Nuorin veli

By Toivo Pekkanen

Martti ja Vilho ovat saman maatalon poikia – Martti vanhempi, Vilho nuorempi. Pojat ovat kuitenkin kuin toistensa vastakohtia. Vilho on pitkä ja hoikka, kun taas Martti on lyhyempi ja voimakasrakenteinen. Martti haaveilee saavansa kotitalon haltuunsa, ja Vilhoa puolestaan kiehtovat kaukana tapahtuneet tarinat. Veljesten suhde kuitenkin mutkistuu entisestään, kun molemmat kiinnostuvat samasta tytöstä..."Nuorin veli" on Toivo Pekkasen elävä kuvaus elämästä 1940-luvun Suomen maaseudulla. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 18, 2020
• ISBN: 9788726543179

Book preview

www.egmont.com

Nuorin veli

I

Aamupäivällä oli pakastanut, mutta jo aikaisen iltahämärän saapuessa tuntui ilmassa keveitä tuulenpuuskahduksia, joiden mukana tuli hiukan luntakin, ohutta, tuulessa leijailevaa pakkaslunta. Illan pimetessä tuuli yhä yltyi ja lumisade sakeni vihaiseksi pyryksi. Navetasta iltalypsyltä palatessaan emäntä sai kahlata puolisääreen lumessa ja tuuli piiskasi vihlovan kylmää lunta hänen kasvoihinsa. Nukkumaan menon aikoihin myrsky jymisi ja kohisi jo täydellä voimallaan kolisuttaen hirsistä rakennetun asumuksen nurkkia, viheltäen ja ujeltaen sähköjohdoissa ja savupiipussa.

Talven ensimmäinen lumimyrsky. Ihmiset sulkeutuivat sisään ja lisäsivät puita uuneihin. Ikkunoista ulos vilkaistessaan he eivät nähneet muuta kuin pimeydessä hurjassa piiritanssissa ryöppyävää lunta.

Myrsky jatkui kaiken yötä. Jo aikuiset pojat ja tyttäret nukkuivat nuorten ihmisten tervettä ja syvää unta mistään tietämättä, mutta herkkäunisemmat vanhemmat olivat tämän tästä hereillä ja koira ulisi ja valitteli pelokkaasti unta saamatta. Ulkoa kuului lakkaamatonta vihellystä, kohinaa ja ryskettä ja toisinaan koko talo vavahteli kuin sitä olisi isketty jollakin hyvin raskaalla, mutta pehmeällä esineellä. Tällöin omassa eteiskamarissaan miltei jo kuoleman kaltaisessa vanhuuden unessa nukkuva täysin kuuro isoisäkin hätkähti aina hetkeksi puolittaiseen tietoisuuteen horroksistaan. Mutta jaksamatta tajuta mikä hänet oli herättänyt tai mitä ulkona tapahtui hän nukahti taas pian pois puolittaisenkin tietoisuuden vaivoista.

Isäntä nousi useampia kertoja yön kuluessa jalkeille ja tuijotteli hetkisen ulos ikkunasta ikään kuin toivoen näkevänsä jotakin. Mutta ulkona oli vain pimeyttä, pimeyttä ja hurjasti ryöppyävää lunta.

Nyt tulevat hyvät ajokelit, hän ajatteli. Metsissäkään ei enää tämän jälkeen lumen puute estäisi töiden aloittamista.

Hän oli talonpoika ja tottunut ajattelemaan kaikista asioista ensi sijassa niiden käytännöllistä merkitystä.

Aamulla oli jokaiselle selvää, ettei tänään olisi tavallista työpäivää. Myrsky jatkui yhä. Miehet saivat suurella vaivalla avatuksi tien talliin ja navettaan, jotta päästiin ruokkimaan ja hoitamaan säikähdyksissään ääntelevät eläimet. Sen jälkeen he tunkeutuivat vielä kaivolle, joka sijaitsi hiukan etäämpänä talosta saunan kupeella, lähimpien peltosarkojen keskellä, sekä vanhan navetan päässä olevaan puuvajaan ja toivat sisään yhteen menoon koko päivän tarpeen puita ja vettä. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin heidän lumeen puhkaisemansa polut olivat taas tukossa ja yhtä paksun ja alati paksunevan kinoksen peitossa kuin muu pihamaakin. Hiukan viivästynyt talvi tuli nyt tavallista kiivaammin, ja kun talo sijaitsi avoimien peltojen laidassa, sen ympäristö oli altista pyrylle.

Isäntä toi tallista tullessaan mukanaan kasan valjaita ja rupesi nyt tarkastelemaan niiden kuntoa ja korjailemaan heikkoja paikkoja. Vanhin pojista ryhtyi pohjaamaan pitkävartisia huopasaappaitaan, nuorempi otti esille metsäsahansa ja viilansa. Nythän oli kerrankin sopiva tilaisuus kunnostaa sekä työvälineensä että työasunsa. Aamuaskareistaan selvittyään jätti emäntäkin talouden kokonaan tyttäriensä huomaan ja otti pitkästä aikaa esiin rukkinsa korkean nurkkakaapin päältä. Keittiö oli siten vähitellen muuttunut kodikkaaksi työhuoneeksi. Tuli paloi avokitaisessa liedessä lakkaamatta levittäen huoneeseen paitsi lämpöä myöskin rätisten palavien kuusipuiden keltaista hohdetta. Monista suuremmista ja pienemmistä kattiloista nousi höyryä ja levisi lihan, perunoiden ja eläinten appeen hiukan hapahkoa tuoksua. Rukki hyrisi tasaista, rauhoittavaa, salaperäistä hyrinäänsä, ikään kuin tuoden viestejä vuosisatojen takaa, jo ammoin kuolleilta ihmisten sukupolvilta. Verrattain uusien, mutta savusta ja höyrystä tummuneiden hirsiseinien ja pienten ikkunoiden takaa kuului myrskyn herkeämätöntä ulvontaa. Kattoa ja seiniä vasten mäjähti silloin tällöin raskaita, koko taloa vavahduttavia jysähdyksiä. Päivän valkenemisesta huolimatta säilyi sisällä harmaan aamunkajastuksen kaltainen hämärä, sillä tuulen mukana oli ikkunoihin iskeytynyt lunta paksuksi kerrokseksi, joka päästi vain niukalti lumenhohtoista valoa lävitseen.

Kukin askaroi pitkät ajat vaiteliaana ja omissa ajatuksissaan. He tunsivat toisensa, toistensa aikeet ja ajatukset jo niin hyvin, ettei puheleminen ollut tarpeellista. Ja ajankuluksikaan he eivät kaivanneet keskustelua. Jokaisella ihmisellähän on oma sisäinen maailmansa, jossa voi vaeltaa vaikka koko elämänsä ajan ja silti löytää alati uutta ja kiinnostavaa. Miksi he siis olisivat vaivautuneet halpahintaiseen ja pintapuoliseen lörpöttelyyn. Vain sellaiset, jotka pelkäsivät omia ajatuksiaan eivätkä jaksaneet seistä yksin elämän suurten mysteerien edessä, kaipasivat loruilua pakopaikakseen. Mutta Vanhaloitten suku oli jo lukemattomien polvien aikana karaistunut ei ainoastaan talven viimoja ja pakkasia, vaan myöskin ihmismielen peloittavimpienkin kuilujen ja syvänteitten ilmastoa vastaan. Jokainen heistä oli jo lapsesta alkaen tottunut katselemaan kasvoista kasvoihin elävien olentojen syntymää ja kuolemaa, tuskallista ilmestymistä tietojemme tuolle puolen ulottuvasta pimeydestä, lyhyttä, tuhansille vaaroille altista ja varjomaista olemassaoloa ja viimeistä, väistämätöntä poismenoa, haipumista pois katseittamme ja tietojemme ulottuvilta.

Korkeintaan sanottiin:

— Kyllä nyt lunta tulee!

— Tällaista myrskyä ei ole ollut moneen vuoteen.

Se ei ollut mitään keskustelua, pikemminkin ääneen tapahtunutta yksinpuhelua. Sanat tulivat elottomina ja kuin jostakin kaukaa, kiven tai mullan sisästä.

Askarreltiin verkkaisesti. Tämä oli oikeastaan Luojan lahjoittama ylimääräinen lepopäivä, hengähdystauko, valmistautumispäivä tuleviin ankariin ponnistuksiin, ja kiirehtiminen olisi kokonaan pilannut sen oikean tunnelman. Tällaisena päivänä ei kenenkään mieleen tosin tullut olla aivan jouten, olihan tämä sentään arkipäivä, työpäiväksi määrätty. Mutta sopimattomalta olisi myös tuntunut raataa itseään uuvuksiin. Kaikella tapahtuvalla oli oma tehtävänsä luonnon taloudessa, lumimyrskylläkin, ja luonnon tapahtumat ohjailivat myös ihmisten elämää ja toimia.

Huu, huii, huu, huii, huusi myrsky ulkona rientäessään raivokkaasti ja pyörteisten lumilaahusten saattamana peltojen ja metsien, vuorten ja alankojen ylitse. Hrr, hrr, hrr pani rukki tasaista ja salaperäisestä muinaisuudesta kertovaa surinaansa. Rakennuksen seinät ja katto mäiskähtelivät raskaista pehmeistä iskuista. Koira murahteli silloin tällöin torkkuessaan puoliunessa pöydän alla. Ihmisten mielissä tuntui varmalta ja turvalliselta. Mitä raivokkaammin myrsky ujelsi ulkona, sitä turvallisemmalta tuntui täällä sisällä paksujen hirsiseinien suojassa ja lieden kellertävässä hohteessa.

Isännän ruskean, ohimoilta jo hiukan harmaantuneen tukan kehystämät uurteiset kasvot olivat kääntyneet alaspäin silmien seuratessa taitavien, kapeitten ja pitkäsormisten käsien työskentelyä. Hänen laiha ja sopusuhtainen vartalonsa oli taipunut kumaraan valjaita kannattavien polvien ylitse. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin siroa, miltei herraskaista, joten jokainen, joka näki hänet ensimmäisen kerran, aina hiukan yllättyi. Tuollaiset kasvot ja tuollainen vartalo eivät mitenkään tuntuneet sopivan yhteen rasvanahkasaappaitten, paikattujen molskihousujen ja kyynärpäistä rikki kuluneen villapaidan kanssa. Sellainen asu näytti hänen yllään kuin huonosti sopivalta valepuvulta. Mutta tarvitsi vain hetken seurata käsien taitavia liikkeitä käsittääkseen, että ainakin nuo kädet olivat oikeassa tehtävässään.

Kukaan ei osannut sanoa, miksi Vanhaloitten sukuun ilmestyi silloin tällöin tuollaisia hienopiirteisiä ja herraskaisilta vaikuttavia miehiä, vaikka suku kaikkien perintätietojen mukaan oli ikivanhaa talonpoikaissukua. Nytkin oli nuorin poika, Vilho, samaa lajia. Sanottiin, että nuo herraskaiset Vanhalat olivat aina miehiä, eivät koskaan naisia, ja joskus asiasta tehtiin pientä pilaa vihjailemalla jonkun ammoin kuolleen esiäidin harha-askeleeseen.

Tosiasia joka tapauksessa oli, että isä ja Vilho näyttivät kokonaan toiseen ihmislajiin kuuluvilta kuin muu perhe. Emäntä oli leveäkasvoinen, lyhyehkö ja tanakka suomalainen maalaisihminen. Hänen tyttäristään saattoi päätellä, että hän nuoruudessaan oli ollut kauniskin sillä tavoin kuin kaikki nuoret ja terveet maalaistytöt ovat kauniita. Parhaassa iässään hän oli luultavasti ollut emäntämäisen pyöreä. Mutta sekin aika oli jo mennyt. Pyöreydestä oli enää jäljellä vain pullottava vatsa ja paljosta liikkumisesta turvonneet jalat. Rinnat olivat kutistuneet miltei olemattomiin, kasvot painuneet syville kuopille, tukka harventunut ja saanut kuolleen, kiillottoman harmaan värin. Kun hän avasi suunsa pistääkseen sinne ruokaa tai puhuakseen, näkyi siellä enää vain muutamia eri pitkiä ja ruosteenvärisiä hampaantynkiä. Viime aikoina hän oli alkanut sairastellakin, vatsasta sanottiin puuttuvan happoa ja se turposi toisinaan aivan peloittavan näköiseksi. Mutta hän oli edelleenkin toimeliain ja aikaansaavin ihminen koko talossa.

Tyttäret olivat ilmettyjä äitinsä lapsia. Punaposkisia, kirkassilmäisiä, pyöreyteen taipuvaisia. Alati nauravissa harmaansinisissä silmissä oli valon kimallusta, poskissa somat kuoppaset, samoin vauvamaisen pulleiden käsivarsien kyynärpäissä ja ranteissa. He eivät olleet erikoisen vilkkaita, pikemminkin hitaita, ikään kuin jonkin näkymättömän voiman kahlitsemia, mutta siitä huolimatta heidän jokainen eleensä ilmaisi enemmänkin kuin elämänhalua, todellista olemassaolon riemua. Monessa pesussa virttyneet ja venyneet villakangasleningit ja heidän jalassaan olevat kumiteräiset miesten saappaat eivät voineet salata sitä, että kaksikymmentäyksivuotias Martta oli jo saavuttanut elämänsä kauneimman kukintakauden ja että kahdeksantoistavuotias, vielä hiukan lapsekkaan näköinen Anna juuri oli saavuttamaisillaan sen. Martan hiukset olivat vaaleanruskeat, hiukan kuparille vivahtavat, Annan tukka sen sijaan oli harmahtavan vaaleaa; sopivassa valaistuksessa siinä välähteli kuin kullanhohtoa.

Martti oli voimakas, leveäharteinen, huomattavasti lyhyempi kuin nuorempi veljensä. Hänellä oli samanlaiset siniharmaat silmät kuin tytöilläkin ja hänen hiustensa väri muistutti suuresti Annan hiusten väriä, joskin siitä puuttui kokonaan tuo elävä kullanhohto, mikä toisinaan säteili Annan hiuksista kuin liekki. Molemmat pojat olivat olleet vuosikausia sodassa, mutta näytti siltä, että he olivat selvinneet sieltä takaisin verrattain vähin vaurioin. Martti oli vain luonteeltaan jonkin verran kovettunut ja himoitsi nyt entistä kiihkeämmin juurtua paikalleen. Hän oli erittäin työteliäs ja tiedottomasti itsekeskeinen. Oli oikeastaan aina ollut itsestään selvää, että hän jäisi tähän asumaan ja ottaisi talon haltuunsa vanhempiensa jälkeen, mutta sittenkin tämä asia tuotti hänelle jatkuvaa huolta ja teki hänet epäluuloiseksi sisariaan ja varsinkin veljeään kohtaan. Talo oli liian pieni jaettavaksi, mutta se oli ollut toisten koti yhtähyvin kuin hänenkin ja heillä oli siihen lain mukaan yhtä suuret oikeudet kuin hänelläkin.

Vilhosta ei sen sijaan kukaan osannut sanoa mitä hänestä tulisi. Kotona ollessaan hän oli usein yhtä vähäsanainen kuin toisetkin, mutta siitä huolimatta vaikuttivat toiset hänen rinnallaan kummallisen elottomilta, ikään kuin heissä oleva elämä olisi vielä ollut puolittain sen mullan kahleissa, mistä ihminen sanotaan olevan luotu. Silloinkin kun hän istui liikkumattomana, saattoi jotenkin aavistaa hänen henkensä kapinallisen, harhailevan rauhattomuuden. Mutta samalla hänessä oli jotakin kesyttömän eläimen kaltaista, kissaeläimen viehkeää pehmeyttä ja joustavuutta, ja joskus hänen silmänsä yht’äkkiä ikään kuin muuttivat väriä, rupesivat sinkoilemaan ruskeita kipinöitä.

— Saat nähdä, ettei Vilho viihdy kauan kotona, sanoi emäntä usein hiljaa huokaisten miehelleen. Hän on aivan samanlainen kuin Antti-setä aikoinaan.

Antti-setä oli kerran omistanut Vanhaloitten entisen päätilan, jonka takamaista tämä nykyinen Vanhala oli lohkaistu nuorimman pojan osuudeksi isoisälle. Mutta yht’äkkiä hän oli myynyt tilansa ja lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut paljoakaan eikä varsinkaan mitään hyvää.

— No, Amerikkaan asti hän ei ainakaan nykyään pääse, lohdutteli isä tavallisesti. Mutta sisimmässään hänkin aavisti, että äiti oli oikeassa.

Vilho oli joskus ennen joulua lukenut järkyttävän sanomalehtiuutisen kaukana Lapissa sattuneesta yksinäisen poromiehen kuolemasta. Jostakin syystä, kenties ulkona riehuvan myrskyn ansiosta, tuo tarina pysytteli itsepäisesti hänen mielessään. Viilan purressa kirskuen sahan hampaita hän kertaili sitä mielessään, kunnes yht’äkkiä oli näkevinään edessään Lapin jylhän aution maiseman myöhäissyksyn harmaan taivaan alla ja yksinäisen miehen vaeltamassa tuolla kolkossa autiudessa hämärää taivaanrantaa kohti. Viila lakkasi kirskumasta, sahan pää kolahti lattiaan. Hän tuijotti hetkisen lieteen tulen hohdon leikkiessä hänen kasvoillaan ja silmien kipinöidessä noita outoja ruskeita kipinöitään ja alkoi sitten kertoa soinnukkaalla ja miehisellä äänellään Lapin poromiehen tarinaa. Kukaan ei hellittänyt askareistaan eikä osoittanut millään muullakaan tavoin kuulevansa hänen sanojaan, mutta hän tiesi heidän kyllä kuuntelevan.

Ensimmäisten poromiesten palatessa saksalaisten karkotuksen jälkeen Sodankylään heidän mukanaan oli ollut myöskin poromies Eetu Alaperä Savukosken Tanhualta. Matkan varrella hän oli eronnut tovereistaan lähteäkseen katsomaan Tanhualla ollutta asuinpaikkaansa. Sota oli juuri kulkenut näiden autioitten, myöhäissyksyn sumussa ja pimeydessä uinuvien napapiirin erämaitten halki, joissa rauhan aikoina vain poromiesten karjat olivat kalunneet vuorten kupeilla ja soitten laitamilla niukkaa ravintoaan kitsaasta maasta. Tankkien ja lentokoneitten jyrinä, tykkien ja salakavalasti väijymään asetettujen miinojen räjähdykset ja konekiväärien rätinä olivat jo vaienneet, tulipalojen loimut sammuneet, siltojen ja teitten räjähdyttämisestä ilmaan noussut tomu laskeutunut takaisin maahan. Erämaassa vallitsi jälleen napapiirin syksyn hiljaisuus ja kolkko alakuloisuus. Tämän hiljaisuuden keskellä kulki Eetu Alaperä yksinään Kelujärven ja Kiurujärven välistä asumatonta taipaletta. Hän oli matkalla kotiinsa, josta sota oli hänet karkottanut, ja luultavasti tuska ja hätä kaiken sen puolesta, mikä ennen oli muodostanut hänen poromiehen elämänsä turvapaikan, siivitti hänen askeleitaan. Hän kiiruhti kiiruhtamistaan, samosi väsymättä ja pysähtymättä tunnista toiseen napapiirin synkässä erämaassa, kaukana ainoankaan toisen ihmisen lähettyviltä.

Vilho kertoi hyvin, elävästi ja havainnollisesti. Kertomisen kyky oli hänellä veressä. Emännän rukki pysähtyi hetkeksi. Nauru häipyi tyttöjen silmistä. Isä kohotti katseensa ja antoi sirojen käsiensä levätä. Martti nyökkäsi harvakseen. Hän oli sodassa ollessaan nähnyt napapiirin tuolla puolen olevia erämaita ja tiesi miltä ne näyttivät myöhään syksyllä ja aavisti miltä siellä vaeltavasta yksinäisestä poromiehestä tuntui. Hänkin oli miltei näkevinään Eetu Alaperän kulkemassa siellä kaukana Kelujärven ja Kiurujärven välisellä taipaleella pohjolan lyhyen päivän harmaassa hämyssä.

Kello tikitti. Rätisten palavien keltaisten liekkien hohde leikki äänetöntä varjoleikkiä Vilhon jännittyneillä kasvoilla.

Huu, huii, huu, huii, ulvoi myrsky ulkona hirsiseinien takana.

Eetu Alaperän ei suotu koskaan nähdä, oliko hänen kaukana erämaassa sijaitseva kotinsa vielä pystyssä. Jossakin tuolla asumattoman taipaleen varrella hänen jalkansa osui saksalaisten polulle asettamaan miinaan. Tulenleimahdusta seurannut räjähdys rikkoi äkkiä erämaan syvän hiljaisuuden ja sen kaiku kiiri kauan kivisten tuntureitten ja upottavien soitten yllä kuin sodanjumalan pilkallinen ivanauru. Huumauksesta selvittyään yksinäinen poromies huomasi, että hänen molemmat jalkansa olivat katkenneet irralleen, toinen nilkasta, toinen polven alapuolelta. Hän oli jäänyt äkkiä ja ilman pienintäkään edeltäpäin tullutta varoitusta liikuntakyvyttömäksi erämaahan, päivämatkojen päähän ihmisasunnoista ja toisista ihmisistä. Huutaa ei hyödyttänyt, sillä vain erämaan kauas kiirivä kaiku olisi vastannut siihen. Kuluisi ehkä päiväkausia, kenties viikkojakin, ennenkuin joku toinen kulkija tulisi tätä samaa tietä. Mutta hän oli poromies, erämaan asukas ja tottunut itse auttamaan itseään niin hyvässä kuin pahassakin. Hän ei jäänyt nytkään avuttomaksi. Suurella vaivalla hänen onnistui pudottaa raskas reppu selästään ja irroittaa siitä pari hihnaa. Saadakseen verenvuodon tyrehtymään hän sitoi niillä jalkojensa verta suihkuvat tyngät ja oli siten ainakin hetkeksi pelastettu.

Miinaa ei ollut asetettu erämaan polulle erehdyksessä eikä se myöskään ollut unohtunut sinne. Se oli varta vasten pantu väijymään mahdollisesti saapuvaa ihmistä.

Pojat katsoivat toisiinsa. He kyllä tiesivät miksi miinoja piilotettiin erämaitten poluille, Martin kasvot olivat saaneet tuiman ilmeen ja hän hengitti kiihtyneesti, leveät hartiat kohoillen ja laskien.

Huu, huii, huu, huii, raivosi myrsky ulkona. Äidin rukki oli kokonaan pysähtynyt.

Mitä teki Eetu Alaperä toistaiseksi pelastetulla elämällään?

Hän ei voinut muuta kuin odottaa, että joku toinen, ystävällismielinen ihminen sattuisi lähimpien vuorokausien aikana kulkemaan Kelujärven ja Kiurujärven välistä erämaataipaletta. Kenties räjähdys oli huumannut repeentyneet hermot niin, ettei hän aluksi tuntenut paljoakaan kipua. Mutta yö, pohjolan syksyn pitkä ja pimeä yö läheni nopeasti ja vilukin alkoi vähitellen ahdistaa häntä. Katsellessaan ympärilleen hän näki lähistöllä sopivan hongan, kuivuneen kelon, kaivoi kirveen repustaan ja ryömi verta tihkuvilla jalantyngillään sen luo. Vaikka jalat olivatkin menneet, oli käsivarsissa vielä hitunen voimaa jäljellä.

Näillä voimiensa rippeillä ja jo lapsena opitulla taidolla hän kävi hongan kimppuun. Jumala yksin oli näkemässä, miten se oikein tapahtui, mutta nuotion jäännökset kertoivat hänen ruumiinsa löytäjälle myöhemmin, että hän oli saanut hongan kaatumaan ja nuotion syttymään. Nuotion, erämaankävijöitten kotilieden ja turvapaikan.

Ellei jalkoja silloin vielä kovin paljon kivistellyt, niin kenties hän sinä hetkenä kun liekit leimahtivat tervaisesta puusta tunsi samaa turvallisuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin erämaankävijä aina nuotion ääreen päästyään tuntee. Lämmittihän häntäkin nyt tervaisen hongan keltainen, lähimmän ympäristön valaiseva tuli. Olihan hänellä repussaan ruokaa. Vain itse erämaita samoillut tietää mitä nämä seikat merkitsevät. Tuli ei vain lämmitä ja valaise, se on samalla tunnusmerkki. Missä palaa tuli, siellä on elävä ihminen. Toiset erämaankävijät näkevät sen jo kaukaa, ilostuvat ja kiiruhtavat sitä kohti. Mutta villit eläimet ja sellaiset ihmisetkin, joilla on jotakin salattavaa tai pelättävää, kiertävät sen kaukaa ja itse piilossa pysytellen.

Pojat katsoivat jännittyneinä toisiaan, kuin vaaniskellen. Vilhon silmät kimmelsivät tulen hohteessa singoten oudoksuttavia ruskeita kipinöitään. Martti hengitti yhä raskaammin hartiat kokoon vetäytyneinä. He kyllä tiesivät. He tiesivät, miltä tuntui saapua nuotiolle pitkiltä erämaataipaleilta. He voivat hyvin kuvitella, miltä jalaton Eetu Alaperä näytti kyyhöttäessään nuotiolla rannattomassa erämaassa kuolema rinnallaan. He voivat kuvitella, mitä hän tunsi odottaessaan siinä ajan kulumista ja jonkun toisen ihmisen epävarmaa saapumista, kuoleman hänen rinnallaan odottaessa hänen voimiensa uupumista. Puut räiskähtelivät takassa, koira haukahti levottomasti. Rukki hyrähti muutaman kerran, mutta pysähtyi taas kuin jännittyneenä kuuntelemaan.

Huu, huii, huii, kiljui myrsky. Yht’äkkiä koko talo hätkähti saatuaan kimppuunsa tavallista kiivaamman puuskan.

Kukaan ei tiedä miten kauan Eetu Alaperä istui nuotiollaan. Mutta emme voi kuvitella, että mies, joka oli tukahuttanut verenvuodon jalantyngistään repusta irroittamillaan hihnoilla ja kaatanut jalattomana erämaan hongan, olisi luopunut taistelusta vähällä. Luultavasti hänet lopulta kukistivat jalantyngissä vähitellen elpyneet tuskat. Hermot toipuivat huumauksestaan ja sitä mukaa kuin ne toipuivat, sitä mukaa tuskat kävivät yhä sietämättömämmiksi, yhä pirullisemmiksi. Aluksi hän kenties yritti olla niitä huomaamatta, sitten hän puri huulensa verille ja upotti kyntensä kämmeniensä lihaan tai antoi niiden vimmoissaan raapia jäätynyttä maata. Tahallisesti aikaansaatu pienempi kipu ikään kuin hiukan lievitti suurempaa, sitä helvetillistä korvennusta, joka levisi jaloista yli koko ruumiin. Tuskanhiki pursui hänen jokaisesta huokosestaan ja hänen verisestä suustaan purkautui älyttömiä kiljahduksia. Mutta hän odotti vielä kauan, odotti odottamistaan, kuunteli jokaista ääntä, jokaista risahdusta metsässä, jokaista tuulen kohahdusta syysyön pimeydessä kuullakseen toisiko se viestiä lähestyvästä ihmisolennosta.

Vilhon soinnukas ja kaikkia korostuksia välttävä ääni oli vähitellen käynyt kiihkeämmäksi, mutta samalla hiljaisemmaksi, ikään kuin epäröiväksi ja hapuilevaksi. Tyttöjen silmät jähmettyivät kauhusta pyöreiksi. He seisoivat rinnatusten lieden ääressä ja unohtivat pitää silmällä kattiloitaan. Annan käsi hiivittäytyi kuin varkain ja turvaa etsien ison siskon käsivarren ympärille. Martti oli painunut entistä kumaraisemmaksi ja tuijotti veljensä kasvoilla leikkivää tulenhohtoa kovalla kivenharmaalla katseella. Hän tiesi. Hän oli nähnyt monenlaisia asioita sodassa. Niin, juuri niin ihminen odottaa. Viimeiseen asti ja vielä kuoleman porteillakin hän odottaa pelastusta. Jalattomana ja riekaleiksi silvottunakin hän odottaa.

Mutta ketään ei saapunut. Ketään ei kuulunut tulevaksi. Kukaan toinen ihminen ei sattunut niinä tunteina tai vuorokausina kulkemaan Kelujärven ja Kiurujärven välistä erämaataipaletta.

Ja Kuolema odotti Eetu Alaperän vieressä. Odotti tyynesti, kärsivällisesti, varmana saaliistaan. Ja lopulta se tälläkin kertaa, niinkuin aina muulloinkin, peri palkan vaivoistaan. Eetu Alaperän voimakas elämänvietti himmeni tuskan puristuksessa, hänen taistelutahtonsa murtui kipujen helvetillisessä myllerryksessä. Hän tunsi tehneensä tarpeeksi, hän tunsi taistelleensa niin kauan kuin hänen ihmisenkunniansa vaati. Hän irroitti repustaan vielä muutamia uusia hihnoja, sitoi ne yhteen, kiinnitti näin syntyneen nahkaköyden toisen pään kaatamansa hongan pitkäksi jääneeseen kantoon ja toisen lenkiksi kaulaansa.

Sitten myöhemmin, viikkoja myöhemmin, sattui joku toinen poromies vihdoin kulkemaan Kelujärven ja Kiurujärven välistä erämaataipaletta ja löysi hänet ja luki hänen viimeisten hetkiensä tarinan ympärillä näkyvistä merkeistä.

Vanhaloitten tupaan tuli Vilhon äänen vaiettua syvä, mietiskelevä hiljaisuus. Ei ole olemassa parempaa tapaa kunnioittaa kuollutta kuin mietiskellä hänen kohtaloaan hiljaisuudessa.

Mutta ulkona jatkoi myrsky yhä kaameaa ulinaansa: huu, huii, se huusi ja paiskoi pehmeillä iskuilla talon nurkkia.

Koira nousi äkkiä seisomaan, venytteli hetkisen itseään lattialla ja siirtyi sitten hiljaa itsekseen muristen toiseen paikkaan nukkumaan.

Sitten hyrähti rukki jälleen pyörimään, viila kirahti sahan hammasta vasten, jokainen kumartui jatkamaan työtään. Mutta kukaan ei puhunut. Eetu Alaperän, pohjolan poromiehen hahmo häilyi heidän välissään hämärässä tuvassa. He ajattelivat hänen elämäänsä, hänen taisteluaan sen puolesta, hänen outoa loppuaan. Kukaan ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta hän tuntui heistä hyvin tutulta. He tunsivat hänessä samanlaisen ihmisen kuin itsekin olivat.

Aamiaisen jälkeen miehet vetäytyivät ruokalevolle ja uinahtelivat rauhallisesti pitkän rupeaman. Sekin kuului tällaisen valmistautumispäivän erikoisiin oikeuksiin. Unensa lävitse he kuulivat myrskyn yhä jatkuvan ja kinosten kasvavan ympärillään. Heidän mielissään viipyi vielä myös muistoja Eetu Alaperän jylhästä tarinasta. Mutta elämä oli joka askeleella täynnä erilaisten vaarojen uhkaa ja elävien oli totuttava siihen, että he olivat pois meneviä, siksi Eetu Alaperä ei kummitellut heidän unissaan painajaisena. He näkivät hänen tarinassaan vain ulkonaisilta muodoiltaan tavallisuudesta poikkeavan ihmiskohtalon; sisimmältään se oli täysin samaa, mikä jokaisen on elettävä ja koettava. Sisimmältään on kaikki aina lopulta samaa. Kohinan, viuhinan ja ulvonnan säestyksellä laaja Pohjola hautautui yhä syvemmälle lumen puhtainta valkeutta hohtavan ja jäistä kylmyyttä huokuvan vaipan alle. Pellot ja metsät, vuoret ja alangot, jokien uomat ja järvien selänteet, ihmisten ja eläinten vähäpätöisiltä näyttävät suojat, ladot, riihet ja saunat saivat myöskin lumitaakan hartioilleen ja vaipuivat vähitellen kuin kyyrylleen piiloon kinosten keskelle.

Tähän aikaan isoisä yht’äkkiä havahtui ja jokin tarve, jota hän itse tuskin tajusi näläksi, ajoi hänet ylös vuoteesta. Hän avasi hiljaa kamarinsa oven ja tassutteli sukkasillaan ja vain alushousut ja paita yllään pimeän eteisen lävitse tupaan. Koko talvena hän ei ollut enää noussut vuoteestaan muuta kuin syömään tai tarpeilleen, suurimman osan ajasta hän nukkui, milloin sikeämmin, milloin vain jonkinlaisessa puolihorroksessa. Tuntien ja päivien meno ei merkinnyt hänelle enää mitään, vaan hän saattoi lähteä asioilleen milloin tahansa, väliin keskellä yötäkin. Perhe oli jo tottunut näihin hänen tapoihinsa ja siksi häntä varten pidettiin aina ruokaa lämpimänä. Pitihän hänen saada ruokaa silloin kun halusi ja jaksoi syödä.

Martta oli yksin tuvassa kuivaamassa aamiaisastioita. Heti vaarin nähtyään hän täytti lautasen keitolla ja asetti sen mitään puhumatta pöydälle ja nosti leipäkorin ja voiastian sen viereen. Tällä kertaa isoisä tuntui kuitenkin tajuavan, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tapahtumassa, sillä hän pysähtyi housujaan kannatellen ikkunan ääreen ja yritti turhaan nähdä ulos himmenneillä silmillään.

— Siellä taitaa sataa lunta? hän tiedusteli levottomana ja kääntyen kuuron tavoin odottamaan vastausta Martan huulien liikkeistä.

— Sataa, kyllä siellä sataa, huusi Martta kovalla äänellä ja viitsimättä ruveta sen tarkemmin selittelemään asiaa. — Isoisä menee nyt vain syömään.

— Sitähän minäkin, että lumisade siellä on, mutisi vaari rauhoittuen ja tassutteli pöydän ääreen. — Mutta onhan se jo aikakin. Eikös nyt olekin jo tammikuu?

— On, tammikuu on, huusi Martta pyöritellen taitavasti lautasia pyyheliinan sisällä.

Ukko puristeli leivänpalasta esiin sen pehmeän sisuksen, sipaisi veitsenkärjellä hiukan voita päälle ja alkoi syödä. Hänen suussaan ei ollut enää ainoatakaan hammasta, hiuksista oli jäljellä vain kellahtavanvalkoinen seppel niskassa ja ohimoilla ja samanvärinen, alituisesti likaantumaan pyrkivä parta peitti kuoppaiset posket, leuan ja osan suonikasta kaulaakin. Iho oli jo muuttumaisillaan harmahtavan mullan väriseksi, silmät vaikuttivat niin elottomilta kuin niitä olisi peittänyt harmaa, vetinen kaihi, vartalo oli painunut pahasti kumaraan. Mutta kovettuneet ikenet jauhoivat vielä mutustellen ja oikeastaan hänen itsensä tietämättä leivän sisusta ja keitossa olevia perunanlohkoja.

Lautasen tyhjennettyään ja juotuaan puoli lasillista kaljaa päälle hän pyyhkäisi partaansa kämmenselällään ja nousi taas tassuttelemaan lattialle. Huone, samoin kuin koko talo, tuntui hänestä jollakin tavoin vieraalta, sillä tämä ei ollut sama talo, minkä hän itse nuoruudessaan oli rakentanut. Vaikka uusi talo oli ollut valmiina jo kahdeksan vuotta, hän oli tänä talvena unohtanut sen rakentamisen ja ihmetteli joka kerta tupaan tultuaan, mihin hän oikeastaan oli joutunut. Mutta hänen tajuntansa oli jo valveilla ollessakin niin hämärä ja heikko, ettei hän jaksanut kiinnostua asiasta sen enempää. Katselipahan vain hiukan oudostellen huoneen vieraan näköisiä seiniä ja uunia ja tiedusteli sen jälkeen isäntää, poikaansa. Martan vastattua, että isäntä oli ruokalevolla, hän mutisi jotakin itsekseen ja tepasteli jälleen harmaissa paksuissa villasukissaan omaan kamariinsa ja laskeutui vuoteelle. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli jo jonkinlaisessa hämärässä puolitajuttomuuden tilassa ja unohtanut onnellisesti koko maailman.

Noin tunnin kuluttua isäntä nousi vuorostaan jalkeille. Keittiö oli tyhjä ja liesi siistitty, mutta lieden vieressä olevista tyhjistä ämpäreistä hän huomasi, että emäntä oli jo käynyt ruokkimassa porsaansa. Kuulosteltuaan ja tirkisteltyään hetkisen ikkunan ääressä hän kokosi aamupäivällä korjaamansa valjaat syliinsä ja lähti viemään niitä talliin. Kun hän astui portaille, sokaisi lumiryöppy hänen silmänsä ja tuuli oli temmata oven hänen käsistään. Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että myrskyn voima oli heikkenemässä. Hän oli tajuavinaan sen ihossaan tai sieraimissaan ja kohotti vaistomaisesti päätään ja haisteli tuulta kuin koira. Ei ollut epäilystäkään. Viimeistään aamulla päästäisiin taas avaamaan teitä.

Talliin johtavalla tien paikalla ulottui lumi häntä reisiin saakka. Hän heitti valjaat olalleen ja käytti käsiään apuna eteenpäin kahlatessaan. Matka oli vain kolmisenkymmentä askelta, mutta häntä ihmetytti, miten emäntä oli päässyt navettaan ja sikalaan ämpäreineen. Hänellä itsellään oli täysi työ päästä perille, vaikkei hänellä ollut muuta kannettavaa kuin paljon helpommin käsiteltävät valjaat.

Eläinten suojana oleva rakennus oli matala ja pitkänomainen ja näytti tuulenpuolelta hautautuneen lumeen räystäitään myöten. Se oli isoisän rakentama, ahdas ja pimeä. Jo pitkän aikaa oli ollut puhetta sen uusimisesta, mutta sotavuosien takia työ oli siirtynyt. Poikien ollessa poissa kotoa isännällä ei ollut yksinään voimia niin suuriin uusiin yrityksiin, varsinkin kun vasta vähää ennen sotaa rakennetun uuden asuinrakennuksen velat olivat vielä painamassa. Talli sijaitsi rakennuksen toisessa päässä, keskellä oli suurin suoja neljälle lehmälle ja kahdelle vasikalle, toisessa päässä olivat siat ja lampaat ja vielä muutamat kanatkin karsinoilla toisistansa erotettuina. Eläinparoille riitti tuskin makuutiloja, sillä isoisän nuoruuden aikoina, jolloin rakennus oli tehty, talossa oli ollut karjaa paljon vähemmän.

Tämän rakennuksen kaukaisimpaan päähän oli myöhemmin rakennettu laudoista puolittain avonainen vaja puita ja vähäistä heinämäärää varten. Se oli hieman korkeampi ja muutenkin ryhdikkäämpi kuin vanha navettarakennus ja vaikutti sen vuoksi häiritsevältä ihmisten rakentamalta lisältä kuin itsestään maasta kasvaneen navetan rinnalla.

Hevonen kuului tömistelevän levottomana tallinsa paksuja lattialankkuja. Päästyään sisään tuohon puolipimeään, lannalle tuoksuvaan suojaan isäntä näki sen pulleiden kylkien värisevän. Se heilautti päätään nopeasti taaksepäin, hirnahteli hieman ja katsoi isäntäänsä suurilla viisailla silmillään. Myöskin nautojen puolelta kuului sorkkien levotonta kopinaa ja hätäistä, pelokasta mölähtelyä. Isäntä heitti valjaat naulaan, taputteli rauhoittaen juhtansa kylkiä, antoi sille juotavaa ja siirsi puhtaita heiniä sen eteen. Ihmisen läsnäolo saikin eläimen pian rauhoittumaan. Syödessään se tämän tästä nuuhkaisi pehmeällä turvallaan isäntänsä olkapäätä kuin osoittaakseen ystävyyttään ja kiitollisuuttaan. Mies puheli sille kuin toverilleen ainakin ja oli varma, että ellei se ehkä ymmärtänytkään hänen sanojensa täyttä sisältöä, se ymmärsi ainakin hänen tarkoituksensa.

Isännän palatessa takaisin tupaan olivat pojatkin jo jalkeilla ja askartelivat taas verkkaisesti omissa askareissaan. Emäntäkin oli istahtanut jälleen rukkinsa ääreen, mutta tyttäret olivat nyt vuorostaan kadonneet toiseen huoneeseen. Tunnit kuluivat hitaasti, mutta samalla kuitenkin kuin huomaamatta. Ei ollut kiirettä mihinkään, ei mitään erikoista odottamista eikä toivomista. Oltiin vain. Tupa rupesi pian käymään niin pimeäksi, että valo oli sytytettävä. Rukki lakkasi hurisemasta ja emäntä nosti sen tavalliselle paikalleen kaapin päälle merkiksi siitä, että hän aikoi jo lopettaa myrskypäivän vieton ja ryhtyä tavallisiin arkiaskareihinsa. Vähän myöhemmin rupesi, illallisen tuoksu täyttämään huoneen. Silloin saattoi jokainen, jo sisälläkin kuulla, että myrskyn voima oli heikkenemässä.

II

Lumipyryn jälkeen alkoi pitkä pakkaskausi. Pakkanen kiristyi päivä päivältä.

Kylmä, jauhomaisen pehmeä lumi peitti kaikki maanpinnan pienemmät epätasaisuudet. Se oli pyöristänyt kivet pallonpuolikkaiksi ja kuoppien pohjat säännöllisesti muodostuneiksi syvennyksiksi, se oli kattanut pellot ja niityt, järvet ja metsät paksuilla upottavilla kinoksilla ja antanut koko maisemalle uuden muodon ja uuden värin, lumen valkoista puhtautta säkenöivän värin.

Miehet lapioivat ja aurasivat teitä pihojen poikki ja taloista valtion maantielle. Mattilassa ja Rantaperässä, joiden talot sijaitsivat lähellä maantietä, päästiin helpolla. Mattila ei edes viitsinyt valjastaa hevosta auran eteen, vaan aukaisi tien pihamaaltaan tielle pelkästään lapiolla. Isosta-Hakalasta oli sen sijaan matkaa toista kilometriä ja vaikka siellä valjastettiin neljä hevosta lumiauran eteen ja mukaan lähetettiin neljä miestä lapioineen, kesti yli puoli päivää, ennenkuin paikkakunnan mainehikkain talo oli saanut jälleen yhteyden muuhun maailmaan.

Lujilla olivat myöskin Vanhalan miehet. Peltojen poikki he pääsivät vielä suhteellisen helposti, hevonen kiskoi kapealla lankuista kyhätyllä auralla vaon kinokseen tarvitsematta paljoakaan miesten apua. Mutta peltojen ja maantien välillä oli metsää kasvava soraharjanne, ja sen rinteelle oli lunta pakkautunut niin paksulti, että juhta upposi siihen vatsaansa myöten eikä päässyt enää eteen- enempää kuin taaksepäinkään. Miesten oli aukaistava sille tie leveäteräisillä lapioillaan. Hengitys tuprusi heidän ympärillään paksuina huurupilvinä ja heidän ohimonsa ja kulmakarvansa vetäytyivät valkoiseen huurteeseen. Säikkyneen ja hätääntyneenä ponnistelevan eläimen selkä rupesi höyryämään. Mutta vähitellen, askel askeleelta, päästiin kuitenkin etenemään, ja kun oli päästy harjun laelle, oli pahin takanapäin. Silloin tällöin hevonen tosin vajosi vielä kinokseen tai aura juuttui kiinni niin lujasti, ettei hevonen jaksanut yksinään vetää sitä irralleen, mutta eteneminen oli nyt kuitenkin taas nopeampaa ja puolen päivän tienoissa saavuttivat vanhalalaisetkin lopulta yhteyden maantiehen.

Maantiellä jyrisi valtion moottoriaura monena päivänä perätysten edes takaisin. Senkin kulku oli aluksi hidasta ja vaivalloista. Kuljettajan apulaisineen täytyi monesti laskeutua maahan ja päästää se pahimmista kinoksista lapioillaan tai laittamalla havuista ja laudanpätkistä kovikettasen pyörien alle.

Nyt olisi tarvittu suojaa, että hanki olisi laskeutunut ja tiivistynyt ja varsinaisten talviteiden teko käynyt siten helpommaksi. Mutta suojaa ei tullut. Pakkanen vain hiljalleen kiristyi. Ei auttanut muu kuin lähteä tunkeutumaan metsiinkin, hakkuutyömaille, pehmeitä, upottavia hankia pitkin, jäätyneiden soiden ja kallioiden ylitse.

Päivä päivältä kylmyys tunkeutui yhä syvemmälle maan kuoren sisään. Päivä päivältä se muuttui yhä vaarallisemmaksi ihmisten varastoaitoille ja kellareille, eläinten suojille ja ihmisille itselleenkin. Päivä päivältä se pureutui yhä lähemmäksi valkoisen jääkuoren sisässä äänettöminä seisovien puiden elävää ydintä. Koko maailma jäähtyi, jähmettyi, vaipui kuin johonkin tuskalliseen, lumottuun, timanttiloistoiseen valenneen. Porras parahti kuin kivusta, kun sille astui jalkansa. Tie ikään kuin itki ja valitti, kun reki liukui sen ylitse. Rakennuksen nurkka saattoi yht’äkkiä kuin hätkähtää ja päästää kuuluvan paukahduksen. Liikkumattomasta valkoisesta metsästä voi odottamatta kuulua hiljaista vaikerrusta kylmän puremien puiden kudosten supistuessa.

Taivas oli matalalla, ihmisiä lähellä, silloinkin kun se oli kirkas. Jonakin aamuna liikehti taivaanrannalla tummia vihaisen näköisiä huuruja, joita olisi voinut luulla savuksi, elleivät nekin olisi huokuneet kylmyyttä. Keskipäivällä ilmestyi pilviin toisinaan omituisia, rikinkeltaisia juovia. Aamut ja illat olivat useimmiten harmaita, mutta joskus saattoi taivaanranta kuitenkin auringon noustessa ja laskiessa ruveta loimuamaan kuin valtavana kylmänä tulipalona. Taivaan kirkastuessa näkyi pilvien raosta talvisen vaaleaa sineä, aurinko tuli esiin kirkkaana ja häikäisevänä, mutta lämpöä vailla. Sinä hetkenä koko valkoiseksi jäätynyt maailma puhkesi äkkiä aavistamattomaan loistoon. Kaikki rupesi säihkymään, kimaltelemaan, hehkumaan timanttien elotonta ja jääkylmää hehkua.

Eräinä öinä taivas oli täynnä suuria kirkkaita tähtiä. Taivaan kupu oli kuin tummaa samettia, jossa miljoonat häikäisevät timantit loistivat. Koko avaruus huokui vihlovaa kylmyyttä, kaameaa, ytimiin asti tunkeutuvaa kylmyyttä. Ilmakin tuntui niin kireältä ja jännittyneeltä kuin se minä hetkenä tahansa voisi helähtää soimaan ja hajota miljooniksi kiliseviksi jäähileiksi. Koko näkyvä maailma ikään kuin kutistui kasaan, kyyristyi mahdollisimman pieneksi pakkasen vihlovassa syleilyssä.

Metsä oli sanomattoman kaunis. Se ei ehkä milloinkaan muulloin ole niin satumaisen kaunis, niin ylellisen loistelias, niin tuhlailevan hienosti pukeutunut kuin näinä pakkasviikkoina. Jokainen yksityinen puu ja pensas oli kuin sanomattoman hienosti muovailtu koru. Jokainen yksityinen puu ja pensas erosi kaikista muista puista ja pensaista, jokainen oksa, vieläpä jokainen oksan haara ja neulastupsu oli erilainen kuin mikään toinen. Se oli täydellinen sekä itsenäisenä taideteoksena että metsän osana. Taiteilija talvi on suuri mestari. Sen mielikuvitus on ääretön, sananmukaisesti rajoja vailla. Se keksii uusia muotoja loppumattomasti. Sen ei milloinkaan tarvitse toistaa itseään eikä ketään muutakaan. Mutta sen luova voima pulppuaakin suoraan luonnon ehtymättömistä lähteistä.

Mutta tämä epätodellinen satumaailma ei elä. Se ei ble myöskään kuollut. Se on unessa, lumotussa unessa.

Kaikkialta henkii vastaan kylmyyttä, jäätävää vihaista kylmyyttä. Itse ilmallakin on kuin hampaat. Varsinkin peltojen, järvien ja muiden avoimien paikkojen laidoilla se tuntuu purevan pelkällä henkäisyllään. Paljaita ihon kohtia kirvelee ja nipistelee. Lumi narskuu ja kirskuu äkäisesti askelten alla. Hengitys tupruaa valkoisena huuruna. Mielen valtaa huikaiseva, miltei peloittava yksinäisyydentunne: tuntuu kuin olisi ainoa elävä olento keskellä valkoiseen, jäätyneeseen kuolemanuneen vaiennutta maailmaa.

Pihoilla ja teillä on yleensä hiljaista. Maantiellä liikkuu vain halon- ja tukinajajien kuormia ja niitäkin sangen harvoin. Niitä tulee tavallisesti useampia yhdessä jonossa, puoliturkkeihin ja huopasaappaisiin puetut miehet astelevat rekiensä vieressä lammasnahkahatut syvälle korvien yli vedettyinä. Kun tällainen jono on mennyt, palautuu tielle taas tuntikausiksi täydellinen hiljaisuus. Sellaisessa suuressa talossa kuin Isossa-Hakalassa vilahtaa tosin pihapoluilla tämän tästä askareillaan liikkuvien miesten ja naisten hahmoja, mutta ne katoavat aina nopeasti seinien suojaan. Vanhalassa ja Rantaperässä näkee ihmisen ulkosalla sitä vastoin vain harvoin ja Mattilassa tuskin milloinkaan.

Aivan maantien laidassa oleva Mattilan harmaa mökki on miltei kokonaan hautautunut kinoksiin. Isosta-Hakalasta huomaa vielä nytkin jo matkojen päähän, että siinä on talo. Vanhalaa ja Rantaperääkin katsellessa tulee ilman muuta mieleen ihmisten asuntopaikka. Mutta Mattila on omaa luokkaansa, se pyrkii ikään kuin salaamaan todellisen tarkoituksensa. Jähmettyneessä hiljaisuudessa, joka vallitsee sen pihaa ja lehdettömiä, lumi- ja jäähileitten peittämiä pihapuita, on jotakin ehdotonta. Pihan takana kasvavan suuren kuusen säännöllisissä riveissä olevat oksat sojottavat jäykkinä kuin kylmään kuolleen olennon jäätyneet sormet. Tuvan pieni ikkuna kiiluu huurteen peittämänä kuin sokaistu silmä. Mitään elävän näköista ei tuntikausiin liiku mökin ympärillä. Lintu ei pyrähdä lentoon. Koira ei haukahda. Savupiipusta kohoava savupatsaskin nousee niin hitaasti ja erottuu niin selvästi lasimaista taivasta