Mustan Suden aika

By Marja-Leena Lempinen

Musta Susi pitelee kaupunkia otteessaan ja pakottaa kaikki taipumaan tahtoonsa. Miesten on valittava, uhmaavatko he Sutta pakenemalla läheiseen vuoristoon ja ryhtyvät sisseiksi, vai liittyvätkö he Suden armeijaan. Nuoren Mikaelin isä ja veli ovat paenneet vuorille, ja nyt Mikael on saman päätöksen äärellä. Tilannetta sekoittaa mystinen Samira, joka ei heti paljasta Mikaelille todellista henkilöllisyyttään. Keskiaikaiseen kaupunkiin sijoittuva jännittävä fantasiatarina hurmaa nuoret lukijat! Mikael ja Samira ihastuvat kaupunkia tyrannimaisesti valvovan Mustan Suden silmien alla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2023
• ISBN: 9788728482070

Book preview

Mustan Suden aika

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2000, 2023 Marja-Leena Lempinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728482070

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

P olku oli kapea, kivikkoinen ja hämärässä vaikea kulkea. Aurinko oli painunut etäisen lumihuippuisen vuoren taakse jättäen jälkeensä ohuen sinivioletin kajastuksen. Se lankesi rinteen kiviin ja piikkipensaisiin, joihin oli takertunut tuulen kuljettamaa roskaa. Mikael oli kulkenut matkan kymmeniä, ellei satoja kertoja, eikä hän tarvinnut valoa. Jokainen kivi, jokainen polun kohouma oli hänelle tuttu jo entuudestaan. Siitä huolimatta hän pelkäsi. Pelko ei johtunut hämärästä eikä yksinäisyydestä, vaan se oli jotain kammottavampaa ja syvempää, jotain sellaista mitä oli vaikea määritellä. Sen vain tunsi. Se oli kaikkialla, eikä sitä päässyt pakoon päivälläkään. Se kulki mukana kuin painava taakka, jonka kantohihnat hiersivät pojan olkapäitä.

Mikael pysähtyi hetkeksi. Ylhäältä rinteeltä näki laaksoon ja kaupunkiin. Pienet valkoisiksi kalkitut kivirakennukset kyyhöttivät vuoren kupeessa vierivieressä kuin toisistaan turvaa hakien. Kapeat kadut suikertelivat rakennusten välissä kohti meren rantaa ja satamaa. Hän tunsi niistä jokaisen, tiesi jokaisen kapean kujan ja talojen pihoihin kätkeytyvät piilopaikat, joissa hän vielä muutama vuosi aikaisemmin oli juoksennellut huolettomana ja vapaana tietämättä mitään maailman pahuudesta.

Kaupungin laidalla korkealla kukkulalla sijaitsi vanha linnoitus. Sen tornit ja ulokkeet piirtyivät jyrkkinä taivasta vasten. Vuorelle saakka voi nähdä linnoituksen pihalla palavan nuotion, jonka ympärillä sotilaat lämmittelivät. Tulenkajo leikki paksuissa sammaloituneissa seinäkivissä. Hiljaisuuden läpi kantautui vaimeita komentosanoja. Jossain haukkui koira, raivokkaasti ja täynnä ketjuun kytketyn eläimen voimatonta kiukkua. Mikael kuunteli eläimen raivoa ja ajatteli, että jotain samaa tunsivat alhaalla arkeaan elävät ihmiset. Hekään eivät mahtaneet kovin paljon muutokselle, joka oli tullut kaupunkiin pari vuotta aikaisemmin. He olivat kiinni näkymättömässä lie’assa niin kuin linnoituksen vahtikoira. Vain harva uskalsi kapinoida avoimesti tai nousta valloittajia vastaan. Kaupungissa hallitsi Mustan Suden mahti ja käskyvalta, jota oli viisainta totella.

Mikael katseli vuorta. Se ei piitannut paljoakaan siitä, mitä ympärillä tapahtui. Kalliot olivat ikuisia. Niille tuhat vuotta oli yksi silmänräpäys, yksi ihmiselämä tuskin sekunnin mittainen pyrähdys ajan poukkoilevassa virrassa. Ne olivat nähneet enemmän kuin yksikään ihmissilmä. Niille vanhan linnoituksen nykyinen valtias pelottavine kumppaneineen oli tuskin olankohautuksen arvoinen asia. Poika nosti repun olalleen ja jatkoi matkaansa. Ensimmäinen kirkas tähti syttyi hämärän keskelle. Se vilkkui lumihuippuisen vuoren takaa kylmänä ja hopeanhohtoisena, eikä se paljon kulkijaa lohduttanut.

Pensaikossa rasahti. Pieni irtokivi kieri alas rinnettä. Äänen tuskin kuuli, mutta Mikael syöksyi sukkelasti piiloon läheisen kivipaaden suojaan. Kivi poukkoili hänen ohitseen ja pysähtyi vasta jossain alempana. Sitten tuli taas hiljaista. Nuori mies tunsi korvissaan oman sydämensä äänen. Se jyskytti kipeästi ohimoilla ja tukahdutti kurkussa kuin joku olisi puristanut hengitysteitä umpeen. Hän uskalsi tuskin hengittää. Liikkumista ei voinut edes ajatella. Silmät hakeutuivat hämärään ja etsivät äänen aiheuttajaa ylempää rinteeltä. Kaikki aistit valpastuivat. Hän tunsi itsensä eläimeksi, joka yritti vainuta vaaran ennen kuin se ehti aivan kohdalle, eikä mitään olisi enää tehtävissä. Mielessä välähti kirkas ajatus, että tällainen hänestä oli tullut. Mikään ei ollut enää entisellään. Huolettomaan lapsuuteen ei voinut enää palata. Se oli ollutta ja mennyttä kuin kaunis uni josta täytyi joskus herätä. Hänen heräämisensä oli ollut nopea ja raju. Valloittajien maailma sivalsi keskenkasvuisen pojan karuun todellisuuteen aivan liian varhain, siltä hänestä ainakin tuntui. Mikael oli oppinut varomaan, lymyilemään pensaikoissa ja kivipaasien takana vaikka tuntikausia, jos tilanne niin vaati. Hän odotti. Käsi painui vyöllä riippuvan tikarin kahvaan. Se oli terävä kuin neula. Se uppoaisi nahkaan äänettömästi ennen kuin uhri ehtisi edes kunnolla tajuta. Tuosta neulanterävästä aseesta oli tullut hänelle erottamaton seuralainen. Se takasi äärimmäisessä tilanteessa sen, että oma henki säästyisi. Vielä kertaakaan Mikaelin ei ollut tarvinnut käyttää asetta, eikä hän ollut varma pystyisikö siihen, sillä aivan viime vuosiin asti hän oli uskonut hyvän voittoon maailmassa. Vihollista kohtaan hän ei tuntenut lämpöä tai myötätuntoa, sillä siihen ei ollut mitään syytä. Musta Susikaan ei säälinyt vastustajiaan. Miksi siis hänkään!

Ties kuinka kauan hän oli odottanut, kun ylärinteestä vihdoin näkyi varovaista liikettä. Joku laskeutui pensaiden ja kallionnyppylöiden suojassa kohti Mikaelin piiloa. Aurinko oli jo painunut mailleen, hämärä muuttunut pimeydeksi, jota vain tähdet valaisivat. Rinnettä laskeutuva ihminen oli vain varjo pimeyden keskellä, eikä hän voinut olla varma kuka sieltä tuli. Nuorukainen kyyristyi, matalemmaksi kuin saalista vaaniva kissa. Hahmo tuli lähemmäksi. Hän erotti tämän mieheksi, joka kantoi mukanaan valmiiksi viritettyä jousta. Tulija oli varuillaan. Se tiesi, että rinteessä lymyili joku toinenkin. Mikael pidätti hengitystään. Hän oivalsi, että voittaja oli se, joka ehtisi yllättää vastustajansa. Aivan selvästi tulija ei tiennyt, missä vastapuoli piileskeli. Mikael tiesi olevansa ainakin toistaiseksi voitolla. Minä en aio kuolla, hän ajatteli.

Tulija oli jo melkein kohdalla. Mikael katsoi tummaa hahmoa. Helpotus valui mieleen kuin pehmeä vaate. Jokainen jännittynyt jäsen laukesi, aistit asettuivat aloilleen. Hän naurahti hiljaa itsekseen.

– Samuel, hän sanoi matalalla äänellä kiven suojasta.

Tulija tunnisti äänen. Ase painui alas. Katse hakeutui äänen suuntaan. Mikael kömpi esiin, hengästyneenä ja hiukan hämillään. Pimeydessä hän ei ollut tunnistanut ystäväänsä, joka vasta muutama kuukausi sitten oli liittynyt vuorilla piileskelevien kapinallisten joukkoon.

– Osasitpa piru vieköön pelästyttää minut, Samuel naurahti. – Ole hyvilläsi etten lennättänyt nuolta nahkaasi.

– Ethän edes tiennyt missä olen, Mikael vastasi. – Näin sen tavasta jolla laskeuduit alas rinnettä. Tikarini olisi tehnyt selvää sinusta ennen kuin olisit ennättänyt laukaista joustasi.

– Älä isottele! Samuel intti. – Arvasin, ettet voi olla enää kovin kaukana. Täällä vuorilla ihminen muuttuu eläimeksi, joka kulkee vaistojensa varassa. Tunsin ihollani, että lymyilet jossain aivan lähellä. Minun ei tarvitse nähdä eikä kuulla toisen ihmisen läsnäoloa, pelkkä aavistus riittää. Tietäisitpä vain, kuinka monta kertaa se on jo pelastanut henkeni.

Mikael ei väittänyt vastaan. Hän tiesi toverinsa puhuvan totta. Isä ja Joakim olivat kertoneet hänelle usein samasta asiasta. Nuorukainen kohensi reppua hartioillaan katsellen samalla ystäväänsä. He eivät olleet tavanneet liki kuukauteen. Samuel oli muuttunut jonkin verran tuona aikana. Hänen vartalonsa oli käynyt entistä jäntevämmäksi ja kasvot kapeammiksi. Ystävä näytti olevan pelkkiä jänteviä lihaksia ja pitkiä hoikkia raajoja. Hänen olemuksestaan oli kadonnut melkein kokonaan nuorukaisen pehmeä pyöreys. Samuel oli mies, ei enää mikään poika.

– Emme tienneet odottaa sinua vielä tänä yönä, Samuel huomautti silmäillen samalla toveriaan.

– Tulin hiukan sovittua aiemmin, toinen vastasi. – Kuulin kaupungilla, että Mustan Suden väki aikoo lähipäivinä järjestää taas ratsian taloissa. Silloin on viisainta pysytellä kotona ja piilottaa kaikki sellainen, mikä vähänkin viittaa kapinallisten avustamiseen. Äiti lähetti isälle ja Joakimille ruokaa ja lisää lämpöisiä vaatteita. Miten he muuten jaksavat?

– Ei heillä ole hätää, Samuel vastasi. – Viime aikoina vuorilla on ollut hiljaista. Olemme saaneet olla rauhassa, eivätkä Mustan Suden joukot ole pahemmin hätyytelleet. Kunhan ei vain olisi tyyntä myrskyn edellä.

– Kaupungissa on ollut kaiken aikaa levotonta, Mikael vastasi. – Sotilaat ahdistelevat väkeä miltei päivittäin. Sanotaan, että joku on käynyt tekemässä tuhotöitään linnakkeessa ja tärvellyt Mustan Suden ruokavarastoja. Sotilaat kostavat kaiken nyt meille.

Samuel naurahti. Nuorukaisen silmissä välähti viha.

– On ikävä, että joudutte kärsimään syyttömästi, hän puheli. – Me todella pääsimme soluttautumaan linnoitukseen tärvelemään ruokavarastoja. Mustan Suden joukoilla ei ole enää murentakaan lihaa talvea varten. Sen mitä emme jaksaneet tuoda omiin varastoihimme tuikkasimme tuleen.

– Ilmankos meitä ahdistellaan niin ankarasti, Mikael vastasi. Kapinalliset olivat ainoita ihmisiä, jotka nousivat avoimesti valloittajia vastaan. Hän kunnioitti ja arvosti vuorten partaisia miehiä, mutta samalla myös sääli syyttömiä kaupunkilaisia joille kapinallisten teot kostettiin.

Sodassa ei ollut mitään järkeä. Se toimi omien omituisten sääntöjensä mukaan eikä säästänyt ketään. Se oli ihmismielen suden hetki, jossa eivät pitäneet paikkaansa mitkään säännöt. Sodalla ei ollut sääntöjä, niin kuin pahuudella ei koskaan ole. Se kohosi jostain ihmismielen pimennoista kuin tappava musta myrkky, joka peitti alleen kaiken hyvän ja kauniin ja muutti ihmiset pedoiksi. Mikael vihasi sotaa ja kärsimystä, jonka se oli tuonut kaupunkiin. Hän yritti pysyä mahdollisimman tarkasti kaiken ulkopuolella ja säilyttää edes omassa mielessään tiedon oikeasta ja väärästä, totuudesta ja valheesta, mutta päivä päivältä tilanne kävi entistä hankalammaksi. Hänen oli pakko ottaa kantaa asioihin ja valita puolensa uudestaan joka päivä. Isän ja Joakimin sekä kaikkien läheisten ja tuttujen ihmisten tähden hän joutui hetki hetkeltä joustamaan omista periaatteistaan. Sota valtasi hänen mieltään ja ajatuksiaan pala palalta, ja hän oivalsi ettei taistelussa ollut puolueettomia. Viikko viikolta hän joutui tekemään entistä enemmän työtä oman itsensä kanssa kyetäkseen arvioimaan tilannetta mahdollisimman viileästi. Mikään ei enää säästänyt häntä vihalta ja katkeruudelta. Mustan Suden pahuus kosketti liian läheltä. Se oli jo riistänyt häneltä huolettoman nuoruuden, sekä isän ja veljen. Kuinka sellaisten asioiden keskellä voisi pysyä ulkopuolisena?

Samuel nojasi selkäänsä kiveen katsellen alas kaupunkiin. Linnoituksen pihalla nuotio heitti pitkiä varjoja yöhön. Kaupungin taloista tuikkivat valot kuin kiiltomatojen lyhdyt. Batagamin lumihuippu heijasti jäätiköistään tähtien valjua valoa. Nuoren miehen mielessä häivähti joku hämärä muisto eräästä toisesta ajasta. Hetkeksi se täytti mielen ikävällä, jonka kohdetta hän ei tunnistanut. Hän ei ollut käynyt kotona kertaakaan lähtönsä jälkeen, sillä se oli liian vaarallista.

– Miten äiti ja sisaret voivat? mies kysyi hiljaa.

– Ei heillä ole sen suurempaa hätää kuin muillakaan, Mikael vastasi. –Ainakaan vielä Mustan Suden väki ei ole huomannut katoamistasi. He tuskin edes tietävät, että sinäkin olet olemassa. Olit vielä alaikäinen, kun he tulivat kaupunkiin, eikä Musta Susi kirjannut sinua miesluetteloihinsa. Niin kauan kuin olemme alle kahdeksantoista, meitä ei ole valloittajille olemassa.

– Sinä täytät kahdeksantoista parin kuukauden kuluttua, Samuel muistutti. -Oletko miettinyt mitä aiot tehdä?

Mikael huokasi.

– Ei puhuta siitä nyt, hän sanoi nopeasti. – Vie minut sinne missä nykyisin piileskelette. Minun täytyy olla takaisin kaupungissa ennen aamunkoittoa.

Samuel lähti kulkemaan ystävänsä edellä. Kapinalliset vaihtoivat piilopaikkaa tiheään, eikä Mikael tiennyt tarkasti missä he tällä hetkellä majailivat. Elokuun ilta oli pehmeä ja lämmin. Sen samettinen lempeys ulottui ylös rinteelle saakka. Jos kaikki olisi ollut niin kuin vielä pari vuotta sitten, he olisivat kenties istuneet Samuelin kanssa keskusaukion tavernan kiviportailla kuuntelemassa kaupunkilaisten leppoisaa jutustelua ja katselemassa tyttöjä, jotka kulkivat kadulla pieninä kikattelevina ryhminä. Nyt oli toisin. Valloittajien synnyttämä pelko ja uhka vaani heitä kaikkialla. Kuin muistutuksena vieraiden läsnäolosta alhaalla olevan linnoituksen suunnalta kuului äkkiä pitkä viiltävä ulina. Se ei ollut koira, eikä vuorilla piileskelevä kettu. Se oli jotain paljon pelottavampaa ja pahempaa. Musta susi ulvoi.

Y ö kului pitkälle ennen kuin ystävykset ehtivät perille. Kulkiessaan Mikael ajatteli, ettei hän olisi osannut oikeaan paikkaan ilman Samuelin apua. Vuorilla piileskelevät miehet olivat valinneet uuden piilopaikkansa ovelasti. Se sijaitsi korkealla tiheän kasvuston yläpuolella paikassa, missä edes piikkihernepensaat eivät enää kasvaneet. Siinä kohdassa maisema alkoi painua kohti lumihuippuisen Batagamin laaksoja. Leiripaikka jäi kahden kallionseinämän väliin. Ylhäältä sitä vartioi luoksepääsemätön vuorenhuippu, sivuilta rosoiset kalliot. Edestä avautui esteetön näkymä polulle, jota pitkin ystävykset nyt paikkaa lähestyivät. Alhaalta leiriä ei voinut erottaa, mutta sieltä näki esteettömästi kauas kaupungin suuntaan. Mikael vilkaisi taakseen ja näki meren ja kaupungin valojen häämöttävän tuskin havaittavina pisteinä pimeydessä. Hän ei tiennyt kuinka pitkän matkan oli kiivennyt, mutta täällä ylhäällä ilma oli ohuempaa ja liikkuminen kävi hitaammaksi. Hän oli uupunut eikä edes uskaltanut ajatella, että ennen aamun koittoa hänen täytyisi olla taas alhaalla kaupungissa.

– Tänne minä en olisi osannut yksin, hän huohotti hengästyneenä. – Olisin joutunut jättämään tuomiseni sinne aikaisemmin sovittuun piilopaikkaan ellet olisi sattumalta tullut eteeni hämärästä.

Samuel vilkaisi taakseen.

– Ei se ollut sattumaa, hän sanoi. – Aamusta saakka minulla oli omituinen aavistus siitä, että hämärän tullen täytyy laskeutua alas rinnettä. En tiennyt mitä se tarkoitti. Ajattelin, että vihollinen on keksinyt piilomme, mutta sinähän sieltä olit tulossa.

– Ei sellaista voi tietää, Mikael väitti vastaan.

– Kyllä voi, Samuel vastasi. – Täällä oppii kaikenlaista, sellaistakin mistä ei ole ennen tiennyt mitään. Joskus minusta tuntuu, että ihminen on aikojen saatossa kadottanut itsestään sellaista, mikä on ollut alkujaan meillä kaikilla. Se on jotain samaa kuin eläimen vaisto.

– Älä naurata!

– Ei sinun ole pakko uskoa.

Samuel vaikeni loukkaantuneena, eikä Mikael tiennyt itsekään mitä moisesta pitäisi ajatella.

Osa leiriläisistä oli vielä valveilla. Muutamia kymmeniä miehiä istui nuotion ympärillä puhellen matalalla äänellä. Nuotio oli viritetty kallionkielekkeen suojaan ettei savu paljastaisi vuorella olijoita. Kielekkeen alla sijaitsi matala kapea luola, joka ulottui joitakin metrejä vuoren uumeniin. Mikael näki joukon tummia myttyjä nukkumassa kylki kyljessä onkalon uumenissa. Kuului nukkuvien ihmisten liikahduksia ja kuorsausta. Tummia myttyjä oli ainakin saman verran kuin nuotion valopiirissä istujiakin. Yksin tässä leirissä oli miehiä varmasti likimain sata, ja Mikael tiesi ettei tämä ollut ainoa leiri niillä seuduilla. Kapinallisten tarkkaa lukua ei tiennyt kukaan, mutta heti valloittajien tultua kaupunkiin sieltä oli kadonnut satoja täysi-ikäisiä miehiä. Myöhemmin heitä liittyi lisää vuorten miesten joukkoihin. Vuorilla piileskelevä sissijoukko oli Mustan Suden päävihollinen numero yksi. Heitä etsittiin ja jahdattiin jatkuvasti, mutta kaupunkilaiset tunsivat vuoret valloittajia paremmin, ja vain aniharvoin Musta Susi onnistui yllättämään jonkun joukon. Mitä sitten seurasi, sitä ei uskaltanut edes ajatella, sillä viholliselle linnoituksen valtias oli julma ja säälimätön. Hänellä oli lukematon määrä keinoja kostaa pettureille. Jokainen vuorten miesten kanssa yhteyttä pitävä asetti oman henkensä alttiiksi jos jäisi kiinni. Mikael tiesi sen, mutta mikään ei olisi estänyt häntä tulemasta.

Kun nuorukaiset joutuivat paikalle, nuotion valopiiristä nousi kaksi kookasta hahmoa. Mikaelin sydän hypähti riemusta. Isä ja Joakim olivat vielä elossa! He näyttivät likaisilta ja parroittuneilta, mutta muuten terveiltä ja hyväkuntoisilta. Joakim syöksyi halaamaan veljeään. Hänen kasvonsa loistivat jälleennäkemisen riemusta. Mikael tunsi isoveljen vahvat käsivarret ympärillään. Ne nostivat hänet ilmaan painavine reppuineen päivineen ja retuuttivat niin, että henki oli salpaantua.

– Mikael veliseni, mikä ilo nähdä sinua! Joakim riemuitsi laskiessaan hänet lopulta maahan.

Isä harppoi tervehtimään nuorempaa poikaansa. Ja taas häntä retuutettiin ympäriinsä.

– Sinä olet venynyt pituutta sitten viime näkemältä! isä sanoi ja siirsi Mikaelin käsivarrenmitan päähän itsestään.

– Pojat kasvavat pituudessa, miehet voimassa ja viisaudessa, heitti joku tuntematon nuotion valopiiristä. Joakim nauroi kiusoitellen.

– Meidän Mikael kasvaa pituutta vielä vuositolkulla, hän härnäsi ja puristi veljeä käsivarresta. – Täällä kolisevat pelkät luut nahan alla!

Kiusoittelu sattui arkaan paikkaan, mutta Mikael ei sitä näyttänyt. Hän oli todellakin hento ja laiha kuin tytöt. Lihakset pysyivät jossain kehon pimennoissa tulematta esiin, mutta pituutta oli kertynyt jo enemmän kuin isällä ja veljellä.

– Sitkeä sinä kyllä olet, kun tänne asti kapusit, isä yritti korjailla, sillä Mikaelin hämmennys ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Mikael väänsi painavan repun selästään ja ojensi sen isälle.

– Äiti lähetti lisää ruokaa, vaatteita ja tavallisimpia lääkkeitä, hän sanoi.

– Kiitos. Nämä ovat tarpeen. Kun syksy etenee hiukan pidemmälle, vuorilla palelee. Talvella täällä ei tahdo pärjätä vaikka kietoisi kymmenen turkkia ympärilleen.

Isä ohjasi Mikaelin tulen luokse lämmittelemään. Nuotion ympärillä istuskelevat miehet tekivät tulijoille tilaa.

– Täällä ei ole käynyt ketään aikoihin, joku sanoi. – Kerro ihmeessä mitä kuuluu kaupunkiin? Kuinka siellä voidaan? Onko Musta Susi ollut raivoissaan viimeisen temppumme jälkeen?

Mikael alkoi kertoa viime päivien tapahtumista. Hän toi terveisiä nuotion ympärillä istuville tutuille ja naapureille, kertoi perheiden kuulumiset ja jatkoi sen jälkeen yleisemmillä uutisilla. Hän kertoi kuinka Mustan Suden väki ahdisteli kaupungin kauppiaita ja laivayhtiöiden väkeä jatkuvasti kasvavilla vaatimuksilla ja veroilla. Kukaan ei jäänyt niiltä rauhaan. Jokainen joutui uhraamaan vähistäänkin linnoituksen mahdin ylläpitämiseen. Nyt syksyn tullen Mustan Suden väki verotti kaupungin hedelmänkasvattajia ja viljelijöitä. Juustoa ja lihaa kahmittiin jokaisesta talosta linnoituksen varastoihin niin, että köyhimmät jäivät jo ilman ja näkivät nälkää. Merkeistä päätellen oli tulossa ankara talvi.

– Linnakkeessa sairastellaan yhtenään, Mikael jatkoi isää vilkaisten. -Äiti valmistaa jatkuvasti lääkkeitä ripuliin ja kuumetauteihin. Mabilia joutuu käymään viikoittain sotilassairaalassa potilaita hoitamassa, eikä hän tottavieköön mene sinne mielellään. Miehet kohtelevat häntä todella inhottavasti!

Isän silmät välähtivät nuotion valossa. Parroittuneilla poskilla leikkivät tulen tummat varjot. Joakim puristi kätensä nyrkkiin ja kirosi.

– Minä vielä tapan ne kaikki! hän puuskahti.

– Sitähän tässä toivomme jokainen! kuului miesjoukosta kuin yhdestä suusta.

– Yhtenä päivänä eräs sotilas kuoli Mabilian hoidosta huolimatta, Mikael jatkoi. – Musta Susi tuli itse paikalle ja uhkasi pidättää siskon tahallisesta sabotaasista. Hän väitti, että isä ja Joakim ovat palkanneet Mabilian tartuttamaan tauteja sotilaisiin…

Mikael piti pienen tauon. Nuotion ympärillä tuli aivan hiljaista. Vain risut rasahtelivat tulen hampaissa.

– Elleivät he tarvitsisi jatkuvasti äidin ja Mabilian apua, ties kuinka olisi käynyt. Sinä päivänä sisko palasi linnakkeesta posket turvoksissa ja hiukset revittyinä.

Joakim ei pysynyt enää aloillaan. Hän nousi seisomaan miesjoukon edessä ja vaati heitä lähtemään kostoretkelle heti seuraavana päivänä.

– Malttia, ystävä hyvä! sanoi joku vanhemmista miehistä. -Tuolla tavalla tapatat ainoastaan itsesi. Ei tuhotöihin lähdetä tuosta vain suin päin. Iskut on suunniteltava aina tarkasti, joka hetki on oltava askel vihollisen edellä. Hillitse raivosi Joakim hyvä. Jokainen kaupunkilainen on joutunut kärsimään Mustan Suden ajasta sisaresi tavoin. Jotkut ovat jopa maksaneet rohkeudestaan hengellään. Niin kauan kuin linnakkeessa tarvitaan apteekkarin ja sairaanhoitajan apua perheesi naiset ovat turvassa eikä heille tapahdu äsken kerrottua pahempaa. Tiedäthän itsekin, että kaupungin naisia on kohdeltu huonomminkin, heitä on riistetty kodeistaan linnakkeeseen palvelusväeksi, eivätkä kaikki ole koskaan siltä tieltään palanneet.

– Miten kauan tämän annetaan vielä jatkua! Joakim murisi katsellen haastavasti nuotion ympärillä istuvia tovereitaan.

Äsken puhunut vanhempi mies nyökytteli surullisena päätään.

– Sen taitaa tietää Luoja yksin, hän sanoi. – Kukaan ei ole vielä tähän mennessä keksinyt lopullista keinoa murtaa Mustan Suden mahti.

Yö kului. Vartijat valvoivat valppaina miesten nukkuessa pois väsymystään. Isä, Mikael ja Joakim valvoivat pitkään. Vihdoin he kallistuivat hetkeksi lepäämään vierekkäin nuotion valopiirin ulkopuolelle. Joakim pyysi vartijoita herättämään heidät hyvissä ajoin ennen aamun valkenemista, jotta Mikael ehtisi kotiin turvallisesti aamuhämärän suojissa.

Isä ja Joakim olivat hetkessä unessa. Mikael ei saanut heti unta. Hän kuunteli ympärillään nukkuvien miesten levotonta liikehtimistä, ja mietti missä he unessa vaelsivat. Mitä kohtaloita kantoivat mielessään, mitä toivoivat ja pelkäsivät. Hetken hän myös epäili oliko vuorten miesten toimilla ratkaisevaa merkitystä kaupunkia rautaisella kouralla hallitsevan Mustan Suden mahtiin. Voiko pahuutta hävittää millään, kun se oli kerran saanut ylivallan? Mikael oli nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen mitä valta ja voima sai aikaan myös kaupunkilaisissa. Oli heitä jotka alistuivat ja pelkäsivät kuollakseen, oli vuorten miehet, jotka edes yrittivät tehdä jotakin, mutta oli myös pettureita, hännystelijöitä ja liehittelijöitä. He yrittivät säilyttää oman nahkansa koskemattomina, tai etsivät Mustan Suden läheisyydestä tukea itsekkäille pyrkimyksilleen hyötyä kaupungissa vallitsevasta epätoivosta ja sekasorrosta. Mikael katseli vuorten yllä kiiluvia kirkkaita tähtiä ja nuotion ympärillä vartioivia vuorten miehiä ja ajatteli, että Mustan Suden kaupunkiin tulo oli herättänyt muutamissa siellä ennenkin asuneissa nukkuvan pedon ja saalistajan, joka oli valmis kavaltamaan vaikka omaa väkeä, jos siitä vain itse jotenkin hyötyi.

Isän ja Joakimin läheisyys loi Mikaeliin turvallisuuden tunnetta. Alhaalla kaupungissa hän oli perheen ainoa mies ja vastuussa äidistään ja sisarestaan. Täällä isä ja Joakim vastasivat hänestä. Tuntui hyvältä unohtaa edes hetkeksi vastuunsa muista. Nuorukainen käänsi kylkeä ja ajatteli, että pian hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta. Silloin Musta Susi vaati nuorukaisia ilmoittautumaan linnakkeessa, sillä hänellä oli tehtävä jokaiselle aikuistuvalle kaupunkilaiselle miehelle. Tuo maaginen ikävuosi sitoisi hänet tahtomattaan Mustan Suden valtaan, eikä hän vieläkään tiennyt mitä tekisi. Tähän saakka hänellä oli ollut yksi vankka periaate. Hän kantoi kyllä tikaria turvanaan, mutta ei tiennyt todellisuudessa voisiko tilanteen vaatiessa sitä käyttää. Hän ei halunnut tappaa eikä tuhota, ei lisätä omalta osaltaan enää tippaakaan maailman pahuutta ja hulluutta. Hän uskoi, että jokainen yksityinen ihminen voi tehdä ratkaisun omassa sydämessään, välttää epätoivon ja tuhon lisäämistä ja yrittää muuttaa maailmaa rauhan keinoin, tappamatta ja turmelematta hyvyyttä itsessään.

Mikael painoi kasvonsa isän hartioita vasten. Isä ja Joakim olivat muuttuneet vuorilla ollessaan. Heistä oli tullut karskimpia ja kovempia. Heidän puheistaan kuuli yhä harvemmin ilon tai onnellisuuden vivahduksen. Mustan Suden mahti teki tuhoaan heissäkin, vaikkakin toisella tavalla. Isä ja Joakim olivat muuttuneet etäisiksi ja vieraammiksi,