Sylva

By Irja Virtanen

Sylva Lahdensivu on kolmetoistavuotias, ikäisekseen kookas ja roteva tyttö. Kolmetoistavuotias hän on, mutta ei suinkaan kuka tahansa sen ikäinen. Näillä kulmin kaupunkia on melkoinen saavutus, että isot intiaanileikkien villiinnyttämät pojat vastahakoinen ihailu äänessään myöntävät Sylvan olevan "hurja friidu". Se on joltinenkin tunnustus tytön äänekäytölle ja tappelutaidoille, jotka molemmat hän on saavuttanut kymmenvuotisella rankalla harjoituksella."Sylva" on Irja Lahtisen viehättävä, 1930-luvulle sijoittuva romaani nuoresta Sylva-tytöstä ja hänen elämästään Helsingin työläiskaupunginosissa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726842166

Book preview

1

S ylva kökötti tutulla paikallaan ikivanhan vaahteran oksalla, syksynkirjavan lehtiverhon suojassa, tarkkaillen takapihan iltapäiväistä elämää. Jätelaatikossa kupsi roskaukko Stern-ravintolan aamiaistähteitten kimpussa. Paperiroska rapisi ja ukon knallihattu keikkui milloin takaraivolla, milloin korvallisella hänen kyykistellessään epämukavassa paikassaan keräämässä syötäväksi kelpaavaa kenkälaatikon kanteen.

Valkoinen, osittain nokeentunut pulu taaperteli toisen jätelaatikon kannella, ja kauempana, Sternin keittiön oven luona, lapioi haalaripukuinen mies sätkä suupielessään ravintolan kellarinluukkuun kivihiiliä. Ja aina kun ravintolan pyylevä keittäjä ilmestyi ovelle leyhyttelemään esiliinallaan kuumentuneita kasvojaan, mies oikaisi selkänsä, nojautui lapioon ja vaihtoi muutaman sanan naisen kanssa. Miehen nokisen, rasvankiiltoisen haalarin ja naisen hohtavan valkoisen esiliinan vastakohtaisuus miellytti Sylvan silmiä, ja hänen kuunnellessaan keittäjän kujertelevaa naurua vetäytyi hänenkin suunsa vaistomaisesti hymyyn.

Sininen syyskuun avaruus pilkotti kattojen välisestä aukosta, mutta aurinko ylti nipin napin vaahteran ylimpiin oksiin; takapihan kapeikko jäi auttamattomasti varjoon. Ja kuitenkin saattoi jokin lumenvalkoinen lokki tai kalatiira sukeltaa valoisasta vapaudestaan hetkeksi pihan pimeään kuiluun, hyppiä siinä muutaman hypyn ja kohota taas kirkuen siivilleen.

Naisen nauru sai roskaukon luomaan rankaisevan katseen sinnepäin, sillä nyt hän valmistautui aterioimaan eikä sietänyt sen aikana mitään häiriötä. Sanottiin hänen olevan paroni, joka jostakin kohtalon keikauksesta oli luisunut jätelaatikoitten asiakkaaksi. Mustana ja parrakkaana hän astui roskalaatikosta, lumpsautti kannen kiinni ja istuutui sille arvokkaasti. Sitten hän sulloi kaula-aukkoonsa epämääräisen värisen nenäliinan muka ruokaliinaksi ja ryhtyi valitsemaan kekseliäältä tarjottimeltaan herkin sormin makupaloja suuhunsa.

Puusta katsoen hän oli itsekin kuin tarjottimella. Sylvan valtasi huima kiusaus. Ollapa nyt käden ulottuvilla kivi tahi hiilenpalanen, jolla nakata tuota keikailevaa knallihattua! Se ei olisi suinkaan ensimmäinen kerta. Sylva oli paronin pahin kiusanhenki koko korttelissa.

Varoen herättämästä ruokailijan huomiota tyttö oikaisi puutuneet paljaat säärensä riippumaan ja katseli niitä. Ne olivat ruskettuneet pitkät sääret, ehdottomasti pesun tarpeessa, sillä varpaittenkin väleissä ja kynsien alla oli takapihan kuonaa. Virttynyt kesämekkokaan ei ollut juuri kaksinen, ja sen helmaan oli jokin törröttävä naula puraissut aimo kielekkeen. Sinänsä varsin jokapäiväinen näky, mutta tällä hetkellä se ärsytti häntä. Miksi ärsytti, hän pohti kummastuneena. Eihän hänen tapoihinsa ollut kuulunut piitata vaatetuksesta tuon taivaallista.

Sylva Lahdensivu oli kolmetoistavuotias, ikäisekseen kookas ja roteva tyttö. Kolmetoistavuotias hän oli, mutta ei suinkaan kuka tahansa sen ikäinen. Näillä kulmin kaupunkia oli melkoinen saavutus, että isot intiaanileikkien villiinnyttämät pojat vastahakoinen ihailu äänessään myönsivät Sylvan olevan hurja friidu. Se oli joltinenkin tunnustus tytön äänenkäytölle ja tappelutaidolle, jotka molemmat hän oli saavuttanut kymmenvuotisella rankalla harjoituksella.

Kolmetoista vuotta — mikä kiusallinen ikä. Sivistyneet sanoivat sitä puberteetiksi, mummu hurnakkakaudeksi, ja molemmat sanat olivat yhtä käsittämättömiä asianomaiselle. Sylva tiesi vain, ettei ollut enää lapsi eikä vielä aikuinen, vaan jotakin siltä väliltä. Melkein hän itsekin vieroksui itseään, sillä siinä pitkäksi venähtäneessä itsessä tapahtui ja tapahtui. Epätodellinen olotila syrjäytti usein todellisen, ja monenmoiset kompleksit vaivasivat. Sylvakin oli kiusallisen tietoinen liian leveästä suusta, luisevista polvista, kesakoista, jotka olivat pesiytyneet nenään ja käsivarsiin. Ja nyt hän sitten huomasi vaatteet ja likaisuuden ja kärsi niistäkin.

Sternin avoimesta takaovesta tulvi paistettujen ruokien ja kahvin kutittavia tuoksuja. Niitä hiilimieskin näkyi nuuhkivan valppaan ja nälkäisen näköisenä. Sylva keskittyi kuuntelemaan itsessään nälän nakertelua, samaa tuskallista tunnetta, joka kuljetti paronia takapihalta toiselle ja jonka pakosta kaiketi koko maailmakin riensi ja rakensi.

Mutta nälän mielikuvan syrjäytti nuoren voiman tunto, ja tyttö syleili puun karheata runkoa sen voiman vallassa. Samalla hänen korvansa kurkottuivat kuuntelemaan ääniä etäämpää, etupihan porttiholvin takaa, missä kohisi 30-luvun Helsingin rämisevä, töötöttävä, kilahteleva liikenne. Brankkari siellä juuri kuului ajavan sireeni ulvoen Töölöön päin. Kolmikymmenluku, vielä pulakaudessa kippuroiva, suurta sotaa ja suurta teollista nousua vastaan rientävä aikakausi, omaa tärkeyttään uhkuva, onnellisen tietämätön tulevaisuudesta, kuten nuori ihminenkin, jolle oikeastaan vain tämä hetki on tärkeä.

Sylva pudottautui hiljaa puusta ja heti maahan päästyään sieppasi koksinpalan käteensä. Paroni istui sivuittain, polvi toisen polven päällä maiskutellen kuuluvasti suupalojaan. Tyttö tähtäsi knalliin ja osui. Äijä älähti, kimposi hurjistuneena seisomaan ja hapuili viereltään piikkipäistä keppiään, jolla hän kalasteli kaduilta savukkeenpätkiä.

— Sinä senkin pelikaani taas kiusanteossa. Tulepas keppini ulottuville, niin tunnet nahassasi, menosi ukko heristellen keppiään, mutta liian laiskana vaivautuakseen ajamaan takaa.

— Mikä pelikaani? ilkkui tyttö.

— Huligaani, minä sanoin. Mutta kerran minä sinut vielä höyhennän, odotahan …

Tyttö viiletti jo hiilisolassa etupihan puolelle kotiportaaseen ja pinkoi kaksi askelmaa kerrallaan toiseen kerrokseen. Turhaan rämpytettyään ovikelloa hän kaivoi esiin avaimen, jota hakaneula piteli mekon vyössä.

Portieeri Lahdensivun hellahuone oli viisihenkisen perheen asuttavaksi liian ahdas, vaikkei se suinkaan pieni ollut. Mutta kookkaat huonekalut, pöytä, vaatekaappi, kahden hengen puusänky ja mummun messinkinuppinen rautasänky ottivat tilansa. Keinutuoli oli kuitenkin pahin kaikista. Suosikkiasemastaan tietoisena se valloitti senkin vähäisen vapaan alan, joka oli jäänyt pöydän ja keittiösyvennyksen väliin.

Koti oli siivoton yön jäljiltä, vaikka oltiin jo iltapäivässä. Vuoteet retkottivat sijaamattomina, Kallen ja Sylvan pukkisängyt tungosta lisäämässä, Kallen sänky ahdettuna osittain pöydän alle. Se oli pimeä pihalle katsova huone, ihmispesä. Saattoi hyvin kuvitella aamuisin vallitsevaa kiirettä, kun viisi ihmistä huiski vaatteita ylleen ehtiäkseen ajoissa määräpaikkoihinsa. Helppo oli myös arvata äidin tunteet, kun hänen oli jätettävä huone sekasortoiseksi ja riennettävä järjestämään ja puhdistamaan herrasperheitten muutoinkin siistejä saleja ja kamareita.

Kuitenkaan ei Paavo Lahdensivun koti ollut mikään varsinainen köyhälistökoti. Ja jos hänelle itselleen olisi vihjaistukin jotakin sen suuntaista, hän olisi varmasti loukkaantunut katkerasti. Lahdensivun perheen katsottiin pikemminkin kuuluvan niin sanottuun puoliherrasväkeen, ja tiettyä herraskaisuutta olikin tässä huoneessa havaittavissa. Vaatekaapin yläpuolelle seinälle oli naulattu ruskehtavan sävyinen gobeliini, joka kuvasi paimenettaria, lampaita ja huilua soittavaa nuorukaista suurten puiden siimeksessä. Muutamia hyviä öljyvärimaalauksiakin oli kullatuissa kehyksissään. Vuoteissa oli pitsilakanoita, ruoka-astiasto hienoa vanhaa posliinia ja kahvikupit saksalaista perua, ylen kullattuja ja kirjottuja, jokaisen pohjaan sisäpuolelle maalattu sana Hamburg. Kaikki nuo seikat osoittivat mummun ja isän viettäneen aikoinaan parempiakin päiviä. Mutta sitten oli isoisä kuollut, oli tullut vararikko, ja oli myös otettava huomioon, ettei isä ollut nainut äitiä myötäjäisten toivossa. Kuitenkin oltiin jo pääsemässä vaikeimpien aikojen ohitse: kolme perheenjäsentä ansaitsi. Ennen pitkää sen toki täytyisi tuntua jossakin. Sitä paitsi oli koko yhteiskuntakin irtautumassa pulakauden puristuksesta.

Katsellessaan ympärilleen tyttö tunsi omantunnon pistoksen, mutta kun hän ajatteli siivousurakkaa, hänet valtasi väsymys. Osittain tuo väsymys oli todellista, liiasta kasvamisesta ja myös ainaisesta univelasta johtunutta. Häiriintymätöntä yötä saattoi tuskin muistaa. Mummu kupsi ja kapsi öisin, voiteli linimenteilla kolottavia jäseniään, yski ja huokaili. Kalle puhui unissaan, isä kuorsasi, sängyt nitisivät ja natisivat, ja seinän takana naapuripariskunta riiteli harva se yö. Väsynyt Sylva oli, ja nälkäinen. Ennen kaikkea nälkäinen. Mutta ateriasta ei olisi tietoa ennen äidin ja mummun tuloa. Hän teki kuitenkin pari voileipää ja hotkaisi ne ensi hätään. Sitten hän kokosi nopeasti ja huolimattomasti pukkisängyt kasaan ja työnsi ne vaatteineen päivineen rautasängyn alle. Pääasia että olivat poissa jaloista. Kahvikupit hän kantoi pesupöydälle ja aukaisi ikkunan. Nyt hän katsoi siivouksen omalta osaltaan tulleen suoritetuksi.

Mummun ja äidin tulo siivouspaikoista tietäisi ruokaa ja järjestystä, kaupassa käymistä, läksyjen lukua ja pientä riitelyä. Mutta Sylvan nälkäinen vatsa ei jaksanut enää odottaa; se tiesi missä oli ruokaa yllin kyllin.

Eteisen peili, niin himmeä kuin olikin, osoitti selvästi, miten suuresti tytön kasvot olivat pesemisen tarpeessa. Siis vettä pesuvatiin ja nopea huuhtelu. Mutta vaikka vesi muuttui aivan mustaksi, kasvot näyttivät peilissä yhä likaisilta. Aurinko ja lika olivat tosiaan yhdessä piinnyttäneet ne niin, ettei valkoista näkynyt muualla kuin silmien valkuaisissa. Pienet hurjat kasvot, joista vihreän ruskeat silmät katsoivat maailmaa suunnattoman elämänhaluisina ja rohkeina.

Sylva Lahdensivua oli pidetty tässä talossa aina ilkeänä lapsena. Nyt hän oli jo puoliksi nainen, yhteiskoulun neljäsluokkalainen, ja häntä siedettiin vieläkin vähemmän. Rouva Kuitunen, mummun ystävätär, hän jolla oli tuhannen erilaista kipua ja oiretta ruumiissaan, oli sanonut mummulle, että joka kerta kun hän näki Sylvan hänen ihoaan alkoi pistellä ja nenänsä syyhytä. Mutta mummu oli vastannut sellaisen punaisen nenän kuin Kuituskan syyhyvän ilman Sylvaakin, koska sen punaisuus johtui liian ahtaiden kenkien aiheuttamasta huonosta verenkierrosta.

Mutta vaikka ei olisi otettu huomioon rouva Kuitusen yliherkkää hermostoa, eivät muutkaan talon asukkaat katsoneet Sylvaa suopeasti. Talonmies Vakkuri eritoten suorastaan vihasi häntä. Sen sijaan Vakkurin poika, Yrjö, uskoi Sylvaan. Hoitamattoman ulkonäön alta hän näki tytön erikoislaatuisen kauneuden, ja hän ihaili lapsuudentoverin lämmöllä tytön rajuutta, uhmaa ja ylpeyttä, juuri niitä ominaisuuksia, joita opettajat koulussa olivat Sylvassa kaikin tavoin koettaneet lannistaa. Ja hän puolusti tyttöä isälleen aina tarpeen tullen.

— Sinä sitä portsarin likkaa aina suojelet, raivosi Vakkuri usein. — Kelvoton olio se on, eikä sitä kukaan kasvata. Käy muka yhteiskoulua, kaikkea kanssa. Hunsvottinainen siitä tulee, usko isäsi puhetta, poika.

Hunsvottinainen. Sylva muisti nytkin tuon herjaavan sanan. Sen oli äitikin heittänyt hänelle joskus suututtuaan ja se oli aina kirpaissut ilkeästi. Mutta se ennustus osoittautuisi vääräksi. Hänen täytyi aivan nauraa ääneen ylemmyydentunteensa vallassa. Totisesti, hän näyttäisi vielä heille kaikille …

Hän aikoi mennä Sterniin, ja siksi hänen oli siistiydyttävä. Isä ei sallinut tytön ilmestyä hänen työpaikalleen tuhruisena. Toinen mekko ylle, jalkaan koulukengät ja kampaa hiuksiin. Sääret olivat likaiset ja saivat olla. Ei niitä kumminkaan kukaan katsoisi. Kuitenkin hän oli tyytymätön ulkonäköönsä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, millaiselta tytön olisi pitänyt näyttää. Suunnilleen sellaiselta kuin ne nuoret naiset, jotka iltaisin tepsuttivat kavaljeeriensa käsipuolessa ravintola Sternin katuovesta sisään. Siitä ovesta, jonka kamanan päällä loisti pimeään iltaan neonputkista rakennettu katkovaloinen nimi: Stern. Niillä tytöillä oli puuteria nenän päällä ja silmäripset kankeina ripsiväristä, säärissä kiiltävät porsaanpunaiset silkkisukat, piipatut hiukset ja helmet kaulalla. Ja vaikka äiti ja mummu olivatkin vakuuttaneet niiden tyttöjen olevan puolimaailman naisia eikä suinkaan esimerkiksi sopivia, Sylva kadehti heitä kuitenkin. Ehkä siksi, että isän, jota hän ihaili ja rakasti enemmän kuin ketään muuta, oli eteisvahtimestarina toimiessaan kohdeltava heitä hienoina naisina. Tai ehkä hän kadehti heitä pelkästään hepeneiden ja muun koreuden vuoksi.

Ravintolan trio soitti parhaillaan Sylvan ilmestyessä eteisaulaan. Isä seisoi looshissa. Nosti juuri jonkun miehen hatun hyllylle, ojensi kohteliaasti numerolapun ja kumarsi. Isä osasi. Isä oli portieeri, jonka mustaa, hienoa takkia juhlistivat kullatut napit ja hihansuitten kultapunokset. Melkein kuin meriupseereilla, vaikkei Stern ollutkaan mikään hotelli, ei mikään Fennia eikä Kämp. Lapun saanut väritön mies meni peilin eteen kampaamaan briljantiinin kiiltoista tukkaansa, ja hilsettä varisi koko ajan ruskean puvun hartioille. Mies keksi peilistä Sylvan ja nikkasi tihruista silmäänsä. Mutta tyttö tiesi, miten tällaiseen tuli suhtautua: nakkasi ylimielisesti niskaansa ja katseli pitkin nenänvarttaan muualle.

Paavo Lahdensivu huomasi tyttärensä ja rypisti nuhtelevasti kulmakarvojaan, mutta salli hänen sentään luikahtaa looshiin katselemaan pylvään takaa tulevia ja meneviä.

Lähinnä musiikin takia tyttö tänne aina tulikin. Kotona oli kurja kideradio, mutta täällä pauhasi orkesteri uusinta tanssimusiikkia ja muita kauniita kappaleita. Kieltämättä kiehtoi nuorta mielikuvitusta myös ravintolan keinotekoisessa ilmapiirissä leijuva paheellisuuden tuntu: juuri se, jolta kotiväki halusi hänet varjella.

Puuterin, tupakan ja viinanhajun ilmapiirissä isä liikkui rauhallisena ja viileänä kuin joku muita parempi ja ylhäisempi olento valvoen tiukasti järjestystä ja kuitenkin nauttien työstään. Nimenomaan isän läsnäolo teki Sternistä Sternin. Oli paljon asiakkaita, jotka yksinomaan isän vuoksi kävivät täällä syömässä ja juomassa oluensa, ja isän kanssa asiakas saattoi keskustella mistä tahansa, sillä hän osasi joustaa keskustelussa kuin keskustelussa.

Ruoan tuoksu sekaantui voimakkaana muihin hajuihin. Se viihdytti Sylvan nälkäistä vatsaa, vaikka vahvistikin samalla nälän tunnetta. Tänään hän oli tullut tänne pääasiassa juuri ruokien vuoksi, sillä tavallisesti hän aikansa kärkyttyään saikin jotakin suuhunsa keittiön puolella.

Sylva istui tuolilla ja nojautui tiskiin. Hän kuvitteli, miten hän jonakin päivänä on aikuinen itsekin, tulee Sterniin noin rennosti, viskaa takin tiskille kuten tuokin maalattu ja paklattu nainen vihreän takkinsa ja hattunsa. Noin, että hattu kierähtää lattialle ja portieeri saa nöyrästi kumartua poimimaan sen ylös. Ei tietenkään isä silloin, vaan joku muu tuntematon eteismikko. Ja kavaljeeri vie hänet sisään saliin käsipuolesta ohjaten ja tilaa päivällisen kahdelle. Paljon komeampi kavaljeeri kuin tuo. Tuommoisen nuhjaisen miehen kanssa hän ei astuisi askeltakaan. Monenmoisia maukkaita ruokalajeja tuotaisiin hopealautasilla ja silloin hän söisi tarpeekseen. Ei nirsoillen, kuten naiset ravintoloissa tavallisesti tekevät, vaan söisi oikein todella. Sitten sillä aikaa, kun herra maksaisi laskua vihreällä viidensadan markan setelillä, hän ottaisi käsilaukusta puuterirasian ja tupsuttaisi jauhetta kasvoihin niin että näkyisi ja tuntuisi. Ja herra tilaisi orkesterilta soittoa. "Wieniläismusiikkia, olkaa hyvä. Praateria, tälle neidille." Sillä lailla. Viimein he lähtisivät pois, maksaisivat portieerille reilut juomarahat, ainakin kokonaisen kympin, viheltäisivät vossikan ja ajaisivat Kaivopuistoon hengittämään merituulta.

— Oletko syönyt mitään kotona?

Huh. Isän ääni pudotti Sylvan jostakin korkealta kovalle tuolille, eikä hän heti kyennyt tajuamaan kysymystä.

— Oliko kotona mitään ruokaa? toisti isä.

— Pullaa ja voileipää.

— Mummu ja äiti eivät siis ole vielä tulleet. No. Odotahan pikkuisen.

Mennessään salin ovelle isä näytti tiukassa virkapuvussaan komealta ja nuorelta. Väsymyksen pussit vain silmien alla näyttivät rumilta; ne eivät sopineet ensinkään isän nuoriin, poikamaisiin kasvoihin. Salin ovella hän seisahtui tähyilemään ympärilleen ja näpsäytti sormiaan tutulle tarjolijalle, Martta Pensaselle, joka kiiruhti ovelle. Sitten he puhuivat hiljaa keskenään ja Martta vilkaisi looshiin. Isä naurahti matalasti, ja Martan sievät vaaleat kasvot pehmenivät hymyyn.

Sylva katseli heitä kipeän tunteen nakertaessa sydäntä. Merkillinen väsymys herpaannutti käsivarret; hän tunsi itsensä aikuiseksi, joka jo ymmärsi … Ja kuitenkaan hän ei olisi halunnut ymmärtää. Ei tätä. Ei isän taipumusta Martan puoleen. Ei siinä piilevää uhkaa. Vaikka toisaalta … Kun katseli tuota kohtausta täältä looshista, ei siinä, kumma kyllä, huomannut mitään pahaa, joka siinä oli piilevinään kotona ajateltuna, äidin ollessa läsnä. Nytkin se ikään kuin kuului tähän ravintolan keinotekoiseen ilmapiiriin, soittoon, puheensorinaan ja muuhun sellaiseen. Varsinkin jos osasi kuvitella itsensä Martaksi ja katsoa isää Martan näkökulmasta, se oli vieläkin helpompaa suvaita. Silloin ei äidin olemassaolo häirinnyt samalla tavoin ja pulma muuttui yksinkertaisemmaksi.

Martta nyökkäsi kutsuvasti Sylvalle, joka hämmentyi, sai liikuntakykynsä ja ryntäsi ovelle sellaista vauhtia, että oli kompastua omiin jalkoihinsa.

Yhdessä he sitten, Martta ja Sylva, kulkivat salin poikki keittiön puolelle, kuten joskus aikaisemminkin.

Trio soitti hivelevän kaunista valssia. Tumma violisti seisoi aivan korokkeen reunalla, kiiltonahkakenkien suipot kärjet reunan ulkopuolella. Seisoi frakissaan, poski vasten viulua, murheellinen katse tähdättynä etäisyyteen, eikä tajunnut muuta kuin musiikkia. Häntä väitettiin unkarilaiseksi, oikeaksi primakseksi, ja sen saattoi hyvin uskoa. Siinä hän keinui korokkeen reunalla kuin aallokossa. Jos pikkuisenkin tönäisisi, hän suistuisi koko ylpeässä komeudessaan nurin niskoin lattialle.

He tulivat keittiöön, jossa kylmäkkö ja keittäjä vaihtoivat heti merkitseviä katseita. Mutta Martta ei heistä piitannut.

— Istu tuohon taburetille odottamaan, minä tuon heti syötävää, hän kehotti Sylvaa ja poistui huoneesta tanssiaskelin.

— Viitsiikin, ukkomiestä, mutisi kylmäkkö kuuluvasti toiselle tarjoilijalle. Keittäjä kolautti isoa kattilaa ja nauroi lyhyen, ilkeän naurun. Tiskaaja ryhtyi pesemään astioita, niin että saippuavesi roiskui ja astiat helisivät ja päivitteli laseille ja lautasille: — Sellaista se on … Sellaista se on tässä maailmassa … Kukapa uskoisi … Että viitsivätkin … ja lasta vielä!

Sylva kärsi. Jokainen sana ja ele oli kuin pisto, mutta hän paadutti mielensä. Roskaa, hän sanoi itselleen. Roskaisia ihmisiä, ja huima halu potkaista keittäjän leveää takamusta kutkutti jalanpohjaa. Mutta täällä oli hillittävä itsensä, sen hän tiesi. Ei saanut näyttää edes nenäkkäältä, jos mieli saada aterioita silloin tällöin. Ja hän varusti kasvoilleen tyhmän, kaikesta tietämättömän lapsen ilmeen.

Nissetyttö toi astioita pestäväksi. Lautaset hän oli latonut taiturimaisesti pitkin käsivarttaan ja sovittanut jalalliset olutlasit sormien väleihin. Näennäisesti erittäin epävarma astioitten kuljetustapa, mutta ilmeisesti tarkoituksenmukainen.

Olut, viina ja muut alkoholijuomat tekivät erinomaisesti kauppansa kieltolain kaaduttua. Vuotta aikaisemmin oli Stern-ravintolakin saanut anniskeluoikeudet ja isä samalla kultaiset napit ja punokset takkiinsa.

Tiskaajalla näkyi olevan mukanaan erikoinen pullo, johon hän keräsi tipat ja tilkat kaikkien salista tuotujen pullojen ja karahvien pohjilta. Hän sai niistä varmasti itselleen mojovan sekoituksen, ennen kaikkea ilmaisen.

Viimeinkin Martta toi lautasella ohuita voileipiä, lasin maitoa ja muutamia perunoita. Keittäjä tarttui kauhaan, upotti sen kattilaan ja toi Sylvalle lihalientä perunoitten höysteeksi. Kylmäkkökin osoittautui anteliaaksi lisäämällä annokseen tomaatin ja pari viilua kurkkua. Ja siinä samassa Sylva ymmärsi tämän olevan viimeinen kerta, jolloin hän näin alentuisi kerjäämään ruokaa. Sillä kerjäämistähän tämä oli. Ehkei isä sitä siksi käsittänyt, ehkei Marttakaan, mutta hän, Sylva, käsitti sen nyt aivan selvästi.

Aterioidessaan hän seurasi Marttaa silmillään. Tämä kulki edestakaisin lyhyin, täsmällisin askelin. Näytti siltä kuin hän ei olisi tehnyt yhtään turhaa liikettä. Taitavasti hän mutkitteli ovissa, väisteli käytävässä toisia tarjoilijattaria, täysinäinen tarjotin varman huolettomasti kämmenellään, shinglattu tukka keltaisina päänmyöteisinä laineina, mustan leninkinsä uumalla jäykkä, pieni batistiesiliina. Käytävän tarjoilukaapista hän valitsi asiantuntevasti jokaiselle juomalle oman pikarinsa, joihin keittäjä mittasi eriväriset juomat lukitusta viinikaapista. Hän meni ja tuli, hymyili aina Sylvalle sivuuttaessaan, leikkasi leipääkin, lehdenohuita viipaleita setsuurista, ja pitkä leipäveitsi näytti hänen kädessään aivan luontevalta. Vaikka keittiöhenkilökunta kohteli häntä jokseenkin kylmästi, hän ei näyttänyt ynseältä, pikemminkin hyväntuuliselta. Häntä katsoessaan sai käsityksen, että tässä oli ihminen, joka jokaisessa elämänvaiheessa kykenisi säilyttämään tyyneytensä.

Sylvan olo oli miellyttävä. Vatsa oli täynnä. Hän kuunteli salissa riehuvaa soittoa, jatsia, joka jollakin omituisella tavalla meni sääriin ja tempoi niitä … tat tat taa ti ta taa tattattaa, tat tat taa ti ta tattattaa … Kyllä hän osaisi tanssia. Hartiat irrallaan, pää takakenossa, käsi kevyesti tanssittajan olalla. Ja kun hän siinä mielessään myötäili jatsia, kietoutui mukaan muistikuva äidistä, ja vastahakoinen ymmärtämys tunkeutui esiin: Martta oli äitiä kauniimpi ja nuorempi. Siinä se oli … Siinä se yksinkertainen totuus oli, joka sulki piiriinsä nuo kolme: äidin, isän ja Martan. Eikä kukaan heistä jaksanut astua piiristä pois, ja niin tuo kiero, kielletty, tuskaa tuottava tilanne saattoi jatkua …

Martta kosketti kevyesti Sylvan käsivartta huomauttaen hiljaa:

— Etkö menisi jo. Omistaja voi