Annikki Nissinen selvittää murhan

By Tiina Forsman

Lämpöinen huumori sävyttää tarmokkaita murhatutkimuksiaAnnikki Nissinen on aivan tavallinen kalatiskillä työskentelevä keski-ikäinen rouva, kunnes hän eräänä päivänä reippaalla sauvakävelyllä näkee jotain kauhistuttavaa. Henkilöautossa on ruumis! Kuristettu mies, joku, joka on kohdannut kuolemansa liian aikaisin ja selvästikin rikollisissa käsissä. Annikki soittaa poliisit paikalle, mutta ei unohda rikosta, päinvastoin – rikoksen uutisoinnin seuraamisesta tulee Annikille päähänpinttymä. Ja kun poliisien saamattomuus ja väärät päätelmät saavat tämän television rikossarjoista oppia ottaneen rouvan ärsyyntymään, tarttuu hän itse toimeen.Annikin onneksi paljastuu, että naapurin Helmi, inkeriläinen paluumuuttaja, työskentelee murhatun miehen työpaikalla siivoojana. Annikki ja Helmi yhdistävät voimansa, eikä aikaakaan, kun heidän vilkkaan mielikuvituksen värittämät tutkimuksensa alkavat tuottaa tulosta...Hurmaava ja lämminhenkinen rikosromaani sisältää aimo annoksen omaperäisyyttä ja keski-ikäisten naisten elämänviisautta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788727049991

Book preview

Annikki Nissinen selvittää murhan

Copyright ©2012, 2023 Tiina Forsman and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727049991

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Päähenkilöt

Annikki Nissinen, marketin kalatiskin myyjä

Helmi Orlova, inkeriläinen maahanmuuttaja

Yhteisen Hyvän Säätiössä

Seija-Marjatta, Helmin työtoveri

Jenny, Helmin työtoveri, ylioppilastyttö joka pitää vapaavuotta

Hannu Lötjönen, pääjohtaja

Lauri Tenhola, talousjohtaja

Veijo Johansson, hallintojohtaja

Sami Serjorinne, lakiasiainosaston johtaja

Ari Peltola, osastonjohtaja; materiaalit ja teknologiat

Jorma Korhonen, ylivahtimestari

Sari Saari, pääjohtajan assistentti

Margaretha Pinni, lakiasiainosaston johtajan assistentti

Poliisit

Antero Alatuupa, tutkinnan johtaja

Heikki Hintiläinen, toinen tutkinnan johtaja

Pekka Lindgren, rikospoliisi

Anna Arhava, rikospoliisi

Muita

Antti-eno, Helmin eno

Ludmila-täti, Antin vaimo

Anni, Helmin serkku

Pavel, Helmin poika

Laura, Annikin kälyn tytär

I

Ruumis, sukka ja järkytyksiä

1

Hanasaari ei kuulunut Annikki Nissisen varsinaiseen sauvakävelyreittiin, eikä hän myöhemmin osannut sanoa, miksi hän sinne meni. Mutta sinne hän meni ja tuli hetkeksi kuuluisaksi.

Oli marraskuun viimeinen viikko. Helsingin korkeudella se tavallisesti merkitsi enimmäkseen loputonta pimeyttä. Nyt aurinko kuitenkin paistoi matalalta ja kalpeana, mutta paistoi joka tapauksessa. Sekin ylellisyys oli poikkeuksellisesti suotu Etelä-Suomeen, että maassa oli lunta näin varhain. Perjantain ja lauantain välisenä yönä sitä oli suorastaan tuiskunnut. Annikki Nissinen oli saanut käydä lapioimassa kahden kerrostalon pihan kulkuväylät lumesta ennen lähtöä töihin markettiin.

Sunnuntaina vähän ennen puoltapäivää hän hankkiutui tavanmukaiselle sauvakävelylleen. Maa oli kokonaan valkoinen, mutta pihakuusen oksilta lumi oli jo valahtanut suurina mättäinä maahan. Annikki tarttui asianmukaisella otteella kävelysauvoihinsa ja tunsi yhtäkkiä, että hän halusi kävellä rantaan ja nähdä meren. Vaikka tavallisesti hän kävi vain helteisinä kesäpäivinä polskimassa Haukilahden matalassa rantavedessä. Merellä oli tarpeettoman tuulista, ja useimmiten vesikin näytti ikävän harmaalta. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi meren laajuutta piti niin ihailla. Oli meri toki tarpeellinen monella tavalla, sen hän myönsi. Sieltä sai kuhaa ja kaikenlaisia muita maukkaita meren vonkaleita, joita hän pitkin päivää valikoi, fileerasi ja pakkasi laajalle asiakaskunnalleen.

– Johdatusta, selitti hänen ystävänsä Kaarina myöhemmin reittivalintaa. – Roskaa, sanoi Nissinen, sillä hän ei ollut taikauskoinen. Ei Annikki Nissinen.

Kun hän ehti Haukilahteen asti, hän iloitsi ratkaisustaan. Meri avautui rannoilta hyisenä mutta syvän sinisenä, aurinko heitti keveiden aaltojen pintaan hienoisia valoraitoja eikä tuullut ollenkaan. Hän hengitti syvään merentuoksuista ilmaa ja antoi katseen levätä etäämmällä horisontista nousevissa saarissa. Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa Westendin halki Karhusaareen, kulki pitkin sen rantaa kiertävää polkua ja palasi takaisin Länsiväylään rajautuvalle kävelytielle. Toppavuorattu takki oli sellaisena tyynenä päivänä aivan liian kuuma, ja myssy oli ehdottomasti liikaa. Oikeastaan olisi ollut viisainta jo lähteä paluumatkalle kotiin, mutta hän päätti sittenkin pistäytyä vielä seuraavassa saaressa. Samanlaista keliä saattoi odottaa aikaisintaan helmikuussa, nyt siitä oli otettava kaikki irti.

Hän harppoi sauvoineen sivuilleen katsomatta Hanasaaren kapean autopaikoituksen ohitse kohti modernia rakennusta. Hän ei tiennyt sen tarkoitusta, mutta arveli paikan kuuluvan kaupungille tai valtiolle tai joka tapauksessa jollekin julkiselle organisaatiolle. Kenelläkään yksityisellä ei ollut niin paljon tilaa autoille eikä niin juhlavaa aukeata sisääntulon edustalla. Hän etsi katseellaan rantaan menevää polkua, mutta kun ei heti nähnyt sitä, päätti lähteä takaisin kotiin. Taas hän kulki autopaikoituksen ohitse, ja nyt häntä kadutti, ettei ollut kääntynyt kotiin aikaisemmin. Alkoi tosiaan olla aika kuuma, ja hän mietti olisiko lämpötila noussut jo peräti neljään lämpöasteeseen. Silloin hän havaitsi auton.

Sitten hän yhtäkkiä oivalsi, että kaikki ei ollut kohdallaan.

Myöhemmin hän sai lehdistä lukea, että lähimpänä taloa pysäköidyt punainen ja musta auto olivat Hanasaaren hovimestarin ja kylmäkön autoja. Ne oli puhdistettu lumesta ennen kuin ne oli aamulla ajettu paikoilleen. Aivan paikoituksen päätyyn ulostien viereen jätetty auto sen sijaan oli yltä päältä lumessa. Jos lämpötila ei olisi noussut, Annikki Nissinen olisi havainnut vain lumisen auton, mutta nyt hän näki kaistaleen sen sinisestä kyljestä ja sivuikkunan, joista lumi oli karannut. Nyt hän myös näki sen, mikä sai hänet kävelemään autolle asti.

Ehdittyään viiden metrin päähän siitä hän tiesi olevansa oikeassa. Hän oli kerran nähnyt elokuvan, jossa lumisesta autosta löydettiin ruumis, ja se palasi hänen mieleensä. Siitäkin autosta lumi oli valahtanut pois tuulilasista, ja siksi elokuvan nainen oli havainnut miehen.

Sisällä istuva mies ei nukkunut. Hän oli kuollut, aivan kuten elokuvan mieskin, mutta tällä miehellä ei näkynyt veriroiskeita kasvoillaan. Sen sijaan kasvot olivat harmaansiniset. Se oli kaamea näky. Jostain alitajunnan pohjalta Annikki Nissiselle nousi arkinen muistikuva Kaarinan olohuoneen seinällä olevan muotokuvan miehestä, jota hän oli pitkään luullut tämän maalausta harrastavan tyttären työksi. Sitten oli selvinnyt, että se oli jäljennös Picasson omakuvasta tämän siniseltä kaudelta. Luonnottoman näköinen joka tapauksessa.

Autossa istuva mies oli kuollut. Eikä pelkästään kuollut, vaan murhattu.

Annikki Nissinen hälytti kännykällään paikalle poliisin ja ehti ennen ensimmäisen poliisiauton saapumista tutkia auton niin perusteellisesti kuin ikkunan läpi nyt oli mahdollista. Tosin ruumis oli niin järkyttävän näköinen, että se haittasi tarkastelua. Miehen silmät olivat muljahtamassa ulos päästä, kasvot olivat vääntyneet tuskan huutoon ja suu ammotti avonaisena. Nissinen ei tohtinut pyyhkiä lumia auton ikkunoista enempää kuin oli pakko, ettei olisi sotkenut rikospaikan jälkiä.

Kun hän kuuli lähestyvän auton äänen, hän melkein helpottuneena käänsi katseensa puiden välistä avautuvaan tiehen.

– Tähän suuntaan, hän huusi lähestyvälle poliisiautolle ja huiskutti kädessään olevalla myssyllä. Kun miehet nousivat autosta, hän huomasi, että näillä oli univormut ja että ne olivatkin tavallisia poliiseja. Osaavatkohan ne hoitaa tällaisia rikosasioita ollenkaan? hän mietti huolestuneena.

– Jos nyt otettaisiin ensin rouvan tiedot, kuljettajan paikalta noussut mies sanoi. – Tai no, ehditään ne myöhemminkin, mutta rouva ei sitten katoa minnekään, hän jatkoi ja pälyili auton suuntaan.

– Astukaa noihin minun jalanjälkiini, ettei rikospaikka sotkeennu, Annikki Nissinen opasti ja laski jalkansa huolellisesti vetiseen lumeen jättämiinsä jälkiin. Sivusilmällä hän näki, etteivät poliisit seuranneet hänen ohjeitaan. Hän päätti antaa asian olla, vaikka pari napakkaa sanaa jo pyöri kielellä.

– Sanoisin, että se on kuristettu, hän alkoi selvittää, kun he olivat ehtineet muutaman metrin päähän autosta. – Sillä on ihan omituisen näköinen kaula ja…

– Jos rouva siirtyisi etäämmälle, me jatkamme tästä, pienempi poliisi sanoi ja harppoi hänen ohitseen kurkistamaan sivuikkunasta sisään.

– Mutta älkää poistuko paikalta, toinen poliisi muistutti ja asettui työtoverinsa viereen. – Rikostutkinta saapuu kohta ja voitte sitten antaa henkilötietonne, hän jatkoi ja käänsi katseensa tuulilasiin.

Sillä lailla ne karkottivat hänet paikalta, ja hänen mielestään tarpeettoman epäkohteliaasti. Hänhän sen ruumiin oli kuitenkin löytänyt! Siellä hän sitten seisoi, ainakin kymmenen metrin päässä autosta, ja seurasi, miten poliisit kurkkivat ikkunoista sisään, raivasivat nuukailematta ainakin puolet etuikkunaa peittävästä lumesta tiehensä kourillaan ja sotkivat rikospaikkaa isoilla kengillään. Nissiseltä oli melkein sydän pysähtyä poliisin vastuuttomuudesta, mutta hän puristi huulensa yhteen. Hetken kuluttua kuului taas lähestyvän auton ääni. Vai tuleeko niitä kaksi, Nissinen höristeli korviaan. Samassa kentälle kurvasi henkilöauto, jossa ei ollut minkäänlaista poliisimerkkiä, ja sen imussa pakettiauto. Ei epäilystäkään, että autoista purkautuvat miehet tiesivät tehtävänsä. Sydän väpättäen uudesta kiihtymyksestä Nissinen seurasi, miten rikospaikka viimein ympäröitiin asianmukaisilla sinivalkoisilla muovinauhoilla. Nyt Annikki Nissinen saattoi huoahtaa.

Viranomaisten autokaravaani oli houkutellut kentälle pari uteliasta ulkoilijaa, ja hetken kuluttua metsän varjoista ilmaantui vielä kokonainen perhe, isä, äiti ja kaksi lasta perässään pulkat. Aika ajoin kentälle tuli joku uusi sunnuntaikävelijä ja pari seuruettakin, mutta kukaan ei jaksanut jäädä pitkäksi aikaa seuraamaan tilannetta: miehiä jotka kurkkivat avoimesta ovesta sisään autoon ja peittivät leveällä selällään ja erilaisilla vekottimillaan ja muovipusseilla näkymän muilta.

Jossain välissä lyhyt, pyöreänenäinen mies erkaantui auton luona hyörivästä joukosta, esittäytyi Hintiläiseksi ja pyysi Nissiseltä yhteystiedot. Nissisen harmiksi hän ei kuitenkaan kysynyt kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ei esimerkiksi sitä, oliko hän havainnut jotakin epäilyttävää saapuessaan autolle. Hintiläinen oli samanlainen ilmeetön mies kuin useimmat rikostutkijat televisiossa, ja Nissinen ymmärsi hyvin, miten nämä asiat hoidetaan. Hän hymyili mielessään ajatellessaan, miten ne sitten myöhemmin poliisiasemalla kirjaavat ahnaasti sanasta sanaan hänen todistuksensa.

Tutkinta kesti tunnin, ehkä ylikin. Kalpean auringon viimeisetkin säteet soljahtivat puiden taakse, ja alkoi olla jo koleaa. Mutta Nissinen ei sitä huomannut, sillä hänellä oli aika työ selvitellessään yleisölle, mitä oikein oli tapahtunut. Sitten ruumis nostettiin autoon. Se oli kiedottu niin näkymättömiin, että Nissisen oli aivan mahdotonta arvioida miehen pituutta tai painoa, vaikka Annikki Nissinen olikin tarkka havainnoitsija. Onneksi hän oli ehtinyt tehdä arvionsa jo aikaisemmin.

Poliisit kipusivat autoihinsa ja ruumiinkuljetusauton kuljettaja käynnisti moottorin. Jossain vaiheessa saapunut hinausauto vei mennessään uhrin sinisen auton. Kaikki oli ohi. Mitään erityistä nähtävää ei enää ollut. Mutta vasta kun viimeisenkin auton takavalot olivat häipyneet mutkan taakse, Annikki Nissinen tarttui sauvoihinsa ja lähti huiskimaan kotiin.

Kulkiessaan takaisinpäin pitkin Länsiväylää myötäilevää kävelytietä hän pohti kuumeisesti kaikkea näkemäänsä ja etenkin sitä, miten hänen pitäisi seuraavaksi menetellä. Hetkittäin hänen mieleensä tunkeutui epämiellyttävä muistikuvasta harmaasta miehestä autossa, mutta hän työnsi sen määrätietoisesti pois. Oli tarpeetonta ryhtyä hentomieliseksi tuntemattoman miehen – kenties jonkun rikollisen – hämäräperäisestä kuolemasta, hän selitti hämmentyneelle mielelleen. Aivan tarpeetonta. Siitä ei ollut mitään hyötyä kenellekään. Mutta sille hän ei voinut mitään, että ajatukset säntäilivät sinne ja tänne kuin lauma karsinaan teljettyjä villivarsoja.

Lopulta hän oli kotona. Hän oli kuumissaan, hengästynyt mutta samalla helpottunut. Nyt hän saattoi avata aitauksen, päästää ulos ensimmäiset villeimmät otukset.

– Eino, hän huusi samalla hetkellä, kun kotiovi vienosti kitisten avautui.

– Eino, hän kiljahti toistamiseen, heitti sauvat naulakon alle ja kiirehti suoraa päätä olohuoneeseen asti kenkien likajäljistä piittaamatta.

– Herrajjestas, et arvaa, Annikki Nissinen huohotti. – Löysin Hanasaaresta ruumiin… autosta… sellainen aika nuori mies – luultavasti – hänet oli murhattu! Ja… ja soitin poliisin, ja… ja sitten ne tulivat ja…

Hän kertoi Einolle kaiken, koko tapahtumasarjan. Sen miten hän olikin kävellyt rantaan eikä tavallista reittiään, kuvaili järkytystään löydettyään kaamealta näyttäneen murhatun miehen ja poliisien häärimistä auton ympärillä tutkimustarvikkeineen ja muovipusseineen. Senkin hän selosti, miten poliisi oli pyytänyt hänen yhteystietonsa, mutta ei ollut kysynyt tärkeitä kysymyksiä. Lopuksi hän kuvasi tapahtumaa katsomaan saapunutta yleisöä, perhettä lapsineen ja pulkkineen, ja niitä kaikkia muita ja sitä, miten oli näitä valistanut. Tyhjensi koko aitauksen kerralla, ja Eino kuunteli.

Vaikka huoneessa oli jo hämärää, hän näki, miten Eino hiljalleen nyökkäili, kohotti vähän kulmiaankin siinä kohdassa, kun kuuli, ettei poliisi ollut kuulustellut häntä. Toisinaan äännähti jonkin hämmästystä tai hyväksyntää ilmaisevan äänteen. Suunpielet kohosivat aavistuksen verran, kun hän kuvasi valistustyötään niille ensimmäisille poliiseille ja väkijoukolle. – No johan.., Eino sanoi hiljakseen.

Kun hän oli kertonut kaiken tärkeimmän, hän kävi napsauttamassa valot päälle ovenpielestä ja palasi piirongin eteen uudestaan. Hän katseli vielä hetken aikaa ikääntyneen miehen hyväntahtoisia silmiä ja suuta, leveitä poskia ja korkeaa otsaa, joka rajautui ohueen harmaaseen tukkaan, asetteli sitten muodon vuoksi valokuvakehyksen takana maljakosta kohoavia punaisia ja valkoisia kangasruusuja ja huokaisi. Ei saanut Einosta enää myötätukea eikä apua, vaikka vieläkin hän melkein kuuli miehensä myötätuntoisen äänen: – Kyllä sinä osaat. Kyllä sinä tiedät, miten pitää toimia. Niin se oli sanonut silloinkin, kun lääkärit sanoivat, että loppu jo häämötti. Että Eino lähtisi. Ja olihan hän tosiaan osannut hoitaa hautajaiset, tosin muistotilaisuutta varten leivotut karjalanpiirakat hän oli kyllä polttanut aika pahasti.

Mutta nyt ei ollut kyse tavallisesta elämästä ja kuolemasta ollenkaan, hyvänen aika. Eikä karjalanpiirakoista. Oli kysymys murhasta. Eikä Einolta saanut apua.

Nissinen palasi eteiseen, riisui ulkovaatteensa ja mietti. Sitten hän vaihtoi ylleen kotiasun, siniset joustohousut ja pinkinvärisen virttyneen t-paidan, keitti kupin kahvia, selvitti ison ruisleivänviipaleen muutamalla reippaalla haukkauksella. Rauhaton olo ei hellittänyt, varsat eivät rauhoittuneet. Hän palasi Einon luokse uudestaan.

– Pitäisikö minun soittaa lehteen? hän kysyi. Minähän sentään sen ruumiin löysin, hän jatkoi vaativasti. – Niin.., hän kuuli Einon sanovan laimean mietteliäästi.

Ei, nyt ei vetele, Nissinen ajatteli. Hän empi vielä hetken, mutta haki sitten kännykän ulkotakin taskusta ja valitsi pikavalikosta numeron.

– Et arvaa…

Hän selosti Kaarinalle perusteellisesti kaiken ja otti kiitollisena vastaan puhelimesta kuuluvan vahvistuksen, että juuri niin hänen odotettiinkin toimivan. Että kansalla oli oikeus tietää.

2

Maanantaina kello yhteentoista mennessä kolme asiakasta oli tunnistanut hänet – Annikki Nissisen, maanantain uutiskuningattaren. Hän oli hakenut lehdet kassalta heti aamulla, kun ne tulivat myyntiin. Hän tutki uutiset yhdessä Ramin kanssa, joka oli liha- ja kalaosaston esimies. Hän kertoi kaiken myös Maisalle, Sirulle ja Petelle, jotka avustivat tarpeen mukaan kala- tai lihatiskillä tai tarjoilivat asiakkaille valmisherkkuja vähän reunemmalla olevalta tiskiltä. Asiakkaiden kanssa Nissinen saattoi jakaa kokemuksensa taas intiimisti uudestaan, myös sen järkytyksen ja kauhun, jonka oli kokenut löytäessään miehen murhattuna suu auki.

– Olin ihan pyörtyä, kun huomasin sen, hän oli huokaissut eräälle lempiasiakkaistaan.

Se ei pitänyt paikkaansa, sillä Annikki Nissinen ei ollut eläessään tuntenut huimausta saati pyörtynyt, mutta hän ymmärsi draaman arvon. Toiselle vakioasiakkaalle, oikein mukavalle miehelle, jolle hän antoi aina parhaat lohipalat – ehdottomasti evät ja rasvaisin reunapala poistettuina, sillä nehän painavat mahdottomasti – hän jopa väitti tosissaan pyörtyneensä.

– Heräsin sitten siihen, kun ambulanssipoika läpytteli poskiani… ei mitenkään väkivaltaisesti ollenkaan.

Sen jälkeen hän liitti kuvauksen kertomukseensa mukaan ja oikeastaan unohti, ettei se aivan pitänyt paikkaansa.

Hän yhdisti tapaukseen vielä pari muutakin sopivaa asiakohtaa, kuten sen, että ne tarjosivat hänelle kylmää mustaviinimarjamehua ja että ne olivat jo siirtäneet hänet paareille viedäkseen ambulanssiin. Vesi kuulosti hänestä liian arkiselta ja samppanja olisi ollut liioiteltua, eivätkä ihmiset olisi luultavasti uskoneet. Mustaviinimarjamehu sai käydä, ja sitähän juotiin monenlaiseen vaivaan.

– Ja sitten heräsin ja olin taas ihan kunnossa, hän sanoi hymyillen urheasti. – Mutta jälkitarkastukseen pitää kuulemma ehdottomasti mennä.

Valokuva lehdessä oli hänen mielestään aika onnistunut. Hän oli ennen kuvaa ehtinyt pitää vähän aikaa papiljotteja päässä ja laittaa huulipunaa. Hän soitti niille vasta neljän aikoihin iltapäivällä, ja kesti vielä melkein tunnin, ennen kuin ensimmäinen toimittaja ehti paikalle.

– Taitaa olla jo liian pimeää lähteä ottamaan sinusta kuvaa Hansasaaressa, toimittaja sanoi. Vaikka hän ei ollut ehtinyt ajatuksissaan vielä valokuvaan asti, hän oli pettynyt. Ilman muuta lehteen piti saada hänestä kuva. Eikö hän ollut kaikkein tärkein silminnäkijä? Nyt hänestä tuntui epäreilulta, että lehdessä olisi hänen lausuntonsa eikä kuvaa ollenkaan, ja silloin hän oivalsi. Hän ehdotti, että he menisivät naapuritalon autopaikoituksen luokse ottamaan kuvan.

– Siellä on aivan samannäköistä, sellaisia paksuja mäntyjäkin kuin Hanasaaressa. Kun nyt kuvaajakin on mukana.., hän nyökkäsi toimittajan takana seisovaan naiseen, jonka kaulassa roikkui iso kamera.

Hänen piti pukea ylleen se sama punainen ulkoilutakki, jota hän oli pitänyt päivällä, mutta hän ei kertonut, että silloin hänellä oli ollut päässään myös pipo. Se ei hänen mielestään tehnyt kovin paljon väkivaltaa totuudelle, eikä pipo sitä paitsi oikein pukenut häntä.

Kuva oli tosiaan onnistunut.

Kuvaaja oli kieltänyt häntä hymyilemästä. Aika totiselta hän näyttikin, ja vähän järkyttyneeltä myös. Hiukset olivat kuvassa kauniin pöyhkeät, eikä mitenkään saattanut arvata, miten heiveröisen tukan Luoja oli hänelle tälle matkalle antanut. Kaikki muu hänessä oli tavallista, sen hän myönsi itsekin, jos vaivautui joskus ajattelemaan asiaa. Kasvot kapeahkot, suu normaali, nenä terävä, silmät eivät suuret eivätkä pienet. Niiden katse tosin vilisti samalla ketteryydellä kuin hänen ajattelunsa, mutta sitä Nissinen ei tiennyt.

Kuvateksti hämmensi häntä aluksi, mutta luettuaan sisäsivujen selostuksen hän ihmetteli, miten ei ollut itse tullut ajatelleeksi asiaa. MURHA HANASAARESSA – INTOHIMORIKOS? lehden pääotsikko huusi.

Kaikki mitä hän oli kertonut, oli melkein sanasta sanaan lehdessä. Tai ei ihan kaikki, sillä hän oli kertonut niille yksityiskohtaisesti miehen ulkonäöstä, mutta ne olivat luonnehtineet häntä vain keski-ikäiseksi tummahiuksiseksi mieheksi. Hän oli kertonut niille esimerkiksi sen, että mies ei vaikuttanut kaljuuntuvalta tyypiltä ja että takki oli näyttänyt hänestä laadukkaalta. Uhrin kuvaa lehtiin ei ollut ehditty hankkia.

Häntä oli erityisesti hämmästyttänyt se, että miehen päällystakki oli ollut auki, samoin kauluspaita, vaikka lämpötila oli niukasti plussan puolella. – Rinta ihan paljaana, vaikka oli nollakeli! Sen hän oli kertonut erityisen tarkkaan ja pohtinut kenties ääneen sitä, mahtoiko miehellä olla yllään housujakaan. Toimittaja oli todennut hänelle, että mies oli siis puolialaston, ja hän oli nyökännyt. Nyt lehdessä sanottiin, että erityisesti Annikki Nissistä oli järkyttänyt havainto, että autossa istunut uhri oli lähes alaston.

Miksei sitä noinkin voi sanoa? Onko siinä nyt suurta eroa, jos sanoo jonkun olevan puolipukeissa, puolialaston tai lähes alaston? Omituista se