Aamuhämärä

By Toivo Pekkanen

Mitä teollistuminen tekee pikkukaupungille? Kuinka nuorten ystävyys selviää maaltamuuton aallokossa? Aamuhämärä on Toivo Pekkasen keskenjääneen Kotka-trilogian ensimmäinen teos. Kirjalle on myönnetty Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1953.Tarinan keskiössä on 15-vuotias Pekka. Hän saapuu maalta Kotkaan, kasvavaan teollisuuskaupunkiin, täysin erilaiseen elämään. Hän on herkkä ja hiljainen poika, joka solmii ystävyyssuhteen samanlaisen lapsen kanssa. Monimutkaistuvaa elämää on helpompi selvitellä yhdessä.Toteutuvatko nuorten haaveet? Vai jäävätkö ne teollistuvan Kotkan maantien pölyyn?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726543315

Book preview

www.egmont.com

Ylistetty maaseutu

I

Viisitoistavuotias poika istui yksinään pihanurmikolla ja nautti puolittain tiedottomasti kaikesta, mitä hänen ympärillään oli ja tapahtui. Oli sunnuntai ja koko maailmaa tuntui kietovan kuin hiljainen autuuden humina, jossa oli auringon ja veden välkettä, metsien, peltojen ja soiden vaihtelevaa vihreää, villikukkien, väkevien soitten ja pihkaisten kanervakankaitten tuoksua, hyönteisten surinaa ja lintujen liverrystä.

Hänellä oli oikeastaan sukunimikin, Mielonen, mutta kun sitä ei kukaan koskaan käyttänyt, hän oli jo itsekin miltei unohtanut sen. Talossa hän oli vain Pekka ja kylässä häntä sanottiin Mutikaisen paimeneksi, koska tiedettiin, että se loukkasi hänen miehenarvoaan. Viisitoistavuotiaana oleminen on joskus sangen vaikeaa: ei ole enää lapsi eikä vielä mies, ei edes nuorukainen. Ei saa miehen oikeuksia, vaikka tekisi miehen työt, ei tunne vielä miehen elämän salaisuuksia, vaikka tunteekin niiden valtavan houkutuksen ja omaa miltei täysikasvuisen ruumiin.

Hänen tukkansa oli vaalea, takkuinen ja auringon haalistama. Sitä oli silloin tällöin lyhennetty saksilla, mutta kampa oli tuskin milloinkaan sitä koskettanut. Otsa oli leveä ja melko korkeakin, kasvojen muoto nelikulmainen, silmät pienet, väriltään siniharmaat ja sangen lähellä toisiaan, suu leveä ja ohuthuulinen, nenä suora ja kapea. Jollakin tavoin nuo kasvot vaikuttivat ikään kuin keskentekoisilta, puolivalmiilta, joten oli vielä ennen aikaista sanoa, miltä ne lopullisessa muodossaan tulevat näyttämään. Silmien ilme oli samalla kertaa arkaileva ja unelias: minuus jota ne kuvastelivat ei ollut vielä tullut tietoiseksi itsestään muuten kuin että se jo osasi pelätä olemassaolonsa puolesta.

Yllään hänellä oli väljä rohdinkankainen paita ja samanlaisesta kankaasta valmistetut, kapealla nahkavyöllä kiinnitetyt housut. Housujen ryppyisistä lahkeista esiinpistävät suurikokoiset jalkaterät olivat kaunismuotoiset ja vielä melko puhtaatkin eilisiltaisen saunassa käynnin jälkeen. Istuessaan polvet koukussa ja käsivarret polvien ympäri kiedottuina hän näytti jättäytyneen täydelliseen rentoutumisen tilaan, mutta samalla hänen jäntevä ruumiinsa ilmaisi kuitenkin eläimenkaltaista, itsetiedotonta valppautta ja varuillaanoloa. Ajatus uskalsi uinailla, koska hän tiesi, että hän tällä hetkellä oli ainoa valveilla oleva henkilö talon piirissä. Isäntä nukkui sikeää aterian jälkeistä iltapäiväuntaan kamarissa, Miina, talon palvelijatar, oli lähtenyt heti syötyään kylälle, josta hän tuskin palaisi ennen kuin joskus aamuyöllä, ja emäntäkin näkyi äsken harpponeen pellon poikki johtavaa polkua naapuriin. Mutta ruumis ei tälläkään hetkellä unohtanut, miten monta kertaa tällaiset lepotuokiot oli ennenkin odottamatta katkaistu. Kesken suloisinta joutilaisuutta saattoi yht’äkkiä tulla käsky jollekin asialle tai kutsu tilinteolle jostakin vahingosta tai laiminlyönnistä.

Hänen tietoinen tajuntansa oli vähitellen vaipunut tuohon täydelliseen itsensäunohtamisen tilaan, johon kenties sisältyy suurin ihmisen saavutettavissa oleva onni. Uneen verrattuna tällä tilalla oli se etu, että saattoi ainakin hämärästi tajuta oman syvän tyytyväisyytensä. Hän taittoi silloin tällöin heinänkorren ja pureskeli sitä tai kutitteli sillä paljaitten varpaittensa välisiä, samalla kun hän antoi katseensa harhailla sinisellä taivaalla purjehtivissa poutapilvissä, viheriöivillä vainioilla, metsissä ja peltojen laitaa kulkevalla maantiellä. Hän vaistosi, että maisema oli hyvin suloinen. Vedet välkehtivät lempeinä ja sinisinä, kypsymässä oleva heinä tuoksui luonnonniityillä, ruis rupesi parhaillaan tekemään terää pienillä ojittamattomilla pelloilla, nauris ja peruna kasvoivat. Harmaa pienin kiiluvin ikkunoin pihlajoittensa ja koivujensa varjosta kurkisteleva naapuritalo peitti näkyvistä varsinaisen kylän, jonka hän tiesi olevan sen takana. Hän tiesi myös, että siellä oli muitakin ihmisiä, että nuoria tyttöjä ja poikia kerääntyi parhaillaan puron ylitse johtavalle sillalle, mutta hän ei kaivannut heidän joukkoonsa. Siihen oli olemassa muitakin syitä kuin hänen tämän hetkinen onnellisuuden tilansa.

Jos hänen mieleensä olisi tullut toivoa jotakin, hän olisi varmaan toivonut, ettei mitään muuta tapahtuisi enää milloinkaan, että tämä sama tila jatkuisi loppumattomiin.

Mutta ihmisen onnenhetket jäävät aina lyhyiksi. Hänet herätti äkkiä haaveistaan tieltä kuuluva kavioitten kopse ja rattaitten pyörien kitinä. Hän näki virman vaaleaharjaisen hevosen porhaltavan näkyviin tienmutkasta mustat kaupunkilaismalliset rattaat perässään. Sekä hevonen että rattaat olivat oudot, ja hän nousi vaistomaisesti seisomaan nähdäkseen ne paremmin. Talosta maantielle johtavan ja aitojen rajoittaman kujan suulle tultuaan hevonen äkkiä hiljensi vauhtiaan ja kääntyi kujalle. Silloin hän heti aavisti, mitä miehiä tulija oli, ja kun rattaat lähenivät, hän tunsikin niissä istuvan miehen. Tämä oli käynyt talossa jo ainakin kerran aikaisemmin toista vuotta sitten.

Hevonen pysähtyi korskahdellen, kuolaa suupielistään valuttaen ja kyljet hien peitossa portaitten eteen. Noin viisikymmenvuotias lihavahko mies, yllään hieno, mustasta kankaasta kaupunkilaisräätälillä valmistettu takki, kaulassaan valkoinen kaulus ja päässään korkea hattu, nousi vaivalloisesti ähkien ja hikeä nenäliinallaan pyyhkien alas rattailta. Pidellen ohjaksia toisessa kädessään ja kannatellen toisessa suurehkoa tummanruskeaa nahkasalkkuaan hän silmäili odottavan näköisenä ympärilleen ja huomasi lopulta keskellä pihamaata seisovan Pekan.

— Noo poika, etkö aio tulla vierasta vastaan? huusi hän.

Pekka lähestyi haluttomasti. Hänellä oli sellainen tunne, että isäntä tuskin olisi erikoisen vihainen, vaikka hän kieltäytyisikin. Talossa oli ollut isännän ja emännän välillä pitkiä riitoja tämän saman herran edellisen käynnin jälkeen. Mutta hän oli niin tottunut tottelemaan, että hänen oli suorastaan mahdoton kieltäytyä.

Vieras näytti edellisestä kerrasta kaikin tavoin vaurastuneen. Hevonen ja uudet rattaat puhuivat omaa kieltään, kaupunkilaisräätälillä teetetty takki omaansa. Hänen hipiänsäkin oli käynyt ikään kuin vaaleammaksi, viikset ja parta suittu erittäin huolellisesti ja käytökseen tullut eräänlaista leventelevää huolettomuutta.

Mies heitti ohjakset Pekalle välinpitämättömästi kuin käskemään tottunut suuri herra ainakin.

— Anna hevoselle juotavaa, sanoi hän, ja sitten vähän ajan perästä heiniä ja hiukan kaurojakin, jos talossa on. Kai täällä on joku sisällä?

— Isäntä on, mutta hän nukkuu.

— Se ei haittaa, minä kyllä tunnen sekä talon että isännän.

Vieras nousi raskain askelin portaat ja katosi sisälle.

Pekka talutti hevosen hitaasti harmaan, vanhuuttaan kallistuneen tallin eteen ja riisui sen siinä valjaista. Sitten hän vei sen kaivolle ja nosti sille juotavaa. Hänen mielensä oli yht’äkkiä joutunut epämääräiseen kuohuntatilaan. Sillä aikaa kun eläin joi hän silitteli sen silkinhienoa karvaa ja ajatteli, että olisipa hänellä itselläänkin joskus tuollainen hevonen, joka kiidättäisi häntä kylästä kylään, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi maailmalle.

Vielä vuosikymmentä aikaisemmin tällainen ajatus olisi tuskin uskaltanut syntyä hänenlaisensa ihmisen aivoissa. Hänhän oli olento, jolla ei ollut edes rengin arvoa. Mutta nyt oli ilmassa salaperäistä levottomuutta, kulkumiehet osasivat uusia lauluja, joissa kerrottiin jännittävästä ja seikkailurikkaasta elämästä kanava-, maantie- ja rautatierakennuksilla, metsä- ja uittotyömailla. Ja nuoruudestaan huolimatta Pekalla oli jo itselläänkin takanaan nälkäajan synkät vaellusvuodet. Tähän taloon hän oli joutunut oikeastaan sattumalta vasta pari vuotta takaperin heidän palattuaan äidin kanssa etelästä takaisin entiselle kotiseudulleen pahimman hädän mentyä ohitse. Ehkä heidän oli ilman isää vaikea aloittaa uutta elämää kauan kylmillään olleessa kotimökissä? Ehkä äiti oli kiinnittänyt joitakin salaisia toiveita siihen, ettei tämän talon väellä ollut itsellään lapsia? Joka tapauksessa hän oli suostunut isännän pyyntöön ja antanut Pekan jäädä taloon tekemään työtä ruokansa edestä ja ottanut itselleen palveluspaikan samasta kylästä saadakseen olla poikansa läheisyydessä.

Ulkonaisesti näytti siltä, että elämä oli hitaasti palaamassa samanlaiseen uneliaaseen oleiluun, jollaisena se oli jatkunut vuosisatoja. Pellot kasvoivat jälleen viljaa ja karja lisääntyi. Ne joilla oli talo ja maata, kyntivät ja karhitsivat ja uskoivat luottavaisina siemenen mullan haltuun. Rengit astelivat verkkaisin askelin hevosten perässä vainioilla, piiat saapuivat ottamaan vuoden pestin, mökkiläiset tulivat päivätöihinsä sopimusten mukaisesti. Mutta sisimmältään ei enää mikään ollut samanlaista kuin ennen. Niillekin joilla ei ollut maata eikä isännän oikeuksia, tuntui avautuvan uusia mahdollisuuksia. Rahaa alkoi olla jo jokaisen työkuntoisen miehen tavoiteltavissa. Yhä useammat valtasi tunne, ettei ehkä ollutkaan välttämätöntä jäädä siihen missä oli, saattoi ehkä ponnistella eteenpäin, siirtyä muualle, heittäytyä uhmaavasti tuntemattomiin kohtaloihin.

II

Vietyään hevosen talliin ja pantuaan sille apetta eteen Pekka istuutui jälleen pihanurmikolle. Mutta hän ei osannut enää antautua äskeiseen ajatuksettomaan uinailuunsa. Menneisyyden kuvat olivat heränneet ja alkaneet katkelmallisen, unenomaisen vaelluksensa hänen sisimmässään. Hän istui samalla tavoin polvet koukussa ja kädet polvien ympäri kiedottuna kuin vieraan tullessa, taivas oli yhtä sininen ja maisema hänen ympärillään tuoksui yhtä ihanasti kuin äskenkin, mutta hänen silmiinsä oli tullut jäykkä tuijottava ilme ja hänen ruumiinsa tavan takaa ikään kuin hätkähteli sisäisistä värähdyksistä.

Nähdessään hänet tuollaisena talonväki usein pilkkasi häntä. Luultavasti he pitivät häntä omituisena, ehkä vähän mielenvikaisenakin. Alkuaikoina nämä sairauskohtauksien kaltaisina uudistuvat tilat olivat ahdistelleet häntä paljon useammin kuin nyt. Työssä ollessaan ja jotakin askaroidessaan hän saattoi nykyään jo unohtaa ne kokonaan päiväkausiksi, vain hyvin harvoin ne tulivat enää häiritsemään hänen untaan ja väliin, kuten tänään, hän voi uneksia valveillakin niitä muistamatta. Mutta hän oli kuitenkin miltei joka hetki jollakin tavoin tietoinen, että ne yhä asuivat hänen ajatuksiensa syvyydessä, uneksiessaan ja nukkuessaankin hänen mielensä oli aina kuin tajuamattoman pelon kahlitsema: nehän saattoivat herätä eloon minä hetkenä tahansa ja nielaista hänet näkyjen kurimukseen, jossa hän sai ikään kuin kerta toisensa perään elää uudelleen kerran jo kestämänsä kauhut ja kärsimykset.

Hän ei ollut havainnut niiden esiintymisessä mitään tiettyä järjestelmällisyyttä, mutta ne tuntuivat kuitenkin pääsevän valloilleen aina silloin kun hänen mielensä unenomainen rauhallisuus jostakin syystä häiriytyi. Kohtausten harveneminen johtuikin luutavasti siitä, että hän oli vähitellen oppinut vaistomaisesti välttämään sellaisia mielentiloja. Mutta samalla tämä seikka pakotti hänet ikään kuin tunteettomaksi kaikelle, mitä hänelle tapahtui. Hän suhtautui kokemiinsa vääryyksiin niinkuin niitä ei olisi tehtykään. Palkaton työ, loppumattoman pitkät työpäivät, äärimmäinen kitsaus aterioilla, väärät syytökset, aiheettomat moitteet ja haukkumiset olivat asioita, jotka eivät näyttäneet merkitsevän hänelle mitään. Ei edes isännän remmistä silloin tällöin saadut selkäsaunat voineet syvimmältään järkyttää hänen passiivisuuttaan, vaikka hän pelkäsikin niitä kauheasti. Oli oikeastaan vain yksi asia, joka sai hänet aina unohtamaan varovaisuutensa: näköpiirin tuolla puolen oleva suuri ja vapaa maailma.

Metsänostaja oli saapunut juuri sieltä hyvin syöneine hevosineen ja kiiltävine, keltapuolaisine rattaineen. Vaellusvuosistaan huolimatta Pekka ei osannut oikein kuvitella, minkälaista siellä oli, sillä hän ei kyennyt yhdistämään toisiinsa todellista maailmaa ja niitä kärsimysten täyttämiä houreita, jotka asustivat hänen sisimmässään. Mutta hän tiesi, että kanava-, rautatie- ja saharakennuksilla, maantietöissä sekä metsä- ja uittotyömailla vallitsivat määrätyn pituiset työpäivät, korkeat palkat ja vapaa ja rento elämä. Muutamat rautatie- ja metsätöissä käväisseet kylän nuoret miehet olivat kertoneet yhtä ja toista matkoiltaan, ja näitä kertomuksia oli tullut hänenkin korviinsa. Ja vielä enemmän kertoivat ne uudet laulut, joita kulkumiesten mukana oli levinnyt tännekin ja joita kylän nuoret miehet lauloivat työssä ollessaan tai kerääntyessään iltaisin puron ylitse johtavalle sillalle. Ne tiesivät ainakin riittävästi saadakseen hänet rauhattomaksi ja hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Ja silloin tapahtui aina se, mitä hän kammoksui vieläkin enemmän kuin isännän ruoskaa: mielikuvitus riistäytyi omille teilleen, se ei suostunutkaan seurailemaan sitä maailmaa, jota laulut kuvailivat ja josta metsänostajat ja kulkumiehet saapuivat, se sukeltautui hänen omaan sisimpäänsä. Se herätti eloon muistikuvien painajaisunen.

Tänään sen oli saanut aikaan metsänostajan odottamaton saapuminen, hänen hikisen hevosensa silkinhieno karva, hänen rattaittensa pyöriin tarttunut toisien ja kolmansien pitäjien tomu.

Aluksi epämääräisiä, katkelmallisia, unenomaisia kuvia talvisista maisemista, taloista, joihin kerjäläisten laumat iltaisin kokoontuivat, satunnaisista ruoanjakelupaikoista, kuin harmaasta sumusta esiinsukeltautuvista ihmiskasvoista. Sitten nuo irralliset kuvat vähitellen ikään kuin tiivistyvät, järjestäytyvät loppumattomaksi kulkueeksi. Ihmisiä milloin suuremmissa milloin pienemmissä ryhmissä kulkemassa talvisilla teillä. On hirvittävä pakkanen, lumi kirkuu askelten alla. Itkeviä lapsia, kelkkoja, tavaranyyttejä, naisia, miehiä, hoipertelevia askeleita, paleltuneita käsiä ja kasvoja.

Matkan alkaessa hän oli ehkä kymmenvuotias. Kotona oli silloin jo kauan nähty nälkää ja hän muisti, ettei häntä pitkiin aikoihin ollut enää haluttanut käydä ulkona eikä varsinkaan juosta. Hän vain mieluummin makaili sisällä ja mahdollisimman lähellä tulta, sillä hänen tuli kovin helposti vilu. Mutta matkan alettua hän ei saanut enää paljoakaan istua. Vain joissakin pitemmissä alamäissä isä salli hänen käydä sisaruksien viereen kelkkaan, muuten hänen täytyi vain kävellä. Kävellä, kävellä, kävellä loppumattomasti. Jos hän jäi jälkeen, niin vanhemmat pysähtyivät ja rupesivat huutelemaan vihaisia soimauksia, jos hän kaatui, isä nosti hänet pystyyn ja antoi samalla niin ankaran läimäyksen, että korvat soivat kauan aikaa, jos itki, häntä lyötiin jälleen. Mutta kun kärsimykset paisuivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, hän kävi vähitellen ikään kuin tunnottomaksi. Hänellä oli nykyään sellainen tunne, että hän nyt vasta, jälkeenpäin, koki kaiken kivun, minkä ne hänelle silloin aiheuttivat. Hän itki usein, milloin isän lyönneistä, milloin sen vuoksi, että hänen varpaitaan tai käsiään paleli, milloin pelkästään suunnattomasta väsymyksestä, mutta sittenkään hän ei oikeastaan tajunnut, miltä lyönnit, paleleminen ja väsymys todella tuntuivat ennenkuin vasta nyt.

Tämä mielikuvituksessa vaellettu kärsimystie johti aina samaan paikkaan. Matkan varrella se saattoi eri kerroilla kohottaa hänen muistojensa kätköstä esiin erilaisia näkyjä: muistoja hetkistä, jolloin häntä oli palellut niin, että hän oli tuntenut sydämensä vähitellen jähmettyvän kylmyydestä, muistoja väsymyksestä, jolloin hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän jaksa ottaa enää askeltaan edemmäksi, muistoja ihmisistä, jotka yht’äkkiä tuupertuivat tielle ja jäivät siihen ääneti tai hiljaa valittaen ilman, että kukaan ryhtyi auttamaan heitä. Kuvia äitiensä rinnoille jäätyneistä ja tiensivuun heitetyistä sylilapsista, muistoja erilaisista majoituspaikoista, joissa eri-ikäisten ja erinäköisten ihmisten suut jauhoivat leipää tai hörppivät keittoa päreitten tai kynttilöiden hohteessa tai joissa ihmisiä makasi lattialla miltei päällekkäin jäsenet toisiinsa kietoutuneina. Mutta minkälaisten vaiheitten ohitse hän kulkikin, hän saapui aina lopulta samaan päämäärään, kadotuksen syvimpään kuiluun, paikkaan, joka oli liian kauhea edes mielikuvituksessa elettäväksi.

Eräät tapaukset matkan varrelta toistuivat muita useammin hänen muistissaan.

Jonakin hyvin kylmänä päivänä, tavallista pitemmän päivämatkan jälkeen, hän oli yht’äkkiä tuntenut kaiken pimenevän. Tämä näky ei koskaan tullut täysin selväksi, mutta hänellä oli tunne, ettei itse tuo pimeneminen ollut pahaa, vaan pikemminkin miellyttävää, samalla tavoin miellyttävää kuin on saada väsyneenä laskeutua levolle ja nukkua. Heräämisensä hän sitä vastoin muisti hyvin selvästi. Hän lepäsi silloin kelkkaan istuutuneen äidin sylissä ja isä hieroi voimakkaasti hänen jalkojaan, käsiään ja koko ruumistaan. Sitten isä otti takin yltään, kietoi hänet siihen ja otti syliinsä. Ilta oli jo pimentynyt ja tähdet loistivat taivaalla sanomattoman kirkkaina. Hän tunsi ruumiinsa kummallisen heikoksi, mutta muuten hänen oli hyvä olla. Isä kantoi häntä pitkän matkan, kunnes he tulivat taas johonkin taloon. Hän kulki niin kiireesti, että kelkkaa vetävä äiti jäi kauas heidän jälkeensä. Saatuaan hänet sisälle ja tulen ääreen istumaan isä lähti uudelleen ulos äitiä ja siskoja hakemaan.

Toinen tapaus sattui laajalla metsäseudulla. Heitä oli silloin koossa tavallista suurempi ryhmä ja he olivat juuri laskeutumassa erästä mäkeä alas, kun vastaan alkoi äkkiä solua pitkä hevosjono. Hevosten pienehköt mutta raskaan näköiset kuormat herättivät heti heidän huomiotaan, ja ajomiehet eivät nähneet mitään syytä salailla, että kuormissa oli viljaa. Hädänalaisimmille seuduille matkalla olevaa ulkomaalaista viljaa, jota valtion peräti myöhästyneet toimenpiteet olivat lopultakin saaneet pienehköjä eriä maahan. Mutta missä olivat hädänalaisimmat seudut? Eikö yksi sellainen ollut tässä, missä lähes puolisataa nälkäistä ihmistä seisoi tietämättä milloin he saisivat seuraavan kerran syödäkseen? Ei. Kuormaston päämäärä oli vielä monien päivämatkojen päässä. Viranomaiset jakaisivat sen saamiensa ohjeitten mukaisesti. Ennen sitä ei avattaisi säkkiäkään. Ajomiehet, jotka itse kylläkin näyttivät melko hyvin syöneiltä, kertoivat tietonsa viisaan näköisinä, samalla kun he auttoivat hikoilevia hevosiaan saamaan kuormat mäen päälle.

Kerjäläisten sekava lauma oli pysähtynyt. Joukossa olevat harvat miehet ja jotkut naisetkin juttelivat ajomiesten kanssa, mutta suurin osa seisoi tylsän äänettöminä ja katseli, kuinka viljakuorma toisensa jälkeen solui heidän ohitseen. Jotkut kääntyivät lähteäkseen seuraamaan kuormia niiden jakopaikalle, mutta useimmat tiesivät, ettei se kannattanut. Ennenkuin he pääsisivät sinne kuormien perässä vilja saattoi olla jaettu. Ja eihän ollut mitään varmuutta siitäkään, otettaisiinko heitä lainkaan huomioon, koska he eivät olleet jakopaikkakunnan asukkaita. Pekka oli vielä liian pieni tajutakseen, että hän näki nyt uskollisuuden ja kuuliaisuuden ihmeen: maailmassa oli tuskin toista kolkkaa, missä viljakuormat olisivat voineet kulkea ilman aseellista saattuetta nälänhätää kärsivän maan halki, satoihin ja tuhansiin nousevien kerjäläisparvien ohitse. Mutta hän näki isänsä ja äitinsä ja toisten lähellä seisovien ihmisten kasvot, mykän nälkäisen tuijotuksen heidän silmissään. Hän näki kuinka äiti hitaasti lyyhistyi kasaan ja jäi istumaan lumeen kalpeana kuin kinos hänen ympärillään. Hän näki kuinka isän kädet vapisivat ja kyyneleet rupesivat valumaan hänen silmistään. Joukossa oli sellaisiakin, jotka pian kuormien ohi mentyä tuupertuivat tielle, koska heidän nälän heikontamat jalkansa eivät kantaneet kauemmaksi, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen suojattomien kuormien kimppuun. He vain katsoivat, kuinka elämää antava ruoka liukui hitaasti heidän ohitseen, mutta juuri tuo katse oli niin merkillinen, niin sydäntä vihlovan järkyttävä, että Pekka tunsi värisevänsä vielä sitä muistellessaankin.

Eräänä iltana he saapuivat vasta sangen myöhään suuren talon pihamaalle. Isä oli jo silloin ollut useita päiviä huonovointinen. Pihamaalla oli useita kymmeniä ihmisiä ja kasoittain kelkkoja ja tavaranyyttejä. Kauempana pimeässä häämötti suuri valkoinen rakennus, mutta sinne he eivät päässeet. Sen sijaan heidät ohjattiin pihan sivulla olevaan pitkään matalaan taloon, jonka kaikista ikkunoista loisti häälyviä tulia. Sen ensimmäinen huone oli niin tupaten täynnä väkeä, että siellä tuskin pääsi liikkumaan. Pekka tunsi sieraimissaan lämpimän vellin hajun ja alkoi itkeä tietämättä itsekään miksi. Äiti nosti hänet syliinsä ja silloin hän näki, mistä tuo ihana tuoksu tuli: Keskellä lattiaa olevan pöydän ääressä seisoi lihava, valkoiseen esiliinaan puettu nainen ja ammensi suuresta kattilasta velliä ympärillään tunkeilevien ihmisten astioihin. Heikoista voimistaan huolimatta isäkin pääsi vähitellen pöydän ääreen ja sai velliä kuppiinsa. Sitten he tunkeutuivat viereiseen huoneeseen, jossa oli enemmän tilaa, ja alkoivat aterioida lattialla istuen.

Velli oli erikoisen hyvää. Siinä oli tosin niukasti jauhoja, mutta se oli keitetty kuorittuun maitoon ja maistui nälkäisissä suissa taivaan mannalta. Pekka ei vieläkään tiennyt koskaan muulloin syöneensä mitään yhtä hyvää. Mutta isä ei jaksanut enää syödä. Pistettyään muutaman kerran velliä suuhunsa hän laskeutui selälleen ja ummisti kärsivän näköisenä silmänsä. Suuria hikikarpaloita kihoili hänen otsallaan. Nyt vasta Pekka huomasi, että huoneessa oli jo kaksi muutakin sairasta, kaksi naista. He makasivat huoneen nurkassa rinnakkain, vähän erillään muista nukkujista. Nuorempi heistä lepäsi ääneti kuten isäkin, ja vain silmien hehku ja työläästi