Tientekijät

By Toivo Pekkanen

Herra Alarik Heino kiinnitetään suurliikemies Heikki Näreen palvelukseen. Heinon ajatukset Suomen pohjolan valjastamisesta teollisuuden käyttöön ovat kiirineet liikemiehen korviin, ja rahanteon mahdollisuudet kiiluvat hänen silmissään. Heinon tehtäväksi tulee alkaa tehdä pohjolan erämaista asuttavaa ja teollista maata. Tehtävä ei ole helppo – maata ja villiä luontoa on pohjoisessa riittämiin, mutta ei sitä niin vain taltuteta.Toivo Pekkasen yhteiskunnallinen romaani käsittelee luonnon alistamista teollisuuden tarpeisiin. Onko maallinen hyöty ainoa hyvä syy metsien hakkuuseen ja erämaiden teollistamiseen? Vai onko Heinon palkanneen liikemiehen pyrkimys vain puhtaasti parantaa kanssaihmistensä elämänlaatua?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726543124

Book preview

Ensimmäinen luku

Herra Heino saapuu pohjoiseen

Herra Näre kuuli, kuinka auto tulla porhalsi erämaan toivottoman hiljaisuuden halki, syöksyi pihalle pääportin graniittikaarien alitse ja pysähtyi hätkähtäen pääoven edustalle. Mutta se ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan häntä. Hän istui keveässä nojatuolissa kylmillään olevan marmoritakan edessä ja imeskeli sikaria. Hetken kuluttua kuului hallista kahdet askelet: toiset jäykät, täsmälliset, arvokkaat, ne olivat Henderssonin, palvelijan, toiset keveät, joustavat, voimakkaat, ne olivat odotetun vieraan.

Ovi avautui, ja Hendersson ilmoitti:

— Herra Heino on saapunut.

Heikki Näre, monimiljonääri, syrjäänvetäytynyt liikemies ja tämän erämaahan rakennetun satulinnan kuuluisa omistaja, nousi hitaasti ja tuli kättelemään vierastaan.

— Terve tuloa, herra Heino! toivotti hän.

Vieras kumarsi. Hän oli pitkä, vaalea mies. Ehkä hyvin voimakas mies. Ehkä hyvin tuntehikas mies. Hänen pukunsa oli hieman kulunut, tuollainen epämääräinen sen ja sen tehtaan tai liikkeen valmistama, joita muutamat käyttävät matkoilla ja muutamat kaikissa tilaisuuksissa. Hän oli hyvin vakava mies ja ehkä vaitelias. Näre katseli häntä hymyillen sinisten savupilvien takaa.

— Olen saapunut, aloitti vieras vakavasti, — kirjeenne johdosta …

— Siitä puhelemme myöhemmin, keskeytti suurliikemies hänet tarmokkaasti. — Arvaan, että olette hyvin väsynyt ja pölyinen tavattoman matkanne jälkeen. Ehkä haluatte peseytyä. Tunnin kuluttua odotan teitä illalliselle.

Vieras kumarsi uudelleen. Hän teki sen hyvin kevyesti ja hyvin sulavasti. Hän osasi sen taidon. Sitten hän seurasi palvelijaa, joka odotti ovella. He kulkivat pitkin upeata käytävää suuren talon lävitse. Aivan käytävän perällä Hendersson pysähtyi ja koputti erääseen oveen.

Nuori tyttö ilmestyi kynnykselle. Hän niiasi syvään, nähdessään vieraan ja piti käsiään valkean esiliinansa suojassa. Hendersson huomautti:

— Tässä on huoneistonne, herra. Jos tarvitsette jotakin, kääntykää neiti Janhusen puoleen.

Sitten hän kumarsi jäykästi ja arvokkaasti, kuten sopiikin miehelle, joka palvelee talossa, jonka vieraat saattavat olla yhtä hyvin ministereitä kuin englantilaisia lordeja, ja poistui.

Vieras piti hattua kädessään astuessaan tytön ohi avoimesta ovesta. Keskellä isoa huonetta, loistavalla, ihastuttavalla matolla lepäsi hänen pienoinen matkalaukkunsa pakaasileimoineen. Se näytti hieman vähäpätöiseltä ja hylätyltä, ehkäpä suorastaan rappeutuneeltakin levätessään siinä hieman kallistuneessa asennossa ylhäisen tyylikkäiden seinäpaperien katseltavana, ja vieras nosti sen kiireesti syrjemmälle. Tyttö seisoi yhä ovensuussa odotellen, ja kun vieras ei puhutellut häntä, huomautti hän äänellä, jota voi melkein sanoa kainoksi:

— Kylpy on valmiina, herra … Hän vaikeni epäröiden, mutta kohdatessaan hyväntahtoisen hymyn vieraan vakavilla kasvoilla, jatkoi hän selitystään: — Tuo ovi vie kylpyhuoneeseen ja tuo ovi makuuhuoneeseen, ja jos jotakin vielä tarvitsette, on pöydän kulmalla soittokellon nappula.

Hänen kätensä pysyivät yhä edelleen esiliinan takana ja hän niiasi taas, niinkuin nuoret tytöt niiaavat täysi-ikäisille, ja vieras mietiskeli hymyillen mahtaako hän olla »neiti» Janhunen. Sitten hän poistui, ja ovi painui kiinni äänettömästi hänen jälkeensä. Alarik Heino oli yksin.

Hän piti yhä edelleen hattua kädessään ja katseli ympärilleen. Ylhäisen tyylikkäät seinäpaperit vastasivat järkkymättömällä vakavuudella hänen katseeseensa. Suuressa talossa vallitsi syvä hiljaisuus, mutta ulkona kohisi laaja erämaa Auringonvalon läikkä leikki lattialla hänen jaloissaan. Oli ilta ja hän oli ollut matkalla koko päivän ja enemmänkin kuin päivän. Kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, sekä tämä suuri talo erämaan keskellä että ja erittäinkin juuri se, että joku Alarik Heino oli vieraana tässä talossa. Vielä kaksi päivää aikaisemmin hän oli vaellellut Helsingin katuja toivottomana ja luisuvalla pinnalla. Hän ei voinut käsittää, mistä tällainen onni oli hänen osakseen tullut. Hänen, joka oli enää tuskin muuta kuin puoleksi kunnian mies, ilman ammattia, ilman tulevaisuutta, ilman ainoatakaan sukulaista. Hänen, jonka kyvyille maailma oli aikoinaan kääntänyt selkänsä ja hienosti hymyillen osoittanut tien tuntemattomuuteen. Suureen, kiduttavaan, köyhään tuntemattomuuteen, jossa epätoivo piankin voittaa toivon.

Kaksi päivää aikaisemmin hän oli saanut Näreeltä kirjeen, jossa häntä viipymättä kutsuttiin kutsujan kotiin pohjoiseen. Mitään selitystä ei kirjeessä ollut, mutta postilähetysvekseli matkaa varten, ja hän oli lähtenyt empimättä, koska hänestä tuntui, että kohtalo nyt vihdoinkin katsoi parhaaksi ryhtyä tekemään hänelle oikeutta. Ja nyt hän oli täällä.

Näreen hän tunsi vain nimeltään ja maineeltaan Tämä oli aikaisemmin ollut kuuluisa liike- ja rahamies ja sittemmin tullut vielä kuuluisammaksi antaessaan maan etevimpien kykyjen rakentaa itselleen loistoasunnon erämaahan. Tämä oikku vähensi paljon hänen neronsa mainetta armoitettujen liikemiesten joukossa, mutta levitti samalla hänen nimensä kaiun yhä laajemmalle yhteisen kansan tietoisuuteen. Satumaisen loisteliaasta linnasta erämaassa tuli täydellinen triumfi, ja ministerit poikkesivat siellä matkoillaan. Viime vuosina oli Näre kuitenkin vetäytynyt hiljaisuuteen, ja sanomalehdetkin olivat lakanneet käyttämästä hänen nimeään palstojensa täytteenä. Mutta yhä vieläkin, syvässä vaiteliaisuudessaan erämaan keskellä, hän oli mies, jonka rahoilla oli määrättömästi vaikutusvaltaa.

Alarik Heino mietiskeli kaikkia näitä asioita riisuessaan hitaasti päällystakkia. Elämä oli kohdellut häntä pahoin. Hän oli taistellut ja hävinnyt jo monta taistelua. Hän oli kerran ollut innokas ja puhdasmielinen nuorukainen, jolla oli korkeita ihanteita, mutta nyt hän oli tuskin enempää kuin seikkailija. Hän oli kerran tahtonut kohottaa koko ihmiskunnan sen alennustilasta, mutta nyt hän toivoi vain omaa osaansa elämän hyvyyksistä. Vuosikausia olivat hänen aivonsa ponnistelleet päästäkseen kiinni johonkin, joka nostaisi hänet pinnalle, joka antaisi hänelle tilaisuuden työhön ja menestykseen, ja vuosikausia hän oli nähnyt jokaisen yrityksensä raukeavan tyhjiin. Menestyksen sijasta hän oli painunut yhä alemmaksi. Köyhyyteen, epätoivoon. Ja tänä päivänä hän oli valmis tarttumaan mihin tahansa.

Toinen luku

Illallinen

Vain yksi ainoa ääni kuului. Rauhallinen, yksitoikkoinen, iankaikkinen. Vierivän veden ääni. Se tuli jostakin ikivanhojen erämaan metsien syvyydestä, huuhteli mustana ja uhkaavana rakennuksen granittiseiniä ja vieri edelleen … edelleen, ikivanhojen metsien syvyyteen. Kaukana, korkealla synkkien metsien yllä hehkui tunturin huippu kuparinkarvaisena. Erämaa oli vaiti, ja suuri talo, graniittilinna, kohosi sen keskeltä avarine puutarhoineen, kääpiöpuumetsikköineen, vihreine kenttineen, suihkukaivoineen melkein uhkaavan äänettömänä. Oli jo myöhäinen. Illallinen oli siirtynyt Heinon tulon tähden.

Heino saapui Henderssonin opastamana valtavalle, kivipilarien kannattamalle parvekkeelle, joka pisti rakennuksen seinästä virran ylle. Kaksi henkilöä istui katetun pöydän ääressä. He olivat isä ja tytär. Sen saattoi heti havaita, vaikka tytär näyttikin ulkomaalaisen näköiseltä tummine, soikeine kasvoineen. Kerrottiin hänellä olleen saksalaisen äidin. Hän oli hieno nainen, eurooppalainen nainen, olematta kuitenkaan häikäisevä tai edes mielenkiintoinen ensisilmäyksellä. Hän joutui kokonaan isänsä tarmokkaiden piirteiden varjoon, kun he olivat yhdessä. Heino kumarsi. Isä nousi ja esitteli hänet tyttärelleen.

Aurinko pilkoitteli vielä parveketta reunustavien lehvien välistä, ja suurenmoinen näky, joka täältä avautui katseelle, lumosi vieraan. Hän oli vaiti ja melkein unohti isäntäväkensä läsnäolon. Hän oli ensikertaa pohjoisessa, hän näki ensikertaa koskemattoman erämaan ja ihmisen linnoituksen sen keskellä. Hänestä tuntui, niinkuin kaikki talon ihmeelliset nähtävyydet olisivat nyt juuri kasvaneet esiin erämaan koskemattomasta hiljaisuudesta. Metsät kaatuivat, maa alkoi viheriöidä, rakennukset ja suihkukaivot kohosivat. Vain yksi ainoa ääni kuului, vierivän veden ääni, yksitoikkoinen, iankaikkinen ääni.

— Mitä pidätte maisemasta? kysyi neiti Näre äkkiä ja katsoi vieraaseen odottavin, levollisin silmin.

— Suurenmoista, mutisi Heino melkein hätkähtäen, hämillään, — ihmeellistä.

Neiti Näre katsoi häneen hetken levollisilla, tummilla silmillään. Hän oli tunteellinen nainen, ja hänen kotinsa oli ollut erämaan keskellä kymmenen vuotta. Ehkä hän punnitsi noita sanoja »ihmeellistä», »suurenmoista», ja ehkä vieras miellytti häntä.

Hän sanoi:

— Kun itse seisoin ensikerran tällä parvekkeella, tuntui minusta kuin tukehtuisin. Olin silloin vielä pieni tyttö. En voinut puhua, en jaksanut käsittää mitä näin. Sanoivat, että aloin itkeä.

— Alkakaamme syödä, sanoi hänen isänsä välinpitämättömästi.

Tytär vaikeni. Isä näytti miettiväiseltä, hajamieliseltä ja kuitenkin mieheltä, joka aina tietää mitä on tehtävä. Hän söi paljon ja pureskeli ruokansa hyvin. Hän oli terve, kaikin puolin terve. — Nämä maisemat eivät missään tapauksessa tule olemaan pitkäikäisiä, sanoi hän. Ei siis tarvinnut olla huolissaan niiden vuoksi.

Heino tunsi itsensä hieman epävarmaksi, kuten jokainen tuntee illastaessaan ensikertaa talossa, jonka tapoja ei tunne. Ruokalajit vaelsivat hänen ohitseen melkein koskemattomina. Hän katseli salavihkaa isäntäänsä ja tämän tytärtä ja ihmetteli, mikähän on tämän kaiken tarkoitus. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ukko esitti asiansa. Hän tunsi äkkiä harmaiden silmien tuikean katseen kiinnittyvän itseensä ja kuuli isäntänsä tarmokkaan äänen.

— Kaipaatte ehkä selitystä, herra Heino, sanoi tämä. — No niin, saatte sen tietää: aion kiinnittää teidät palvelukseeni.

— Palvelukseenne, toisti Heino. Jotakin sellaista hän oli melkein uskaltanut odottaa.

— Tehän olette toiminut sanomalehtialalla joskus? sanoi hänen isäntänsä.

— Joskus kyllä. Siitä on jo vuosia.

— Kolme vuotta, sanoi liikemies. — Eräs artikkelisarja, jossa käsiteltiin teollisuutemme nykyisyyttä ja tulevaisuutta, kiinnosti minua silloin, ja sen kirjoittaja on se mies, jota tarvitsen nyt.

— Sen kirjoittaja tuskin elänee enää, sanoi Heino äänessään alakuloisuuden vivahdus. Hän ajatteli, että miks’ei hänelle sanottu noita sanoja eräinä kovanonnen päivinä kolme vuotta sitten.

— Minä herätän hänet kuolleista, sanoi suurliikemies hymyillen, — ja ne sanat, jotka silloin kylvettiin, ovat tänä päivänä nousevat oraalle.

He katselivat toisiaan pöydän yli, ja Heino tunsi, että tuo toinen mies oli tarttunut häneen sellaisella henkisellä otteella, jota ei käynyt väistäminen. Tuon toisen henkiset aseet ovat voima ja tahdonlujuus. Hän on niitä miehiä, jotka aina voittavat. Suurliikemies jatkoi:

— Te saitte kärsiä siksi, että uskalsitte puhua, ennenkuin aika oli tullut, ja te käytitte liian hävyttömiä ja rohkeita sanoja. Teitä ei ymmärretty. Teidän aatteenne oli liian suuri mahtuakseen meikäläisten asiantuntijain pieniin aivoihin. Mutta te olitte sittenkin oikeassa, ja me yhdessä tulemme vielä näyttämään sen koko maailmalle.

— On kummallista, että tahdotte herättää eloon nuo aatteet, jotka veivät elämäni hunningolle, sanoi Heino. — Ne olivat pelkkää teoriaa, ja toimittajat julkaisivat niitä vain siksi, että ne olivat niin erikoisia. Kukaan ei niihin uskonut, mutta sekä tehtailijat että työmiehet repivät lehdet ja tahtoivat repiä minutkin kappaleiksi ne luettuaan. Niiden jälkeen ei minulla ole ollut oikeutta sanoa sanaakaan minkään lehden palstoilla.

Suurliikemies huitaisi kädellään kärsimättömästi.

— Älkää välittäkö siitä, mitä joku sanoi kolme vuotta sitten, vaan iloitkaa tästä päivästä, jolloin minä avaan teille tien, sanoi hän heiluttaen haarukkaa kädessään. Hän näytti kiihtyvän, hänen silmänsä hehkuivat ja hänen tuuhea, hieman harmahtava tukkansa liehui kuin ilmanvedossa. — Pohjola, jatkoi hän, — vaatii esiinkaivamistaan. Sen aarteet ovat levänneet jo kyllin kauan. Ja siinä työssä tarvitaan nyt teidän aatteitanne, teidän mielikuvitustanne ja unianne. Minä olen käytännön mies, ja mitä te kuvittelette, sen tulen minä pakottamaan näkyviin ja tunnettaviin muotoihin, aineen kahleisiin, joille ei enää kukaan voi nauraa. Siksi olen kutsunut teidät, enkä kysy suostutteko; maksan niin paljon, että ette voi kieltäytyä.

Hän vaikeni yht’äkkiä, niinkuin oli alkanutkin, ja jäi tuijottamaan miettiväisenä pöytäliinan kuvioita.

— Isä, sanoi hänen tyttärensä hiljaa, — eihän kaikki ole ostettavissa.

Mutta hän kohotti vain hieman olkapäitään ja alkoi syödä.

— Minunlaiseni mies, sanoi Heino yrittäen hymyillä, — on kyllä ostettavissa … kaikkiin rehellisiin tarkoituksiin, lisäsi hän ikäänkuin lieventäväksi asianhaaraksi. Tytär vilkaisi häneen nopeasti omituinen välähdys silmissään, mutta ei sanonut mitään. Heino jatkoi:

— Eri asia on sitten, onko minusta enää mihinkään.

Suurliikemies kohotti nopeasti päätään, ja hänen äänensä kalskahti kylmänä, melkein kovana, kuin se olisi ollut lyömäase.

— Älkää siitä huolehtiko, sanoi hän, — sillä siitä huolehdin minä. Ellette tyydytä toiveitani, saatte mennä, tunnettehan sen lain. Mutta olen varma, että niin ei käy.

Hän keskeytti jälleen syöntinsä ja rummutteli pöytää. Hän näytti miettivän hetkisen. Sitten alkoivat sanat valua hänen huuliltaan nopeina, tarkoituksellisina, täsmällisinä.

— Te kirjoititte kerran artikkelin, joka aivan räiskyi intoa ja tarmoa. Te haukuitte kaikki tai ainakin useimmat tämän maan tehtailijat. Te osoititte, kuinka typerästi ja vanhanaikuisesti he tehtaitaan johtavat. Te osoititte heille myöskin tien tulevaisuuteen. Enemmän nopeutta, sanoitte te, vain suurin nopeus on nykyaikaista. Enemmän konevoimaa, sanoitte te, vain koneet ovat tämän vuosisadan työvoimaa. Te ette epäillyt silloin, kun noita sanoja kirjoititte, mutta saitte palkaksenne häpeän. Epäilisittekö nyt, kun minun miljoonani ja minun käytännöllinen kokemukseni avaavat tien teidän mielikuvituksellenne. Epäilisittekö nyt, kysyn minä! Ei, rohkaistukaa. Muistakaa, että tämä on teidän elämänne tilaisuus. Tarttukaa siihen. Minä tahdon, että seisotte rinnallani, kun pohjolasta aletaan rakentaa asuttavaa maata.

Hän keskeytti hetkiseksi, rummuttaen pöytää. Sitten hän lausui vielä yhden sanan, joka oli kuin käsky:

— Miettikää!

Heino ei vastannut. Hänen aivonsa olivat liian kauan saaneet kamppailla pienten elämisen huolien kimpussa. Ne olivat kadottaneet joustavuutensa, ne olivat kuivuneet. Hän ei osannut vastata. Hän ei ollut jaksanut edes seurata. Hänen uneksijannäkemyksensä oli muuttunut haaveiluksi. Hänestä tuntui, että vierivän veden ääni vei hänen järkensä kauas pois. Kauas miesten aatteista, suunnitelmista, tehtaista, ammateista. Hän näki vain neiti Näreen tummat, levolliset silmät, tumman hipiän, tumman tukan. Hän tunsi hänen