Murha tilauksesta

By Inger Gammelgaard Madsen

Kymmeniä vuosia vanha murha johtaa rikostutkija Roland Beniton tappajan jäljille – tappajan, joka on valmis iskemään uudelleen.Tanskalaisen pikkukylän lähisuolla kaksi nuorta poikaa törmää kammottavaan löytöön. Aivan vedenpinnan tuntumassa kelluu ruumis – joka on lähes pelkkää luuta ja nahkaa. 25 vuotta sitten joku murhasi naisen ja upotti hänet suohon. Nyt rikostutkija Roland Beniton ja hänen kollegoidensa on kerättävä vähäisetkin johtolangat vuosien takaa tunnistaakseen naisen ja jäljittääkseen tämän murhaajan. Dagens Nyheder -lehden toimituksessa Anne Larsen työskentelee kuumeisesti löytääkseen tietoa suolle upotetusta ruumiista. Yllättäen hän saa puhelun tuntemattomasta numerosta. Anonyymi soittaja väittää tietävänsä tapauksesta jotain tärkeää – ja hän on varma, että murhaaja iskee vielä uudelleen. Kysymykseksi jää vain, milloin...Murha tilauksesta on toinen osa tanskalaiset koukuttanutta menestyssarjaa, joka seuraa rikoskomisario Roland Beniton tutkimuksia. Sarjan ensimmäinen osa Nukkelapsi on saanut myös Suomessa innostuneen vastaanoton. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 14, 2023
• ISBN: 9788726884753

Book preview

Murha tilauksesta

Translated by Janne Kauppila

Original title: Drab efter begæring

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2009, 2023 Inger Gammelgaard Madsen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726884753

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kila lenye mwanzo halikosi

kuwa na mwisho.

Kaikella, jolla on alku,

täytyy olla loppu.

Vanha swahilinkielinen sanonta

1

Vasta kynnetyt pellot haisivat syksyltä ja mullalta. Kaikki maanviljelijät eivät olleet vielä saaneet syystöitään tehtyä. Kaukana pellolla kulki vielä traktori pölypilven keskellä ympärillään parvi kirkuvia, nälkäisiä lokkeja. Kesähelteet olivat alkaneet vasta elokuun puolivälissä mutta jatkuneet koko syyskuun ja aina lokakuun alkuun asti, eikä ulkovaatteita vielä tarvinnut vuodenajasta huolimatta.

Mikkel oli riidellyt Nintendo Wiin pelistä Lukaksen kanssa, koska piti tätä liian nuorena sen pelaamiseen. Äiti oli komentanut pojat leikkimään ulos, kun sääkin oli hyvä. He polkivat pyöriään innolla kovaan vauhtiin renkaiden pyöriessä kiivaasti. Heille ne eivät olleet polkupyöriä. Poikien mielikuvituksessa ne olivat hevosia laukkaamassa villisti.

Pam! Sinä kuolit!, Lukas huusi taaempaa veljelleen, joka kääntyi satulassaan kiukkuisena häntä kohti.

Et voi ampua minua. Sinä halusit olla intiaani!

Mitä sitten! Eivätkö intiaanit saa muka ampua sotilaita? Lukas valitti.

Ei sellaista sotilasta kuin minä – olen niin kuin sotilaat televisiossa. Yhdeksänvuotias Mikkel seurasi jo jonkin verran uutisia ja piti sotilaita aseineen ja kypärineen sankareinaan, mutta Lukaksen kaltaista seitsemänvuotiasta kiinnostivat enemmän lännenelokuvien intiaanit.

Yhtäkkiä molemmat pojat jarruttivat niin voimalla, että sorasta kohosi pölyä pyörien ympärille. Lukaksen pyörä kallistui, ja hän vältti kaatumisen vain tukemalla kunnolla jalkansa maahan ennen kuin ehti käydä pahemmin. Edessä näkyi suota ympäröiviä puita. Lehdet olivat saaneet jo syksyn ruskan kauniita keltaisia, ruskeita ja violetteja sävyjä.

Meidän pitäisi palata takaisin, Mikkel. Emme saa mennä suolle ilman isää ja äitiä.

Äh, älä nyt! Se oli vain silloin, kun olimme pikkulapsia. Et kai ole enää taapero?

Lukas synkistyi yhä enemmän eikä muistuttanut enää villiä ja verenhimoista intiaania, vaikka otsanauhan alla oli variksen sulka ja sotakirves roikkui vyöllä, joka piteli ylhäällä hennolle pojalle muuten aivan liian suuria housuja. Ne hän oli saanut Mikkeliltä.

Äiti on sanonut, että suolla on vaarallista. Suonoita voi vetää meidät veteen ja hukuttaa! Lukas sormeili hermostuneena pisamaista nenäänsä, joka oli punertunut auringossa ja tuulessa. Siniset silmät katsoivat Mikkeliä toivoen näkevänsä niissä saman pelon, joka häntä kalvoi.

Mikkel nauroi epävarmasti. Se on pötyä, ei mitään suonoitaa ole olemassa. Tule! Hän paiskasi pyöränsä heinikkoon.

Lukas teki myös niin vaikka epäröi. Hän haistoi vetisen suon. Tuuli pyöritteli pudonneita lehtiä pojan jaloissa kuin sotatanssina. Huokaisu peittyi miltei kokonaan lehtien rahinaan, mutta Mikkel kuuli sen silti. Hän hymyili aikuismaisesti. Älä huoli, ei meille käy kuinkaan. Se on vain suo! Hän oli jo astelemassa puiden keskelle.

Mutta Mikkel, suonoita on kyllä totta. Suonoita panee kaljaa tai keittää jotakin, ja siksi metsään leviää valkoista utua, Lukas mutisi mutta seurasi silti veljeään katsoen samalla silmä tarkkana, väijyisikö suonoita seuraavan puun takana. Sydän pamppaili rinnassa, eikä tiheä hengitys johtunut ainoastaan vauhdikkaasta pyöräilystä. Hän käveli kohti Mikkeliä, joka seisoi suon äärellä ja katseli sameaa ruskeansävyistä vettä, joka oli kasvanut täyteen sorsanlimaskoja.

Tule nyt. Ei täällä ole vaarallista. Katso, tuolla on kala! Se voi olla iso hauki!

Lukas oli aloittanut esikoulun vastikään elokuussa, ja opettaja oli kertonut siellä hauista. Hauki voi elää vanhaksi ja kasvaa hurjan suureksi, hän oli sanonut. Uteliaisuus sai pelon väistymään hetkeksi. Lukas uskaltautui Mikkelin viereen, mutta hänen silmissään oli yhä pelkoa. Mitään kalaa ei näkynyt.

Se häipyi taas jonnekin. Saattoi se tietenkin olla suonoitakin, Mikkel kiusasi veljeään ja virnuili.

Lukas ymmärsi yhtäkkiä asian huvittavuuden ja nauroi mukana. Suo ei ollut lopulta niin pelottava kuin hän oli kuvitellut. Hän oli käynyt siellä vain kerran isänsä kanssa, mutta siitä oli jo vuosia aikaa – hän oli ollut silloin vasta taapero.

Linnut lauloivat puunlatvoissa, ja välillä vedestä kuului kalan tai sammakon loiskahdus. Lukas alkoi jo rentoutua ja uskalsi kulkea itsekseen. Vesirajassa oli kaikenlaista ihmeteltävää, eikä suo näyttänyt paikalta, jossa mikään suonoita voisi asua. Noita hukkuisi tummaan veteen. Hän onnistui miltei vakuuttamaan itsensä, kunnes näki jotain vesirajassa. Se olisi voinut olla jalka. Oliko siellä silti joku – ehkä itse suonoita?

Mikkel…! Mikkel…! hän huusi empien veljelleen. Löysin suonoidan.

Äh, älä viitsi!

Mikkel lähestyi veljeään varoen aivan kuin olisi itsekin arkaillut. Hänkin näki jo sen, mikä saattoi muistuttaa ruskeaa jalkaa. Se pisti puolittain esiin vedestä pensaan alta, jonka lehdet olivat jo puoliksi pudonneet. Valtaosa lehdistä kellui vedessä, ja osa niistä oli samaa sävyä kuin jalka – tai mitä siellä sitten olikaan. Ehkä jokin eläin? Vai kuollut kala? Mikkel ryhdistäytyi. Hän oli kuitenkin vanhempi ja viisaampi. Ei se ole suonoita. Se on – jotain muuta. Hän löysi kiven ja heitti sen kohti pensasta. Se osui pensaaseen. Hän etsi uuden kiven ja tähtäsi taas. Jalka näytti yhtäkkiä liikahtavan veteen. Pojat säpsähtivät ja ottivat askeleita taaksepäin.

Kivi oli repinyt ruskean nahkamaisen pinnan rikki, ja jotain kellertävää ilmestyi näkyviin. Heitto oli osunut niin, että pinnalle nousi jotain, ja nyt veljekset näkivät, mistä oli kyse. Se oli tosiaan ihmisen jalka.

Mikkel paiskasi kiven kädestään kuin se olisi polttanut, ja hän veti heti veljensä pois puiden varjosta auringonpaisteeseen.

Mennään! hän huudahti ääni väristen.

Mikä se oli, Mikkel? Oliko se suonoita? itkemään puhjennut Lukas kysyi.

Et sano sitten tästä yhtään mitään äidille tai isälle, Mikkel vannotti veljeään, kun he istuivat taas pyöriensä satuloissa polkemassa kovaa vauhtia pois puiden reunustamalta suolta.

Lukas itki yhä vuolaammin.

2

Oikeustieteellisen instituutin ruumiinavaussali ei ollut paikka, josta hän piti työssään eniten. Pari vuotta sitten jätekontista löytynyt pieni tyttö oli valvottanut häntä pitkään. Tyttö oli maannut steriilillä teräspöydällä kuin valkoinen nukke. Jotkin näyt eivät vain poistuneet koskaan verkkokalvoilta. Ne välähtivät yhä uudelleen näkyviin kuin kauhuelokuva, joka vain jatkui jatkumistaan, eikä katsetta voinut kääntää muualle.

Oikeustieteellinen instituutti oli muuttanut edellisenä syksynä uusiin, suurempiin ja parempiin tiloihin Skejbyn yliopistolliseen sairaalaan. Uusiin tiloihin siirtyminen oli ollut samaan aikaan sekä haikeaa että tervetullutta. Oikeuslääkäri Henry Leander oli viettänyt lukuisia vuosia kaikkiaan 61 ikävuodestaan vanhan kunnallissairaalan – jonka nimi oli nykyisin Århusin sairaala – tiloissa, ja hän oli valittanut usein siitä, että ruumiinavaussali piti jakaa sairaalan patologien kanssa. Hän oli kumartunut työnsä ääreen, kun Roland Benito asteli paikalle. Leander suoristautui ja hymyili vanhalle ystävälleen tuttuun tapaan leveästi niin, että valkoiset pyörän sarvia muistuttavat viikset kohosivat kohti korvia.

Tervetuloa, herra rikostutkija, Leander sanoi leikillisesti ja kumartui sitten takaisin työnsä ääreen.

Roland oli myöhässä. Hän oli palannut juuri ansaitulta kesälomalta synnyinmaastaan eikä ollut vielä jättänyt eteläitalialaista tunnelmaa kokonaan taakseen. Hän tervehti muita ruumiinavaukseen saapuneita, jotka seisoivat sopivan etäisyyden päässä teräspöydästä. Vain rikosteknisen osaston valokuvaaja rohkeni mennä lähemmäksi kameroineen. Silmät miehen kasvomaskin yllä olivat täynnä kuvotusta.

Ruumis toi Rolandin mieleen suolöydön, mikä se toki olikin. Hän otti taskustaan nenäliinan ja piti sitä nenänsä edessä, kunnes Leander ojensi hänelle kasvomaskin. Ilmastointi imi ilmaa ulos tehokkaammin kuin entisissä tiloissa, mutta sekään ei taltuttanut kokonaan kuoleman makeaa löyhkää, joka toi mieleen Napolin kadut mätänevine jätteineen. Ruumiinavaussalin lemu olisi silti voinut olla pahempikin, sillä ruumis oli lähes pelkkää luuta ja nahkaa. Mätänemiskaasut olivat kaikonneet aikaa sitten, ja juuri ne saivat ruumiin haisemaan sietämättömästi.

Olemmeko jo lähestymässä tunnistusta, kuolinsyytä tai kuolinaikaa? Onko käsissämme uusi Grauballen suomies? Roland Benito kysyi.

He olivat käyneet aamuvarhaisella yhdessä löytöpaikalla suolla ja kaivaneet rikosteknikoiden kanssa ruskean ruumiin vedestä. Se oli nostettu paareille, jotta Leander sai tarkistettua ruumiin ja saneltua muistiinpanonsa nauhuriin.

Leander pudisti päätään kääntämättä katsettaan. Niin kauas taaksepäin ajassa ei tarvitse mennä. Eikä ruumis muistuta uhrilahjaa jumalille. Kuolinsyy näyttäisi olevan kova isku takaraivoon – tai sitten iskuja on ollut monta. Hän käänsi varovasti ruskeaa kalloa, jossa oli jäänteitä hiuksista, joiden alkuperäisestä väristä ei saanut selvää. Kallon takaraivo kääntyi kohti Rolandia ja muita paikalla olleita. Leander osoitti valkoiseen hanskaan puetulla kädellään reikää kallossa. Jollain painavalla ja raskaalla esineellä on isketty kovalla voimalla takaraivon läpi. Arvioisin esineen painaneen noin kolme kiloa.

Hän siirtyi hiukan sivummalle, jotta Roland pääsi lähemmäksi.

Murha?

Oletan niin.

Roland kumartui ja tutki tarkemmin kallon reikää. Sitten hän ojentautui ja silmäili kokoon kiertynyttä ruumista kauttaaltaan. Ruskistunut nahkainen iho oli vetäytynyt kiinni luihin, ja osa niistä pisti kellertävinä esiin. Vähien vaatteen riekaleiden väriä oli hankala tunnistaa. Vaatteet olivat varmaankin huuhtoutuneet pois tai hajonneet hitaasti soiseen veteen. Kasvoissa näkyi vain kaksi silmäkuoppaa, kolmiomainen kolo nenän paikalla ja rivi kellertäviä hampaita, joiden tyvet leuassa olivat paljaita. Rolandista näytti siltä kuin kallo olisi nauranut, ja hän käänsi katseensa oikeuslääkäriin.

Varmaankin nainen?

Leander nyökkäsi ja käänsi huolellisesti pään takaisin suoraan koskettamalla sitä vain sormenpäillään kuin varoen herättämästä kuollutta. Hän suhtautui kalmoihin omalla erityisellä tavallaan. Yksin ollessaan hän jutteli niille kuin yhä eläville, pahoitteli heidän kohtaloaan ja lohdutti sanoen, että rikollinen kyllä löydettäisiin, kunhan ruumis vain paljastaisi hänelle omat salaisuutensa.

Lantio viittaa naiseen. Synnyttäneeseen naiseen. Arvioin hänen olleen noin kolmekymppinen. Lähetin muutaman hampaan oikeushammaslääkärille asian selvittämiseksi. Hampaat saattavat auttaa myös tunnistamisessa. Sormenjäljet voi unohtaa.

Kaikki katsoivat uhrin käsiä, joissa oli vain luuta sormenpäiden paikalla.

Ruumiista ei voi päätellä, kuka nainen on, mutta hän on lojunut suossa pitkään, Leander jatkoi muina miehinä.

Kuinka pitkään?

Leander vilkaisi Rolandia silmälasiensa yli. Ainakin kaksikymmentä vuotta.

Roland seisoi hetken hiljaa ruumista tuijottaen, kunnes oikeat sanat löytyivät. Sanotko siis, että meillä on käsillä joskus 80-luvulla tehty murha? Hän katsoi suoraan Leanderin teräksenharmaisiin silmiin.

Siltä tämä näyttää. Jossain täytyy olla yhä auki tutkinta kadonneesta naisesta. Kerron tarkemman arvion vuosiluvusta, kunhan saan analyysien tulokset.

Miksei ruumis ole noussut pintaan aiemmin – ja miksi se nousi juuri nyt? Soilla kiertää koko ajan lintuharrastajia, mutta miksei kukaan ole nähnyt ruumista? Kurt Olsen puhkesi taas puhumaan. Hänet oli nimitetty uuden poliisilaitoksen päälliköksi, ja hän oli ehtinyt nähdä urallaan jo kaikenlaista.

Mätänemiskaasut saavat tosiaan vedessä olevan ruumiin nousemaan pintaan, mutta se vajoaa pohjaan heti kaasujen haihduttua, ja niin on käynyt jo kauan sitten. Sitä, miksi hän on noussut pintaan nyt, on hankala tietää. Ehkä syynä on leuto syksy tai jokin aivan muu meille tuntematon olosuhde, Leander vastasi.

Eikö ruumiin pitäisi olla hajonnut kokonaan niin pitkän ajan kuluessa? Kurt Olsen kysyi raapien kurkkuaan, johon ilmaantui punaisia läiskiä aina, kun hän oli stressaantunut.

Hän on säilynyt suossa vuosikausia hyvin. Syynä on se, etteivät bakteerit pääse kiinni suoruumiisiin kasvien erittämän hapon takia. Säilymiselle on parhaat edellytykset, jos ruumis paiskataan suohon jo ennen kuin bakteerit pääsevät leviämään – jos sitä pidetään ensin vaikkapa kylmässä.

Tarkoitatko siis, että hänet on ehkä heitetty suohon jäädytettynä? Roland suki kädellä tummia hiuksiaan, jotka olivat haalistuneet hiukan Sisilian kirkkaassa auringonpaisteessa, ja hän katsoi taas Leanderia.

Leander nyökkäsi. Häntä on ehkä tosiaan säilytetty kylmässä paikassa ennen suohon paiskaamista. Sisäelimet ovat säilyneet hyvin, mikä viittaa siihen, etteivät ne ole ehtineet mädäntyä ennen kuin suon happamuus on tehnyt työnsä. Happamuuden lisäksi veden hapettomuus ja mahdollisesti alhainen lämpötila ovat edistäneet asiaa. Vesi on voinut olla hyisen kylmää – ehkä joskus talvella, sillä se olisi suotuisaa.

Rolandin maha alkoi velloa tuttuun tapaansa kitkerän maun noustessa samalla kurkkuun, ja hän tiesi, että pian pitäisi poistua paikalta. Vuosien työura oli toki karaissut häntä jonkin verran sen jälkeen, kun hän oli nähnyt nuorena kokelaana ensimmäisen ruumiinavauksensa. Hän oli yrittänyt pitää pintansa mutta oksentanut lopulta lounaansa lattialle ja oikeuslääkärin kengille muiden poliisikokelaiden silmien edessä – jotka hekin olivat toki kasvoiltaan kalpeita ja nieleskelivät pahan kerran.

Ymmärtääkseni kaksi poikaa löysi ruumiin suolta, Kurt Olsen keskeytti Rolandin muistelun.

Kyllä, kolme päivää sitten. Heitä oli tietenkin ankarasti kielletty menemästä suolle, joten he pysyivät aluksi vaiti. Pienempi oli kuitenkin säikähtänyt pahan kerran ja nähnyt unia suonoidasta, joka tuli ja vei hänet mukaansa, joten lopulta hän murtui ja kertoi äidilleen kauheasta löydöstä.

Kurt pudisti päätään. Poika parka. No sellaista se on. Kielletty on aina kaikkein kiinnostavinta.

Mikä siellä suolla on voinut kiinnostaa uhria? Mitä nainen ylipäätään teki suolla? Roland kysyi huokaisten.

Leander oli uppoutunut työhönsä. Hän oli juuri kaivamassa kallon murtumasta jotain esiin pitkillä pinseteillä. Uudesta teknologiasta huolimatta pinsetit, sakset ja veitsi olivat yhä oikeuslääkärin tärkeimmät työkalut. Toivon, että tunnistamme uhrin pian, Leander mutisi poissaolevana nostaessaan esineen esiin ja pidellen sitten pinsettejä kirkkaassa ja kylmässä valossa. Kaikki tunkivat lähemmäksi ja siristivät silmiään kasvomaskien yllä nähdäkseen tarkemmin.

Mikä se on? obduktioteknikko kysyi kärsimättömänä kyllästyttyään arvailemiseen.

Roland kurottautui Leanderin olan yli päästäkseen lähemmäksi. Onko se puuta?

Terävä ja kiiltävä puukappale. Erittäin kovaa puuta. Se on pysynyt hyvin suojassa kallon sisällä. Se voi olla palanen murha-aseesta, Leander vastasi. Steen Dahlin salamavalo sokaisi heidät hetkeksi. Henry Leander sujautti puukappaleen pieneen pussiin ja ojensi sen rikosteknisen osaston johtajalle Gert Schmidtille, joka oli pysynyt pitkään epätavallisen vaiti. Nyt hän kiitti kovalla äänellään ja lupasi tarttua toimeen mahdollisimman pian.

Roland tavoitteli taskustaan tupakka-askia heti, kun hän oli päässyt ulos oikeuslääketieteellisen instituutin rakennuksesta. Poliisitalolla ei ollut saanut polttaa vuoteen uuden tupakkalain takia. Hän ei ollut vielä sopeutunut uudistukseen, ja himoitsi juuri nyt tupakkaa enemmän kuin koskaan. Käsi löysi taskusta kuitenkin vain paketin nikotiinipurukumia.

3

Vasta aloittanut uusi harjoittelija Nicolaj istui napsautellen kuulakärkikynää. Britt puhalsi purukumistaan palloja antaen niiden poksahtaa rikki huomiota herättäen, ja samalla hänen radionsa soi tavallistakin kovempaa. Mads Damin tuoli oli tyhjä ja mies tiessään – eikä kukaan tiennyt missä. Luultavasti hän istui jossain keskustan kuppilassa, jossa ei valvottu tupakointikieltoa. Toimitus näytti juuri siltä, että päätoimittaja Ivan Thygesen oli jäänyt sairaana kotiin, ja muiden leikkinä oli kun kissa on poissa, niin…

Annekin tunsi olonsa hiukan rennommaksi, kun Thygesenin pistävät siansilmät eivät tuijottaneet punertavien kasvojen keskeltä toiselta puolelta lasia, joka oli toimituksen tilojen ja päätoimittajan pienen työhuoneen välissä. Kaikki äänet koettelivat kuitenkin hänen hermostoaan niin, ettei ajatteleminen sujunut. Hän oli soittanut moneen kertaan poliisitalon tuttavilleen kuullakseen jotain suolta löytyneestä ruumiista, mutta kukaan ei suostunut kertomaan mitään, joten hänen täytyi malttaa odottaa lehdistötilaisuutta. Anne ärsyyntyi koko ajan enemmän. Hän ei ollut tällä kertaa kuullut suolöydöstä ennen muita toimittajia. Hänen tietolähteensä, jolla oli poliisiradion kuunteluun sopivat laittomat välineet, oli pidätetty keväällä ja tuomittu hasiksesta. Mies ei ollut onneksi maininnut Annea tai heidän yhteistyötään. Anne ei ollut enää kiinnostunut hasiksen polttelusta. Kaikki yhteydet Kööpenhaminan Nørrebron verkostoon olivat katkenneet. Hän ei ollut edes jutellut kenenkään heidän kanssaan niinä kahtena vuotena, jotka oli asunut Århusissa. Hän ei ylipäätään ollut enää kiinnostunut heidän mielenosoituksistaan, jotka vaikuttivat olevan lähinnä häiriköintiä ja ilkivaltaa. Aivan kaikki ei ollut silti jäänyt taakse: Nørrebron murre kuului heti läpi, kun hän murahti pyytäen hiukan rauhaa ja nousi noutaakseen kahvia. Britt poksautti taas yhden purukumikuplan rikki ja katsoi Annea kiukkuisena.

Vai niin, meillä taitaa olla täällä Iivana Julman naispuolinen versio, Britt tokaisi kuivasti. Harjoittelija nauroi. Hän istui lataamassa kuvia Photoshopiin, jonka käyttämisessä väitti olevansa asiantuntija. Anne sattui huomaamaan, ettei hän ollut edistynyt juurikaan käsitellessään heikkolaatuisia kuvia Århusin AGF:n jalkapallo-ottelusta, josta toimituksen urheiluvastaava Mads Dam oli kirjoittamassa juttua – ellei sitten istunut jossain juottolassa. Työ ei tuntunut etenevän, kun harjoittelijan piti ehtiä katsella haaveillen ikkunasta ulos ja napsautella kuulakärkikynäänsä. Kuvat olisi käsitelty kuntoon jo aikaa sitten, jos niitä olisi muokannut toimituksen valokuvaaja Kamilla. Kamilla oli pestattu keväällä vakituiseksi toimitukseen avustettuaan ensin lehteä freelancerina vuosia. Hänellä oli kuitenkin vapaapäivä. Syynä oli varmaankin se, että hänen äitinsä oli sairaalassa. Aivan kuin Kamilla ei olisi vielä kärsinyt tarpeeksi.

Oletko jäänyt jumiin sen suoruumiin jutun kanssa? Britt kysyi jo hiukan sopuisammin, kun hän istui tietokoneensa ääreen haaleaa kahvia muovimukissaan. Hän käänsi musiikkia hiukan hiljaisemmalle, ja Anne kiitteli itseään siitä, että oli saanut edes jotain kunnioituksen tapaista aikaan toimituksessa. Muut olivat joutuneet toteamaan moneen kertaan, että hänellä tosiaan riitti temperamenttia – tai sitten se johtui hänen taustastaan, joka oli tullut kaikkien tietoon. Ehkä kyse oli enemmän pelosta kuin kunnioituksesta.

Aika hurjaa, että suolta löytyi ruumis. Setäni harrastaa lintuja ja kuuluu Tanskan lintutieteellisen yhdistyksen lintujen laskijoihin. Hän laskee niitä – lintuja! Hän on varmasti ollut kiikariensa kanssa piilossa sen suon laidalla tietämättä, että aivan silmien alla lojuu vanha hajonnut ruumis, Nicolaj ehti sanoa virnuillen ennen kuin Anne vastasi. Hän vilkaisi miestä kiukkuisesti. Tämä oli sinänsä mukavan näköinen vilkkaine vihreine silmineen, punaisine kiharine hiuksineen ja pisamia ihollaan, joka oli yhtä vaalea kuin Annella. Jokin hänessä kuitenkin ärsytti Annea. Ehkä syynä oli se, että hänet oli valittu harjoittelijan ohjaajaksi, koska juuri rikosjutut kiinnostivat Nicolajta. Hän kulkisi siis Annen kannoilla puolivuotisen toimitusharjoittelunsa ajan, ja Annen pitäisi opastaa ja valmentaa häntä ja tehdä selväksi miehen heikkoudet ja vahvuudet. Jos rikostoimittajan ura tosiaan kiinnosti häntä, niin mädänneistä ruumiista intoileminen hiipuisi pian.

Niin, etenemään on vaikea päästä, kun kukaan ei suostu sanomaan yhtään mitään. Hän hörppäsi kahvia eikä sanonut Nicolaj’lle sanaakaan. Tiedän vain sen, että kyseessä on luultavasti murha, joka on tehty vuosikausia sitten. Kunhan tietäisin, kuinka monta vuotta on kulunut, niin voisin ryhtyä tutkimaan sen ajankohdan kadonneita – mutta kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä?

Britt ojensi itseään niin, että runsas povi oli pullahtaa ulos aivan liian syvästä kaula-aukosta. Nicolaj huomioi asian pikaisella vilkaisulla, mutta hän käänsi pian punastuneena katseensa pois. Anne hymyili näyttönsä takana. Tuntui piristävältä, että Thygesen oli lopulta pestannut toimitukseen myös vastakkaisen sukupuolen edustajan. Annen aloittaessa toimituksessa kaikki toimittajat olivat olleet naisia ja uhkeita sekä nuoria – kuten Britt. Bertha oli kuitenkin päässyt töihin Ekstra Bladetiin päätettyään opintonsa ja muuttanut Kööpenhaminaan. Tove oli jäänyt äitiyslomalle eikä ollut enää palannut epävarmalle lehtialalle. Berthan tilalle ei palkattu ketään, ja Mads Dam korvasi Toven, kun toimitukseen tarvittiin joku urheiluun perehtynyt. Anne ei tosin ymmärtänyt ollenkaan, miksi Thygesen oli valinnut juuri hänet kaikista pätevistä työtä hakeneista, mutta sillä oli varmaankin jotain tekemistä sen kanssa, että he olivat vanhoja ystäviä. Hän saattoi olla myös ainoa, joka oli hyväksynyt ehdotetun palkan. Lehtiala oli tiukassa paikassa. Lehdet kävivät keskenään avointa sotaa, mutta voittajaa ei ollut näkyvissä, ja samanlaisia taisteluja nähtäisiin jatkossakin. Lehtikonsernit yhdistyivät ja tönivät pienempiä tieltään saadakseen koko markkinan itselleen – paikallisuutisia myöten. Ivan Thygesen oli varoitellut useaan otteeseen, että toimitus pitäisi ehkä sulkea kokonaan, mutta Dagens Nyheder oli pitänyt pintansa, koska sillä oli onneksi turvana uskollisten mainostajien runsaat tulot. Mainoksia tuntui olevan jo enemmän kuin toimitettua sisältöä, ja etusivukin oli välillä täynnä mainoksia eikä merkittävimpiä uutisia.

Ehkä suoruumista ei ole koskaan kaivattu eikä siksi ilmoitettu kadonneeksi, Britt ehdotti suoristauduttuaan ja napattuaan askista tupakan, vaikka toimitus yritettiin yleensä pitää savuttomana. Hän huitaisi huolettomasti kädellään tupakka huulien välistä roikkuen, kun Anne katsoi häntä kulmiensa alta. Mitä hittoa, ei työterveystarkastaja ole tulossa tänne, Britt puolustautui ja sytytti tupakkansa kertakäyttösytyttimellä, jossa oli Opelin logo.

Anne pudisti päätään Brittin ehdotukselle. Ei taida olla ketään, ketä ei olisi jossain vaiheessa kaivattu, hän sanoi. Olen varma, että jostain vanhasta jutusta paljastuu katoamistapaus, joka pitää vain kaivaa esiin. Puhelimen pirinä Thygesenin työpöydällä keskeytti Annen. Kaikki katsoivat toisiaan.

Annetaan sen vain soida, Britt sanoi ja kumartui taas näppäimistönsä ääreen.

Ei niin voi tehdä. Ehkä jollain on asiaa poliisitalon lehdistötilaisuudesta. He kun eivät tiedä, että Thygesen on sairaslomalla! Anne nousi ylös ja pudisti taas päätään moittivaan tyyliin.

Thygesenin työhuone haisi edelleen tupakalta ja vanhalta kapakalta. Anne arveli, ettei mies malttanut olla polttamatta , kun hän istui täällä myöhään illalla. Aurinko paistoi pesemistä kaipaavan ikkunan läpi paljastaen karmin pölykerroksen. Siivoojistakin oli säästetty niin, että toimituksen väen olisi pitänyt jaksaa siivota itse. Hän kurottautui ottamaan puhelimen työpöydältä ja kaatoi samalla ruukun, jossa oli pureskeltuja lyijykyniä ja mainoskyniä. Anne olisi voinut siirtää puhelun itselleen yhtä näppäintä painamalla, jos puhelinkeskus olisi vain korjattu edelliskesän salamaniskun jälkeen.

Päätoimittaja Thygesenin puhelin, hän sanoi luuriin tartuttuaan ja nappasi käteensä myös ruukun, johon keräsi kynät takaisin. Raatihuoneen torni piirtyi juuri ja juuri näkyviin utuisesta horisontista likaisen ikkunan läpi katsellessa. Anne kuuli toisesta päästä vain hengityksen ääniä.

Haloo, kenen kanssa puhun? hän kysyi ja oli jo laskemassa luuria alas.

Entä kenen kanssa minä puhun? Haluan keskustella vain Dagens Nyhederin vastaavan toimittajan kanssa! Ääni kuulosti siltä, että puhuja piteli nenäänsä kiinni tai kärsi astmasta. Anne aavisteli, että kyseessä oli jotain tärkeää.

Päätoimittaja on ikävä kyllä tänään sairaana, mutta voinko auttaa jotenkin? Olen toimittaja. Anne Larsen.

Soittaja oli pitkään hiljaa.

Se olit sinä, joka kirjoitti tytön murhasta. Jätekontista löytyneestä tytöstä, eikö niin?

Nyt oli Annen vuoro epäröidä.

Kyllä, se olin minä.

Hyvä, sinustakin on hyötyä. Uskon, että tiedän jotain suolta löytyneestä ruumiista, soittaja jatkoi. Murhia tulee vielä lisää, jos epäilykseni pitävät paikkansa.

4

Roland oli juuri laskenut luurin alas keskusteltuaan teknisen osaston Gert Schmidtin kanssa, kun rikostutkija Mikkel Jensen saapui hänen työhuoneeseensa.

Oliko se Gert? mies kysyi kuin olisi kuunnellut oven takana.

Roland nyökkäsi. Hänellä oli asiaa murha-aseesta. Roland tarttui Coca-Colaan, jonka Mikkel oli tuonut hänelle kanttiinista. Osastolla oli sovittu, että muillekin ostettaisiin juotavaa, jos he kävisivät ’talon ulkopuolella’ tai kanttiinissa. Roland paiskasi purukumin roskakoriin ja hörppäsi kolaa, joka maistui mahtavalta yhdessä lakritsalla maustetun Nicotinellin kanssa.

Mikkel veti kovalla metelillä tuolin työpöydän eteen ja istui siihen. Hän repäisi vaahtokarkkipussin auki hampaillaan. Kello lähestyi kolmea iltapäivällä, ja verensokeri oli laskenut jo pahan kerran. Roland katsoi miestä, kun tämä työnsi ensimmäisen kirkkaanpunaisen vaahtomuovilta näyttävän herkun suuhunsa. Jokaisella oli omat heikkoutensa. Hänen paheitaan olivat italialainen punaviini ja tupakka. Mikkel ahmi vaahtokarkkeja, vaikkei se vastannutkaan hänen miehekästä ulkomuotoaan, johon kuuluivat lähes kaljuksi ajeltu pää ja nuoret kasvot vahvoine leukoineen. Salmiakkipommit tai suolaiset Piratokset sopisivat hänelle paremmin. Roland mietti hetken, että milloinkahan sokeri kiellettäisiin julkisilla paikoilla, koska sekin oli epäterveellistä.

Mustaa eebenpuuta, Roland sanoi.

Jaa että mitä? Mikkel kysyi eikä voinut peittää vahvaa Århusin murrettaan.

Murha-ase. Gert Schmidt sanoi, että se on eebenpuuta. Afrikkalaista eebenpuuta, hän selitti kärsivällisesti.

Pitäisikö meidän etsiä afrikkalaista tekijää? Mikkel kysyi ihmettelevä ilme kasvoillaan samalla vaahtokarkkia jauhaen.

Kuka tietää? Eebenpuu on laadukasta ja tarkasti työstettyä. Ehkä jokin matkamuisto. Esine voi toki olla peräisin mistä tahansa.

Afrikkalaisia matkamuistoja voi ostaa täälläkin, vaikka verkkokaupoista, Mikkel totesi.

Roland oli käynyt parilla tietokonekurssilla, mutta hän osasi edelleen käyttää tietokonetta vain pakollisiin työasioihin. Nuoret olivat toista maata, sillä he käyttivät tietokoneita ja internetiä kaikkeen mahdolliseen. Jopa hänen vasta seitsemän vuotta täyttänyt lapsenlapsensa Marianna oli häntä taitavampi käyttämään hiirtä ja näppäimistöä.

En kyllä usko, että murhaaja selaa nettiä eri vaihtoehtoja harkiten ja ostaa sitten eebenpuisen matkamuiston käyttääkseen sitä murha-aseena. Minusta on luultavampaa, että esine on vain ollut tekopaikalla, ja se on ollut helpoiten ensimmäisenä käsillä.

No jaa, mutta minä tulin tänne puhumaan kadonneista, Mikkel sanoi kuulostaen siltä, että heillä olisi satunnaisia matkamuistoja tärkeämpää keskusteltavaa.

Siltä ajalta ei ole tiedossa kadonneita, joita ei olisi löydetty – siis Århusissa. Sitten tein haun koko maahan, ja se tuotti tuloksia. Mikkel katsoi Rolandia kohottaen kulmakarvojaan kuin korostaakseen löytönsä tärkeyttä.

Niin? Roland sanoi ja poimi rasiasta taas uuden nikotiinipurukumin.

Silkeborgilainen nainen ilmoitettiin kadonneeksi vuonna 1983. Häntä ei löydetty koskaan. Ruumis voisi olla hän.

Täsmääkö ikä?

Kyllä. 32-vuotias ja apuhoitaja.

Roland nyökkäsi mietteliäänä. Nainen Silkeborgista. Miksi ihmeessä hän olisi päätynyt suolle Mundelstrupiin? Hän tarttui puhelimeen ja soitti oikeustieteelliseen instituuttiin kuullakseen, olivatko oikeuslääkärin tutkimustulokset jo saapuneet. Niitä ei ollut kuitenkaan vielä saatavilla, joten hän laski luurin ärsyyntyneenä alas.

Mikkel nousi ylös ja heitti tyhjän vaahtokarkkipussin Rolandin roskakoriin. Koska lehdistötilaisuus pidetään? Toimittajat soittelevat koko ajan.

Rolandin otsa rypistyi heti. Toimittajat. Hän nimitti heitä korppikotkiksi. He väijyivät tummien pilvien yllä kyttäämässä uutisia, jotka saisivat kovia kokeneiden lehtien myyntiluvut nousemaan. Suolta löytynyt ruumis oli sellainen tapaus, jota he olivat odottaneet vesi kielellä, ja kilpailu karmean uutisen kertomisesta ensimmäisenä oli jo käynnissä. Hän ajatteli tahtomattaan Dagens Nyhederin toimittajaa, jonka kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä Gitte-murhan selvittämisessä pari vuotta aiemmin. Hän joutui vastahakoisesti myöntämään yhteisen sävelen löytyneen hyvin ja naisesta olleen hyötyä tapauksen selvittämisessä – kuten vaaleasta valokuvaajastakin, jonka nimeä hän ei enää muistanut. Hän muisti kuitenkin toimittajan olevan Anne Larsen ja pohti hetken, voisiko tämä olla vielä töissä Dagens Nyhederissä. Jos oli, niin ei kestäisi kauaa, kunnes hän kuulisi naisesta taas.

Meillä pitäisi olla varmempi tunnistus ennen lehdistölle puhumista.

Sitten he alkavat vain sepittää itse kaikenlaista, ja tiedämme, että siinä voi käydä vielä huonommin, Mikkel ripitti.

Roland nyökkäsi ja kääntyi katsomaan avautuvaa ovea, joka osui Mikkelin tuoliin. Työhuone ei ollut turhan suuri. Oviaukossa seisoi poliisipäällikkö Kurt Olsen. Hiukset leikattuina, parta ajeltuna ja puhtaassa paidassa. Hän näytti tavallista huolitellummalta. Huhuttiin, että hän olisi palannut yhteen vaimonsa kanssa, mutta oli hankala tietää, mikä oli muuttanut miestä enemmän – käynti parturissa vai sopu vaimon kanssa.

Kutsumme lehdistötilaisuuden koolle iltapäivän päätteeksi. Se vain täytyy tehdä, hän sanoi lyhyesti aivan kuin olisi kuunnellut kaksikkoa oven takaa.

Eikö ensin pitäisi saada varmistettua, onko ruumis tosiaan se Silkeborgissa kadonnut nainen? Roland ehdotti. Meidän pitäisi saada pian lisää tietoa oikeustieteellisestä ja tekniseltä osastolta.

Nuori nainen pyysi anteeksi ja ujuttautui oviaukossa seisoneen Kurt Olsenin ohi. Työhuone alkoi olla jo klaustrofobisen ahdas.

Isabella Munch kuului vasta poliisin palvelukseen palkattuihin naisiin. Hän oli siirtynyt juuri rikospoliisiin. Rolandille oli valjennut vasta nyt, kuinka paljon vastakkaisen sukupuolen poliiseja oli kaivattu. Naisen vaistoa olisi tarvittu moneen kertaan. Hän pyysi usein apua Ireneltä, mutta silläkin oli rajansa, kuinka paljon hän saattoi kuormittaa vaimoaan rikosjutuilla. Se ei ollut aina aivan tarkoituksenmukaista ja rikkoi myös hänen vaitiolovelvollisuutensa, mutta Irene sopi siihen useimpia muita poliisien vaimoja paremmin, koska oli sosiaalityöntekijä ja työskennellyt aiemmin poliisilaitoksen sihteerinä. Nyt naisellista intuitiota oli kuitenkin tarjolla poliisitalolla ja käytettävissä milloin vain. Kaupan päälle tarjolla oli vielä pieniä ilonaiheita, kuten Mikkelin punastuminen vaaleahiuksisen poninhäntäpäisen poliisin hymyillessä hänelle, kun nainen joutui työntymään miehen lähelle ojentaakseen Rolandille pinon papereita.

"Tutkin sitä vanhaa tapausta tarkemmin. Keski- ja Länsi-Jyllannin poliisilaitoksella oltiin todella avuliaita. Tutkinnasta luovuttiin