestäni keskustelu alkoi mennä pahasti väärille urille. Tiesin, että Sulo oli kova kommunisti ja Kauko yhtä kova maalaisliittolainen. Onneksi Erkki sanoi:

– Hei pojat! Tämähän alkaa mennä poliittiseksi. – Kalahommiin ei pidä sotkea politiikka, vaikka taitolajeja ne molemmat ovat.

– Joo, kyllä purolla kulkeminen on nimenomaan taitolaji. Jotkut saa nykyäänkin, vaikka kaloja on vähemmän kuin ennen, Pentti pohti asiaa. – Rakennustarkastajalla on kuulemma joku hyvä puro. On saanu usemman kymmenen reissussaan, hyvän kokoisia. Ei ole vahingossakaan sanonut, missä päin se on. Olen jopa koettanut seurata autolla, kun se lähtee illalla täältä kirkolta. Sattu vaan väärä kerta, meni aivan muuhun paikkaan.

– Tunnetusti kova naisten mies se rakennustarkastaja! Sulo naurahti.

Aloin tehdä lähtöä. Erkki huomasi sen ja heitti:

– Lähdetäänkö purolle jonain iltana?

– Passaa se. Katsotaan vain sopiva keli: semmoinen lämmin ja pilvinen.

Parin päivän kuluttua Erkki soitti.

– Oletko sopinut mitään täksi illaksi?

– En ole. Ajattelin juuri soittaa sinulle, että mentäskö nyt purolle.

– Onko sinulla matoja?

– On. Niitä kovia savimatoja. Tunkiomadot olisi parempia, mutta eihän niitä tahdo löytyä, kun tässä lähellä ei ole missään talossa lehmiä.

– Minun kompostissa saattaisi olla. Tonkaisen lähtiessä. Muuten, mitä puroa ajattelit?

– Jaa… Kinnusen puro olisi aika varma, mutta kalat on pieniä, vastasin. Hetken mietittyäni jatkoin: – Toissa kesänä kävin yhdellä purolla, josta sain pari aika mukavan kokoista.

– Sitä voisi yrittää, Erkki sanoi. – Hyvällä tuurilla kukaan ei ole vielä ehtinyt käydä tälle kesälle. Menin yhtenä kesänä Kissapurolle aivan kesäkuun alkupäivinä. Syöntikausi oli juuri alkanut, eikä kukaan muu ollut vielä sattunut käymään. Sain parikymmentä, ei tosin mitään isoja.

– Mutta sinne ei ehkä kannata nyt mennä. Liian tunnettu paikka. Penttikin taisi puhua sinne menosta.

– Ei niin, mennään sille sinun purolle.

Tuntia myöhemmin saavuimme metsätien päässä olevaan silmukkaan. Tekivät nykyään sellaisen silmukan, ettei puutavara-autojen tarvinnut vekslata. Autosta noustuaan Erkki huomautti:

– Näyttää joku käyneen tässä autolla viime sateen jälkeen. Tuoreen näköiset renkaan urat… ja katso tuosta lähtee kengänjäljet purolle päin.

Katsoin paikkaan. Kengänpainallukset näkyivät selvästi ojaluiskan hiekassa, menojäljet.

– Paluujälkiä ei näy.

– Se on saattanu onkia puroa alaspäin ja palata tielle siitä, missä se kartan mukaan käy lähellä puroa. Muutenhan jäljet näkyisi jossakin.

Myös minusta se tuntui todennäköiseltä. Harmitti, että joku olisi äskettäin käynyt samalla purolla, johon olimme nyt menossa.

Heitimme reput selkään ja sukeltauduimme kuusikon sisään.

Kuusimetsä oli minusta tuntunut aina miellyttävältä. Kävellessä mietin, johtuiko se kuusten erämiehelle tuomista käytännön hyödyistä – sateensuojasta, tuulensuojasta, kuivien sytykkeiden löytymisestä märimmilläkin keleillä – vai jostain muusta. Kuusimetsässä oli erilaista kuin muunlaisissa metsissä; sen varjoihin saattoi kätkeytyä mitä tahansa, siellä oli itsekin piilossa.

Pian yhtenäinen kuusikko loppui, valo lisääntyi, edessä oli lehtipuita: koivuja, leppiä, pajuja. Tuntui ruohokasvien tuoksuja, rehevämmän paikan merkit. Tiesin, että oltiin puron äärellä, vaikka juuri tätä paikkaa en muistanut: Eivät ne jää mieleen parin ohikulkukerran perusteella.

– Alahan kaivella onkea esille, sanoin Erkille.

– Vettä ei vain näy missään.

– Tämä on niitä pieniä puroja. Tuossa se on pajujen seassa.

– Niin, eipä se puron koosta kiinni ole, millaisia tammukoita siinä on. Pienimmät tammukkapurot ovat