Joku on nukkunut vuoteessani

By Kristiina Lähde

Rosa herää aamulla vuoteessaan siihen, että hänen vieressään nukkuu vieras mies. Pian Rosa huomaa miehen asettuneen taloksi, parranajovälineet ja hiushoitotuotteet ovat ilmestyneet kylpyhuoneeseen, paidat viikattuina vaatehyllyille. Herättyään mies astuu tyynesti keittiöön, ottaa lehden ja kahvikupin ja toivottaa huomenta. Tuttu siis. Koirakaan ei hauku.

Onko Rosa unohtanut oman puolisonsa vai onko mies tunkeutunut hänen elämäänsä?

Rosa ei ehdi kysellä enempää, on pakko lähteä töihin ja iltaisin hoitamaan muistisairasta isää. Hän yrittää löytää apua niin lääkäriltä kuin poliisilta, joka ei ota tutkintapyyntöä vakavasti, onhan mies viipynyt talossa lähes viikon, eikä kuulemma tee kummempaa kuin katsoo televisiota, laittaa ruokaa ja kävelyttää koiraa.

Vähitellen mysteeri sitten aukeaa. Ja paljastuu, että me kaikki saatamme kärsiä suunnattomasta yksinäisyydestä. Erityisesti silloin kun olemme yhdessä.

Kristiina Lähde on kirjoittanut järkyttävän hauskan ja koskettavan kirjan, josta tunnistamme omat liittomme ja yksinäisyytemme.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Nov 17, 2014
• ISBN: 9789518516548

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2012 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty

© Kristiina Lähde, 2012, 2014

ISBN 978-951-851-654-8

Kannen suunnittelu Jenni Saari

www.teos.fi

KIITOS / TACK

VALTION KIRJALLISUUSTOIMIKUNTA

KIRJAILIJOIDEN JA KÄÄNTÄJIEN KIRJASTOAPURAHALAUTAKUNTA

ÅLANDS KULTURDELEGATION

Nainen hymyilee kuin olisi läsnä, mutta ajatuksissaan hän nousee juuri uimasta: Astelisin rantakallioita ja kylpisin ilmassa. Kävisin selälleni kesään, antaisin pilvien lipua. Jokainen päivä olisi erilainen. Sitten hän muistaa: en ole yksin.

Päät kallistuvat toisiaan kohti. Otsat ovat vielä sileät. Silmistä ei tiedä, mutta huulet hymyilevät – tietenkin huulet hymyilevät! Miehellä on lisäksi vähän käytetty hymykuoppa, vain toisessa poskessa. Nainen on pukeutunut pitkään, vaaleaan pellavamekkoon, jossa ensimmäiset rypyt jo kaartuvat istumisen jäljiltä, ja kaulalla kiiltelee soikea medaljonki. Hiukset on tupeerattu hattarankuohkeiksi, ja lakan käry puskee kuvasta. Korvan takana, valkoisen freesian alapuolella, pilkottaa pinni. Miehellä on miesten puku, ylioppilaspukua numeroa isompi. Värikuvaa kiertää koveraksi taipuva pahvikehys, kehystä ohut kultainen raita.

Sormukset ovat kuvassa etualalla, kädet näyttävät suhteettoman suurilta. Päiväys on sormuksissa sama. Päiväys on lähtölaskenta.

Helman alla nainen astuu ulos valkoisista avokkaistaan.

Silloin aalto syöksähtää varpaitten yli.

Seuraavana aamuna nainen ajattelee: Haalistun tähän lipaston päälle.

Mies ajattelee: Tukehdun hiuslakkaan.

Robots will one day be so life-like

that a human could fall in love and marry one.

DAVID LEVY

ROSAN JOTAKUINKIN HALLITTU ELÄMÄ oli jäämässä kaaoksen jalkoihin. Joskus kaaos työntyi valveilta uniin asti, eikä aina ollut helppo nähdä, kummat olivat solmuisempia: unen vai valveen kuviot. Nyt uni venyi ja oheni vitkutellen kunnes napsahti poikki ja vaihtui kauhistuneeseen epäuskoon. Sängyssäni on joku!

Säikähtäneenä Rosa hapuili sormiinsa lukuvalon katkaisimen ja näki, että parisängyn toisella puolella makasi ihmisen muotoinen olento täyttäen peiton ja patjan välisen tilan.

Katso rauhassa, Rosa sanoi itselleen järjen äänellä, hänhän nukkuu. Sitten Rosa katsoi ja arvioi olennon päätä, muuta ei peiton alta näkynyt: ventovieras. Ei mitään tuttua.

Mielen pohjalle sulloutuneet pelot pulpahtivat pintaan. Olenko sairastunut, Rosa hätääntyi, olenko seonnut? Hän nipisti silmänsä kiinni useaksi sekunniksi, ei niinkään paetakseen kuin antaakseen tälle arjen sileyteen ilmestyneelle rypylle aikaa oieta ja hävitä näkyvistä, mutta ryppy ei tiennyt, mitä siltä odotettiin, tai ei halunnut noudattaa Rosan tahtoa. Pussilakana – Rosan oma harmaapohjainen oranssikuvioinen kotimainen pussilakana – kohoili verkkaisesti, ja sitten karvainen käsivarsi pisti esiin ja koukistui raapimaan olkapäätä. Se on mies, sen verran Rosa ymmärsi. Outo mies. Vaikka jotain hän muistutti, mitä? Yhden Elinan avomiestä, vähän. Joku tutun tuttu? Miehen silmät olivat yhä ummessa, ja kun mies käänsi kylkeä, linttaan nukuttu tyyny liukui laidan yli lattialle. Epätoden tuntu humisi ristivetona Rosan korvissa, ja joustinpatja myötäili hänen hakkaavaa sydäntään.

Niin tyrmistynyt kuin Rosa olikin, vieraan miehen ilmestyminen tuntui samalla vain uudelta, omituiselta kaaoksen vaiheelta. Olen alkanut vetää puoleeni kaikkea sekavaa.

Mies puolestaan nukkui läpi tämän merkillisen kohtauksen, vaikka oli mitä suurimmassa määrin osallinen.

Yksinäinen järkevä ajatus alkoi kiertää Rosan mieltä, se oli kriisitilanteisiin tarkoitettu hokema ensiapukurssilta: Ensin rauhoitutaan. Rosa pakottautui seisomaan, hiipi kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven sisäpuolelta. Sitten hän valui seinää pitkin istumaan lämmitetylle lattialle ja yritti rentouttaa vatsalihaksensa – tai edes jonkin lihaksen. Tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Ensin rauhoitutaan. Mahaa poltti ja vihloi. Lopulta hän nousi ja pesi kasvonsa haalealla vedellä. Kaaoksella oli vain yksi luonnollinen suunta, hän päätti: järjestys. Tasapaino on palautettava.

Keittiössä Rosan silmiin osui ikkunanpuitteesta sojottava pakkasmittari. Jo toinen kireä pakkasviikko oli alkamassa, ja huoneilmakin tuntui aamu aamulta viileämmältä. Kahvin tippuessa Rosa uskaltautui tirkistämään makuuhuoneeseen. Mies oli ripustanut vaatteensa tuolinkarmille ja avoimesta vaatekomeron ovesta näkyi, että hän oli jopa asetellut pienet siistit pinot paitoja, kalsareita ja muuta komeron hyllyille Rosan puolihuolimattomien kekojen viereen. Melkein kuin hän asuisi täällä! Vaatteet olivat aivan yhtä vieraan näköisiä kuin mies itse. On oltava ammattimainen, Rosa sanoi itselleen. Rauhoitutaan. Aina löytyy järjellinen selitys. Yliluonnollisia asioita ei ollut olemassa – ei vaikka hän joskus oli toivonut, että olisi.

Rosa kaatoi aamukahviinsa puolet maitoa ja levitti sanomalehden. Kahvin ja lehden tutut tuoksut hönkivät hentoa turvaa. Jos hän toimisi mahdollisimman tavanomaisesti, hän saattaisi onnistua oikaisemaan tämän nyrjähtäneen kontekstin silkalla tahdonvoimalla. Rosa oikaisi selkänsä, nosti leukaansa ja näytti vähän päättäväisemmältä. Makuuhuoneesta kuului nyt rykimistä ja enenevää raapimista. Eläimellistä raapimista, Rosa tarkensi nyrpistäen ja kopioi epähuomiossa raapimisen omaan kyynärtaipeeseensa. Hän silmäili uutisotsikkoja mekaanisesti yhä uudelleen. Rauhoitutaan.

Sitten mies ilmestyi keittiöön, hipaisi ohimennen Rosan olkapäätä ja ynähti huomenet. Rosa säpsähti ja valpastui. Mitä sellaiseen voi vastata? Huomenta, hän mutisi takaisin, nosti haalean kahvin nopeasti huulilleen ja seurasi sydän rummuttaen, miten mies kaatoi itselleen pannunpohjat, sieppasi kysymättä lehden, jota Rosa tosin ilmiselvästi ei lukenut, ja istuutui pöydän toiselle puolelle kuin omalle paikalleen.

Tämä koko tilanne, Rosa kasasi ajatuksiaan, on eriskummallinen. Sitten hän katsoi pöydän toiselle puolelle, katsoi pöydän toisella puolella istuvaa miestä, eikä siellä ollutkaan mitään outoa, vaan tilanne ei olisi voinut tavallisemmalta näyttää. Arkiselta. Ihan normaalilta.

Mies vilkuili Rosaa. Rosa puolestaan yritti pakonomaisen määrätietoisesti listata mahdollisia selityksiä, mutta ei siitä listaa tullut millään. Ainakaan mies ei vaikuta murhaajalta. Vaikka mistä sen tiesi.

Vaimo, mies henkäisi puoliääneen ja hymyili.

Rosaan iski uusi heikotuksen aalto, hän väisti nopeasti miehen katsetta ja yritti nielaista huomaamatta, ja silloin ylävatsassa tuntui äkkiä kova möykky, jokin karkea ja polttava kivi tuntui asettuvan hänen sisälleen. Hän siirsi tuolia milli kerrallaan niin ettei siitä kuulunut ääntäkään, vetäytyi takaisin makuuhuoneeseen, vuoteeseensa, ja yritti pakottaa itsensä rentoutumaan hengittelemällä sekunnilleen säännöllisesti. Hetken kuluttua hän ojensi peitteen turvasta kätensä varovasti siihen, missä mies oli nukkunut. Lakana oli yhtä viileä kuin koko aamu ja tuoksui vieraalta. Rosa upotti päänsä syvälle omaan tuttuun pielukseensa ja nukahti. Hän oli aina paennut huolia uneen. Se kävi helposti.

Kun Rosa heräsi uudelleen, mies oli häipynyt, mutta vaatteet ja kahvikuppi kielivät yhä tapahtuneesta.

Rosa mietti kuumeisesti. Hänellä ei todellakaan ollut dokumentinkirkasta kuvaa edellisestä illasta saati miehen tapaamisesta. Päivällä hän oli kirjoittanut artikkelin matkatoimiston henkilöstölehteen ja käynyt ottamassa valokuvia uuden toimipisteen tiloista ja työntekijöistä. Stressi puski Rosaa kohti paniikkia, ja sen myötä hupenivat hänen mahdollisuutensa ylipäätään muistaa illan kulkua. Hän vilkaisi seinäkelloa. Milloin mies oli tullut sisään ja miten? Miksei koira ollut haukkunut? Rosa rypisti kulmiaan lemmikkinsä suuntaan, ja Otso liimautui nolona lattiaan. Se ei käsittänyt, mistä sitä syytettiin, mutta kokemuksesta se tiesi, että katumuksen osoittaminen oli aina varma vaihtoehto. Rosa katsoi kelloa uudelleen. Se ei ollut enää kello, vaan ilmapuntari, ja viisari osoitti epävakaista.

ENNEN PUOLTAPÄIVÄÄ ROSA oli viimein pukeissa, ja Otsokin oli päässyt kylmälle, viivästyneelle aamujuoksulleen. Toistamiseen herättyään Rosa oli tarttunut kylpyhuoneessa nihkeänkosteaan froteepyyhkeeseen ja tajunnut vastenmielisyyttä tuntien, että vieras oli käynyt sielläkin. Omat kätensä Rosa kuivasi vieraspyyhkeeseen. Sitten hän kuurasi koko kylpyhuoneen seinälaatoista lattiaan oudon tunkeilijan jäljiltä.

Kun Rosa siivouksen päätteeksi aikoi heittää pyyhkeet pyykkikoriin, hän huomasi kauhukseen, että kori oli täynnä vierasta likapyykkiä. Se oli joko jätettävä siihen koria täyttämään tai pestävä. Kiukkuisena Rosa paiskoi kaiken pesukoneen rumpuun, hulautti lokeroon yliannoksen pulveria ja käynnisti. Vesi syöksähti koneeseen hurinan säestyksellä. Vatsaa poltteli yhä, ja Rosa keitti lounaaksi kaurapuuron luomuhiutaleista. Hän huomasi tavan takaa mutisevansa mitähän vielä. Päänsärky oli sentään unen ansiosta rauennut.

Yhä useammin Rosa tunsi itsensä liisatuksi romuksi, anonyymiksi kuin toimiston nurkassa seisova kopiokone. Keikat olivat käyneet entistä lyhyemmiksi, eikä tiheään vaihtuvissa toimistoissa ehtinyt enää tutustua työtovereihin senkään vertaa kuin aiemmin. Pätkätöistä oli tullut pätkätyön pätkiä, aikanaan tervetulleesta vaihtelusta väsyttävä riesa. Päivät tulivat ja menivät, Rosa oli luovuttanut pois valtansa tehdä jokaisesta päivästä kiinnostava. Hän tiesi, ettei ollut päässyt yli veljen kuolemasta, ja isän vointi oli krooninen huolenaihe. Jospa tilanteen voisi siirtää sivuun edes muutamaksi päiväksi ja oudon miehen vain unohtaa ja keskittyä muuhun? Se tuntui houkuttelevalta, joskin järjettömältä vaihtoehdolta. Joka tapauksessa olisi sietämätöntä, jos moinen kuokkija pystyisi noin vain sotkemaan hänen elämänsä ja aikataulunsa. Sellaista ei voisi sallia, vaikka jotenkin asia olisi käsiteltävä, ja toiminta oli toki aina paniikkia parempi vaihtoehto. Oli selvää, mitä ainakin oli tehtävä.

Rosa kiskaisi verhot tiukasti kiinni kuin pahanteossa ja sytytti makuuhuoneen kattovalon. Sitten hän nosteli miehen vaatteet sängylle pino kerrallaan ja kävi läpi kaiken: paidat, housut, jopa sukat ja kalsarit. Kaikki oli silitetty tarkasti, eikä hyllyjen perällä piillyt irtosukkia eikä muita yllätyksiä. Matalaan pahvilaatikkoon oli rullattu muutamia eleettömiä solmioita. Rosan mieleen muistui eräältä työmatkalta siivooja, joka oli joka päivä uskollisesti ja ärsyttävästi asetellut sohvalle viisi koristetyynyä symmetrisesti kulmalleen seisomaan: kolme takariviin, kaksi eturiviin. Joka päivä yhtä säännöllisesti Rosa oli palannut huoneeseen ja ensi töikseen sekoittanut tyynyt. Nyt en sekoita. Etsin.

Vaatetangon päässä riippui tummansininen pukulaukku ja sen vieressä pukuja. Ensimmäisen puvun taskuista löytyi lentokentän pysäköintikuitti ja vihreä paperilautasliina. Toinen puku oli vielä pesulan pussissa, joten sitä oli turha avata. Kolmannen povitaskussa oli taiteltu lehtileike, joka käsitteli... maitovalaita. Komeron takanurkassa seisoi matkalaukku. Jos olen sopinut jotain, Rosa mietti, tai luvannut, että tänne saa majoittua? No, en ainakaan samaan sänkyyn!

Täydellinen epäusko ja luonnollisen ratkaisun mahdollisuus keinahtelivat Rosan mielessä. Ainut, mistä hän sai yhtään kiinni, oli järjestelmällinen toiminta, siihen hän takertui. Niin uppoutunut Rosa oli johtolankojen etsimiseen, että kun postinjakeluauto hetken kuluttua kaarsi rivitalon pihaan, hän hätkähti rajusti. Tämähän on minun kotini, Rosa moitti itseään. Minun! Vaatteiden uudelleen lepettämiseen kului aikaa, mutta pian pinot näyttivät yhtä siisteiltä kuin aiemmin. Kovin paljon vaatteita ei ollut, mutta ne olivat harmillisen tyylikkäitä Rosan kirpputorisedimentin rinnalla.

Kun Rosa avasi kylpyhuoneen peilikaapin oven, häntä ei enää yllättänyt, että miehen omaisuus oli levittäytynyt sinnekin. Häntä hämmensi vain kosmetiikan määrä: hiusvaha, partavesi, nenäkarvatrimmeri... Deodorantti: vähän käytetty, hypoallergeeninen, apteekin hintalappu. Partakone: mitä siitä nyt sanoisi. Kampa: ruskea muovinen peruskampa. Astmapiippu. Astmapiippu? Kuumemittari. Perusvoide.