Kielletyt huoneet

By Eija Jansson

Kun Jenni perii tätinsä mittavan omaisuuden, perintöön liittyy outoja ehtoja. Jennin on nimittäin asuttava tädin Lapissa sijaitsevassa talossa vähintään vuoden ajan. Taloon on kuitenkin aina liittynyt erikoisia piirteitä. Lapsena Jenni ei saanut koskaan avata kahta talossa sijaitsevaa ovea. Nyt täti on jättänyt tarkat ohjeet, milloin ovia saa pitää auki. Mitä ovien takana oikein lymyää? Asia selviää Jennille karmivalla tavalla, kun hänen vieraansa eivät osaa noudattaa tädin antamia sääntöjä...Eija Janssonin "Kielletyt huoneet" on kummitusromaani aikuiselle yleisölle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726708912

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

Vesi valui tuulilasiin ja näkyvyys oli lähes olematon. Sade oli alkanut vähän ennen Jyväskylää kevyenä tihkuna, äitynyt matkan varrella puuskittaiseksi ja muuttunut ennen Oulua kaatosateeksi, jota lasinpyyhkijät koettivat työntää syrjään siinä onnistumatta. Tiet olivat veden vallassa ja auton vauhti oli pitänyt pudottaa mateluksi. Elokuun alun pohjoisen hämärä oli muuttunut läpitunkemattomaksi pimeydeksi, jota jokusen tienvarren kyläpahasen katuvalot koettivat innottomasti valaista.

Jenni puri hammasta ja päästeli välillä liudan kirosanoja. Hartioita pakotti ja silmiä kirvelsi, mutta perille oli pakko päästä. Hän ei halunnut jäädä tienposkeen yötään viettämään. Hän kannusti itseään muistuttamalla, ettei enää ole pitkä matka, kohta olet perillä. Jaksa vielä vähän. Kun Kuivaniemen kyltti piirtyi sateen keskeltä näkyviin, hän huokaisi pelkästä helpotuksesta. Ehkä tunti vielä ja hän olisi perillä.

Uupuneena Jenni mietti, oliko kaikki vaivan arvoista, kannattiko jättää taakseen Tampere, sen kulttuurimaailma, jonne hän oli kovalla työllä päässyt joten kuten sisään, ystävät, joita niitäkään ei ollut liikaa - varsinkaan taiteilijan ammatissa. Tukijoita ja ovenavaajia tarvittiin tehdäkseen itseään tunnetuksi ja hän hylkäsi heidät kaikki - silkkaa ahneuttaanko. Hymähtäen Jenni tuumi, että jokainen järkevä ihminen olisi valinnut samoin kuin hän. Niin palavasieluisesti hän ei ollut taiteelleen omistautunut, etteikö Irja-tädin viimeinen tahto testamentissa olisi houkutellut. Hän muisti asianajajan puhelun ja sen jälkeisen tapaamisen oikein hyvin. Hän oli avannut toisen näyttelynsä neljä viikkoa ennen tuota viestiä ja saanut näyttelystä muutaman ikävän arvostelun. Eräs tunnettu kriitikko oli kirjoittanut palstallaan, että suurena lupauksena pidetyn Jenni Granlundin näyttely oli ollut ikävä pettymys. Maalaukset olivat keskitasoa eikä mikään niistä saanut aikaan sitä väkevää tunnetta, jota taiteilijalta oli odotettu hänen edellisen, sykähdyttäviä tunteita herättävän näyttelynsä jälkeen. Hän tunsi itsekin, että kuvista puuttui jotain. Sitä paloa ja kiihkoa, jonka aiemmin oli voinut vaistota hänen maalauksistaan, sitä hän ei ollut onnistunut siirtämään kankaalle. Ja sen olivat muutkin huomanneet. Siihen mennessä tauluja oli myyty vain yksi, joka kuitenkin takasi sen, että hän sai katetuksi osan näyttelyn kuluista. Katkerana hän ajatteli, että leipään ja voihin ei rahaa sitten enää riittänytkään ja tädin testamentti oli kuin ihme kurjuuden keskelle. Ehdot vain olivat olleet oudot.

- Tätinne tahto oli, että omaisuus siirtyy kokonaisuudessaan teille, kun olette asunut talossa vuoden, jonka jälkeen omaisuus on käytettävissä ilman ehtoja, lakimies selosti.

Miehen kuiva ääni sopi mainiosti hänen ulkonäköönsä. Mies oli pukeutunut harmaaseen pikkutakkiin ja mustiin housuihin, joiden prässit olivat viivasuorat. Takin alla oli siniharmaa kauluspaita ja siihen sopiva solmio. Mies oli itsekin jo väritön; vaaleahkot hiukset olivat paenneet kauas ohimoille, vedensiniset silmät hieman roikkuvien luomien takana tarkkailivat istujaa terävinä ilmaisematta kuitenkaan mitään, mitä ajatuksissa saattoi liikkua. Jenni arveli miehen iäksi lähemmäs kuusikymmentä.

- Vähän oudolta kuulostaa, Jenni mutisi. - Miksi minun pitää asua siellä korvessa vuosi? Menetän kaikki ammattiyhteyteni, linkkini taidepiireihin, tuloni…

- Tätinne keskusteli tästä kaikesta kanssani, kun hänen sairautensa oli todettu. Koska hänellä ei ollut omia lapsia, hän halusi testamentata talon ja muun omaisuuden teille, eikä se mikään pieni omaisuus olekaan. Tädillänne on metsää pari sataa hehtaaria, peltoa, joka on naapuriviljelijällä vuokralla, rahaa pankissa puolen miljoonan verran…

- Herran tähden! Jenni henkäisi ja tarrasi tuolinsa puisiin käsinojiin. - Puoli miljoonaa!

- Aivan niin, lakimies myönsi ilmeettömästi. - Tämä kaikki on teidän vuoden talossa asumisen jälkeen. Syitä moiselle ehdolle en kysellyt. Kullakin asiakkaalla on omat syynsä eivätkä ne kuulu minulle.

Lakimies naputteli kynällä mustaa kansiota, josta oli kaivanut asiakirjat esiin. Hän kohensi hopeasankaisia silmälasejaan ja jatkoi vilkuillen välillä edessään olevaa paperia: - Talon kaikki laskut tulevat tänne ja ne hoidetaan täältä toimistomme kautta. Tätinne antaa teille kymmenen tuhatta euroa auton vaihtoon, sillä hän sanoi olevansa aivan varma, että teillä joko ei ole autoa tai se on sen kuntoinen, että sillä jää tien päälle. Lakimiehen suupielet vetäytyivät nyt hienoiseen hymyyn.

- Niin, Jenni yskäisi nolostuen ja siirsi tumman hiussuortuvan korvansa taakse. - Vanha kotterohan se auto on…

- Lisäksi on tämä kirje, joka on tarkoitettu pelkästään teille, mies ojensi valkoisen kuoren ja Jenni otti sen uteliaana vastaan. - Lukekaa se omassa rauhassanne.

Hämillään moisesta onnesta - vaiko epäonnesta, siitä Jenni ei ollut oikein varma, hän kompuroi portaat alas kadulle. Taivas oli puolipilvinen, sää alakuloa ja sadetta enteillen tipautti pari pisaraa pölyiselle kadulle. Jenni oli kävellyt torin ohi, joka oli tyhjä muutamaa lokkia lukuun ottamatta ja mennyt Mioritaan kahville. Hän oli avannut siellä tätinsä kirjeen ja ihmetellyt tädin toiveita ja ehtoja. Pää kaikesta sekaisin hän palasi Tampereelle, kunnes teki lopullisen päätöksensä avatessaan surkean yksiönsä oven muuttaa vaadituksi vuodeksi tädin taloon.

Sade tuntui hellittävän muuttuen jälleen kevyeksi tihkuksi ja näkyvyys parani. Nähdessään kyltin, joka ohjasi kulkijan Ranuan suuntaan, Jenni napsautti vilkun päälle ja kääntyi oikealle ja jatkoi sillan ylitettyään eteenpäin. Kun tienvarren talot jäivät taakse, alkoi metsäinen taival. Siellä täällä tummien puiden seinämä rikkoontui, kun yksinäinen talo teki siihen aukon. Simojoki virtasi vasemmalla, mutta sitä ei näkynyt sateisen hämärän hunnuttaessa maisemaa. Tuuli tanssitti pitkien, synkkien kuusien oksistoa, taivutteli latvuksia ja heitteli eteen hengettömiä varjoja, jotka jäivät tanssimaan tielle auton pinnistellessä yhä eteen päin. Kun tienviitta, joka osoitti oikealle, lopulta tuli vastaan, hän henkäisi helpotuksesta. Pitkä ja raskas matka olisi kohta takana. Vain jokunen kilometri enää.

Sade yltyi jälleen ja tuulilasinpyyhkijät kauhoivat vettä syrjään. Metsä pakeni peltojen tieltä yhä kauemmas, kunnes kaartoi etelän suunnasta mustanpuhuvine kuusineen kohti taloa, jonka ääriviivat häämöttivät pimeässä. Joku oli sytyttänyt porrasvalot!

Jenni käänsi autonsa pihatielle, jota reunustivat koivut ja pihlajat. Kuninkaankuja - niin täti oli sitä nauraen kutsunut. Jenni oli lapsena kysynyt nimen syytä ja täti oli hymy suupielessä selittänyt, että kuninkailla on linnansa pihaan ajettaessa aina puiden reunustama tie, joten hänen pieni pihatiensä olkoon nimetty Kuninkaankujaksi. Jennistä se oli ollut mukava ajatus ja hyvillä mielin hän ajoi nyt tuota puiden reunustamaa kujaa portaiden eteen. Hän huokaisi väsyneesti ja tempoi takapenkin täyttävistä laatikoiden ja laukkujen kaaoksesta esiin kaksi kassia, joista pienemmässä olivat hänen meikkipussinsa ja muut naisten tarvitsemat tykötarpeet ja toisessa vähän ruokatarpeita aamua varten. Loput tavarat hän hakisi taloon aamulla. Käsilaukustaan hän kaivoi talon ulko-oven avaimen, työnsi auton oven auki ja syöksyi sateen keskelle. Hän sai avattua oven nopeasti, mutta kastui silti. Hän kiitti mielessään sitä, joka oli jättänyt valot palamaan. Kuistin ikkunat valaisivat pehmeästi sisätilaa ja hän avasi pieneen sisäeteiseen johtavan oven. Tästä eteisestä johtivat portaat ullakolle, jonne oli rakennettu kaksi vaatimatonta kamaria. Toinen niistä oli aina lukittu eikä täti avannut sitä koskaan, kielsi muitakin menemästä sinne. Mutta toisessa kamarissa nukkui talossa käyviä vieraita, jos muualle ei mahtunut.

Pienestä lämpimästä eteisestä päästiin isoon keittiöön tai pirtiksi sitä täti oli aina kutsunut ja kahteen kamariin, joista toinen oli lukittu eikä Jenni ollut koskaan päässyt näkemään tuota huonetta, pirtistä pääsi saliin ja salin takaisiin kahteen muuhun kamariin, joista toinen oli tädin makuuhuone. Jenni avasi oven ja hapuili katkaisijaa. Valju kattovalo syttyi jättäen nurkat hämärään. Seinäkello tikitti aikaa väsymättä. Kaikki oli puhdasta ja huone tuntui tyhjältä ja elottomalta. Jenni kaipasi tädin kirkasta naurua, veikeinä siristeleviä silmiä, kun hän teki pieniä kujeita lapsille. Täti oli lapseton ja äidin kertoman mukaan oli surrut sitä pitkään. Kun hän kaiken lisäksi oli lapsirakas, oli suru ollut raskaampi kantaa. Hän iloitsi sisariensa lapsista, otti nämä luokseen aina heidän niin halutessaan, joskus jopa pyyteli lapsia tulemaan. Lähitalojen lapset tiesivät tädin komerot aarreaitoiksi, ja he kävivät usein lyhyillä visiiteillä. Mutta kun aika kasvattaa lapset nuoriksi ja aikuisiksi, he unohtavat vanhat, ja muiden sukulaisten vierailujen vähentyessä Jennin äiti puoliväkisin pakotti Jennin mukaansa silloinkin kun hän ei olisi halunnut lähteä. Myöhemmin Jenni oli huomannut viihtyvänsä tädin luona yhä paremmin. Hän kuunteli juttuja ympäristön ihmisistä, sukulaisistaan, talon historiasta ja tädin elämästä, joka ei ollut ollut helppoa äkkipikaisen miehen rinnalla.

- Minulla olisi pirtillinen adoptiolapsia, täti oli sanonut haikeana pyyhkäisten silmäkulmaansa, - jollei Hannes olisi pannut hanttiin. Jos ei kerran omia saa, niin sitten ollaan ilman. Niin hän aina tokaisi. Ja maailma on pullollaan syliä tarvitsevia, jotka odottavat tulevansa rakastetuksi.

Jenniä oli miltei itkettänyt. Mutta niinhän se on. Kaikkea ei voi saada. Täti oli saanut omalla ja miehensä kovalla työllä melkoisen omaisuuden. Tosin he olivat perineet alkupääomaksi talon ja tiluksia, mutta Hannes oli ollut viisas ja kartuttanut omaisuutta niin, että sillä olisi pärjännyt mainosti, vaikka olisi heittäytynyt vapaaherraksi. Silti Hannes oli jatkanut, ei osannut lopettaa, oli ollut valittamatta kipujaan ja nukkunut hiljaa erään keväisen yön aikana pois. Ehkä hän oli hukuttanut lapsettomuuden työhön. Sen jälkeen täti oli tukeutunut paljolti Jennin äitiin ja Jennikin oli opintojensa välissä ollut tädin luona päiviä maalaillen peltomaisemia vuodenaikojen mukaan. Yksi noista tauluista oli ripustettu talon saliin ja ihastuneet naapurit olivat ostaneet loput.

Jenni havahtui muistoistaan ja riisui takkinsa heittäen sen tuoliselkämykselle. Haukotellen hän meni jääkaapille ja aikoi napsauttaa sen päälle, mutta hämmästyi sen huristessa hiljaa. Hän avasi oven ja löysi kaapin täydeltä ruokatavaroita. Kuka ne oli tuonut? Sitten Jenni muisti asianajajan sanoneen, että joku naapuri piti taloa silmällä ja että häntä saattoi tarvittaessa pyytää apuun. Hänkö oli sytyttänyt valot ja täyttänyt jääkaapin Jennille valmiiksi? Todella ystävällistä ja ajattelevaista.

Nosteltuaan omat ruokaostoksena kaappiin muiden sekaan Jenni meni takaisin eteiseen ja huoneeseen, jossa oli usein ennenkin yöpynyt. Se tuntui tutuimmalta. Hän ei ainakaan vielä halunnut mennä tädin huoneeseen, joka oli sijainnut salin perällä. Hän heitti kassinsa pienen kirjoituspöydän päälle ja aikoi riisuutua, mutta muisti liinavaatteet. Tädin isossa huoneessa oli suuri ja jyhkeä puinen kaappi, se tuntui miltei pieneltä huoneelta. Sieltä Jenni tiesi löytävänsä kaiken tarpeellisen.

Hän seisahtui hetkeksi tädin makuuhuoneen ovensuuhun ja tuntui kuin täti olisi jossain lähistöllä. Ohut, kuiva puuterin tuoksu, joka leijaili aina tädin ympärillä, oli edelleen havaittavissa. Jenni sai kyyneleet silmiinsä nuuhkiessaan tuota muistoa. Hän kaipasi tätiään aidosti. Tädillä oli aina ollut aikaa kuunnella, aikaa pitää sylissä ja helliä paha mieli pois. Yksinäinen kyynel tipahti poskelle ja vieri siitä suupieleen. Jenni pyyhkäisi sen pois ja avasi kaapinoven, kasasi syliinsä lakanat ja pyyheliinat. Hetken hän seisoi lipaston edessä, jonka yläpuolella seinässä roikkui hääkuva - pariskunta nuorena. Sen toisella puolella oli kellertävä ja haalistunut kuva, joka esitti Hanneksen vanhempia ja toisella puolella ryhmäkuva, kun sukulaiset olivat kerääntyneet viettämään Hanneksen pyöreitä vuosia.

Sijatessaan vuodettaan hän ajatteli laulua, jossa laulettiin jotain enkeleistä, onko heitä… Mistä sekin putkahti mieleen. Pienestä, hyvin vanhasta peilistä hän näki vilaukselta kasvonsa ja kääntyi katsomaan taakseen uskoen nähneensä takanaan ohuen varjon. Väsyneesti naurahtaen hän meni vuoteeseen ja painoi päänsä tyynyyn. Kevyt verhon liikahdus ei häntä häirinnyt.

2. Luku

Jenni heräsi kevyesti huokaisten. Hän avasi silmänsä ja näki sateen jälkeisen kirkkauden ikkunastaan. Hän venytteli ja haukotteli moneen kertaan. Viivytellen ylösnousua hän antoi katseensa kiertää pienessä huoneessa, johon mahtui vain pieni pöytä, tuoli ja ovensuuhun jykevä vaatekaappi. Suuri, ja varmasti vanha vuode valloitti huoneesta suuren osan. Sen pääty nojasi seinään ja nukkuessa kasvot olivat ovea kohti. Vuoteen vierellä oli yöpöytä, jolle oli asetettu ajan kuluttama pieni liina ja raskastekoinen pöytälamppu, jossa oli haalistuneen keltainen laskosvarjostin. Vuoteen yläpuolella oli vanha ja haalistunut mustavalkoinen valokuva enkelistä, joka suojelee lapsia putoamasta jyrkänteeltä. Sekin oli ollut siinä niin kauan kuin Jenni jaksoi muistaa.

Ikkunan alla olevalla pöydällä oli piianpeili ja tekokukkakimppu maljakossa. Jenni tiesi, että pöytälaatikosta hän löytäisi värikyniä ja paperia. Pöydän vierellä seisoi tukevatekoinen tuoli, jonka istuinosa oli pehmustettu vihreäraidallisella, nyt jo haalistuneella kankaalla. Maalatulle lattialle oli levitetty räsymatto, jossa siinäkin oli vihreitä raitoja. Vaaleanvihreät ilmavat köynnöskuviot kiemurtelivat kellertäväpohjaisessa tapetissa, jolla huone oli paperoitu. Täti oli osannut tehdä vaatimattomalla tavalla talosta kauniin ja kodikkaan, joten sen suhteen ei oleskelu ollut ongelmallista. Ongelma oli siinä, että hän oli kaukana kaikesta, yksin, eikä ollut varma kestäisikö talven pimeyttä maaseudulla. Mutta hänen oli pakko, mikäli aikoi kuitata perinnön lopullisesti omakseen. Huokaisten ja kääntäen katseensa ikkunaa kohden hän ajatteli, että jokin tarkoitus kaikella oli, mutta hän ei vain ymmärtänyt mikä, ja ennen kaikkea miksi täti pakotti hänet maaseudulle kauas kaikesta. Mutta täti ei ollut enää selittämässä, vaikka olikin selityksen velkaa.

Jenni nousi istumaan vuoteen reunalle ja haukotteli vielä kerran. Oliko joku tulossa? Hän kallisti päätään, mutta ei kuullut mitään. Sitten hän naurahti. Vanha talo kolisee ja narisee aina. Tuulikin saattoi heittää oksan oveen tai seinään. Hän käveli paljasjaloin keittiöön ja valmisti kevyen aamupalan. Kahvi karisti unenrippeet silmistä, mutta edellispäiväinen ikuisuudelta tuntunut ajomatka jomotti vieläkin hartioissa kiristellen niskalihaksia. Jenni hieroi toisella kädellä niskaansa ja katsoi ulos ikkunasta.

Sade oli laantunut ja puut ravistivat pisaroita pienen tuulenvireen liikutellessa oksia. Auringon osuessa pisaroihin ne kilpailivat keskenään kauneimmista sateenkaaren sävyistä. Pelto ja sen takainen metsä hehkuivat vihreän monissa sävyissä. Aamu-usva hajosi auringon tieltä ja linnut lehahtelivat oksalta toiselle. Kaikki oli niin kaunista ja silti niin ahdistavaa.

Jenni nosti jalat koukkuun tuolille ja haukkasi voileipää. Tupa oli hiljainen, huokui mennyttä aikaa. Pelakuut kukkivat kirkkaanpunaisin kukin ikkunalaudoilla; joku niistäkin oli huolehtinut. Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut autontorvien törähtelyä, ei naapureiden yöllistä riitelyä, ei vanhan hissin kolahduksia. Ja silti Jennistä tuntui, että jotain oli hiljaisuuden keskellä. Jotain joka sai hänet varuilleen, kuuntelemaan… niin kuin nyt tuokin rahina, kevyt koputus! Jenni pudotti säikähtäneenä kuppinsa pöydälle ja kuunteli tarkemmin, naurahti - mitä ihmettä hän oikein ajatteli. Oveenhan koputetaan.

- Sisään! hän huudahti helpottuneena.

Ovesta astui pitkä, hieman tukevahko mies, jolla oli musta lippalakki hieman kihartuvien vaaleanruskeiden hiusten peittona. Tummansininen takki, jollaisia nykyisin kaikki fyysistä työtä tekevät miehet näyttivät pitävän, oli auki ja sen alta pilkisti collegepaita, jonka rintamuksessa oli jokin kuva. Mies hymyili, nappasi lakin päästään ja katseli nappisilmillään Jenniä.

- Päivää, mies sanoi edelleen hymyillen, nyt hän kuitenkin vaikutti hieman hämilliseltä. - Häiritsenkö?

- Aamupalaa tässä lopettelen, Jenni vastasi. - Kahvia olisi vielä pannussa, jos kelpaa.

- Kiitos, aina kupillinen, mies sanoi ja pudotti jalkineensa oven suuhun. Kas vain, Jennin ajatteli, täällä maallakin joku muistaa olla lontustelematta lehmänpaskaan sotketuilla kengillä pitkin pirtin permantoja. Mielessä häivähti muistikuva, kun he olivat tädin kanssa jossain lähitienoon taloista kyläilemässä hänen ollessa silloin vielä lapsi. Tupa oli suuri, pitkät matot halkoivat sitä ja lattiatilaa olisi ollut vaikka tanssiväelle. Kaksi jykevää penkkiä asettui ovensuuhun, suuri pirttipöytä, jonka ääressä he istuivat kahvikuppien kera, oli ikkunoiden edessä ja valkeat salusiinit peittivät ikkunoiden alimmaiset ruudut. Jenni piirsi tuon tunnelman silloin mieleensä ja myöhemmin paperille. Kuva särkyi, kun vatsakas mies repäisi oven auki ja käveli läpi pirtin jääkaapille, avasi sen ja ryysti kannusta mehua. Hänen vaimonsa kiljaisi miehelle ja ilman tädin läsnäoloa tilanteesta olisi kehkeytynyt ponteva riita. Mies tokaisi ulos mennessään vain, että jos on aikaa juoruiluun, on aikaa lehmänpaskan siivoukseenkin niin pirtistä kuin navetastakin. Mielenkiinnolla hän seurasi vieraan naisen silmien tummumista, kevyen utuharson kasvua, jonka hän urheasti koetti peittää välinpitämättömyyteen. Täti oli ollut hiljaa ja nostanut kahvikupin huulilleen teennäisen tietämättömin kasvoin.

Jenni kaatoi miehelle kahvia mukiin ja hieman lisää itselleenkin. Häntä vaivasi se, että hän oli yöpaidassa, tosin se oli ylisuuri t-paita, mutta kumminkin.

- Olen tuosta mutkan takaa, mummo lähetti minut katsomaan, että kaikki on hyvin, mies selitti. - Ai niin, hän naurahti ja ojensi kätensä. - Olen Ilkka.

- Terve Ilkka, Jenni kätteli miestä hymyillen. - Minä olen Jenni.

- Tiedän, mies naurahti. Hänellä oli tummansiniset silmät, kapea pitkähkö nenä ja vaaleat kulmakarvat. Nenänvarressa komeili kasa pisamia ja