Paarmamies

By Jussi Huhtala

Pekka on kaksitoistavuotias poika, joka katoaa helposti omiin kuvitelmiinsa. Unelmissaan hän seikkailee villissä lännessä, lentää raketilla aina Marsiin saakka tai matkustaa johonkin muinaiseen jännittävään kylään... Joskus kannattaa varoa mitä toivoo. Tänä kesänä Pekka tulee nimittäin kokemaan jotain harvinaisen jännittävää! Kun radioaktiivinen paarma puree Pekkaa, Pekka saa ihkaoikeita taikavoimia. Vaan mitä taikavoimilla kuuluu tehdä? Voisiko niistä olla hyötyä vaikka geokätköilyssä?Paarmamies on mukaansatempaava nuortenkirja täynnä taikaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 4, 2022
• ISBN: 9788728225363

Book preview

Paarmamies

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Jussi Huhtala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728225363

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämä kirja on omistettu Emilille, jonka kanssa olen kokenut monta hienoa seikkailua.

Osa 1

Isoisä

1

Hirviöt tulivat merestä.

Ne olivat vainonneet kylän asukkaita kauan. Kukaan ei tiennyt miten kauan. Ehkä tuhat vuotta.

Kylä oli nimeltään Väinölä. Se oli hyvin pieni kylä, jossa oli vain muutama sata asukasta. Kyläläiset olivat työteliästä väkeä, jotka hankkivat elantonsa yksinkertaisilla asioilla. He viljelivät maata, metsästivät ja kalastivat. Jotkut valmistivat kankaita pellavasta tai takoivat työkaluja kuparista.

Tämä kaikki siis tapahtui kauan sitten. Aikana, jolloin ei ollut autoja, televisioita tai tietokoneita. Ei ollut kännyköitä, autoja eikä edes polkupyöriä. Ihmiset matkustivat paikasta toiseen jalan tai ratsain. Hevonen oli sen ajan auto. Sillä joko ratsastettiin, tai se pantiin vetämään kärryjä.

Väinölä sijaitsi niin kaukana pohjoisessa, että siellä ei juuri ollut muuta asutusta. Lähimpään kylään oli päiväkausien matka. Siksi kylän asukkaat lähtivät sieltä hyvin harvoin minnekään. Kylässä oli kaikki mitä tarvittiin.

Väinöläläisten tärkein elinkeino oli ehdottomasti kalastus. Meri antoi elannon. Se oli oikeasti järvi mutta niin suuri, että Väinölän asukkaat sanoivat sitä mereksi. Väinölänlahdella oli runsaasti kalaa. Esimerkiksi ahvenet kasvoivat puolimetrisiksi, ja niitä meressä riitti. Koko järven pohja tuntui kuhisevan rapuja, joita oli helppo pyytää, ja niistä saatiin hyvää ravintoa. Missään muualla lähialueilla ei ollut yhtä hyviä kalavesiä. Sen takia monet halusivat pysyä Väinölässä.

Siitäkin huolimatta, että järvestä nousi hirviöitä.

Hirviöitä oli kolmea eri lajia, ja ne kaikki asuivat suuressa järvessä. Pienimpiä hirviöitä kutsuttiin haukileiksi. Haukile oli saanut nimensä siitä, että sen pää muistutti hauen päätä. Haukileen muu ruumis taas muistutti krokotiilia. Sillä oli neljä jalkaa ja voimakas selkäkilpi. Toisin kuin krokotiili, haukile pystyi nousemaan pystyyn ja kävelemään maalla kahdella jalalla.

Toinen hirviötyyppi oli meriturilas. Se oli paksu ja lihava kuin mursu, mutta toisin kuin mursulla, sillä oli yläleuassaan kahden sijasta yksi pitkä syöksyhammas ja ylempänä kaksi sarvea kuin sarvikuonolla. Meriturilas ei viihtynyt maalla, siellä se oli hidas ja kömpelö. Mutta vedessä se oli nopea ja sulavaliikkeinen.

Kalastajat pelkäsivät meriturilaita, sillä niiden sanottiin hyökkäävän veneiden kimppuun. Monet vanhat tarinat kertoivat, että meriturilas oli noussut veden kuohuista ja iskenyt hampaansa veneen kylkeen. Sanottiin, että meriturilas ei hyökkää ihmisen kimppuun, vaan se vihaa veneitä ja haluaa rikkoa ne. Silti kalastajat olivat suuressa vaarassa kohdattuaan meriturilaita.

Kolmas hirviöiden laji oli kaikkein pelottavin. Se muistutti tarujen lohikäärmeitä, mutta sillä oli jättiläismäisen kotkan pää. Näitä lentäviä hirviöitä tunnettiin koko maailmassa vain yksi ainoa, ja se vainosi Väinölän kylää.

Hirviön nimi oli… Pekka.

Pekka?

2

– Pekka! Kuuletko sinä?

– Joo, kuulen minä. Mitä nyt, äiti?

Pekka oli jälleen unohtanut ajan ja paikan tajun. Kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän ei huomannut yhtään mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Kuvitelmissaan Pekka seikkaili intiaanien parissa villissä lännessä, matkusti avaruusraketilla Mars-planeetalle tai hyppäsi ajassa taaksepäin muinaiseen kylään, josta isoisä oli kertonut.

Aivan kuten äsken. Hän unohti kokonaan olevansa kotona. Hän loikoili huoneensa sängyllä ja piteli kädessään vanhaa Hämähäkkimies-albumia, mutta hän ei tällä kertaa lukenut sarjakuvaa lainkaan vaan katseli albumin yli kattoon ja jonnekin kaukaisuuteen.

– Sinun pitää pakata matkalaukkusi. Vai oletko jo pakannut?

– En ole pakannut. Mä en haluaisi, Pekka sanoi alakuloisella äänellä.

– Kyllä sinun pitää pakata oma laukkusi, äiti komensi. – En minä sinulle sitä enää pakkaa valmiiksi. Olet jo iso poika. Kai sinä tiedät mitä kaikkea sinun pitää ottaa mukaan? Mehän teimme valmiin listan.

– Kyllä, äiti, mutta kun…

– Mutta mitä? äiti kysyi. Hänen äänensä oli paitsi hieman ankara myös jotenkin huolestunut.

– Kyllä mä osaan sen laukun pakata. En vain haluaisi lähteä mökille ollenkaan.

Sitten äidin ääni muuttui lempeämmäksi.

– Kyllä minä ymmärrän. Keksit kyllä siellä tekemistä. Siellä voi uida ja käydä saunassa ja olla ulkona ja…

– Tullaanko me käymään kotona välillä? Vai ollaanko me se koko neljä viikkoa siellä yhteen menoon? Pekka kysyi.

– Ei me varmaan tulla, mutta me käydään Savonlinnassa aina välillä asioilla. Siitä tulee vaihtelua. Ja torilla käydään sitten jäätelöllä, äiti lupasi.

– Pääsenkö käymään linnassa? Pekka kysyi.

Olavinlinna oli jännittävä paikka. Paksut kiviseinät ja korkeat tornit saivat Pekan mielikuvituksen lentoon, ja linnassa vieraillut hetket muuttuivat Pekan kuvitelmissa keskiaikaisiksi ritariseikkailuiksi haarniskoineen ja miekkoineen.

– Totta kai pääset. Mennään Olavinlinnaan vaikka jo ensi viikolla, äiti lupasi.

– Minä pakkaan sitten laukun nyt heti.

Yhtäkkiä Pekka suorastaan innostui, eikä mökille lähtö tuntunutkaan enää niin ikävältä ajatukselta.

– Sepä hyvä, äiti sanoi. – Pyydä jos tarvitset apua.

– En tarvi apua, Pekka sanoi itsevarmasti.

Kesäloma oli jatkunut kuukauden verran, ja Pekka oli nauttinut joka päivästä. Koulun loppuminen toi mukanaan vapauden tunteen, joka oli kaksitoistavuotiaalle pojalle mukavaa jokaisena päivänä. Sai kerrankin nukkua pitkään. Ei rajattoman pitkään, sillä äiti tuli herättämään viimeistään kymmeneltä, mutta nyt ei tarvinnut keskeyttää unia. Ei ollut pakko syödä aamupalaa, vaikka ei ollut vielä nälkä, ja lähteä kouluun puoliunessa.

Loma tuntui melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta. Uiminen, pyöräily, seikkailut naapuruston poikien kanssa kuumina kesäpäivinä ja valoisina iltoina saivat unohtamaan kaiken kouluvuoden aikana läpikäydyn aherruksen, läksyjen luvut ja pimeät illat.

Pekka oli kaupunkilaispoika, mutta hän rakasti merta ja metsää. Oli kesä tai talvi, hän kuljeksi Mäntysalon metsäpoluilla, kiipeili kallioilla, nuuhki meren tuoksua. Hän halusi asua Mäntysalossa aina, ja hän kysyi äidiltäänkin monta kertaa:

– Eihän me koskaan muuteta täältä pois?

– Toivottavasti meidän ei tarvitse, äiti vastasi hymyillen. Äiti ei koskaan sanonut mitään täysin varmasti, tai siltä Pekasta ainakin tuntui. Hän ikään kuin halusi jättää mahdollisuuden sille, että jotain ikävää tapahtuisi. Tai sitten hän ei vain halunnut, että kukaan joutuisi pettymään, etenkään Pekka.

– Mutta miksi meidän tarvitsisi? Tämä on paras paikka asua! Pekka sanoi.

– Toivotaan, ettei tarvitse. Toivotaan, äiti rauhoitteli.

Mutta nyt oli kuitenkin sellainen tilanne, että Pekka joutui jättämään Mäntysalon seudut joksikin aikaa. Loman ensimmäiset neljä viikkoa olivat kuluneet, ja oli heinäkuun ensimmäinen päivä. Äidin kesäloma oli juuri alkanut. Edessä odotti neljä viikkoa kesämökillä. Melkein koko loppuloma. Aivan kuten kaikkina edellisinäkin kesinä.

Olihan mökillä Pekan mielestä ihan mukavaa vähän aikaa, mutta neljä viikkoa tuntui liian pitkältä ajalta. Mökillä oli hauskaa käydä uimassa järvessä ja piipahtaa saunassa välillä lämmittelemässä. Mökin ullakolta löytyi vanhoja Aku Ankkoja ja ikivanhoja aikakauslehtiä, kuten Avun ja Seuran 1960-luvun numeroita. Mummola oli lähellä, ja siellä sai usein vastaleivottua pullaa ja muita herkkuja. Äiti antoi jopa Pekan ottaa pelikonsolinkin mökille mukaan sadepäiviä varten. Tosin sillä sai pelata vain tunnin kerrallaan.

Vaikka mökillä kaikki oli hyvin, niin ennen pitkää Pekalla vain tuli aika pitkäksi. Uiminen ja muu ulkona puuhasteleminen ei ollut aina mukavaa, kun ei ollut kavereita. Kaikki Pekan kaverit jäivät tietenkin kaupunkiin, eikä mökkinaapureilla ollut Pekan ikäisiä lapsia. Joskus Pekan kaksi serkkua saattoivat tulla käymään, mutta siitä ei ollut iloa pitkäksi aikaa.

Mökkiin liittyi lisäksi eräs hyvin surullinen asia.

Pekan isoisä oli kuollut viime kesänä. Pappa ja Pekka olivat aina mökillä käyneet yhdessä ongella, ajelleet traktorilla ja moottoriveneellä ja rakentaneet majan läheiseen poppeliin, mutta nyt pappaa ei enää ollut. Senkin takia Pekasta tuntui pahalta lähteä mökille. Mummo asui nyt yksin vanhassa maalaistalossa, jossa oli joskus pidetty lehmiä, sikoja ja kanojakin.

Papan hautajaisissa Pekka ei pystynyt käsittämään, että isoisä oli kuollut. Hänellä