Rahat ja henki

By Markku Hattula

Kun lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle, koneesta poistuu tyylikäs kreikkalainen pariskunta. Popouleksen pariskunta ei ole kuitenkaan sitä, mitä ensisilmäyksellä voisi olettaa. Tosiasiassa molemmilla heillä on pitkä ura kreikkalaisessa alamaailmassa. Mies on nimeltään Konstantin Garamansis, nainen Ani Laaksovirta. Mutta miksi he ovat saapuneet nyt Suomeen? Pian heidän hotellihuoneeseensa tuodaan salaperäinen kartta – ja täydellisen rikoksen suunnittelu voi alkaa...Rahat ja henki on Markku Hattulan jännittävä rikosromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788728451717

Book preview

Rahat ja henki

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2022 Markku Hattula and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728451717

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Lentokone Ateenasta laskeutui puoli tuntia myöhässä Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Kello oli jo lähellä puolta yötä, ennen kuin Popoulesin pariskunta vihdoin sai onkia matkalaukkunsa hihnalta. He kävelivät tuloaulasta ulos, jossa lokakuinen sade pyyhkäisi pariskunnan kasvoille märän tervetulosuudelmansa. Kylmä tuuli melkein pysäytti herran kreikkalaisveret, ja rouvakin, joka todellisuudessa oli juuri astunut synnyinmaansa kamaralle, koki horkkamaisia vilunväristyksiä.

Onneksi jonossa terminaalin ulkopuolella seisoi muutama taksi, ja herra Popoules ryntäsi laukkuja raahaten jonossa ensimmäisenä seisovan mustan Mersun luo. Punakka, noin viisikymppinen taksisuhari vääntäytyi hitaasti istuimeltaan ratin takaa autonsa perän luo, aukaisi peräluukun kannen ja heitti yrmeästi irvistäen matkatavarat tavaratilaan. Seuraavaksi suhari pamautti luukun kiinni ja mennä vöyvelsi takaisin kuskipukilleen, jonne jäi niska kenossa odottamaan, että yölisää maksavat asiakkaat suorivat itsensä sisälle autoon.

Kun rouva oli saanut lyhintä mahdollista englannin kielen ilmaisua käyttäen suharille perille, että he halusivat Hotelli Simonaukioon, lähti taksi vihaisesti nytkähtäen liikkeelle ja autoon levisi puhumattomuus. Pariskunta istui vierekkäin Mersun takapenkillä. Auton ikkunoissa virtasi valtoimenaan lokakuisen yön loppumaton kyynelvuo. Musta tienpinta imi auton valot kuin Saharan matkaaja keitaan vettä.

Pariskunnalla ei ollut aihetta enempiin puheisiin, ei ainakaan ulkopuolisen kuullen, sillä heidän taskuissaan oli väärennetyt passit. Todellisuudessa herra Adrian Popoules oli ateenalainen Konstantin Garamansis, alamaailmassa viihtyvä keikkatyöläinen, jonka omatunto, jos sellaista nyt enää oli olemassa, vaimeni kuiskaavaksi sisäiseksi ääneksi sitä mukaa kun työstä saatava rahakorvaus kasvoi. Ja jossakin oli raja, jossa Konstantinin sisäinen ääni mykistyi kokonaan. Vääryys suli oikeudeksi ja synti synnittömyydeksi sopivan paksuisen setelinipun lämmössä.

Sielunsa terveyden asemasta Konstantin oli pistänyt tarmonsa jo vuosia ruumiillisen kunnon ylläpitoon. Hänen sataseitsemänkymmentä senttinen vartensa oli jäntevä, liikakiloja hänen ei tarvinnut kantaa mukanaan. Hän oli äskettäin täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta oli siloposkisena ikäistään nuoremman näköinen. Kestovärillä vaalennetut hiukset täsmäsivät passikuvan kanssa.

Rouva Maria Popoulos oli todellisuudessa suomalainen Ani Laaksovirta, joka oli jo vuosia viihtynyt Ateenan hämärien öiden sykkeessä; luksushotellien marmoripintaisissa uima-altaissa ja viehkojen kreikkalaissävelien täyttämissä pelisaleissa. Erityisesti olympialaisten rakentamisen yhteyteen pesiytyneet rahamiehet ja monet sellaista esittäneet hämärän saalistajat olivat tarjonneet vuosiksi Anille ystävineen rahakasta, joskin vaarallista elämää.

Myös hän oli aikoja sitten vaihtanut moraalisäännöt rahakasoihin. Enää Ani Laaksovirta alias Maria Popoulos ei välittänyt ajatella koko asiaa.

Rouva oli miestään viisi vuotta nuorempi ja viisi senttiä pidempi. Hänen hiuksensa olivat värjäämättäkin kuparinruskeat. Muutamat pisamat täplittivät kasvojen ihoa.

Halutessaan Ani osasi nauraa, niin että valkoiset, säännölliset hampaat säkenöivät kilpaa ravintolasalien loistevalojen kanssa. Tarvittaessa hymy hyytyi nopeasti ja nainen muuttui saalistavaksi tiikeriksi, jonka silmät kiilsivät kuin yksiöinen tunturijärven jää ja puraisuun valmis, virheettömänä hohtava hammasrivi vilahti himokkaana esiin purppuran punaisten huulten välistä.

Puhumaton yleisönpalvelija pyöräytti Mersunsa kosteassa yössä metallina hohtavan Simonaukion hotellin oven eteen, jossa hämärä vaivoin väistyi kellertävien yölamppujen edestä. Suhari kääntyi takapenkkiläisiin päin ja sai vaivoin puristettua hampaidensa välistä yölisän höystämän taksimatkan hinnan. Ani Laaksovirta kaivoi setelit krokotiilinnahkaisesta käsilaukustaan ja teki kädellään kieltävän eleen, kun suhari yritti ojentaa takaisin vaihtorahoina muutaman euron.

Ylimääräiset kolikot saivat taksisuharin nousemaan suhteellisen ketterästi pehmeästä penkistään. Hän lyllersi autonsa taakse ja tempoi matkalaukut hotellin pihakiveykselle, heilautti kättään kuin olisi ajanut kiusallisen kärpäsen pois pörräämästä korvalliseltaan. Mersun renkaat ulvahtivat, kun auto kaasutti matkoihinsa.

Matkalaiset purjehtivat Simonaukion hulppeaan aulaan, jossa muutama japanilainen liikemies ja yksi tummapintainen nainen pitivät yllä yöllistä keskustelua, eivät tosin keskenään vaan jokainen tiukasti kännykkää korvallisellaan puristaen.

Siniseen puolihameeseen ja samanväriseen jakkuun pukeutunut pirtsakka vastaanottovirkailija toivotti matkalaiset sujuvalla englannin kielellä tervetulleiksi. Hän löysi kiitettävän nopeasti tiekoneen vilkkuvalta ruudulta herrasväelle varatun huoneen. Pariskunta sai täytettävikseen hotellikortit, joihin rouva ja herra Popoulos kirjoittivat paitsi tekaistut nimensä myös tekaistun ateenalaisosoitteensa.

Huone oli viidennessä kerroksessa. Se oli tilava. Sähkönsinistä, modernia yleisvaikutelmaa tehosti valkoiselle seinäpinnalle ripustettu kultakehyksinen talvimaisema, jäljennös Juhani Palmua. Kömpelö rakennusryhmä lepäsi raskaassa lumimaisemassa, jonka yllä kehyksien värinen kuu loi aavemaisia varjojaan nietoksiin. Moderni sisustus ja taulu olivat mitä suurimmassa määrin ristiriidassa keskenään. Lieneekö se ollut sisustajan tarkoitus, vai puhdas vahinko, kun oli alettu säästää kustannuksissa viimeistelyn viime metreillä.

Ani Laaksovirta oli juuri saanut ojennettua matkarasituksen kangistamat säärensä kylpyaltaan lämpimään, rauhoittavaan veteen, kun huoneen ovelle koputettiin. Violettiin satiiniaamutakkiin pukeutunut Konstantin Garamansis meni avaamaan oven. Kerrospalvelija ojensi hänelle valkoisen kirjekuoren.

– Pyydän anteeksi, että häiritsen. Tämä pyydettiin toimittamaan teille välittömästi. Tyttö äänsi englantia sujuvasti, tosin suomalaisella aksentilla.

Konstantin Garamansis istahti hotellihuoneen pehmeään tuoliin ja avasi kirjeen. Hän onki kuoresta esiin Abloyavaimen, joka oli kiinnitetty teipillä käsin piirretyn karttalehden taakse. Kartassa oli leveä tie, tienviitta oikealle, muutama kapeaksi piirretty kadun pätkä. Reitti oli piirretty katkoviivalla leveältä tieltä katuja pitkin eteenpäin. Katkoviiva päättyi ristiin, joka oli piirretty suorakaiteen muotoisen rakennuksen kohdalle. Karttapiirros oli valkoista monistepaperia. Sen lisäksi kuoressa oli toinen valkoinen monistepaperi, jonka suomalaista tekstiä Konstantin ei ymmärtänyt. Hän meni kylpyhuoneen ovelle ja avasi sen raolleen:

– Kultaseni, tarvitsen apuasi. En ymmärrä tästä mitään.

Ani Laaksovirta ojensi kylpyvaahdon peittämät pitkät sormensa, joita Konstantin hipaisi hellästi samalla kun ojensi kirjeen naiselle. Hän jäi seisomaan karttalehti kädessään kylpyhuoneen ovelle. Avain oli yhä teipillä kiinnitettynä karttalehden takana

– Aloitamme huomenaamulla, Ani sanoi kirjeen luettuaan. – Meidän on vuokrattava auto.

– Onko matka pitkä?

– Vajaat sata kilometriä, Ani sanoi. – Anna minun kylpeä rauhassa. Kerron kohta lisää. Kultaseni, voitko laittaa viestit takaisin kirjekuoreen ja käsilaukkuuni.

– Totta kai kultaseni, totta kai. Konstantin otti kirjeen naiselta, vilkaisi kaipaavasti tämän veden syleilyssä kelluvaa, sutjakkaa vartaloa, sulki sitten kylpyhuoneen oven. Hän meni minibaarin luo, aukaisi sen ja valitsi itselleen pullon olutta. Pullon etiketti oli outo. Niin kuin kaikki tässä maassa, Konstantin ajatteli. Anikin. Outo ja samalla niin viehättävä.

Konstantin piti mausta, joka oluen ensi kosketuksesta levisi hänen suuhunsa.

2

Maria Popoules seisoi jo ulkona odottamassa, kun Herttoniemen Autopojat Oy:n helmenharmaa Audifarmari ilmestyi kahdeksalta aamulla Simonaukion hotellin eteen.

Maria esitti uunituoreen, taitavasti väärennetyn ajokorttinsa, allekirjoitti vuokrasopimuksen, jossa lupasi toimittaa auton viimeistään kolmen päivän kuluttua samaan paikkaan. Hän maksoi sovitun summan käteisenä kolmella viidenkymmenen euron setelillä.

– Jätän avaimet hotellin vastaanottoon, Maria selitti yksinkertaisella englannin kielellä vuokraamon lippispäiselle pojalle, jolla oli päällään harmaa haalari, sen selässä firman nimi ja vauhdikkaaksi tyylitelty auton keulamaski. – En varmasti tiedä, kuinka kauan maaseutumatkamme kestää.

– Se sopii, poika sanoi kouluenglannillaan ja pani setelit ruskeaan nahkalompakkoon.

– Jos tulee kiire lentokentälle, ei tarvitse murehtia auton palauttamisesta, Maria jatkoi.

– Noudamme auton tästä, poika lupasi. – Kolmen päivän päästä. Hän ojensi avaimet Marialle, ja oli aikeissa ryhtyä opastamaan auton käyttöä.

Maria heilautti kieltävästi kättään: – Meillä on Kreikassa samanlainen, henkilöautomalli tosin.

– Sittenhän kaikki on okei, poika sanoi. – Hyvää matkaa.

– Kiitos, Maria sanoi, taitteli vuokrasopimuksen ja työnsi sen ajokortin kanssa käsilaukkuunsa. Hän näki, miten poika harppoi Simonkadun yli aamuruuhkaista liikennettä uhmaten, veti samalla kännykän taskustaan, paineli loikkiessaan numeroita ja kadun yli päästyään nosti kännykän korvalleen häviten Forumin ovesta sisään.

Maria palasi aulaan, jossa Adrian häntä odotti. Miehellä oli päällään ruskeat samettihousut, pehmeäpohjaiset mokkakengät sekä mustan poolopaidan päälle puettu vettähylkivä, ruskea mokkatakki. Mukanaan hänellä oli nahkainen merimiessäkin mallinen kassi, jonka suuta kiersi punottu nahkanyöri.

On se komea mies, Maria ajatteli nopeasti vinkatessaan Adrianille olevansa valmis lähtöön.

Maria oli pukenut ylleen tummansiniset suorat housut, samanvärisen neulepuseron sekä sen päälle tummanvihreän maastotakin. Jaloissa hänellä oli mokkapintaiset lenkkeilykengät, joissa joustavat kumipohjat.

Maria istui Audin ratin taakse, Adrian hänen viereensä. Tottuneesti Maria pujotteli auton Kampin työmaan aiheuttamien liikennesolmujen läpi Mannerheimintielle.

Sade oli lakannut. Moottoritien ajorata oli jo ehtinyt kuivua. Vastakkaisen kaistan töihin tulijoiden liikenne soljui katkeamattomana virtana. Pohjoiseen päin liikenne oli vähäisempää. Kehäkolmosen liittymien jälkeen vauhdin saattoi nostaa sallittuun sataseen.

– Hyvinkkä, Adrian luki kartasta, jonka oli levittänyt polvilleen. – Onko se iso paikka?

– Pikkukaupunki, Maria vastasi.

– Mitä Suomessa tarkoittaa pikku?

– Muutama kymmenentuhatta asukasta, ehkä neljäkymmentätuhatta.

– Mistä me löydetään se yhdysmies?

– Minä soitan, kunhan olemme kaupungissa, Maria sanoi. – Ei tästä mene kuin vajaa tunti.

Adrian kaivoi povestaan aseen. Se oli metallinsininen Glock-pistooli. Hän irrotti aseen lippaan ja tarkisti, että se oli täysi, tyrkkäsi sitten lippaan takaisin paikoilleen. Adrian tunsi, miten aseesta levisi hänen sisälleen mitään pelkäämätön kaikkivoipaisuuden tunne. Ohut hymy liensi hieman hänen muuten kireää ilmettään.

– Pane se pois, Maria sanoi vihaisesti.

– En minä aio sitä käyttää, Adrian sanoi. – Jos ei ole pakko.

– Pane se pois, Maria sanoi tuijottaen tiukasti tietä. Hänen silmänsä olivat kavenneet viiruiksi.

Adrianin hymy sammui. Hän hymähti itsekseen ja työnsi aseen mokkatakin povitaskuun. Autoon levisi odottava hiljaisuus. Autoradio oli kytketty valokatkaisijaan. Maria näpäytti valovipua.

Odotettavissa tänään heikkenevää tuulta, puolipilvistä, lämpötila Etelä-Suomessa noin viisi astetta, keli kuiva ja normaali…

– On hyvä, ettei sada, Maria sanoi englanniksi.

Radiosuomen ohjelmassa seuraavaksi toivottuja säveliä… esitämme vanhaa tanssimusiikkia, kuusikymmentäluvun ikivihreitä. Naiskuuluttajan tekopirteän äänen jälkeen Reijo Taipaleen kaiho aloitti: Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…

Adrian hymyili uudelleen, yhtyi sitten säkeisiin: Aaavaa mereee tuuuoola puollen…. Maria vilkaisi häntä ja sulki radion.

Hiljaisuus jatkui. Tuuletin hurisi puhaltaen miellyttävän lämmintä ilmaa autoon. Ulkopuolisesta olisi näyttänyt siltä, että suhteellisen hyvin toimeentuleva pariskunta siinä matkasi työpaikoilleen; mies arkkitehtitoimistoon tai kaupungin rakennusvirastoon ja nainen suuria voittoja tahkoavan urheiluvälinefirman taloustoimistoon tai kauneustuotteita maahan tuovan kansainvälisen yhtiön johtoportaan kerrokseen.

Töihin he toki olivatkin menossa. Tilauskeikalle, joka onnistuessaan myös tuottaisi suuria voittoja. Epäonnistumista ei tässä vaiheessa kannattanut ajatella.

He kääntyivät Hyvinkään eteläisestä liittymästä kaupunkiin. Maria pysäytti Audin ensimmäisen eteen tulleen linja-autopysäkin levennykselle, otti kartan Adrianilta ja alkoi tutkia sitä. Sitten hän otti krokotiilinnahkaisesta käsilaukusta kännykän ja paineli esiin numeron, jonka oli tallentanut Asiakas-nimen kohdalle hotelliin saapuneesta kirjeestä.

Kun miesääni vastasi, Maria kertoi lyhyesti edelleen englanniksi sijaintinsa ja sai ajo-ohjeet. Maria kuvaili auton merkin mallin ja värin. Mies lupasi olla vastassa.

Kaupungissa Maria ryhmittyi rautatieasemalle osoittavan ryhmitysmerkin alle, ja kun valo vaihtui vihreäksi, hän kääntyi rautatiesillalta vasemmalle ja ohjasi auton loivaa alamäkeä rautatieaseman pysäköintipaikalle ja etsi vapaan pysäköintiruudun mahdollisimman läheltä rautatieaseman sisäänkäyntiä.

Hetken kuluttua auton luo saapui noin viisikymppinen, suomalaisiin kansallisväreihin eli mustiin housuihin ja ruskeaan päällystakkiin pukeutunut mies. Miehen päälaki oli paljas. Hiukset kiersivät paljasta päälakea harmaana pantana. Poskia ja leukaa peitti samanvärinen parransänki.

Maria painoi napista ja kuljettajan puoleinen sivuikkuna rullasi alas, mies kätteli avoimen ikkunan kautta Mariaa, kumartui sitten alemmaksi, työnsi kättään pidemmälle ja puristi Adrianin kättä. Takin hiha hipaisi Marian leukaa. Se haisi eltaantuneen rasvan, väljähtyneen oluen ja pinttyneen tupakansavun sekoitukselle. Kaljakapakka, Maria ehti ajatella. Kansainvälinen aromi.

– Näettekö tuon vihreän Peugeotin? mies kysyi englanniksi ja viittasi peukalollaan autoon päin. Maria nyökkäsi.

– Se on minun. Seuratkaa, kun lähden ajamaan. Vien teidät oikeaa paikkaan.

– Selvä, Maria sanoi.

Mies meni autolleen ja ohjasi sen ulos ruudusta ja käänsi Siltakatua ylös rampille, josta he juuri äsken olivat tulleet alaspäin. Valoista opasauto kääntyi oikealle. Uudenmaankatu, Maria luki viitasta. Hän painoi edellä ajavan Peugeotin rekisterinumeron mieleensä. Vaikka mies ei ollut sanonut nimeään, aina oli hyvä tietää vähän enemmän, kaiken varalta, Maria ajatteli.

XIN oli helppo muistaa. Ja numerot: 19 sama kuin Marian oma nimipäivä ja sen perässä hänen syntymäkuukautensa. Hän oli oppinut tekemään kaikista muistettavista numerosarjoista muistisäännön. Koskaan ei oman tai jonkun toisen luottokortin numero tai ovikoodi joutunut hukkaan. Ensiksi tuli mieleen sääntö ja sitten automaattisesti numero.

Nimipäivä ja syntymäkuukausi. Oliko tämä hyvä vai huono enne, hän ajatteli mielessään. Kaupungin ulkopuolella auto kääntyi pitkien kuusten välistä kapealle kadulle, jonka varressa oli vanhoja omakotitaloja. Sitten maisema muuttui. Katukin muuttui soratieksi, jonka molemmin puolin levisi kuloheinää kasvavaa joutomaata. Varmaankin puistoksi tarkoitettua, Maria ajatteli. Kaupungilla ei näyttänyt olevan varaa hoitaa puistoa, vaan rakentamaton maa sai vähitellen muuttua risukoiksi.

Joutomaan jälkeen tien molemmin puolin levittäytyi muutamia teollisuushalleja. Harmaita betonilaatikoita ja myrkynvihreitä peltiaskeja, joiden pihoissa työntekijöiden autoja. Epämääräisiä kasoja rautaromua, aidastuneita lankku-ja lautakasoja. Hylättyjä kuorma-autoja, kaivinkoneita, nostureita, kiireessä pystyyn nostettuja ja saman tien vinoon kiepsahtaneita ulkovarastoja ja työmaaparakkeja.

Kun teollisuushallitkin näyttivät loppuvan ja vähän kauempana erottui jo tummien kuusten jykevä seinämä, opasauto kääntyi tieltä ja pysähtyi peltisen kaarihallin eteen. Halli seisoi yksinäisellä paikalla, teollisuusalueen laidassa. Toisella puolella pajupensaiden takana näkyi suuren varaston ikkunaton seinä ja toisella puolella vähän matkan päässä ensimmäiset kuuset ja niiden välissä koivuja.

Lokakuun hämärä kietoi hyvää vauhtia ruostumassa olevan hallin alakuloiseksi osaksi ympäröivää risukkoa ja romukasoja, jotka osoittivat selvästi, että tuotannollinen toiminta hallissa oli ajat sitten päättynyt.

Kaljupää nousi autosta, katsoi nopeasti ympärilleen ja kaivoi sitten kännykän taskustaan.

– Tässä on se paikka, mies sanoi sitten. – Minä soitan nyt, asiakas on paikalla noin puolen tunnin, viimeistään tunnin kuluttua.

– Mistä me tunnemme hänet? Maria kysyi.

– Ette te voi erehtyä, ei tänne kukaan muu tule, mies sanoi.

Maria vaihtoi englanniksi muutaman sanan Adrianin kanssa. Tämä nousi ylös ja siirtyi Audin takapenkille asettaen kassin viereensä penkille.

– Hän on tulossa, kaljupää sanoi lopetettuaan puhelun. Mies siirtyi Peugeotin rattiin, peruutti tielle ja lähti ajamaan. Maria käänsi oman autonsa keulan valmiiksi tielle päin. He alkoivat odottaa.

Risto Kumpulainen odotti kiihkeästi puhelinsoittoa. Hän oli tehnyt aamullisen lenkkinsä tavallistakin rivakammin. Lokakuinen aamu oli ollut vaihteeksi lämmin ja kadut kuivia. Päästyään kahdeksan maissa kotiin Evan keittämä kahvi oli valmiina odottamassa termoskannussa keittiön pöydällä. Hän otti jääkaapista voileipätarvikkeita ja valmisti itselleen pari makkaralla, juustolla ja suolakurkulla päällystettyä ruisleipäviipaletta, vaikka puhelinsoiton odotus oli vienyt näläntunteen.

Risto Kumpulainen ajatteli rahoja, jotka hän kohta tulisi saamaan, edullisella korolla ja pitkällä maksuajalla. Ja mikä tärkeintä, ilman vakuuksia. Hän oli jo kiinnittänyt kaiken, mitä hänellä itsellään oli. Henkilötakaukseen perustuvan luottotilin limittikin oli jo käytetty. Paljon hänellä itsellään ei tosin kiinnitettävää ollutkaan. Eva omisti kaiken; talon irtaimistoineen, osakkeita, metsäpalstoja, asuntoja, kesämökin, kaavoitettuja merenrantatontteja. Eva oli osannut sijoittaa isänsä perinnön hyvin.

– Ei koskaan kaikkia munia samaan koriin, Eva oli joskus naurahtanut edesmenneen isänsä, teollisuusneuvos Waldemar Grönstadin sijoitusneuvoja tyttärelleen. Niitä Eva oli noudattanut, toisin kuin Risto, joka oli toiminut juuri päinvastoin. Kaikki munat, ja vieläpä lainatutkin munat samaan koriin.

Alussa kaikki oli mennyt hyvin, useita pienehköjä voittoja, vähän suurempiakin silloin tällöin. Yksi kymmenentuhannen euron totovoitto Riihimäen