Hetken viemä

By Tapani Aittoniemi

Elämä on yksittäisten, ennakoitujen ja ennakoimattomien tapahtumien sarja ja jokainen pelaa jaetuilla korteilla parhaansa mukaan.

Ihmisen matka sankarista etsityksi kansainväliseksi rikolliseksi voi olla vain parin sekunnin pituinen. Näin kävi Laurille kun hän piti ovea auki ventovieraalle tietämättä, että joutuisi sen johdosta keskelle kahden ulkomaisen rikollisjärjestön reviirikiistoja Itämeren herruudesta.

Koittaessaan selviytyä menneisyytensä vankina ja hetken viemänä Lauri teki valintoja, jotka muuttivat hänen elämänsä lopullisesti.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 17, 2016
• ISBN: 9789523398078

Tapani Aittoniemi

Nelikymppinen käännetyn kaunokirjallisuuden suurkuluttaja ja amatööri kirjailija.

Book preview

Kiitos Arille, Jukalle, Vesalle ja Mikalle arvokkaasta sparrauksesta tarinan kanssa.

Kansien suunnittelu Timo Salomaa

Takakannen kuva Sami Sutinen

Isälleni

Sisällysluettelo

Prologi

LUKU 1 (Nykyaika)

LUKU 2

Luku 3

LUKU 4

LUKU 5

LUKU 6

Luku 7

LUKU 8

LUKU 9

LUKU 10

LUKU 11

Luku 12

LUKU 13

LUKU 14

LUKU 15

LUKU 16

LUKU 17

Luku 18

VIIMEINEN LUKU

Epilogi

Prologi

Jännä juttu kuinka elämä muodostuu yksittäisten sattumien ketjusta, mies ajatteli. Jos. Jos hänen sortavalainen taksikuski ei olisi ajanut yhteen hirven kanssa. Tai jos he olisivat saaneet auton vinssattua ylös nopeammin jäisestä ojan penkasta yhteentörmäyksen jälkeen. Tai jos hän ei olisi sanonut kuskille, ettei hoppuile. Tai jos… ja niin edelleen, he olisivat olleet tapahtumapaikalla liian aikasin tai liian myöhään ja silloin hän ei olisi koskaan tavannut Gennadia. He olivat ajaneet Venäjän Karjalassa kohti Murmanskia ja Jäämerta ylitettyään vaaran huipun he näkivät edessään tiellä kolmet auton valot, kaksi henkilöautoa ja yksi kuorma-auto. Yhden henkilöautoista oli katollaan keula heihin päin ja sen keulasta nousi liekkejä ja konepellin alta kohosi autojen valokiilassa näkyvää savua. Toisen henkilöauton edessä näytti seisovan vähäpukeinen mies kädet ilmassa ja kolmas auto, kuorma-auto oli tiellä poikittain.

Rosvoja, rosvoja Taksikuski oli huutanut ja jarruttanut äkisti. He olivat luisuneet kylki edellä jäisellä tien pinnalla korkeiden tienvarsia reunustavien lumipenkkojen keskellä aikansa kunnes kuski oli saanut auton pysäytettyä puoliväliin mäkeä. Kuskin vastustuksesta huolimatta mies painoi maasto-auton äänitorvea ja onnistui vilkuttamaan ajovaloja. Heidät huomattiin mäen alapuolella ja osa rosvoista kääntyi heitä kohti aseet käsissä. Sillä hetkellä liekeissä olevan auton palo kiihtyi, rosvot ilmeisesti pelästyivät itsekin tilannetta ja paikalle yllättäen ilmestyneitä silminnäkijöitä. He hyppäsivät autoihinsa ja poistuivat paikalta. Tämän nähtyään kuljettaja painoi kaasua ja ajoi mäkeä alas kohti palavaa autoa. Mies hyppäsi kyydistä ja meni lumihangessa makaavan lähes alastoman miehen viereen. Hän makasi hangessa vain sukat ja alushousut jalassaan silmäkulman yläpuolella olevan haavan vuotaessa verta. Hänen molemmilla puolillaan hangessa oli kuoliaaksi ammutut miehet. Palavasta autosta kuului avunhuutoja, mutta heidän pelastaminen oli liian myöhäistä liekkien raivotessa auton sisällä. Mies nosti kuskin kanssa haavoittuneen Gennadin heidän autoonsa ja kaasuttivat paikalta ennen kuin liekit saavuttivat bensasäiliön ja tuli nielaisisi auton. Parempi pelastaa yksi kuin jäädä odottamaan miliisiä joiden saapuminen tietäisi vain hankaluuksia ja todistajanlausunnon voisi antaa aina jälkikäteen, siitä mies ja kuski olivat täsmälleen samaa mieltä. Mies laittoi Gennadin päälle oman talvitakkinsa, päähän supikoiran turkista tehdyn paksun päähineen, kääri hänen jalat autossa olevaan huopaan ja nosti Gennadin jalat omaan syliinsä ahtaalla takapenkillä. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen he näkivät talon jonka ikkunoista ja pihapiiristä tuli valoa ja piipusta nousi savua. Kuskin tulkkaamana he pääsivät sisään taloon, mies puhdisti ja sitoi Gennadin haavan. Siirtely, kääntely ja puhdistusaine kirvoittivat Gennadin tajuihin ja hän karjui kolmea asiaa samaan aikaan. Hän vaati tietää keitä muut olivat, missä hän oli ja Vodkaa!. Kotipolttoinen liemi tainnutti Gennadin ja mies ruokaili kuskin kanssa ennen nukahtamistaan.

Seuraavat kaksi päivää Gennadi houraili kuumeisena, mutta kolmantena päivänä miehen istuessa tulipesän vieressä mökin nurkassa hän tunsi kuinka joku tarttui häntä olkapäästä. Gennadi oli herännyt ja vannoi ikuista kiitollisuuttaan miehelle. Kun mies neljäntenä päivänä vielä hävisi tahallaan juomakilpailun kovan koitoksen päätteeksi, oli hän saanut itselleen liikekumppanin. Gennadi oli paitsi kooltaan ja niin myös mahdiltaan suuri ja vaikutusvaltainen paikallispoliitikko ja isänmaan ystävä. Mutta isänmaan ystävä arvosti myös länsimaalaista osaamista, kuten italialaisia pukuja, sveitsiläisiä kelloja, saksalaisia autoja ja suomalaisia puhelimia ja heidän tuottamia palveluja rajan toisella puolella. Nuo kaikki Gennadin päällä olleet maalliset esineet olivat myös kelvanneet hänet ryöstäneelle rosvojoukolle. Gennadi nautti myös matkailusta ja metsästyksestä. Kun ryypiskelyn ohessa kävi selville että miehellä on ollut kaikenlaista matkailu- ja metsästystoimintaa pyörittävä yritys Suomen Lapissa ja mies oli, lähestulkoon, yhtä hyvä metsästäjä ja kalastaja kuin Gennadi, oli ensimmäiset suunnitelmat lyöty lukkoon. Kun mies kaivoi laukustaan pari valokuvaa ja kansiosta luonnoksen, oli Gennadi myyty. Kuvissa oli Gennadinkin mittapuulla hyvin hoidettua mäntykangasta. Metsän keskellä kiemurteli joki jyrkässä ja kallioisessa uomassa muutama kymmenen metriä alempana. Tuhansien vuosien aikana maan liikkuminen ja veden virtaus olivat muokanneet maaperää ja kenties jonkun pienen pienen maanjäristyksen tapahduttua kalliota ja kangasta oli sortunut alas. Tämän seurauksena joen toiseen reunaan oli jäänyt maapala, jonka molemmin puolin virtasi vesi. Toisella puolella oli villi ja vuolas joki ja toisella puolella muutamia metrejä levän uoma. Se maapala oli kuin yksinäinen torni joka kohosi joesta. Gennadi pyysi lehtiön ja taitavana piirtäjänä hän teki paperille uuden luonnoksen ja kohta keskellä tuota irrallista maapalaa komeili lyijykynällä tehdyt iso huvilan, saunan ja muutaman apurakennuksen muodostama kokonaisuus. Gennadilla oli selvä visio päässään jostain sellaisesta josta hän oli haaveillut Suomen puolelle jo pitkään, mutta jonka toteutus oli jäänyt suunnitteluasteelle. Paikasta tulisi yksityinen, luksuspalveluja, tarkoin valituille asiakkaille, tuottava huvila. Siellä ryypättäisiin, siellä syötäisiin, siellä valmistauduttaisiin metsälle ja isoihin yrityskauppoihin saunan lauteilla venäläisten että ulkomaalaisten kanssa. Huvilan piti olla ehdottomasti Suomen puolella, mutta lähellä Venäjän rajaa ja nyt tämä pitkäaikainen suunnitelma sai sinetin hänen hengen pelastaneen rehdin suomalaisen miehen ansiosta.

Gennadi oli valmis rahoittamaan sen kokonaan siltä istumalta, koska hänellä oli rahaa, ainakin omien puheiden mukaan kuin roskaa, useita miljoonia dollareita joka tapauksessa. Mutta Gennadi taipui 50/50 omistukseen miehen kanssa. Olihan mies pelastanut hänen henkensä ja olihan mies myös lähes yhtä hyvä ryyppäämään kuin hän. Suomeen päästyään mies aloitti maan ostamiseen ja lupien hankkimiseen tarvittavat prosessit. Se oli juuri niin hankalaa kuin hän oli arvellut ja hän joutui rauhoittelemaan Gennadia lukuisia kertoja puhelimessa ja kasvotusten ja selittämään että Suomessa viranomaisten kanssa työskentely oli erilaista kuin heillä. Kun Gennadi ilmoitti puhelimessa tulevansa mukaan seuraavaan tapaamiseen viranomaisten kanssa, mies kauhistui. Hän näki jo sielunsa silmin Gennadin avaavan aina mukana oleva nahkaisen salkun ja mättävän dollareita paikallisen elinkeino toimiston virkailijan pöydälle luvan nopeuttamiseksi. He saivat aikanaan luvat ja rakentaminen alkoi. Gennadi ei halunnut rakennuksen eteen autoja parkkipaikalle eikä myöskään rakentaa isoa siltaa tälle pienelle irtonaiselle maapalalle. Huvilalla oltaisiin rauhassa eikä siellä autot pitäisi ääntä eivätkä saastuttaisi raikasta ilmaa, vaikka harva hänen vieraistaan ajaisi sen ajan tuprauttelevalla ja äänekkäällä Ladalla. Syntyperältään Pietarilainen Gennadi muistutti miestä tasaisin väliajoin Nevski Prospektin ja muiden pietarilaisten pääkatujen leveydestä ja siitä kuinka venäläiset rikkaat olivat tottuneet leveisiin teihin joita pitkin kulkea ja isoihin toreihin joita ihastella. He siis rakensivat puisen sillan, käyttivät pienempiä työkoneita kuin oli alun perin suunniteltu ja siirsivät kuljettimella hiekan, puut, sementin, kivet ja muut rakennustarvikkeet työmaalle. Se tuli paljon kalliimmaksi kuin tarvikkeiden siirtämäinen perille kuorma-autolla, mutta Gennadi maksoi sen osuuden omasta pussista eikä siitä neuvoteltu.

Mies oli ajamassa rakennustyömaalta ja mietti elämänsä uutta käännettä joka oli yksittäisten tapahtumien sarja. Ääni kertoi että viimeistä huutoa oleva Nokian banaaniksi kutsuttu matkapuhelin soi hänen povitaskussaan. Kuka ikinä sitten soittaakaan, niin antaa olla hän ajatteli. Nyt ei ollut aikaa pysähtyä vastaamaan puhelimeen vaan oli kiire ehtiä pankkiin neljään mennessä ja neuvottelemaan lainan loppuosasta ennen viikonloppua. Mies oli myynyt kaiken omistamansa ja käyttänyt kaikki sukulaisilta ja ystäviltä lainaamansa rahat, mutta silti hän tarvitsi vielä satoja tuhansia markkoja. Mies ajoi kapeaa metsätietä ja vilkaisi sivulleen. Rakentamisen aikana tutuksi tullut kyläläinen käveli marjasangon kanssa tien reunusta pitkin häntä vastaan. Syksy oli aivan nurkan takana ja heillä oli kiire saada rakennustyömaa siihen malliin että he saisivat katon ja seinät tehtyä ja voisivat viimeistellä sisäosat talvella lumelta ja kosteudelta suojassa. Marjasta pysähtyi ja heilautti kättään toistamiseen. Mies kuuli kuinka jo kertaalleen sammunut puhelin alkoi soida uudestaan itsepintaisesti hänen taskussaan. Jollakin tuntui olevan kovasti asiaa. Marjastaja heilautti kättään vielä uudestaan. Olisi pakko vastata jotenkin tuohon marjapuimuri kädessä tehtyyn tervehdykseen ettei luultaisi epäkohteliaaksi. Puhelin jatkoi soimista. Mies nappasi puhelimen oikealla kädellä taskustaan ja painoi samalla auton torvea vasemmalla kädellä ja heilautti kättään puhelin kädessä. Mies otti puhelimen käteensä ja katsoi numeroa. Samalla hetkellä hän huomasi edessä kauempana puun makaavan tien poikki. Sitä se marjastaja oli viittoillut. Mies painoi uudestaan torvea kiitokseksi samalla kun hölläsi kaasua. Torven soitto säikäytti kaksi tien varressa olevaa mustaa metsoa ja levittäen isot siipensä ja ne lensivät ilmaan aivan auton edessä. Mies säikähti ja painoi jarrua. Mutta soiva puhelin toisessa kädessään ei saanut kunnon otetta ratista. Auto suistui kohti ojaa 30 kilometrin tuntivauhtia. Ojassa liike pysähtyi kuin seinään ja tien reunalle kaatuneen ison kuusen paksu katkennut oksa lävisti ensin tuulilasin ja sitten miehen rintakehän. Mies haudattiin seuraavana viikonloppuna ja rakennusprojekti seuraavassa kuussa.

LUKU 1 (Nykyaika)

Hopean harmaa pieni suihkukone ohitti Ruotsille kuuluvan Gotlannin saaren ja halkoi pimeää taivasta Itämeren yllä matkalla koiliseen, kohti Suomea. Syyskuun alun aamu oli harmaa ja sateinen. Kuuman kesän jälkeen Pohjois-Euroopassa syksy oli alkanut yllättäen ja voimalla. Ruotsissa ja Suomessa uutisoitiin maanviljelijöiden ongelmista pelloilla. Viljan puinti ja syysviljan kylväminen oli vaikeaa koska vettä oli satanut jo kohta lähes taukoamatta pari viikkoa. Iltapäivälehdet ja sosiaalinen media olivat täynnä veteen ja sateeseen liittyvää uutisointia ja juttuja, muun muassa kuinka Ruotsista ja Norjasta siirrettävä vedellä tuotettu sähkö taas kallistui vaikka parissa viikossa oli satanut yhtä paljon kuin normaalina syksynä yhteensä. Nämä ongelmat eivät koskettaneet lentokoneessa matkustajia. Suihkukone oli suunniteltu mannerten väliseen matkustamiseen niille joilla oli rahaa, mutta aika oli kortilla tai sitä ei haluttu tuhlata sellaisiin asioihin kuten jonottamiseen tai odottamiseen. Tällä kertaa kone oli lentänyt vasta reilun tuhat kilometriä ilman mannerten vaihtumista toiseen ja lähestyi määränpäätään matkustajat kyydissään. Suihkukone oli yksityisen charter-firman kone ja se oli vuokrattu vuorokauden varoitusajalla sveitsiläiseltä omistajaltaan. Koneessa oli penkit 18 matkustajalle, pieni keittiö sekä koneen varastotilan ja perän välillä sänky kahdelle henkilölle. Kaikki penkit olivat käännettävää mallia ja leveämpiä kuin tavallisen business luokan penkit eurooppalaisessa reittilentokoneessa. Koneen perällä istuimet numero 17 ja 18 olivat erityisen leveitä, yksi kummallakin puolelle käytävää. Koneessa oli tavallisesti pilottien lisäksi tarvittava määrä lentoemäntiä tai stuertteja tarjoamassa kaviaaria, tryffeleitä, vuosikertaviinejä, samppanjaa ja muita tavallisia koneessa tarjottavia matkaeväitä. Koneen lentäessä mantereelta toiselle sen sisällä usein suunniteltiin tai juhlittiin meno- tai paluumatkalla toisen yrityksen myyntiä tai ostoa. Nyt kone oli ensin lennätetty Sveitsistä eteläiseen Saksaan. Perillä vuokraava yritys oli luovuttanut vakuuden, jolla taattiin paitsi koneen 100% kunto ja se että kone oli tarkistettu, sekä pommien että muiden terroritekojen varalta. Lisäksi koko kone, keulapiikistä takasiipeen, oli tarkistettu viimeistä huutoa olevilla laitteilla salakuuntelua ja elektronista tiedustelua vastaan. Tarkastuksessa käytettävät laitteet täyttivät NSA:n, Yhdysvaltalaisen Kansallisen Turvallisuusviraston ja Salaisen Palvelun kriteerit. Jos koneen tavanomaisen käyttäjän tulisi valita vain jompikumpi tarkistus, niin tämä jälkimmäinen tarkistus oli koneen tavallisille käyttäjille usein tärkeämpi kuin ensimmäinen. Luovutuksen jälkeen aikaisin aamulla koneen matka jatkui kohti määränpäätä, Suomen ja Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tällä kertaa koneessa oli kyydissä yritysjohtajien, poliitikkojen tai rokkareiden sijaan vain 4 matkustajaa kahden pilotin lisäksi. Tällä kertaa ei tarvittu myöskään henkilökuntaa tarjoamaan viiden tähden aterioita.

Koneen perällä nukkui päällystakki peittonaan lennon järjestänyt tai pikemminkin lennon tilannut henkilö, suvun pää ja suvun määräysvallassa olevan konsernin hallituksen puheenjohtaja. Hän oli iäkäs mutta ei vanha. Hän oli henkilö, johon hereillä ollessaan liitettiin hyvin usein sana karisma. Iästään huolimatta hän oli hyvässä kunnossa, hänen liikkeensä olivat kevyitä ja helpon näköistä. Hänen kädenpuristus oli tiukka ja sinisten silmien katse vielä tiukempi, tarpeen vaatiessa. Harmaa, runsas, mutta lyhyeksi leikattu muodikas tukka, luontaisesti auringossa ja runsaasta ulkoilmassa vietetystä ajasta ruskettunut ja ahavoitunut iho, hoidetut hampaat ja kokemuksen sekä itsevarmuuden tuoma hymy tekivät hänestä myös hurmaavan herrasmiehen näköisen ja oloisen. Hän oli henkilö, joka keräsi aina ympärilleen ison joukon kuulijoita. Hän oli myös henkilö, jonka puhetta kuunneltiin keskeytyksettä. Niille, jotka keskeyttivät hänet, saivat vastauksen kuin leijonankesyttäjän ruoskan sivalluksena sirkuksen häkissä. He perääntyivät eivätkä toista kertaa keskeyttäneet. Hän oli myös rikas, Euroopan sadan rikkaimman henkilön joukossa, mukaan lukien venäläiset oligarkit. Omaisuus oli pääsääntöisesti kymmenissä eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa yrityksissä. Sellaisissa yrityksissä jotka valmistavat jotain konkreettista, jotain sellaista mitä tavalliset ihmiset tarvitsivat päivittäisessä elämässään. Yrityksissä jotka valmistivat ruokaa, juomaa, pesuaineita, autoja, junia, lentokoneita, sähkömoottoreita, voimaloita, pesukoneita, kelloja, optiikkaa ja aseita. Hyväntekeväisyysjuhlissa, liittokanslerin vieressä nauraessa tai niissä harvoissa julkisuuteen antamissaan haastatteluissa hänestä välittyi kuva unelmien isoisästä tai appiukosta. Aivan toisenlaisen kuvan omasivat ne henkilöt jotka olivat olleet hänen vastapuolellaan liikeneuvotteluissa suljettujen ovien takana. Silloin hänestä käytettiin adjektiivejä kuten kylmänviileä, armoton ja peluri.

Koneen etuosassa torkkui viisissäkymmenissä oleva tyylikkäästi pukeutunut herrasmies joka työskenteli suvulle. Käsityönä tehdyt vaatteet olivat Lontoosta ja näyttivät vielä muutaman tunnin autossa ja lentokoneessa matkustamisen jälkeenkin kuin ne olisi juuri ommeltu ja silitetty hänen päälleen. Hänen ammatikseen veikattiin usein pankkiiria tai lakimiestä. Hän oli perällä matkustava henkilön lakimies ja lähin neuvonantaja, Herman Kolbe. Kolbe oli ollut saman työnantajan palveluksessa koko ikänsä. Tässä tapauksessa tämä usein käytetty fraasi piti lähestulkoon paikkansa. Kolben vanhemmat olivat paenneet Itä-Saksasta keväällä 1961, juuri ennen Berliinin muurin valmistumista. Vanhemmat olivat halunneet aloittaa kokonaan uuden elämän ja olivat sen vuoksi jättäneet Hermanin yöllä kirjeen kera Länsi-Berliiniläisen sairaalan portaille.

Herman oli adoptoitu sukuun erään lapsettoman avioparin toimesta alle kahden vuoden ikäisenä. Hän oli kasvanut suvun mukana, käynyt suvun tarjoamat yksityiskoulut Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja valmistuttuaan viimeisestä yliopistosta hän siirtyi seuraavana päivänä yhdeksi silloisen pääjohtajan monista neuvonantajista. Vuosien saatossa suvusta valittiin uusi johtaja ja tässä vaiheessa Kolbe siirtyi uuden pääjohtajan henkilökohtaiseksi neuvonantajaksi ja hän matkusti käytännössä aina sinne minne hänen työnantajansa. Kuten nytkin.

Vuosia kului ja pääjohtaja vaihtui, mutta Kolbe jatkoi saman henkilön, nyt lentokoneen takaosassa nukkuvan hallituksen puheenjohtajan, alaisuudessa. Joskus mukana oli tarvittava määrä nuorempia lakimiehiä tai ekonomeja, hoitamassa yksityiskohtia tai katsomassa desimaalien perään mutta ei tänään. Nyt ei tarvittu oikolukea novellin paksuista sopimustekstiä tai katsoa kuinka monta miljoonaa yhden desimaalin vaihdos vaikuttaa sopimuksen viimeisellä rivillä.

Kolben lisäksi kaksi muuta matkustajaa olivat Anna ja Max. Heidän ammattiaan oli vaikea sanoa ensi silmäyksellä kuten kahden muun.

Tarkempi tarkastelu osoitti että Annassa ja Maxissa oli samankaltaisuuksia. Molemmat olivat omaan sukupuoleen verrattuna keskivertoa pidempiä ja lihaksikkaampia, mutta eivät silmiinpistävän paljon. Käsien, kaulan ja kasvojen tarkastelu kertoi että molemmat olivat erittäin hyvässä kunnossa. Mikäli heidän silmät olivat näkyvillä eikä aurinkolasien peitossa ja osasi katsoa oikein, niin huomasi että silmät valvoivat kokoajan ympäristöä näyttämättä kuitenkaan levottomilta.

Kummankin iho ja hiukset oli luonnostaan tummahko, ja kokonaisuutta täydensi ruskeat silmät. Tämä väriyhdistelmä oli täysin luonnollinen ilman väriaineita, solariumia tai piilolinssejä. Tämän ansioista he sulautuivat isoon osaan maapalloa, Eurooppaan, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja osaan Aasiaa sekä Afrikkaa. Se oli ehdoton edellytys heidän ammattikunnalleen, Annan ja Maxin tapauksessaan entiselle ammattikunnalle. Heidän täytyi tarvittaessa sulautua ympäristöön niin vähillä keinotekoisilla konsteilla kuin mahdollista.

Joskus heidän täytyi selviytyä erilaisessa ympäristössä pitkiäkin aikoja vain välttämätön mukanaan. Aikaisemmin he olivat työskennelleet valtion tai yksityisen yrityksen palveluksessa eksoottisissa ympäristöissä. He olivat olleet yksityisiä turvallisuusalan freelancereita.

Nyt he olivat henkivartijoita.

Noustuaan lähimmäksi neuvonantajaksi Kolbe oli ottanut käytännön että aina on mukana vähintään yksi naispuolinen henkilö. Tämä ei ollut tasaarvo kysymys. Se oli puhtaasti suorituskykyyn liittyvä kysymys. On totta että keskimäärin miehet ovat nopeampia, voimakkaampia, kestävämpiä tai muuten vaan parempia fyysisten suorituskyvyn osalta. Mutta henkivartijan työssä on kyse muustakin kuin fyysisyydestä. On kyse ennen kaikkea henkisistä ominaisuuksista ja kyvystä ajatella laajaalaisemmin ja monipuolisemmin. Myös viehättävän naisen ulkoinen olemus tuo korttipakkaan jokerikortteja joille eivät edes ässät pärjää.

Vaikka hänen työnantajaan ei kohdistunut juurikaan fyysistä uhkaa, halusi Kolbe parhaat mahdolliset henkilöt tehtävään.

Anna oli aloittanut turvallisuusalan uran poliisina Hampurissa ja siirtyi nopeasti rikos- ja huumepoliisiin peitetehtäviin. Entisenä lähiöiden ongelmanuorena hän oli sopeutunut nopeasti vaarallisiin ympäristöihin ja oli osallistunut salakuljetuksen, ihmiskaupan, huumerikollisuuden ja rahanpesun tutkintoihin. Annan luonne oli vienyt hänet nopeasti ulkomaille yksityisiin turvallisuusalan ja panttivankineuvotteluita hoitaviin yrityksiin. Etelä-Amerikka ja Lähi-itä olivat tulleet tutuksi 2000 luvun alkupuolella. Anna myös tiesi miltä tuntui olla itse panttivankina. Hänen viimeisessä tehtävässä Bagdadissa hän oli syöksynyt rikkiammutun hotellin lasikaton läpi miinanraivaajan varusteissa ja räjäyttänyt pari tainnutuskranaattia entisen hotellin tiloissa. Kaappareiden toipuessa äänen, valon ja paineen tuomasta shokista Anna oli vapauttanut kansainvälisen lääkärijärjestön lääkärit mutta joutunut itse lopulta alakynteen ja vangituksi sen jälkeen kun oli loukkaantunut ja tullut lopuksi ammutuksi jalkaan. Annaa pahoinpideltiin ja kidutettiin, mutta hän onnistui pakenemaan. Toinen kiduttajista luuli hetkensä koittaneen, kun puolialaston nainen makasi lattialla tiedottoman näköisenä. Anne iski otsallaan miehen nenän sisään, kiepsautti selän taakse sidotut kätensä eteensä ja työnsi kuuman polttomerkki raudan toisen kiduttajan kaulasta sisään ja pakeni. He olivat ainoat ihmiset jotka Anna oli koskaan tappanut. Ja hän toivoi että myös viimeiset. Tultuaan tajuihin yksityisessä saksalaisessa klinikassa ja saatuaan viimeisimmän tehtävän palkan ja bonuksen, hän irtisanoutui tehtävästään. Hyvin pian tämän jälkeen hän sai soiton Kolbelta ja Anna siirtyi nykyisen työnantajansa palvelukseen.

Maxin ura oli hyvin samankaltainen. Hän oli aloittanut Bundeswehrin palveluksessa tarkka-ampujana. Kun Saksa osallistui ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen sotilasoperaatioon ulkomailla Kosovossa 1999, niin Max oli tiedustelujoukoissa ensimmäisten mukana. Ulkomaan operaatioiden jälkeen eksoottisten tehtävien viehätys kasvoi ja nuorelle rautaisen fyysisen ja henkisen kunnon sekä hyvän kielitaidon omaavalle entiselle sotilaalle löytyi työnantajia Yhdysvaltalaisista turvallisuusalan yrityksistä. Tehtävät vaihtelivat etsittyjen terroristien jahtaamisesta palkkiota vastaan Irakissa ja henkivartijana toimimiseen tienvarsipommeja vilisevässä Afganistanissa.

Kuusinumeroista vuosipalkasta euroissa ja pitkistä vapaista huolimatta tämä ei ollut kuitenkaan Maxille se työpaikka, josta hän ajatteli jäävänsä eläkkeelle. Matemaattinen todennäköisyys terveenä tai elävänä eläkkeelle jääntiin pieneni koko ajan kun työskenteli eturintamassa tai rintamien takana vuosien lisääntyessä. Niinpä Max, kuten monet muutkin hänen kaltaisensa ja ikäisensä, alkoi etsiä jotain vähemmän kuoleman altista työpaikkaa. Maxille kävi kuten usein monille alansa parhaille käy. Työ etsi heidät. Max istui maailman ainoan niin sanotun seitsemän tähden hotellin uima-allas osastolla kun hänen viereensä altaaseen solahti kaunis ruskeaverikkö. Tavanomaisesta uima-altailla viihtyvistä kaunottarista hän erosi vähemmän uhkealla mutta urheilullisemman ruumiinrakenteella ja olemuksella, sekä parin vaaksan pituisesta paksusta ja epätasaisesta arvesta joka kulki rintakehässä pystysuorassa. Fyysisen olemuksen ja saksan kielellä nimellä esitetty kysymys seuraan liittymisestä johti pian keskusteluun tyylikkäästi pukeutuneen lakimiehen kanssa hotellihuoneessa. Seuraavana aamuna Max allekirjoitti Kolben viimeistelemän työsopimuksen ja työ oli löytänyt hänet.

Laurille sama pimeä ja sateinen aamu merkitsivät henkistä ja fyysistä kylmyyttä. Hän seisoi muutaman kilometrin päässä Helsinki-Vantaa lentokentästä ja odotti. Hän oli tullut paikalle jo aikaisin. Viime yö tai itse asiassa viimeiset viikot olivat menneet suurelta osin unettomuuden kourissa. Tapahtumat ulkomailla ja sitten kotona Suomessa olivat tempaisseet hänet sellaiseen oravanpyörään että meno oli välillä kuin istuisi pesukoneen rummussa sen lingotessa pyykkiä. Tämä aamu olisi kolmas ja kenties viimeinen selkeä virstanpylväs pari kuukautta sitten alkaneen painajaismaisen matkan varrella. Edellinen oli tapahtunut noin kuukausi sitten kun Lauri oli pakannut vaatteensa ja muutamat välttämättömät tavarat rauhanturvaajien käyttämään kassiin ja vaellusrinkkaan ja suljettuaan kotinsa oven viimeisen kerran. Tämän jälkeen oli alkanut ystävien ja sukulaisten nurkissa pyöriminen. Pari viime viikkoa oli kulunut helsinkiläisessä hostellissa ulkomaalaisten reppumatkaajien seassa. Lauri ei halunnut venyttää ystävien ja sukulaisten vieraanvaraisuutta yhtään pidemmälle vaikka kaikki vannoivat että Lauri oli tervetullut ja hän voisi asua niin pitkään kuin halusi ja tarvitsi tilapäistä majoitusta. Hän tiesi että, se piti lähes poikkeuksetta paikkansa. Mutta eurooppalaisten, amerikkalaisten ja aasialaisten nuorten seassa asuminen käytännössä katsoen ainoana suomalaisena oli helpotus. Kaikki maksoi mutta Laurin rahatilanne oli vielä ihan hyvä. Vuosien säästöt, monen kuukauden lähes koskematon palkka ja käyttämättömät ulkomaan korotetut päivärahat, tarkoittivat isoa viisi numeroista pankkitilin saldoa. Eikä muutaman kympin majoitus yöltä tuntunut pahalta enää muiden isompien ongelmien keskellä.

Parasta oli että kukaan ei kysellyt muuta kuin tavanomaisia asioita Suomesta, Helsingistä, ruuasta, juomasta, baareista ja muista nuoria turisteja kiinnostavista asioista. Viimeisen hostellissa vietetyn yön Lauri oli ollut hereillä lähes kokonaan. Hän oli maannut hänelle vähän lyhyessä ja kapeassa sängyssä ja tuijottanut yläpuolella olevan sängyn pohjaa joka muistutti kaukaisesti punkkaa jossa hän oli nukkunut nuorena varusmiehenä. Samanlainen harmaasta metalliseoksesta tehty putkirakenteinen kaksikerroksinen sänky jonka pohjassa meni muutamia kymmenensenttisiä lautoja joiden päällä oli ohut patja, jolla oli varmasti enemmän ikää kuin sen päällä nukkuvalla nuorella espanjalaisella itsenäisen Katalonian kannattajalla. Tätä sängyn pohjaa Lauri oli tuijottanut ja samalla tavannut vaneriseen sängynpohjaan kirjoitettuja nimimerkkejä, tervehdyksiä, symboleita ja aikamerkintöjä vuosikymmenien ajalta. Vanhemmat nimet ja nimimerkit olivat nyt jäämässä uudempien sähköposti ja twitter tunnisteiden alle @XXX was here. Tuijottamisen lisäksi Lauri oli kuunnellut natisevaa ääntä katalonialaisen reissaajan kääntyillessä yläpuolella, muiden vielä hereillä olevien reppumatkaajien laulua ja naurua käytävän perältä olevasta oleskelutilasta. Ja kuin loppusilauksena omalle surkeudelle aamuyön ensimmäisenä tunteina, hän oli kuunnellut viereisen huoneen ohuen ja huonosti ääntä eristävän seinään takaa tulevaa sängyn natinaa kahden toisilleen vierasta kieltä puhuvan ihmisen liikkuessa toistensa päällä ilman vaatteita.

Lauri oli poistunut hostellista ennen aamu viittä ja kävellyt Helsingin keskustaan rautatieasemalle jossa hänellä oli loput tavarat säilytyksessä. Farkut ja huppari vaihtuivat ainoaan pukuun joka Laurilla oli mukana. Vaatteiden vaihto, parran ajaminen ja hampaiden pesu hoidettiin aseman WC:ssä. Nuhruiset pari viikkoa, lähes koko ajan päällä olleet, vaatteet Lauri heitti roskikseen ja loput tavarat hän pakkasi pääpostin eteisessä lukuisiin postipaketteihin, tunki ne postiautomaattiin ja maksoi lähetykset. Tili oli tyhjennetty toissa päivänä ja rahat oli paikassa josta vain hän saisi ne. Taskussa olevilla rahoilla hän osti aamupalan ja yhden seutulipun. Vaihtorahaksi saadut kolikot hän antoi aseman edessä Porilaisten marssia vähän kolhuisella ja lommoontuneella trumpetilla soittavalle kerjäläiselle. Muutaman kolikon kolahtaessa peltisessä keräysastiassa kerjäläinen livautti lyhyen otteen Porilaisten marssista trumpetti kohti taivasta töristäen ja paljasti vielä kaupan päälle kolmen hampaan iloisen hymyn. Laurin mieli koheni hetkeksi. Nyt Lauri odotteli sateessa harmaan virastorakennuksen edessä toisella puolella katua, suojanaan vain pienen pieni syvennys ja lippa reipasta syyssadetta ja tuulta vastaan.

Sateisen aamun työmatkaliikenne oli jo alkamassa. Taksit, vartiointiliikkeiden, huoltoyhtiöiden ja jakeluyhtiöiden autot olivat jäämässä vähemmistöön henkilöautojen ja bussien vallatessa kadut ja työmatkaliikenteen käynnistyessä. Samoin Helsinki-Vantaan lentokentän liikennöinti oli myös vilkastumassa. Ensimmäiset Suomen sisäisten reittien ja Suomen ja Euroopan välisten reittien koneet alkoivat laskeutua ja lähteä matkaan, joukossa muutama Aasian ja Amerikan lentoyhteys. Helsinki-Vantaan aluelennonjohdossa oli myös toiminta vilkastumassa. Yöllä vuorossa oleva henkilöstö hoiti viimeisiä tehtäviään ja aamun liikennettä hoitavat aloittelivat töitään.

Yksi työvuoroaan lopettavista lennonjohtajista oli Joonas Lehto. Hänen työvuoronsa virallinen osuus päättyisi ihan kohta. Itse asiassa enää olisi yksi tehtävä jäljellä, tällä hetkellä Viron ilmatilassa lentävän suihkukoneen lennonjohto joka lähestyi juuri Helsinki-Vantaan valvottua ilmatilaa. Tehtävä oli vähän poikkeuksellinen mutta ei poikkeava. Joonas oli tottunut nykyisessä työssä ja aiemman työnantajan, Ilmavoimien, palveluksessa erikoisuuksiin. Joonas oli ollut aikanaan ilmavoimien Hornet F-18 hävittäjän lentäjä ja osallistunut useisiin erilaisiin kansainvälisiin harjoituksiin. Suomessa ja Yhdysvalloissa pidetyssä koulutuksessa ja valmistumisen jälkeisissä tehtävissä hän oli ehtinyt näkemään ja kokemaan vaikka mitä. Puolustusvoimien säästöjen vuoksi Joonas oli päättänyt irtisanoutua ja hakeutui lennonjohdon koulutukseen. Joonas oli hyvässä maineessa työyhteisössä tunnollisuuden ja luotettavuuden ansiosta ja hän tiesi että hänellä olisi hyvät mahdollisuudet päästä jatkokoulutukseen ensi vuonna. Joonas ei aikaillut vastauksen kanssa kun hänen esimies, Matti Pekonen, pyysi yöllä että jos Joonas voisi hoitaa erään tehtävän vielä aamulla työvuoronsa päätyttyä. Joonas kuittasi tehtävän itselleen järjestelmästä, tarkisti saapuneen lentosuunnitelman ja huomioi hänelle Matin antaman kirjallisen ohjeen. Koska hänellä oli ollut aikaa, niin uteliaisuudesta hän teki pienen haun käytössä olevista kansainvälisestä ilmailualan tietokannoista. Joonas etsi tietoa koneesta ja koneen matkustajista. Hän sai selville että kyseessä oli lyhytaikainen vuokraus. Kone oli lennätetty nopealla aikataululla Sveitsistä eteläiseen Saksaan ja noussut ilmaan lähes välittömästi. Ei mitään erityisen poikkeavaa rikkaiden tai merkittävien henkilöiden matkustamiseen liittyen. Näillä rikkailla matkustajilla oli vain kiire päästä sateiseen ja kylmään Suomeen. Ainoa poikkeava asia oli Matin antama ohje. Se oli kirjoitettu virallisen näköiseen paperiin eikä se ollut samankaltaista mitä heillä oli käytössä lennonjohdon yhteisissä printtereissä. Ohjeessa kerrottiin että tämä Viron korkeudella oleva lento oli ohjattava heti ensitilassa maahan muiden laskuvuoroa odottavien koneiden ohi. Työtehtävä oli tullut hänelle Matilta ja toimintaohjeiden sallima, joten se siitä ja hommiin.

Joonas teki tilaa tälle pienlentokoneelle ohjeen mukaisesti ja laittoi muutaman Tallinnasta, Tukholmasta ja Kööpenhaminasta tulevan koneen kaartelemaan ja odottamaan vähäksi aikaa Itämeren päälle.

Pienkoneen pilotti kutsui lennonjohtoa saavuttuaan Helsinki-Vantaan valvottuun ilmatilaan ja Joonas vastasi radioitse tulleeseen yhteydenottoon ja vertasi yhteydenoton sisällön lentosuunnitelmaan.

Kaikki oli kunnossa ja Joonas jäi odottamaan koneen lähestymistä laskeutumisreittiä pitkin. Koneen lähestyessä lentokenttää Joonas ohjasi koneen lähestymään oikeaa kiitotietä ja hoiti ohjeiden mukaan sovitusti itse myös lähilennonjohtotornin tehtävät ja antoi lopuksi koneelle luvan laskeutua.

Matti Pekonen oli kokenut kehäkettu ilmailualalla. Hän oli saanut yöllä soiton ylimmästä johdosta että hänelle tuodaan kohta kirjekuori jossa on ohjeet erääseen juuri ilmaan nousseeseen pienkoneeseen liittyen.

Ohjeessa korostettiin että oli hyvin tärkeä että kone pääsisi laskeutumaan mahdollisimman pian. Kuriirin tuoman kirjeen oli allekirjoittanut tunnettu henkilö ja kirjeen luettuaan Matti repäisi paperin alaosan pois. Matti saattoi luottaa että Joonas hoitaisi asian mitään kyselemättä eikä edes kummastelisi revittyä paperia. Hyvä mies, Matti ajatteli. Pääsee varmasti jatkokoulutukseen ja aloittaa nuorempana kollegana lähitulevaisuudessa. Ainoa asia mitä Matti ihmetteli, oli että miksi tästä piti tehdä niin kova numero. Ennen vanhaan politiikkojen ja teollisuuspamppujen tieltä raivattiin taivasta koko Itämeren alueella jatkuvasti ja turistikoneet kaartelivat Suomenlahden päällä odotellen että tilauslentokoneessa saatiin lasit tyhjäksi ja viimeisetkin matkustajat istumaan penkeille. Hänelle olisi riittänyt pelkkä soitto ja suulliset ohjeet hoitaa asia, mutta ehkä juuri siksi hänelle tämä homma annettiin.

Myös Lauria vastapäisessä rakennuksessa ihmeteltiin. Siellä ihmeteltiin mitä aamu tuo tullessaan. Paikalla oli Oikeusministerin lisäksi Pääesikunnan Oikeudellisen- ja Tutkintaosastojen johtajat sekä Pääministerin valtiosihteeri nappikuuloke korvalla. He istuivat erillisessä huoneessa ja katsoivat suoraa kuvaa televisiosta seinän takaa. Seinän toisella puolella oli kaksi syyttäjää. Salin päässä ja vähän korkeammalla olevan pöydän takana istui tuomari että kaksi upseeria. Nämä kolme henkilöä päättäisivät tuomiosta. Syyttäjä Hannu Salojoki oli saanut elämänsä jutun. Hänen pitäisi olla innoissaan, mutta hän oli ärsyyntynyt.

Hän oli toiminut vastaavissa oikeudenkäynneissä aikaisemminkin, mutta tähän mennessä kovin juttu Puolustusvoimiin liittyen oli ollut rynnäkkökiväärinsä kotiin tuoneen ja pistoolilla rivitalon takapihalla ammuskelleen humalassa olevan upseerin oikeudenkäynti. Nyt käynnissä oleva juttu oli tullut hänelle yllättäen ja hän arveli että hänet juttu annettiin hänelle koska hän oli perehtynyt upseerien toilailuihin aseiden kanssa ja erilaisiin ampumatapauksiin. Hannu oli ollut vielä pari päivää sitten aivan varma että tämä nopeuttaisi hänen tietään menestykseen, koska tulevan oikeudenkäynnin tuoma julkisuus olisi ennen näkemätön. Hannu oli oikeustieteellisen vuosikurssinsa parhaita ja samalla todella kunnianhimoinen. Hän oli vaihtanut laskelmoidusti työtehtäviä pari kertaa uransa aikana yksityisen ja julkisen sektorin välillä, lopullisena tavoitteena jokin korkea-arvoinen tuomarin tai johtajan tehtävä valtion palveluksessa, koska Hannu uskoi julkisen sektoriin ja halusi olla sen palvelija. Käynti yksityisellä puolella oli ollut vain välttämätön paha ja keino maksaa opintolainat pois ennätysajassa.

Toissa päivänä Hannu oli kutsuttu aikaisin aamusta esimiehen luokse ja siellä oli istunut myös koko syyttäjälaitoksen johtaja, Marja Koskelainen, sekä oikeusministeri. Hannu oli tavannut ministerin useamman kerran.

Viimeinen tapaaminen oli ollut puolueen kesäpäivillä. Hannu oli ollut jo opiskelijana mukana hänen ensimmäisessä eduskuntavaalien kampanjassa jakamassa esitteitä räntäsateessa, hytissyt vaaliteltalla ja kuunnellut haukkuja siitä akasta. Hannu arvosti ministeriä suunnattomasti ja ilahtui nähdessään hänet. Viimeksi heillä oli hyvät keskustelut maailman muuttamisesta väljähtyneiden ja lämmenneiden puolikkaiden kuohuviinipullojen kera isolla porukalla istuessa venelaiturin nokassa kesäisen aamuauringon noustessa meren takaa puoluekokouksen jälkimainingeissa. Hannu lähestyi ministeriä valmiina halaamaan ja yllättyi täysin kun ministeri nousi pöydän sivusta, päällä tumman sininen jakkupuku, hiukset tiukasti nutturalla ja suorakaiteen muotoiset italialaiset silmälasit nenällään ja käsi ojossa. Hyvää huomenta Hannu.

Kiitos Hannu että pääsit tulemaan tänne, laitoksen johtaja Marja Koskelainen tervehti nopeasti väliin ennen kuin Hannun esimies aloitti.

Menen suoraan asiaan. Tiedän että olet valmistautunut tähän tulevaan oikeudenkäyntiin perinpohjaisesti ja olet myös valmiina mediaspektaakkeliin. Hannun uudet puvut aiemmin viikolla eivät olleet jääneet huomioimatta. Nytkin hänellä oli päällään kallis puku ja päässä, käytännössä vain imagoa varten hankitut, uudet muodikkaat silmälasit.

Hannu tiesi olevansa komean näköinen ja pelurina osasi kyllä käyttää ulkonäköään tarpeen mukaan. Hän myös uskoi että myös sillä oli merkitystä kuinka asiat sanoi, ei vain, mitä sanoi. Tätä varten vaatekaappia oli uusittu ahkerasti viime viikkoina oikeudenkäynnin alun lähestyessä.

Kokemuksesi ja medianhallinnan taitojen vuoksi tämä juttu annettiinkin sinulle. Koskelainen sanoi väliin. Tämä ei kuulosta hyvältä, Hannu tuumi. Hänen esimies jatkoi odotettuaan hetken ja antoi alaiselleen mahdollisuuden varautua mutta sanan jälkeisiin asioihin. Ennen loppukuun oikeudenkäyntiä käymme ylihuomenna epävirallisen istunnon jossa kartoitamme tilanteen. Istunnosta ei tehdä muistiinpanoja, sitä ei taltioida eikä nauhoiteta. istuntoon osallistuu syytetty, armeijan edustajat ja…

Mitääh, mutta…. Hannu parahti ihmeissään.

Hannu, koita käyttäytyä. Ministeri tiuskaisi. Hannu meni aivan mykäksi.

Miten hänen puoluetoveri ja ystävä voi sanoa hänelle kuten äiti pikkulapselle. Koskelainen liittyi keskusteluun otsaansa kurtistaen.

Hannu, nämä ovat niitä tilanteita joille me emme mahda mitään. Minä tulen kanssasi oikeussaliin ja… kun ei keksinyt mitään tilanteeseen sopivaa, niin jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan hänelle tyypilliseen tapaan ja kallisti päätään sivulle. Hannun esimies yritti vielä pehmentää puhumalla ystävälliseen sävyyn. "Kuuntele Hannu kun kerron sinulle.

Toissa päivänä on ilmennyt mahdollinen mullistava käänne. Me kuuntelemme miksi tähän prosessiin on tullut tämä uusi käänne ja ylimääräinen epävirallinen istunto. Se selviää hyvin nopeasti. Minulle on vakuutettu että asia ratkeaa hyvin nopeasti…"

Ennen kuin esimies ehti jatkaa, Hannu tiuskaisi Kuka on vakuuttanut?

Minä! Vastasi ministeri, tällä kertaa jo korotetulla ja nutturan kireyttä vastaavalla äänellä. Se oli merkki Hannulle että nyt on parasta kuunnella loppuun ja esittää kysymykset vasta sitten. Toimia samalla tavalla kuin oikeudenkäynneissä kun puolustus esittää mitä ihmeellisimpiä asioita yksi toisensa jälkeen. Pyydän anteeksi, en keskeytä enää. Pliis, jatka loppuun asti. Hyvä, puolustuksen taakse on tullut ilmeisesti painavaa todistusaineistoa, hyvin raskasta sellaista. He esittävät asiansa ja sen jälkeen me teemme päätöksen onko jutussa aihetta jatkaa. Muuta en tiedä. Saimme tiedon valtioneuvostosta ja teimme päätöksen ministeriön kanssa että katsomme mikä on tämä uusi käänne. Kyse on myös julkisuudesta, resursseista ja tässä vaiheessa vasta epäilystä.

Hannu katsoi ministeriä. Päätös oli siis tehty ja kun johtaja ja ministeri olivat paikalla, tilanteelle ei voisi tehdä enää mitään. Mutta joskus hyökkäys oli paras puolustus. Kun kukaan ei sanonut mitään, niin Hannu aloitti lyhyen hyökkäyksen. Ok, eli käsky on tullut pääministeriltä että venatkaa hetki. Ihme suhmurointia. Tätä me just vastustetaan. Eikö niin? Hannu vilkaisi sivusilmällä ministeriin joka katsoi muualle.

Hah, osui ja upposi, Hannu ajatteli, piste minulle. Ministeri oli tehnyt viime vaalien alla näyttävän kampanjan ja osallistunut erään Hyvän veljen upotukseen juuri ennen vaaleja. Juttu oli saanut paljon palstatilaa ja hän oli julistanut suhmuroinnin loppuvan.

Kun kukaan ei sanonut mitään Hannun odotettua ja kierrätettyä katseensa kaikissa hän jatkoi. Epäilty on täysin valmis. Meidän tietojen mukaisesti hän aikoo niin sanotusti puolustaa itseään eikä ole halunnut ketään avukseen, vaikka apua on ilmeisesti tarjottu. Siis, epäilty aikoo puolustaa itseään! Hah! Molempien käsien yhdessä olevat etu- ja keskisormet tekivät ilmassa lainausmerkkejä tarkoittavan liikkeen sanan puolustaa kohdalla. Hannu kiersi katseensa muissa ja piti samalla tauon korotuskeinona ennen kuin jatkoi. Hän on asunut viimeiset viikot hostellissa. Hän ei ole ostanut mitään matkoja luottokortilla eikä hänen tililtään ole tehty muita kuin muutaman sadan euron ottoja. Hän ei pidä käytännössä yhteyttä ystäviinsä eikä…

Mistä tiedät, oletko seurannut häntä? Koskelainen kysyi.

Kyllä olen.

Kenen luvalla?

Syyttäjän luvalla ja resursseilla! Hannu paukautti.

Koskelainen huomasi yllättyvänsä turhaan. Hannu oli lahjakas syyttäjä ja tiesi tasan tarkkaan mistä narusta vetää ja kuinka käyttää resursseja.

No, tämä osoittaa että olet juuri oikea henkilö tähän juttuun

Koskelainen jatkoi ja iski silmää sovinnon merkiksi. Ministeri katsoi kelloon ja yskäisi ikään kuin puhaltaakseen pelin päättyneeksi. Hyvä, näemme oikeussalissa ylihuomenna.

Tästä aiemmasta kohtauksesta tietämätön Lauri seisoi syvennyksessä lipan alla ja katseli kelloa. Välillä hän katsoi taivaalle ja seurasi saapuvien ja lähtevien lentokoneiden hyvin kuuluvia ääniä. Lauria pelotti. Hän oli aivan yksin. Mutta hän oli yksin omasta päätöksestään.

Hänen entinen kollega, joka työskenteli nyt teollisuusyrityksen lakiosastolta, oli tarjoutunut avustamaan häntä. Laurin kieltäydyttyä kertaalleen hänen kollega oli vedonnut siihen että Lauri säästyisi pahemmalta nöyryytykseltä ja oikeudenkäynti olisi nopeammin ohitse.

Lauri oli kieltänyt tulemasta tai ottamasta yhteyttä. Hän oli siis yksin omasta tahdostaan. Silti Lauri tunsi itsensä petetyksi. Petetty! Se oli juuri oikea sana. Hän oli miettinyt asiaa kymmeniä kertoja kuluneiden viikkojen aikana. Hän oli keskustellut rauhaturvatehtävissä olleiden kahden hyvin läheisen ystävän kanssa asiasta lukuisasti. Hän oli puhunut siitä äitinsä kanssa ja jopa perheen papin kanssa. Ja aina syntyi sama lopputulos. Hän oli toiminut mielestään oikein ja toimisi uudestaan tismalleen samalla tavalla. Hän oli pyrkinyt tekemään aina oikein ja sääntöjen mukaan, elämään siis oikein ja normien mukaan.

Hän ei ollut koskaan pettänyt kumppaneitaan, ei edes lyhyt aikaisissa suhteissa, eikä ollut huijannut edes verottajaa. Hän oli jopa ilmoittanut muutaman kuukauden komennuksen ajalla hänen asunnossa asuneen alivuokralaisen vuokrat verotukseen pääomatuloksi muutaman kaverin pyöritellessä ihmetteleviä päitään.

Vaikka Lauri oli pyrkinyt aina tekemään kaiken oikein, niin hänet oli petetty monessa suhteessa ja hän oli joutunut syytetyksi. Häntä oli kuultu heti sairaalassa Afganistanissa ja sitten lennätetty Suomeen jossa hänen palvelusuhteensa oli katkaistu hyvin pian kuulustelun jälkeen.

Syyksi oli ilmoitettu henkisesti sopimaton tehtävään. Suomessa häntä odotti kolme isoa yllätystä. Ensimmäinen yllätys oli että hänelle saapui kirje jossa kerrottiin syytteet ja nopealla tahdilla tulevan oikeudenkäynnin ajankohta ja paikka. Toinen yllätys oli se että asia oli vuotanut osin medialle ja tapahtuneesta spekuloitiin yhden viikon ajan todella runsaasti. Tämä riitti hänelle ja Lauri irtisanoutui vakituisesta työstään.

Hän ei halunnut kulkea käytävillä katseiden, supinoiden ja spekulaatioiden kohteena vaikka hänellä oli ollut hyvä työpaikka.

Lauri oli lukenut itsensä insinööriksi töiden ohessa ja oli töissä isossa teollisuusyrityksessä, käyntikortissa luki Process Development Engineer.

Hän oli viihtynyt työssään todella hyvin ja vastuun määrä oli jopa vähän kasvanut. Esimies oli kannustava ja antoi Laurin hoitaa oman työnsä hyvin vapaasti. Muut osastolla arvosti Lauria tehokkuuden ja työmoraalin vuoksi. Työnantaja koulutti Lauria ja yritti kehittää Laurin vaatimatonta työnkuvaa. Viimeisimmässä kehityskeskustelussa oli kirjattu että Laurin tavoittelemaa siirtoa toiselle osastolle vietäisiin eteenpäin esimiesten kesken. Lisäksi työnantaja oli suhtautunut myönteisesti hänen haluun lähteä rauhanturvaajaksi ja ainoalla lomalla käydessään Laurista oli tuntunut haikealta halata omaa esimiestään onnea ja ehjänä pysymisen toivotuksien saattelemana ja kävellä portista ulos.

Hän oli kuitenkin alle nelikymppinen, hänellä oli jo kaksi keski-asteen tutkintoa ja kova työmoraali. Hän oli varma että hän saa uuden työn nopeasti ja löytää paikkansa työelämästä ennemmin tai myöhemmin.

Hänellä ei olisi kiire. Hän voisi aloittaa vaikka jossain niissä kymmenissä avoinna olevissa varastohommissa joita pääkaupunkiseudulla oli avoinna joka päivä. Varastomiehen olisi helppoa ja se olisi tärkeää. Hän ei jaksaisi keskittyä kunnolla asioihin ennen kuin oikeudenkäynti olisi ohitse. Sitä paitsi joissain tehtävissä ylityöt sekä ilta- yö ja viikonloppu lisät takaisivat ihan kohtuullisen ansion, jos olisi valmis uhraamaan vähän vapaa-aikaansa. Ja aikaahan hänellä oli. Töissä aika menisi paremmin kuin odotellessa tai kotona istuessa ja miettiessä tapahtuneita. Taloudellisesti ei siis olisi hätää. Olihan hänellä vakituisessa työssä oleva kihlattu sekä yhteinen omistusasunto jonka lainaa he olivat maksaneet pois useamman vuoden. Afganistanista hankittu palkka ja päivärahat olivat lähestulkoon koskemattomana. Ne olisi varattu muun muassa oikeaan timanttisormukseen sekä usean viikon häämatkaan.

Tämä kaikki sai pahan kolauksen kun hänen kihlattunsa ilmoitti pian Suomeen paluun jälkeen että se mitä Laurille oli tapahtunut Afganistanissa ja Suomessa oli tosi paska juttu, mutta minun täytyy miettiä yhteistä tulevaisuutta…. Laurilla oli olo kuin olisi lyöty pesäpallomailalla ensin palleaan, sitten selkään ja lopuksi polvitaipeisiin.

Lauri putosi myös sanan mukaisesti polvilleen, raahautui sohvalle, alkoi itkeä ja lopulta nukahti sohvan nurkkaan. Seuraavana aamuna Eeva oli lähtenyt aikaisin töihin ja pöydällä oli lappu Jutellaan illalla lisää, termarissa on kahvia. Heippa. Lauri yritti löytää lapusta edes jonkun positiivisen asian, pienen hymiön, kaunokirjoituskirjaimen kauniin koukeron, edes jotain merkkiä toivosta. Mutta ei. Lauri pesi pyykkiä, tiskasi, siivosi, järjesteli taloa, kävi jopa auttamassa pihalla naapurin mummoa joka puuhaili pienen, Laurin rakentaman puisessa kehikossa olevan, kukkapenkin parissa, ja katsoi kelloa ainakin pari kertaa tunnissa.

Iltapäivän päätteeksi Lauri alkoi olla jo todella levoton. Heidän piti puhua illalla lisää. Alku-illan ensimmäiset uutiset alkoivat. No ainakin uutislähetyksistä Afganistanin uutisointi oli poistunut, jotain positiivista.

Puoli tuntia myöhemmin Lauri katsoi puhelinta. Ei viestiä, ei soittoa.

Lauri päätti että hän odottaa. Hän ei soita. Hän kirjasi asioita lyhyesti paperille. Se auttaisi samalla tavalla kun töissä jonkun haastavan prosessin tai ongelman selvittelyssä. Se katkaisisi kehää kiertävät ajatukset ja hän saisi aikaa jotain. Asiat paperilla, tässä tapauksessa myös kyynelten tahrat paperilla, auttaisi puhumaan järkevästi Eevan kanssa. Lauri havahtui ensin illan pääuutislähetyksen alkamisesta kertomaan tunnukseen ja heti sen perään oven aukeamiseen. Laurin henki salpautui ja sydän alkoi takoa rajusti. Se takoi samaan aikaan ilosta ja ahdistuksesta, mutta tunne vaihtui pettymykseen. Eeva oli tullut kotiin ja hän oli humalassa. Lauria raivostutti. Hän oli odottanut koko pitkän päivän että he voisivat puhua asioista. Olimme tyttöjen kanssa perinteisellä perjantain after-workillä. Eeva sanoi kynnykseltä. Aaahh…

perjantai. Nyt oli tosiaan perjantai.

Lissu kuuli tänään että hän saa ylennyksen ja hänestä tulee asiakaspalvelu yksikön päällikkö. Sit me vähän innostuttiin, tai siis Lissu innostui. Se halus maksaa, ei siis syödä maksaa… … no se oli huono läppä…..

Hiljaisuus. Vain olohuoneessa olevan kellon sekuntiviisarin ääni kuului.

Mitä sä noin katot? Okei, mä oon humalassa. So what?? Kuule, mulla on oikeus mun omiin tunteisiin. Mä oon puhunut tästä tosi paljon Lissun ja Kaisun kanssa… Hiljaisuus. Lauri oli sanaton.

Kuule, luuleksä että mä oon istunut täällä illat kotona ja märehtinyt tätä yksin. Sun ois pitänyt huomata viime lomalla että jokin oli pielessä! Heti kun sä olit lähtenyt, niin me otettiin Lissun ja Kaisun kanssa äkkilähtö Lontooseen ja siellä mä kerroin meidän ongelmista.

Hiljaisuus. Meidän ongelmista. Lauri oli aivan sanaton. Lauri katsoi kädessään olevaa paperia. Hän näki vain tahroja paperilla. Oleksä sä tehnyt jonkun projektisuunnitelman tästäkin ongelmasta?

Se oli Laurille liikaa. Hän huomasi että oli ollut hiljaa koko ajan ja nyt olisi hänen vuoronsa avata suunsa. Lauri aikoi huutaa mutta sitten hänen mieleensä tuli tilanne jolloin hän oli huutanut viimeksi. Silloin hän oli huutanut lujaa. Silloin hänen ystävänsä ja aseveli oli kuollut. Tämä asetti asiat oikeaan mittasuhteeseen, huutaminen oli turhaa. Lauri veti kurkussa olevat sanat takaisin ja sulki suunsa. Just, sä oot tollainen yks vitun pelkuri. Sano nyt mitä meinasit sanoa!

Laurin ensimmäiset ja viimeiset sanat olivat Menen taloyhtiön saunahuoneeseen nukkumaan. Jutellaan myöhemmin lisää. Hyvää yötä, rakastan sinua.

Lauri otti sohvalta tädin tekemän paksun torkkupeiton, yhden sohvalla olevista koristetyynistä, puhelimensa, lompakkonsa, avaimet sekä banaanin keittiön pöydältä ja lähti alakertaan. Lauri sulki oven perässään kiinni ja alkoi kävellä alakertaa kohti. Lauri parahti itkuun ja hänen oli pakko pysähtyä rappukäytävään. Lauri itki niin paljon, ettei kävelystä tullut mitään. Lauri lyyhistyi lattialle ja itki. Vaikka kivitalo oli vanha paksuine seinineen ja tupla-ovineen niin Lauri itki niin lujaa että alakerran mummo avasi ovensa. Lauri kuuli kuinka sisempi ovi avautui, sitten kuului turvaketjun ääni kun mummo veti sitä pois. Tämän jälkeen kuului ääni kun mummo sovitti, arvatenkin hämärässä valaistuksessa sähkön säästämiseksi, avainta turvalukkoon ja käänsi sitä auki. Lauri ryhdisti itsensä, nielaisi kerran, pyyhki kyyneleensä ja toivoi että ajastuksella olevan käytävän valo ehtisi sammua ennen kuin mummo saisi viimeisen lukon auki ja aukaisi oven. Lauri, mitä sinä teet? Itketkö sinä? mummo kysyi.

Eeenn…satutin vain itseni. Anteeksi kun melusin täällä käytävässä.

Mummo katsoi Lauria ja Lauri tiesi että elämää nähnyt ja elämän kokemusta omaava naapuri näki tilanteen läpi. Hätävaletta ei uskottaisi, ainakaan kun hänellä oli peitto ja tyyny kainalossa. Samaan aikaan toiselta puolelta kuului oven avauksen ääniä. Lauria suututti ja hävetti.

Koko taloyhtiökö tähän tulisi ihmettelemään että kuka häiriköi käytävässä perjantai-iltana samaan aikaan kun televisiossa tulee suosittu lauluohjelma. No, tule nyt sisään. Keitän sinulle teetä. Ja minun sohvalla on pehmeämpi nukkua kuin saunan lyhyellä sohvalla. Sinnehän sinä olit menossa. Ethän sinä edes mahdu siihen kunnolla. No, ei sinun kannata pohtia asiaa. Minä olen asunut täällä jo kohta 40 vuotta ja olen nähnyt kymmenittäin eroja ja …..

Lauri astui itsekseen puhuvan mummon perässä sisään. Suljettuaan ovet ja kiinnitettyään turvaketjun hän asteli mummon sohvalle siihen tuttuun paikkaan jossa hän oli juonut teetä ennenkin kymmenet kerrat palkkiona kauppakassien kantamisesta, pienistä asennustöistä tai muusta vastaavasta auttelusta. Teen valmistumista odottaessa Lauri oikaisi sohvalle ja tunsi kuinka lämmin olo valtasi hänet. Mummon asunto oli lämmin ja täynnä erilaisia yrttejä ja kasveja. Seinillä oli kuvia sukulaisista sekä lapsista lapsineen. Sohvan yläpuolella oli Suomen viimeisen presidentin kuva, kuva oli erään sanomalehden etusivulta.

Kuvassa oli naapurin mummo joka piti kaksin käsin kiinni silloisesta presidenttiehdokkaasta. Lauri muisti kuvan hyvin, koska oli itse ottanut sen. Tämä tiukkaa talouskuria suosiva ja välillä vaikeaselkoisesti mietiskelevä mies oli ehdolla toista