Juhannusmorsian

By Marja-Leena Lempinen

16-vuotias Sini on aivan tavallinen maalaistyttö. Sinin elämä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hän tulee raskaaksi Ansulle, joka on vauraan talon poika. Sini pitää lapsen, mutta Ansun perhe paheksuu häntä. Miten nuorenparin tarina jatkuu vastoinkäymisten edessä?Vaatimattomista oloista tulevan Sinin ja ison talon poika Ansun rakkautta koetellaan jo alkumetreillä. Romaani kuvaa maalaisnuorten elämää 1970-luvun Suomessa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2022
• ISBN: 9788728482094

Book preview

Juhannusmorsian

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1975, 2022 Marja-Leena Lempinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728482094

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Joku vihelsi ulkona. Ennen äänen kuuleminen sai Sinin iloiseksi, mutta nyt hän pelästyi. Koko illan hän oli sitä odottanut mutta eri tavalla kuin ennen. Kädet vapisivat. Hän pani nopeasti takin nappeja kiinni. Vihellys kuului taas. Tuvasta äiti katsoi pitkään. Isä kilisteli lusikalla kahvikuppia ja katseli kulmiensa alta eteiseen.

— Siellä se taas vislaa, isä murahti, tulisi sisälle.

— Ei se uskalla kun pelkää sinua, Sirkka huomautti ja iski Sinille silmää.

Siniä ei huvittanut laskea leikkiä. Hän pelkäsi tavata Ansua. Miten se suhtautuisi, kun hän kertoisi miten oli käynyt. Pari viimeistä viikkoa olivat olleet hirveitä. Piinallista odotusta, päiviä joina tunnit eivät loppuneet ollenkaan. Niinä viikkoina Sini oli tajunnut miltä tuntui odottaa jotakin kiihkeästi ja pettyä. Lopulta oli jäänyt jäljelle yksi ainoa mahdollisuus. Menkat olivat jääneet kokonaan pois eikä se voinut merkitä kuin yhtä asiaa. Hän asetti pörröisen talvihatun päähänsä ja nosti pitkät hiuksensa niskasta takin kaulukselle samalla kun vilkaisi peiliin. Silmien alla näkyivät mustat varjot ja hän oli tavallista kalpeampi. Musta laukku lennähti olalle ja hän avasi ulkoeteisen oven.

— Eikä olla sitten yöhön asti, kuului mutsin tavanomainen huomautus.

— En aikonutkaan, Sini huomautti ärtyisästi, me mennään Ansun kanssa elokuviin.

— Pyydä se poika joskus tänne sisälle, isä sanoi. — Mitä peliä se tuommonen on että vislataan ikkunan alla kuin koiralle.

— Voin mä sille sanoo, jos se vaan tulee, Sini sanoi.

Hän ei jaksanut aina sulattaa isää. Se oli toisinaan kummallinen, hiljainen murahtelija, katseli kulmainsa alta kuin jatkuvasti vihaisena eikä kunnollisella äänellä sanonut sanaakaan. Oikeastaan juuri isän takia tuntui pahalta ajatella tulevaisuutta. Kotona syntyisi hirveä meteli, kun ne saisivat tietää että lapsi oli tulossa. Epämiellyttävä yllätys se oli ollut hänelle itselleenkin. Hän ei jaksanut tajuta, miksi juuri heille Ansun kanssa kävi niin.

Ulkoeteisessä oli kylmää. Ikkunaruudut olivat puoliväliin jääkukkien peitossa ja hengitys nousi huuruna ilmaan. Vaikka oli jo maaliskuu riitti pakkasta yöksikin. Eteisen lattia oli tehty leveistä lankuista, joista maali oli jo kulunut pois. Ikkunoiden alle oli joskus valunut vettä ja sieltä lankut olivat melkein puhki lahonneet. Eteisessä tuoksui homeelta ja lattia narahteli askelten alla. Oikeastaan kaikki siellä näytti vähän rapistuneelta. Eteistä ei ollut korjattu, vaikka sisähuoneissa olikin silloin tällöin jotakin vähän kunnostettu.

Ansu seisoi portaiden kupeella. Se hymyili. Sillä oli tumma kihara tukka ja ruskeat silmät. Sinin mielestä Ansu oli ulkomaalaisen näköinen, melkein kuin joku italialainen. Joskus hän oli ihmetellyt mitä Ansu hänessä oikeastaan näki. Se oli niin hyvän näköinen ettei tyttöseurasta olisi ollut puutetta. Mutta kun he edellisenä kesänä alkoivat olla yhdessä, se ei ollut siitälähtien välittänyt enää muista. Sini laskeutui alas portaita ja tarttui Ansun käteen.

— Ukko pyysi sua sisälle, hän sanoi.

— En mä kehtaa tulla, Ansu totesi, vanhukset kyselee aina kaikenlaista enkä mä oikein osaa niitten kanssa jutella.

Sini nauroi.

— Sä pelkäät sitä, hän sanoi.

He lähtivät kävelemään rinnakkain maantielle päin. Sini yritti unohtaa että hänen täytyisi pian kertoa Ansulle.

Vatsassa väänsi inhottavasti, kun sitä ajatteli. Hän yritti haudata ilkeän tunteen juttelemalla yhdentekeviä. Maantieltä hän katseli kotiaan. Se oli tavallinen pienviljelystila, jota vanhempien kuoltua tuskin kukaan jäisi hoitamaan. Sirkka oli jo työssä Korolaisen rättikaupassa eikä Sinillä liioin ollut pienintäkään aikomusta jäädä levittelemään lehmänlantaa. Joskus hänestä tuntui, että ukko oli vihainen hänelle, kun nuorin lapsista ei ollutkaan poika. Poikaa se sanoi odottaneensa silloin kun hän syntyi. Niinkuin se poikakaan olisi sitä autuaaksi tehnyt. Ei tällaisiin pikkukirkonkyliin nykyään jääneet pojatkaan, paitsi Ansu nyt ehkä, mutta sen vanhemmilla olikin iso maanviljelystila, ja Ansu oli ainoa lapsi. Sini huokasi. Tuntui tympeältä. Hän käveli Ansun rinnalla. Poika painoi hänet lujemmin kainaloonsa sellaisessa tien kohdassa missä ei ollut taloja.

— Sä olet kumman hiljainen, se sanoi ja pysähtyi.

Se käänsi hänet lähelleen ja katsoi silmiin. Sinistä tuntui että hän pian alkaisi itkeä. Ennen hänestä oli tuntunut hyvältä, kun Ansu teki niin, nyt vain pelotti. Kun ajatteli Sitä tulevaa kakaraa tuntui koko hommasta olevan hohto pois. Hän vastasi kuitenkin pojan suudelmaan ja hyväili Ansun niskaa. Lumisohjo oli jäätynyt tielle. Se rasatiteli askelten alla. Taivas oli syvän tummansininen ja tähdet näkyivät siinä hopeisina tuijuina. Kuusta oli jäljellä enää kapea sirppi, joka sekin verhoutui ajoittain harsonohuiden pilvien taa. Lumi oli tien reunoilla sulanut likaisenruskeaksi ja puiden oksilla oli jäätyneitä vesipisaroita. Huttusen talon räystäältä riippui paksuja jääpuikkoja ja jäisen ikkunan lävitse kuulsi heikko sähkövalo.

Elokuvateatteri oli keskellä kylää. Se oli vanha rakennus, joka muutama vuosi sitten oli vuorattu uudestaan harmailla asbestilevyillä, minkä jälkeen se entistä enemmän muistutti ikivanhaa latoa. Ladoksi sitä yleisesti nimitettiinkin, ja se oli ainoa paikka baarin lisäksi jossa nuoret voivat talvella kokoontua. Siellä pidettiin joka viikko lauantaitanssit ja pari kertaa viikossa esitettiin elokuvia. Osuuskauppajuh-latkin juhlittiin ladossa. Sen lisäksi kirkonkylässä olikin vain edellisenä kesänä valmistunut ravintola, jossa vanhempi väki tapasi viikonloppuisin kokoontua.

Ladon pihalle oli kokoontunut porukkaa odottelemaan elokuvan alkamista. Sini ja Ansu liittyivät joukkoon. Sini tapasi kouluaikaisia tyttökavereita ja vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan. Sillä aikaa Ansu kävi ostamassa heille liput. Ilma oli kylmä, puuskittainen tuuli kietoi takin lujasti vartalon ympärille ja Sinin täytyi hypellä pitääkseen jalat lämpiminä. Hengitys muuttui valkeaksi huuruksi, joka kohosi kelmeän pihalampun valopiirissä kymmenistä suista. Jossakin joku nauroi, kovalla, vähän humalaisella äänellä. Ansu tuli ja pujotti kätensä Sinin kainaloon. Elokuvaliput se taittoi käteensä kaksinkerroin.

— Mennään katsomaan mainoksia, se sanoi.

He menivät suureen eteiseen jonka seinillä komeilivat elokuvamainokset. Se oli yksi vanhemmista Beatles-filmeistä, jota heistä kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Mustavalkoiset kuvat esittivät yhtyeen poikia. Sini oli aikoinaan pitänyt Beatleseista ja häntä harmitti kun yhtye hajosi. Paul MacCartney oli hänen suosikkinsa vieläkin. Ansulla oli samanlainen pikkupojan suu ja siro nenä kuin Paulillakin. Sini katseli vuoroin mainoksen kuvia vuoroin Ansua.

— Toi Paul on aika paljon sun näköinen, hän sanoi sitten.

Ansu katsoi kuvaa ja nauroi. Näki, että se oli hyvillään.

— Voi siinä olla jotain samanlaista, poika totesi vaatimattomasti ja alkoi etsiä savukkeita.

Ansu sytytti tupakan ja tarjosi Sinille, mutta Sini ei halunnut polttaa, kun ympärillä oli niin paljon tuttuja. He istuivat vihreäksi maalatulle halkolaatikolle. Vahtimestari oli lämmittänyt uunit ja eteisessä tarkeni paremmin vaikka ovi olikin auki. Baarin puolelta kuului hälinää ja limsapullojen kilahtelua. Joku kinasi myyjätytön kanssa olutpullon hinnasta, mutta lakkasi heti, kun vahtimestari ilmestyi ovelle. Sini veti sieraimiinsa tupakansavua. Hänen alkoi tehdä mieli savuketta. Mieliteko sai hänet jälleen ajattelemaan lasta.

— Mä menen ostamaan karkkipussin, hän sanoi ja hyppäsi alas laatikolta.

— Älä viivy kauan, Ansu vastasi, sinne pääsee kohta sisälle.

Tiskin luona oli jono. Myyjä oli tuttu tyttö ja tuli myymään hänelle, vaikka vuoro ei vielä olisi ollutkaan.

— Pussi ranskalaisia pastilleja, Sini sanoi ja tunsi kasvoillaan vierellään seisovan pojan katseen. Hän sai makeispussin ja maksoi nopeasti. Eteisessä Ansu maleksi jo kohti salin ovea.

— Odota mua, Sini sanoi ja tarttui Ansun käsipuoleen. Ansu heitti savukkeenpätkän eteisen lattialle ja polkaisi sen sammuksiin. Lattiaan jäi musta viiru, ja ovimies katsoi heitä vihaisesti.

Salissa oli hämärää. Siellä haisi? kosteilta vaatteilta ja savulta. Musiikki pauhasi kovaäänisestä. Pikkupojat heittelivät etupenkissä karamellipapereita näyttämölle. Oli kuuma. Kaksi suurtasi unia antoi lämmintä. He etsivät paikat keskeltä tÿhjää penkkiriviä. Sini riisui takin pois. Ansu auttoi häntä. Se oli kohtelias ja sai monta kertaa Sinin hämilleen, Yleensä pojat eivät tehneet niin. Sini katseli salia. Tuolit olivat ikivanhoja ja kuluneita. Selkänojiin oli piirelty nimikirjaimia ja tuhmia kuvia, soikioita joiden poikki kulki viiva. Sini naurahti.’Ykä kävi täällä’ luki yhdessä tuolissa,’nainen on ihmisen paras ystävä’ toisessa. Ne olivat niitä tavallisia tuherruksia joita näki joka paikassa. Ansu tönäisi häntä kylkeen.

— Mitä mietit, se sanoi.

— En erityistä, Katselin vaan noita piirroksia noissa tuoleissa. Ansu vilkaisi tuherruksia ja virnisti.

— Kansantaidetta, se sanoi, mä taisin kerran lukee jostain että niitä on oikein tallennettu johonkin kirjaan.

— Älä valehtele, tommosia … kuka noita ilkee lukee.

— Luithan sinäkin.

Sini näytti Ansulle kieltään. Hän otti makeispussin ja repi sen auki hampaillaan. Paperinpalan hän sylkäisi lattialle.

— Otat sä, hän sanoi ja ojensi pussin Ansulle.

Ansu otti muutaman pastillin. Valot himmenivät ja sammuivat. Hälinä salissa hiljeni. Kuva alkoi. Se oli tavallinen musiikkielokuva vailla erityistä juonta. Beatlet soittivat hyvin ja Sini tempautui mukaan ja unohti kaiken muun. He eivät puhuneet toisilleen koko aikana.

’All my loving’ kuulosti hienolta. Hän painautui Ansun lähelle ja yritti olla niiskuttamatta. Kuvan päätyttyä kaikk tuntui epätodelliselta. Teki mieli istua paikoillaan ja sulatella nähtyä, mutta ihmiset nousivat tuoleistaanujae alkoivat haukotellen siirtyä ovelle. Sini veti takin päälleen ja seurasi Ansua.

— Mitä tykkäsit, poika kysyi.

— Kiva se oli. Ne lauloivat hienosti.

Ulkona kylmä tuuli iski vastaan ja tuntui inhottavalta salin lämmön jälkeen. Ihmiset hajaantuivat eri suuntiin. Autojen valokiilat risteilivät pihalla. Moottorit hyrähtelivät käyntiin ja pakoputkista tuprusi harmaata savua pakkasiltaan. Vihreitä elokuvalipun kappaleita lenteli tuulessa.

— Olis kiva omistaa auto, Sini huokasi haikeana, kun he lähtivät kävelemään kotiin päin. — Ei tarttis paleltua ulkona.

— Ukko mulle vähän lupaili, kun intti on käyty, Ansu sanoi.

He eivät pitäneet kiirettä. Jäätynyt maa rasahteli. Tuuli lennätti puista kevyttä lunta. Sini kuunteli askelten ääntä tiellä ja katseli talvisaappaiden kuluneita kärkiä. Ansun kotiin menevän tien luona he pysähtyivät. Siinä oli maitolaituri.

— Mennäänks tupakalle, Ansu sanoi.

Sini seurasi Ansun jäljessä. He olivat olleet laiturin sisällä ennenkin. Ansu raotti kopin ovea. Se narahti vähän. He menivät sisälle. Koppi oli pimeä. Siellä tuoksui jauhoilta ja laholta puulta. Toisessa nurkassa oli puulaatikko, johon maitoauto jätti juustot ja voit. Nyt se oli tyhjä. He istuivat sille ja Ansu kaivoi savukkeet taskustaan. Tulitikun kajo häilähti kopissa hetken. Sini kumartui sytyttämään tupakan. Hänen varjonsa suureni seinällä jättiläismäiseksi.

He istuivat hiljaa. Savukkeiden punaiset päät hehkuivat ja Sini näki Ansun silmät. Ne kiilsivät pimeässä. Sini väisti pojan katsetta.

— Lauantaina ne taas tanssii Ladossa, Ansu sanoi, kai mekin lähdetään.

— Katsotaan sitten.

Tiellä oli hiljaista. Maitokopissa kuului Ansun hengitys. Sini heitti poltetun savukkeen ulos seinässä olevasta raosta. Ansu kietoi äkkiä kätensä Sinin ympärille. Sini painautui Ansun syliin. Hän veti sen kasvot lähelleen ja pakotti Ansun suutelemaan itseään monta kertaa. Pojan liikkeet kävivät kiihkeiksi. Se alkoi avata hänen takkiaan. Ansun käsi hakeutui alas puseron kaula-aukosta. Sieltä se liukui alemmas pitkin paljasta ihoa. Sormet tuntuivat kylmiltä. Sini alkoi vapista.

— Voidaanlcs me olla tässä, Ansu kyseli hätäisesti, laitetaan vaikka sun takki alle.

Silloin Sini taas muisti sen! Hän siirsi Ansun käden pois ja kietoi takin tiukasti ympärilleen. Sydän takoi hulluna rinnassa. Hän halusi Ansua lähelleen, mutta ei voinut tehdä sitä ennenkuin oli kertonut sille. Tyttö kostutti nopeasti kuivia huuliaan ja yritti hakea pimeässä pojan katsetta. Hän kuuli Ansun hämmästyneen äänen. Siinä oli loukkaantunut sävy.

— Mitä sä meinaat, poika sanoi, annat ensin kaverin kuumeta ja sitten torjut tuolla tavalla … Sä oot ollu kummallinen koko illan.

— Mä en voi tehdä sitä nyt, Sini sanoi nopeasti.

— Ai, onks sulla ne taas, Ansu totesi jotenkin helpottuneena, olisit heti sanonut.

— Sä käsitit väärin, Sini sanoi, ei se siitä johdu.

— Mistäs sitten?

Oli vaikea jatkaa. Hän painoi päänsä alas ja veti maitokopin tuoksua sisälleen. Tuntui jotenkin likaiselta ja inhottavalta.

— Kuule, tykkäät sä minusta ihan todella, hän kysyi sitten. Poika käännähti. Sini ei nähnyt sitä, mutta kuuli liikkeen aiheuttaman kahahduksen.

— Olenhan mä sanonut sen sulle sata kertaa, Ansu huomautti. — Rakastan sinua, olen hulluna sinuun, en nää ketään muita. Poika nauroi ja veti Sinin taas lähelleen. — Mitä sä tarkotat tuolla tenttaamisella, hän kysyi sitten.

Sini oli pitkään hiljaa.

— Halusin vaan tietää, hän sanoi sitten. — Mun täytyy sanoo se sulle joskus kuitenkin ja on parempi, että tiedät mahdollisimman pian.

— Mitä niin?

— Mulle ei tullut menkkoja viimekuulla, Sini sanoi