Nukkelapsi

By Inger Gammelgaard Madsen

Huippusuositun rikossarjan ensimmäinen osa Viveca Stenin ja Karin Slaughterin tapaan. Sateisena ja viileänä kesäpäivänä kymmenvuotias tyttö löytyy murhattuna jätekontista Aarhusin esikaupunkialueelta. Poliisin rikostutkija Roland Benito määrätään saman tien tutkimaan tapausta. Toimittaja Anne Larsen ja valokuvaaja Kamilla Holm tekevät tapauksesta juttua Dagens Nyheter -lehdelle. Mitä enemmän he perehtyvät murhaan, sitä syvemmälle he sotkeutuvat tapaukseen itsekin. Pian selviää, että rikos liittyy netin chattipalstaan, jossa murhatulla tytöllä oli profiili. Murhaajan etsintä alkaa. Panokset kovenevat, kun uhrin paras ystävä yllättäen katoaa. Myös hänellä oli profiili sivustolla. Myös hän valehteli ikänsä.NUKKELAPSI on kylmäävä rikoskirja internetin pimeästä puolesta, missä kukaan ei tiedä, kuka käyttäjänimen suojissa piileksii. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 14, 2022
• ISBN: 9788726884692

Book preview

Nukkelapsi

Translated by Janne Kauppila

Original title: Dukkebarnet

Original language: Danish

Copyright © 2008, 2022 Inger Gammelgaard Madsen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726884692

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Miehen suoristautuessa uudet, kiiltävät Lloydin kengät, joita hän yleensä käytti vain niille sopivissa tilanteissa, painuivat multaan, ja hän oli kaatua selälleen.

Tunne jostain hauraasta, joka murtuu sormien siihen tarttuessa, kiersi kolkkona ihon alla. Samalla se kiihdytti mieltä tavalla, joka muistutti seksuaalista kiihkoa. Tunne yllätti hänet – muttei silti kokonaan. Mieleen palasivat sammakot, joita eli lapsuudenkodin takapihan pienen puutarha-altaan lähistöllä. Inhottavia, rumia rupikonnia nystyräselkineen. Ne raahautuivat kömpelöinä ja avuttomina sinne tänne pihan kivilaatoilla. Jotkut niistä olivat yhtä suuria kuin lapsen kengänpohja. Pienet nelisormiset eturaajat näyttivät kuin amputoiduilta, kun ne viuhtoivat polkaisun jälkeen kengän alla. Vikinä sai vain polkaisemaan entistä lujempaa, kunnes kuului rusahtava ääni ja tuli hiljaista. Osa niistä kuoli vaiti. Kivun ilmaiseminen ei ollut jokaisen sammakon asia. Sitten hän heitti raadot altaaseen. Äiti ihmetteli, mikä sairaus sammakoita vaivasi, kun ne kelluivat vedessä mahat esillä ja löyhkäten. Hän ei silti halunnut puuttua siihenkään asiaan.

Mies seisoi käsivarret suoriksi ojennettuina puristellen kättään nyrkkiin ja auki saadakseen tunteen katoamaan. Housut olivat polvista mutaiset. Hän yritti pyyhkiä multaista maata pois. Hengitys kulki raskaasti ja puuskittain, ja hikeä kertyi otsalle kuin liimattuna. Kostea ilma tuntui paksulta peitolta. Maatuneiden lehtien ja mullan lemu täytti sieraimet. Paniikki hiipi mieleen sekoittuen turhautumiseen. Hän katseli ympärilleen. Ketään ei ollut onneksi paikalla. Sade oli onnekas sattuma, sillä kaikki pysyttelivät sisällä. Hän kohotti katseensa ja antoi pisaroiden osua kasvoihin. Pisaroiden kylmät pistot ihoon saivat hänet vapisemaan hiukan. Sekin tunne oli jäänyt kauaksi lapsuuteen. Hän maisteli silmät suljettuina vettä, jota putoili huulille. Yhtäkkiä hän katsoi alas ruumiiseen. Silmäkuoppiin oli alkanut kertyä vettä. Ruumis oli yllättävän painava, kun mies nosti sen maasta. Toinen käsi valahti velttona sivulle ja heilahteli sitten miehen lonkkaa vasten, kun hän lähti kävelemään sateessa. Vesi valui ruumiin poskilla kuin kyyneleet. Mies tunsi itkun kurkussaan. Miksi hänen piti mennä huutamaan? Hän inhosi sellaista vinkumista. Hänen olisi vain pitänyt tehdä niin kun mies tahtoi. Kyyneleet sekoittuivat sadepisaroihin, ja suussa maistui suolaiselta.

1

Uutistenlukijan ääni kertoi rauhattomuuksista ja itsemurhapommittajista Lähi-idässä. Nainen kuunteli ääntä kiinnittämättä sisältöön huomiota. Niin kävi aina, kun hän seurasi uutisia radiosta tai televisiosta. Se kaikki oli niin kaukana – hänen mielessään toisella planeetalla asti. Tanskakin on lähempänä terrori-iskuja, kun lähdimme amerikkalaisten mukaan sotimaan Irakiin, hänen miehensä muistutti. Maailma on armoton. Hänen maailmansa ei ollut silti sellainen. Hän tunsi itsensä turvalliseksi Tanskassa, varsinkin Jyllannissa ja erityisesti Århusissa, jossa sattui harvoin mitään pahoinpitelyjä tai raiskauksia kummempaa. Kamalia tapauksia toki nekin, mutta nekään eivät yltäneet hänen pieneen maailmaansa aitalikusterin suojaamassa omakotitalossa Brabrandissa.

Uutislähetys päättyi, ja puoliltapäivin alkoi soida musiikki. Hän hyräili mukana Richard Ragnvaldin iskelmääja katseli keittiön ikkunasta, kuinka teinitytär hölkkäsi kotiinpäin. Jäteastia oven vieressä oli täpötäynnä, sillä sitä ei ollut viety tien viereen edellisiltana, jotta roskakuski olisi voinut tyhjentää sen aamulla. Siksi hän oli pyytänyt huoneessaan vain iPodiinsa uppoutuneena istuvaa Mariaa viemään roskat kauemmaksi jätekontille saakka. Hän ei ymmärtänyt, miksi nuorilla tytöillä piti olla sellaisia laitteita. Niitä ei ollut näkynyt kahdella lapsella, jotka olivat jo lentäneet pesästä aikaa sitten. Enää ei ollut tarkoitus hankkia lapsia lisää, mutta sitten…

Hänen katseensa kohosi taivaalle. Kohta sataisi taas. Missä aurinko oikein piileskeli tänä kesänä?

Maria ryntäsi keittiöön hengästyneenä kenkiään riisumatta.

Äiti, äiti! Kontissa on jotain!

Mitä siellä on?

Hän sammutti radion, jossa toimittaja oli ryhtynyt väittelemään poliitikon kanssa.

Se on käsi, värisevä ääni kertoi.

Teinityttöni katselee liikaa elokuvia, hän ajatteli ja jatkoi ruisleipien voitelemista lounaspöytään. Mielikuvitusta häneltä ei ollut ainakaan ikinä puuttunut.

Eiköhän se ole vain nukke, jonka joku on paiskannut roskiin?

Ei!

Tyttö hengitti raskaasti.

Hän kääntyi katsomaan tytärtään ja ymmärsi, että jokin oli pahan kerran vialla. Marian kasvot olivat vitivalkoiset. Silmistä kuulsi kauhistus, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt. Tyttö puristi edelleen roskapussia kädessään kuin käsi olisi krampissa. Sitten hän puhkesi itkemään ja pudotti pussin vasta pestylle keittiön lattialla.

Äiti pyyhki käsiään pyyhkeeseen poissa tolaltaan. Hyvänen aika rakas, onko se totta? Ei kai se voi olla totta!

Hän kiskaisi villapaidan pikaisesti päällensä.

Mennäänpä sinne selvittämään, mistä on kyse, kun näit siellä käden.

Marian keho oli alkanut täristä kauttaaltaan, joten äiti pani hänet istumaan tuoliin keittiönpöydän ääreen. Hän laski hanasta lasillisen kylmää vettä ja asetti sen tyttären eteen. Juo tämä, minä palaan pian takaisin.

Ei äiti, et voi mennä sinne. Entä jos murhaaja on siellä yhä!

Hän hymyili lempeästi. Katsotaan nyt ensin, mitä siellä on, eikö niin.

Jätekontille kävellessään hän oli silti rauhaton, ja hänen jalkansa alkoivat vapista. Jos tyttö puhui tosiaan totta, niin mitä hänen pitäisi tehdä? Hän puisteli päätään omille ajatuksilleen. Ei jätekontissa tietenkään olisi mitään kättä. Ilma oli helteistä ja kosteaa. Hän kiskoi puseroaan viilentääkseen ihoaan. Kuluneet puukengät, joihin hän oli kiireessä sujauttanut jalkansa, eivät olleet pysyä mukana.

Jätekontti oli kookas ja suljettavaa mallia. Se oli jo ruostunut mutta oli kai joskus ollut punainen. Etupuolella oli kolme luukkua. Yksi niistä oli auki. Maria oli ilmeisesti paennut paikalta sulkematta sitä. Hän kurkisti sisään, ja vastaan tunki lämmin mätä lemu. Kärpäsiä lenteli sinne tänne. Hän näki käden muutaman mustan jätesäkin ja jonkinlaisen laikukkaan sohvatyynyn välissä. Nainen pidätti henkeä, ja sydän alkoi pamppailla. Alhaalla kontissa lojui ihmisen käsi. Hän yritti saada silmiinsä jotakin, jolla yltäisi pohjalle asti, ja huomasi sitten maassa kepin, jonka poimi käsiinsä. Sillä ylsi juuri ja juuri käteen saakka. Hän kohotti kättä varovasti kepillä. Liike sai suuren jätesäkin vierähtämään niin, että esiin tuli koko käsivarsi, hartia ja sitten valkoinen kaula. Luukusta konttiin osuva valo paljasti, että hennon kaulan väri vaihteli vitivalkoisesta sinertävän mustaan. Hän ei tiennyt, mistä oli saanut rohkeudenpuuskan eikä ymmärtänyt vieläkään, mitä oikein katseli. Kaikki eteni kuin transsissa. Hän kurotti taas hitaasti kepillä ja työnsi paperipussia, jonka alla olisi pitänyt olla kasvot. Paperipussi vierähti pois. Hän näki sen pyörähtävän pari kertaa kuin hidastetussa elokuvassa ja seurasi sitä silmillään, kunnes hän palasi katsomaan kohtaa, jossa pussi oli ollut. Hän halusi kirkua, muttei kyennyt. Kurkku tuntui kuroutuvan umpeen.

Kasvot olivat tulleet näkyviin. Silmät tuijottivat kylminä ja tyhjinä kontin kattoa, suu oli avonainen ja huulet sinimustat. Ruumis oli lapsi. Pieni tyttö.

Hän heitti kepin tiehensä ja juoksi lähimpään pensaikkoon pitäen kättään suun edessä. Pallean kramppeja hän ei kyennyt estämään. Sapen maku nousi ylös aina nieluun saakka. Hän nosti käden pois suulta, kun lämmin neste lähti liikkeelle, ja oksensi pensaisiin.

2

Nainen kuuli puhelimen heikosti kylpyhuoneen oven ja juuri pestyihin hiuksiin kiedotun froteepyyhkeen läpi. Hän oli vastikään herännyt, vaikka oli jo iltapäivä. Heräämiseen ei vain ollut syytä. Tiskattavaa, siivottavaa ja pyykättävää kyllä riitti. Talo näytti siltä kuin siellä olisi juhlittu railakkaasti koko aamu. Päässäkin tuntui siltä. Olisipa se tosiaan ollut syynä. Silloin hänellä olisi ainakin ollut hauskaa. Sen sijaan hän oli tyhjentänyt punaviinipullon itsekseen ja seurannut televisiosta tappavan tylsää ohjelmaa – kuulematta ja näkemättä. Hänen ajatuksensa olivat olleet kuin toisessa maailmassa. Silmäluomien alettua painaa ja naisen huomattua, että hän torkahteli lyyhistyneessä asennossa, joka taatusti jäykistäisi niskan, hän sammutti television. Hän ei ollut jaksanut siivota jälkiään vaan oli kaatunut suoraan sänkyyn, jossa hän oli nukkunut rauhattomasti unineen ja painajaisineen, joita ei enää muistanut. Ne jäytivät silti vielä sielua kuin epämiellyttävä tunne. Hän muisti jotain väläyksittäin, mutta unohti sitten taas. Hän ei halunnut muistaa jotakin.

Onko siellä Kamilla Holm? ääni puhelimessa kysyi.

Kyllä.

Freelancekuvaaja Kamilla Holm?

Hän epäröi. Asia kuulosti työltä. Kyllä, hän vastasi silti ja mietti sitä, kuinka usein oli kieltäytynyt viime vuosina työtehtävistä tai jättänyt vastaamatta puhelimeen, kun se soi.

Kyllä, se olen minä, hän toisti päättäväisemmin.

Sinua on suositeltu minulle. Olen tuore tulokas, ääni sanoi Kööpenhaminan murteella ja kuulosti hiukan innokkaammalta.

Mitähän on meneillään, hän ajatteli ja solmi kylpytakin vyön kiinni puristaen puhelimen luuria olkapään ja leuan väliin.

Soitan Dagens Nyheder -lehden toimituksesta, ääni jatkoi, aivan kuin Kamillan ajatukset olisivat jo välittyneet toiseen päähän teleyhtiön johtoja pitkin. Toimittajan täytyi tosiaan olla tuore tapaus. Kaikki vanhat toimittajat olivat jo jättäneet työt, ja kaikki ne tunnetut lehtiammattilaiset, joiden kanssa hän oli tehnyt paljon yhteistyötä aina yritysten perustamisista Århusin juhlaviikkoon ja poliittisiin tapauksiin, olivat vaihtuneet tuoreisiin ja tuntemattomiin. Siitä oli jo yli vuosi, kun hän oli viimeksi työskennellyt uutistoimitukselle – tai ylipäätään työskennellyt. Säästötkin oli melkein käytetty. Pankki oli lähettänyt jo yhden muistutuksen siitä, että luottoraja oli ylitetty. Aivan kuin hän ei käyttäisi verkkopankkia ja tietäisi asiaa itse. Kauan ei voisi enää jatkaa niin, sillä pankki oli ollut jo pitkään myötämielinen.

Toimituksessa oli kuitenkin yhä joku, joka muisti hänet ja oli suositellut häntä. Joku oli ollut tyytyväinen hänen työhönsä. Thygesen, hän ajatteli. Sen oli pakko olla päätoimittaja Ivan Thygesen. Hän oli aina ajatellut miehen pysyvän työssään eläkeikään saakka. Hän oli sellainen pomo, johon työntekijät luottivat ja jolla ei ollut työnsä ohella muuta elämää. Hän istui työpöytänsä takana, kun muut lähtivät illalla kotiin, ja hän istui siellä taas – tai yhä – aamulla, kun töihin palattiin. Ainoa merkki jostakin muutoksesta yön kuluessa oli se, että mies oli vaihtanut paitaa.

Minulla on sinulle toimeksianto – jos se kiinnostaa sinua? Kysymys esitettiin hiukan epäröiden. Thygesen oli varoittanut toimittajaa siitä, että vastaus voisi olla kielteinen, joten muistilehtiössä oli varmasti valmiina jo seuraava numero. Ellei useita, sillä freelancekuvaajia riitti kyllä tavoiteltaviksi. Toimitus ei ollut ilmeisestikään palkannut vieläkään vakituista valokuvaajaa. Toimittaja oli kuitenkin soittanut juuri hänelle. Tilaisuus oli käsillä. Hänen pitäisi vain tarttua taas toimeen.

Tietenkin, hän kuuli itsensä sanovan.

Voimmeko tavata Edwin Rahrs Vej’llä Brabrandissa heti kun ehdit? Näet kyllä, mitä perillä odottaa.

Selvä! Lähden tulemaan.

Nimeni on muuten Anne Larsen, toimittaja sanoi.

Kamilla oli ehtinyt jo riisua märän pyyhkeen hiuksistaan ennen puhelimen laskemista alas. Hän kuivasi hiukset pikaisesti hiustenkuivaajalla, puki samalla ylleen ja tajusi vasta silloin, ettei ollut kysynyt, mistä asiassa oli kyse. Mitä toimittaja tarkoitti sanoessaan, että hän näkisi kyllä, mitä perillä odottaa? Tehtävä oli ensimmäinen vuoteen, ja hän unohti kysyä jotain niin tärkeää. Oliko rutiini jo unohtumassa?

3

Oikeuslääkäri Henry Leander saapui aina murhapaikalle rikosteknikoiden kanssa ennen kuin muut ehtivät sotkea jälkiä, jotka voisivat olla raskauttavia todisteita. Yksittäinen hiussuortuvakin voisi olla ratkaiseva.

Hän koki olevansa rutinoitunut oikeuslääkäri mutta joutui silti myöntämään itselleen, että jokainen uusi tapaus sai vatsanpohjan vellomaan. Ikinä ei tiennyt etukäteen, millainen näky paikalla odottaisi. Sama piinaava tunne sai hänet kuitenkin liikkeelle. Rauhaton olo johti haluun ratkaista arvoitus, löytää murhaajan virheet ja paljastaa tämä – olipa tekijä sitten mies tai nainen. Hän tosiaan rakasti työtään, vaikka se olikin johtanut siihen, että hän oli luopunut uuden naisen etsimisestä Maryn kuoltua yhdeksän vuotta aiemmin. Mary oli ollut hyvä, uskollinen ja luotettu kumppani 25 vuotta. Hän oli kuollut keuhkosyöpään hopeahääpäivän jälkeen tupakoituaan vuosikausia urakalla. Hän ei ollut moittinut miestään edes, kun tämä kömpi viereen sänkyyn myöhään yöllä tutkittuaan sitä ennen mädäntynyttä ruumista. Nainen oli ollut eläinlääkäri ja tottunut siksi monenmoisiin sotkuihin. Henry oli tavannut kolme vuotta Maryn kuoleman jälkeen nuoren lesken ystäviensä avulla. Naisella oli englantilaisia sukujuuria kuten heilläkin oli ollut, joten hän uskoi heillä olevan jotakin yhteistä. Nainen ei ollut kuitenkaan kestänyt ajatusta hänen kalmoistaan, kuten hän kutsui ruumiita. Nainen väitti hänen haisevan ruumiilta ja vetäytyi loitommalle, jos häntä yritti halata. Henry oli yrittänyt selittää käyttävänsä steriilejä hanskoja kuolleita tutkiessaan ja pesevänsä itsensä ennen naisen luokse palaamista, mutta se ei auttanut. Ajan mittaan se kaikki kävi mahdottomaksi. Hän oli siksi – ottaen huomioon myös 59 vuoden ikänsä – päättänyt luopua naisten jahtaamisesta. Hän osti englanninsetterin ja antoi sille nimen Bruce – koska jokin siinä muistutti Bruce Willisistä, ilmoittautui englanninsetterien omistajien kerhoon ja vaihtoi erilaiseen jahtiin. Kaksi jälkimmäistä valintaa syntyi sosiaalisesta tarpeesta. Metsästys sopi myös hänen aristokraattiseen englantilaiseen olemukseensa, ja hän näytti mielestään täydellisen komealta khakinvärisissä metsästysvaatteissa ja hatussa. Samalla hän pääsi kulkemaan metsässä varhain aamulla, kun kaste yhä kimalteli hämähäkinseiteissä ja aamun usva syleili kylmänsinisenä puiden runkoja. Metsästykseen ei osallistunut juurikaan naisia, joten hänen harrastuksensa ei parantanut mahdollisuuksia sillä rintamalla. Mutta Brucelle oli löytynyt kumppani ja sillä oli jo katras pentuja, joten jonkinlaista perheenlisäystä oli syntynyt.

Rikostutkija Roland Benito oli paikalla ja tervehti nyökkäämällä, kun Henry Leander pääsi kontin luokse. He eivät olleet tavanneet aikoihin, mutta tunnelma oli sellainen, että muodollinen nyökkäys riitti.

Se on pieni tyttö, Roland sanoi. Sanat kuulostivat varoitukselta.

Rikosteknisen osaston teknikko oli ryöminyt valkoisine suojapukuineen ja muovipussit kengissään jätekonttiin kameran kanssa. Salamavalo välkkyi sisällä pimeässä. Kontti oli niin ahdas, etteivät he kaikki voineet mennä sisään yhtä aikaa. Lopulta tutkija kömpi ulos kontista nyökäten Rolandille sen merkiksi, että hän oli saanut työnsä valmiiksi. Oikeuslääkäri ryömi vaivalloisesti jätekonttiin sisään. Luukku oli noin metrin korkeudella maasta, ja jalka upposi jätteeseen, kun hän laskeutui. Jotain kosteaa tunkeutui toiseen sukkaan. Hän haistoi mädän hajun ja ajatteli rottia. Jos hän inhosi jotain yli kaiken muun, niin juuri rottia. Rotat kykenevät tuhoamaan ruumiin tunnistamattomaksi. Se sekä hidastaisi tunnistamista että olisi kamalaa katsella.

Hän sytytti taskulamppunsa. Tyttö oli aseteltu huolellisesti mustien jätesäkkien päälle. Silmät tuijottivat jätekontin kanteen aivan kuin jokin ylhäällä olisi saanut katseen jähmettymään. Hän vilkaisi harkitsematta ylöspäin ja iski niskansa kontin kanteen. Ai saatana! hän huudahti.

Sattuiko jotain? Roland kysyi ja työnsi päänsä luukusta sisään. Leander oli pudottanut taskulampun. Valokeila osui viistosti kuolleen tytön kasvoihin muodostaen kolkkoja varjoja kuten lasten pelotellessa toisiaan pimeässä valaisemalla kasvoja leuan alta.

Leander poimi taskulampun käteensä ja kyykistyi tytön viereen, sillä kivulias kokemus oli opettanut, ettei suorana seisomiseen ollut tilaa. Hän pyyhkäisi varovasti hiuksen pois tytön poskelta ja oli pudottaa taskulampun taas, sillä musta kovakuoriainen lähti kiireesti tytön korvasta ja piiloutui mädäntyvien lehtien alle. Hänen kasvonsa jäykistyivät, kun hän tunnisti sen lajiksi Necrodes littoralis – jota kutsutaan myös ruumiinryöstäjäksi. Hyönteiset olivat olleet hänen harrastuksensa jo vuosia. Sekin oli useimmista naisista omituista. Hän oli sisustanut kellarinsa yhden nurkan hyllyillä ja hyllyköillä, jotka olivat täynnä lasipurkkeja ja vitriinilaatikoita hyönteisineen. Osan hän oli kerännyt itse luonnosta, kun taas toiset oli kasvatettu kellarissa niin, etteivät ne olleet koskaan olleet ulkona. Niiden vaistot ja elintavat olivat silti ennallaan, eikä muu kiinnostanut häntä. Hyönteinen voisi paljastaa paljon ruumiin löytämistä edeltävästä ajasta. Munat ja kotelot kehittyvät hyönteisiksi tarkan aikataulun mukaisesti. Hän oli perehtynyt aiheeseen ja painanut muistiin lukemalla paljon ja opiskelemalla, vaikka kehittymiseen vaikuttivat myös lämpötila ja ilmankosteus paikassa, johon ruumis oli päätynyt. Hän valaisi jätekonttia ympäriinsä taskulampullaan. Tilan kosteutta ei ollut hankala päätellä, sillä sitä tiivistyi kontin laidoille. Kostea ja helteinen kesä ulkona teki sisätilan ilmanlaadusta erityisen. Kuinka pitkään hän on ollut kuollut? Roland kysyi luukun ulkopuolelta, ja se sai Henry Leanderin katsomaan ylös.

Rigor mortis on jo alkanut. Kuolonkankeus kehittyy kahdesta neljään tunnin kuluessa. Koko ruumis on jäykkä, joten olemme varmaankin kahdeksan tunnin kohdalla. Ruumis on niin pieni, että tarkka määritys on vaikeaa. Osaan arvioida tarkemmin, kun saan hänet osastolle. Tyttö on noin kymmenvuotias. Kuristettu paljain käsin.

Hän kohotti tytön kättä ja käänsi sen taskulampun valokeilaan.

Näyttää siltä, että hänet oli sidottu aiemmin, hän mutisi ja näytti narun jättämiä punaisia jälkiä tytön ranteissa. Roland käänsi katseensa muualle.

Henry Leander viipyi kontissa jonkin aikaa vaitonaisena. Roland tiesi vanhan ystävänsä tavat. He olivat työskennelleet yhdessä vuosia, ja hän tiesi oikeuslääkärin tutkivan nyt tyttöä kuin vainukoira, vaikkei ympäristö ollutkaan siihen paras mahdollinen, luoja paratkoon. Leander kipusi ulos jätekontista kuvotusta katseessaan. Roland ojensi kätensä avuksi.

Hyi hitto, millaiseen paikkaan lapsi on jätetty!

Roland ei sanonut mitään. He olivat molemmat nähneet kaikenlaista – varsinkin yhteisinä vuosinaan Kööpenhaminassa – mutta siitä oli onneksi jo aikaa, kun tällainen tapaus oli päätynyt työpöydälle.

Poliisin punavalkoinen nauha lepatti tuulessa jätekontin ympärillä. Miehet lähtivät askeltamaan. Leander riisui siniset lateksihanskat ja laski kasvomaskin leuan alle. Molemmat pysyivät vaiti ajatellen vain jätekontissa näkemäänsä.

Roland Benito sytytti tupakan heti miesten päästyä löytöpaikalta ja katseli Leanderia samalla, kun siristi silmiään savun takia. Kuollut lapsi oli hänelle pahin mahdollinen asia, jota voisi joutua katsomaan.

Löysitkö jotain tärkeää? hän kysyi.

Suojapuku, hanskat ja kasvomaski olivat kuin pilaa. Siellä on kaikkea sontaa, haravointijätettä ja vaikka mitä muuta paskaa. Meidän pitää käydä kontti läpi sitten, kun tyttö on haettu pois.

Roland nyökkäsi. Tietenkin. Hän imaisi tupakasta savut.

Pitkin Edwin Rahrs Vej’tä oli pysäköity luvatta, ja ikkunoiden läpi tai autojen vierestä seurattiin herkeämättä jätekontin tapahtumia. Roland tiesi jo, ettei murhaa voitaisi pitää enää pitkään salassa.

Pelkään pahoin, että kyseessä on seksuaalirikos, hän sanoi ja piti pistävällä katseellaan samalla silmällä sitä, yrittäisivätkö ihmiset päästä sulkunauhan sisäpuolelle. Hän pelkäsi kaupunkilaisten reaktioita. Lapsenmurha Sjellannissa saakka järkyttäisi Århusin asukkaita perinpohjaisesti. Mitä lapsenmurha heidän kotikaupungissaan – hymyn kaupungissa, luoja paratkoon – oikein saisi aikaan? Hän näki jo silmissään päivälehtien etusivujen paksuin kirjasimin painetut otsikot: Lapsenmurha hymyn kaupungissa. Pikkutyttö löydetty kuristettuna kontista.

Miksi juuri kontista ja Gellerupin seudulla? Tapaus yritettäisiin epäilemättä yhdistää alueen maahanmuuttajiin, väkivaltaisuuteen ja rikollisuuteen. Muutenkin pahasti kärsinyt asuinalue ei olisi tosiaankaan kaivannut tällaista tapausta.

Tyttö on täysissä pukeissa. Valkoisissa sandaaleissa on silti vain paljaat jalat, Leander vastasi.

Roland ihmetteli sitä. Kesän sää ei suosinut paljain jaloin kulkemista. Piru vieköön ne pedofiilit, hän ajatteli. Hänen puolestaan he voisivat katsella alastomien lasten kehoja, vaikka hän itse pitikin sitä perverssinä – kunhan lapset jätettäisiin rauhaan eivätkä asiat etenisi niin, että lapset päätyivät Henry Leanderin pöydälle ruumiinavaukseen.

Onko ketään kateissa? Leander kysyi ja harppoi vesilätäkön yli.

 Ei, ei ainakaan pikkutyttöjä. Vain tavanomaisia eksyneitä dementikkoja, mutta heidät onneksi yleensä löydetään. Oletko siis epävarma kuolinhetkestä?

Olen vielä nyt, mutta ruumiinavaus paljastaa enemmän. Ehkä siitä saa vihiä myös surmapaikasta. Tyttö on viety konttiin vasta murhaamisen jälkeen.

Jossakin on siis tekopaikka, joka täytyy löytää, hän sanoi huokaisten samalla.

Leander nyökkäsi. Kontti on vain löytöpaikka. Tekopaikka on meille paljon tärkeämpi. Sinun tehtäväksesi jää sen löytäminen, vanha veikko. Hän taputti Rolandia olalle kuin pehmentääkseen sanojaan.

Roland haroi paksuja tummia hiuksiaan. Kyllä, juuri sieltä rikosteknikoiden pitää löytää raskauttavia todisteita – kunhan paikka vain ensin löydetään.

Saat minulta pian vastauksen, Leander tyynnytteli. Hänen hiuksensa ovat mudassa, ja vaatteet ovat läpimärkiä, ja siinä piilee vihje. Niin ei ole voinut käydä jätekontissa.

Mutaa! Vettä! Roland huitaisi kädellään luovutuksen merkiksi niin, että tupakasta putosi tuhkaa. Näin sateisena kesänä se paikka voisi olla missä tahansa.

Leander katsoi taivaalle, ja pilviä kertyi taas kokoon seuraavaa sadetta ennakoiden. Paljon on kiinni siitä, millaiseksi muta osoittautuu tutkimuksissa. Muta ei ole vain mutaa. Löysin myös verta hänen alaruumiistaan.

Verta! Tytön omaa verta? Roland pelkäsi pahinta.

Paha sanoa vielä tässä vaiheessa. Se selviää vain dna-analyysillä. Näyttäisi kuitenkin siltä, ettei ruumiissa ole haavoja, jotka olisivat voineet vuotaa niin paljon verta.

Entäpä ne narut?

Niissä on vain ihon jäänteitä eikä verta. En usko, että hän on ollut sidottuna kovin pitkään, mutta silti tarpeeksi pitkään hankautumien syntymiseksi.

Kaksikko oli ehtinyt jo autoilleen. Leander avasi vanhan Volvonsa oven. Heidän taakseen kertyi jo toimittajia. Jätekontille määrätyt poliisit joutuivat kuuntelemaan kysymyksiä, joihin heillä ei ollut antaa mitään kommentteja, ja samalla he yrittivät sinnikkäästi pitää yleisön etäällä kontista. Siniset hälytysvalot olivat houkutelleet lähiseudun väkeä paikalle kuin magneetit olisivat kiskoneet metallisia ihmisiä puoleensa.

Haaskalinnut ovat saapuneet. Meidän on parempi lähteä, hän sanoi alistuneeseen sävyyn.

4

Hän näki Edwin Rahrs Vej’tä pitkin ajaessaan sateen keskellä poliisiautojen vilkkuvalot ja punavalkoraitaiset nauhat, joilla oli eristetty alue toisella puolella tietä. Kamilla katui sitä, ettei ollut kysynyt toimittajalta, mistä tehtävässä oli kyse. Paikalla oli tapahtunut onnettomuus – ellei sitten rikos. Hän ei olisi kaivannut nyt sellaista. Hän oli toivonut saapuvansa tienoon teollisuusalueen uuden tehtaan avajaisiin tai sitten Brabrandin puutarhayhdistyksen kauneimman pihan palkitsemistilaisuuteen.

Vastaan astellut toimittaja katseli häntä harmailla silmillään arvioiden punaisen sateenvarjon alta. Katse paljasti naisen tietävän, mitä Kamillan elämässä oli sattunut. Sensaationnälkäinen päätoimittaja Thygesen ei ollut voinut olla kertomatta kaikkea omaan dramaattiseen tapaansa. Kamilla oli kyllästynyt katselemaan myötätuntoisia silmiä, jotka sanoivat selvästi: voi pikku raukkaa. Hän inhosi sääliä, koska tunsi itsensä vahvaksi – tai ehkä ennemmin jouduttuaan myöntämään, ettei hän ehkä ollutkaan niin vahva, kuin oli itse luullut.

Nuori toimittaja ojensi kätensä. Anne Larsen, hän esittäytyi itsetietoisella Kööpenhaminan Nørrebron kaupunginosan murteella ja kysyi sitten: Kamilla, eikö niin?

Kamilla tiesi kyllä heti, että toimittaja oli Kööpenhaminasta. Käsi oli hento ja suonet näkyvissä, mutta se sointui kauniisti muuhun kehoon. Nainen oli pieni ja hoikka. Hennosta olemuksestaan poiketen kädenpuristus oli lämmin ja luja. Hän näytti kalpealta hiilenmustan poikatukkansa alla. Toinen silmä näytti hiukan roikkuvana surulliselta. Kamilla arveli naisen olevan noin 25-vuotias. Musta huppari oli vähän liian suuri keltaisen sadetakin alla, farkuissa oli pesussa kuluneita läikkiä, ja ne olivat lahkeista niin kuluneet, että nilkat vilkkuivat valkoisissa tennareissa, jotka olivat jo ruohon ja mudan likaamat.

Kyllä, olen Kamilla Holm. Kuinka tiesit, kuka olen? hän vastasi ja kuuli yhtäkkiä korvissaan oman tunnistettavan sekoituksensa Horsensin ja Århusin murteita, ja yhtäkkiä se kuulosti kovin maalaiselta. Senkin hän oli unohtanut kysyä. Miltä sinä näytät? Mistä löydän sinut? Hän tunsi itsensä ammattitaidottomaksi ja siristeli silmiään sateessa. Sateenvarjo tai sadetakki olivat nekin toki unohtuneet kotiin.

Thygesen näytti minulle kuvan sinusta, Anne Larsen sanoi pilkettä silmäkulmassaan.

Mitä täällä on sattunut? hän kysyi katsellen sateen kastelemaa ihmisjoukkoa ja niitä harvoja poliiseja, jotka yrittivät pitää ihmiset etäällä. Ääni kuulosti hermostuneelta.

Jätekontista löytyi kuollut tyttö.

Tyttö? Kuolleena? Hän seurasi vastahakoisesti hoikkaa toimittajaa, joka oli lähtenyt harppomaan ihmisjoukkoja kohti märässä ruohossa. Lapsi, Anne kääntyi sanomaan. Silmissä kiilsi sensaationnälkä. Kamillan jalat alkoivat horjua. Polvet olivat kuin painavat möhkäleet. Lapsi, hän mutisi mutta seurasi silti kuin itsestään Annea, aivan kuin olisi palannut vanhoihin tapoihinsa kävellä toimittajien vanavedessä, vaikkei itse sitä halunnut.

Hän katseli, kuinka Anne sääti laitteitaan, ja piteli samalla toimittajan sateenvarjoa niin, että pääsi itsekin sateensuojaan. Anne katosi ihmispaljouteen, mutta hän jäi seisomaan etäämmälle sateenvarjoa pidellen ja kameralaukku olalla. Tilanne oli hänelle uusi. Ennen hän tiesi aina, mitä pitäisi tehdä, kun käsillä oli työtehtävä. Kaikki sujui silloin täysin vaistomaisesti. Hän näki Annen, joka oli ehtinyt jo osoittamaan mikrofonillaan nuorta poliisia, joka seisoi ja puhui. Kamilla taittoi sateenvarjon kokoon ja kurkisti varovasti taivaalle. Se näytti selkenevän, joten yksi kesän monista ukkoskuuroista oli hiipumassa. Aurinko pilkotti jo pilvikerrosten läpi, vaikka pisaroita putoili yhä hiljalleen. Hän otti kameransa laukusta ja kuvasi sarjoja poliiseista, toimittajista sekä paikalla kokoontuneista uteliaista, vaikka tiesi, ettei niitä palkittaisi vuoden lehtikuvina. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä tekemään jotain.

Poliisit olivat juuri kaitsemassa väenpaljoutta kauemmaksi jätekontista. Anne seisoi ja viittoili hänelle poliisin varoitusnauhan alta pusikosta kontin läheltä. Kamilla pälyili ensin poliiseja ja käveli sitten Annen luokse. Poliiseilla oli niin kiire saada ihmiset muualle kyselemästä, etteivät he yksinkertaisesti huomanneet kahta naista.

Piru vieköön, Anne kuiskasi hänen korvaansa kumartuessaan auttamaan Kamillan sulkunauhan alta. He ovat jo vieneet tytön muualle.

Kamilla huomasi huojentuvansa. Kestäisikö hän taas yhden kuolleen lapsen näkemisen? Miksi hän oli ylipäätään hyväksynyt tällaisen toimeksiannon? Toimittaja olisi voinut valita kenet tahansa muunkin. Hän ei ollut vain kysynyt mitään. Siksi. Hän olisi sanonut ei, jos olisi tiennyt, mitä on meneillään. Taas.

Tule tänne! Anne viittoili häntä lähemmäksi. Pensaikko kätki heidät poliisien katseilta. Anne oli huomannut, että myös jätekontin takana oli luukku. Poliisit eivät olleet avanneet sitä. He eivät olleet nähneet luukkua, sillä se oli jätekontin takalaidan tapaan ruosteinen ja pensaiden peitossa. Luukun saranat kitisivät, kun Anne avasi sen. Lämmin löyhkä osui naisten neniin. Kamilla astui johonkin limaiseen. Se oli oksennusta. Hän oli itsekin antaa ylen.

Näyttää siltä, että tämä luukku on avattu äskettäin, Anne mutisi. Hän viittoili taas Kamillaa luokseen. Tule tänne nyt. Ota kuva! hän sanoi hiljaa.

Kontin sisältä? Oletko tosissasi? hän kuuli itsensä sanovan kimeällä ja ihmettelevällä äänellä, vaikka tunsi itsensä kuuroksi. Hän teki silti niin kuin pyydettiin. Salamavalo valaisi kontin synkän sisustan. Hän ei nähnyt mitään kameran näytöllä tai sen paremmin etsimessäkään vaan otti joitakin kuvia summittaisesti. Salamavalo paljasti kuitenkin väläyksenä mustia jätesäkkejä, siniraitaisia Aldin muovipusseja jätteineen, paperipusseja, vanhoja huonekaluja, ruuantähteitä, lehtiä, oksia ja maatuneita kasveja.

Niitä on jo tarpeeksi. Anne kiskaisi yhtäkkiä häntä kädestä. Hän oli huomannut vahtiessaan, että poliisi oli tulossa paikalle.

Mitä teette siellä! mies huusi, kun he olivat palanneet sulkunauhan takaa sallitulle alueelle. Anne näytti poliisille pressikorttinsa.

En kommentoi mitään, poliisi sanoi ja osoitti kameraa, joka roikkui Kamillan kaulalla. Mistä te otitte kuvia?

Vain jätekontista. Meillä pitää olla jotain toimitukseen vietävää tai saamme potkut, Anne Larsen puolustautui ja haroi hiuksiaan taaksepäin.

Kamilla ihmetteli, kuinka Anne kykeni näyttämään niin viattomalta ja jopa uhmaamaan pitkää ja harteikasta poliisia, joka patsasteli hänen edessään. Hänen omat poskensa punottivat jo jännityksestä, ja hän toivoi, ettei poliisi huomaisi sitä. Hän yritti pyyhkiä oksennusta kengästään märkään ruohoon.

Poliisi nyökkäsi mutta tarkisti silti, oliko kontin etupuolen riippulukko yhä paikallaan ja sen takavarikoinnin osoittava poliisin sulkunauha sekin paikallaan. Lehtiväestä kun ei voinut koskaan olla aivan varma.

Ok, häipykää sitten! Hän käänsi selkänsä naisille ja käveli pois. Pitkänä, ryhdikkäänä ja auktoriteettia uhkuen poliisin univormussaan.

5

Siitä oli jo vuosi, kun hän oli viimeksi ajanut tänne. Pala juuttui miehen kurkkuun. Hän yskäisi saadakseen sen liikkeelle. Mitä hän oikein teki täällä? Hän oli jo kärsinyt rangaistuksensa. Sanne oli jättänyt