Asuu yksin

By Iris Kähäri

Valtion kirjallisuuspalkinnon saaja vuodelta 1984!Vanhuuteen kuuluu koko joukko haasteita, joista sairaudet, kolotukset ja vaivat eivät suinkaan ole ainoita. Ristiriidat aikuisten lasten kanssa käyvät voimille, eikä toisen ikäihmisen kanssa asuminenkaan ole välttämättä mutkatonta. Uusi elämänvaihe herättää pelkoa ja pakottaa kohtaamaan avuttomuuden, jonka nuorempi ihminen saattaa ohittaa. Myös yksinäisyys koskettaa monia elämän viimeisinä vuosina.Viisi novellia vanhuudesta ja luopumisesta. Teos viitoittaa viisaasti tien tuntemattomaan heille, jotka ovat matkalla kohti omaa vanhuuttaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728204023

Book preview

Asuu yksin

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1983, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204023

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Lyyrinen valssi

Hyvä luoja miten hän paleli. Se johtui tietysti siitä että lämmitys oli lopetettu ja tuntui erityisesti siinä missä matto ei peittänyt lattiaa, jolla hänen kylmät jalkansa olivat tavallisesti voineet hyvin. Ja äkkiä hän oli tuntenut jotain laheaa halua kiittää kaikesta siitä mikä oli niin mainiosti. Että hän ja Kosti ja heidän aikuiset lapsensa olivat rauhoittuneet. Että heidän elämänsä oli tyyntä ja vakaata. Että Seppokin, laiskimus, jota viimeiseen saakka oli pitänyt tukea kotoa käsin, oli kaiken puuhailunsa jälkeen valmistunut, perustanut perheen, oikean perheen, avioliiton, ja saanut vakinaisen paikan. Että hänenkin elämänsä oli nyt turvattua. Tästä kaikesta hän olisi kiittänyt jos olisi ehtinyt. Myös muuta kiittämisen aihetta olisi ollut. Jos ajatteli mitä oli joutunut kokemaan. Jos ajatteli talvisotaa. Tai syksyä 44.

Mutta mistä nyt tämä äkillinen paleleminen? tämä ilmojen viileneminen? tähän aikaan vuodesta? sää tulee ja se menee, Kosti oli sanonut, tyynesti, välinpitämättömästi, kun Sisko oli sitä valitellut. Vain varoitus hirmumyrskyn lähestymisestä olisi herättänyt miehen ehkä huomaamaan mitä muutos merkitsee, miten tulisi toimia katastrofin sattuessa, tuskin sekään, Kosti ei koskaan vähästä…muutu, opi, ei tässä jäniksen selässä olla, jos vaikka joskus olikin oltu.

Haluttomasti Sisko ajatteli konserttia. Pianistia hän ei tuntenut. Kukapa enää sen jälkeen kun mestari Mikkilä oli lakannut konsertoimasta, olisi viitsinyt painaa uusia nimiä mieleensä. Jos Kosti ei olisi käynyt hankkimassa lippuja etukäteen, olisi voitu istua kotona. Olihan ihan hullua lähteä täältä saakka ajamaan keskikaupungille. Mutta jos Kosti jotain tahtoi niin sitä hän sitten tahtoi ja järjesti että sai tahtonsa läpi, ja hänen Siskon, oli viisainta mukautua. Hän olisi ollut luonnoton nainen ja vaimo, jos ei olisi mukautunut, alistunut, suostunut, hyväksynyt, ihaillut miestään joka puisevan pankkihommansa vastapainoksi oli aina hellinyt harrastustaan, musiikkia, klassista musiikkia, istunut itse toisinaan pianon ääressä hapuillen jotain, ties mitä. Laulanut kuorossa ja kehunut bassoavansa niin alas että…että harva. Halveksinut, ainakin väheksynyt ammattitovereittensa banaaleja huvituksia ja hm… löyhätapaisia rientoja.

Mutta niin pian kuin oli vaihtanut nuhruiset arkivaatteensa vaaleaan keväthameeseen ja samettibleiseriin Sisko tunsi jonkinlaista iloa, jopa halua päästä ihmisten ilmoille. Peilin edessä hän hämmästyneenä huomasi näyttävänsä oikein hyvältä jos…jos vilkaisisi nopeasti eikä jäänyt tuijottamaan. Ruskean sametin sävy, lämmin, mehevä, korosti hänen silmiensä tummuutta, vaikka ei sopinutkaan hiuksiin joissa ei ollut enää rahtuakaan keinotekoista väriä. Kostin parturi oli suostunut muotoilemaan hänen päänsä, hän oli antanut miehen huseerata mielensä mukaan, ja vasta kun puolet tukasta oli pöllähtänyt lattialle, pelästynyt, mutta saatuaan käsipeilin ja päästyään näkemään itsensä takaakin, oli ajatellut, hyvä, hyvä! Tyytynyt siihen että oli tehnyt tuon uljaan päätöksen, pitänyt sen vaikka sisua se oli vaatinut, ehkä ei niinkään makua.

Niin. Mitäpä siinä muutakaan enää kuin tottua… Vaikka pitkään Sisko oli turvautunut myssyihin ja huiveihin. Mutta turha sitä enää oli salata. Hän oli kuullut jopa kohteliaisuuksia joita ei uskonut enää kuulevansa, näinä feminismin reiluina, joskin ankeina ja epäromanttisina aikoina. Olet upea, oli Kosti ylistänyt. Kuten silloin kun tulla tanssit vastaani Freesenkadulla. Oliko sinun tukkasi onduleerattu vai shinglattu, en enää muista. Se oli tuntunut hyvältä, samalla kuitenkin nöyryyttävältä, lähes loukkaavalta, ja hän olikin torjunut Kostin kehut. Sekä shinglattu että onduleerattu, Kosti kulta, mutta en kaipaa enää imartelua, mennyt on mennyttä. Sanonut sen kuivaa sävyä tavoitellen, asiallisesti, miehuullisesti, mitä jo hänen ulkonäkönsä nykyisin vaati.

Ja se oli aivan totta! Sillä kun kaikki mikä oli liittynyt nuoruuteen, kiinteys, joustavuus, somuus, oli vähä vähältä kadonnut, hoitokuureista huolimatta, oli jotain muutakin kadonnut: halu näyttää hyvältä. Ei,Kosti, ei, siinä ei ole mitään mieltä enää, että yrittäisin vieläkin viehättää, ihastuttaa, saati keimailla. Miksi hän olisikaan yrittänyt? Olihan Kosti yhtä vanha, vanhempikin; Kostin pää yhtä harmaa, harmaampikin, valkoinen ihan, ja takaa kalju, vain korvien yläpuolella kaksi pientä takkuista mätästä…

Niin että!

Hän kohensi kermanvärisen puseronsa pehmeää rusettia ja kiinnitti sitten pinen pyöreän helmikorun takkinsa käänteeseen. Sen, kuten korvakorut, kaksi kyyneltä, oli Kosti ostanut rahan arvon alenemista peläten syksyllä 44. Tai kuten hän, Sisko, myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin, muotia seuraten, oli keksinyt sanoa: Karjalan muistoksi. Ja äkkiä hän näki taas edessään sen surkean syksyn. Hän oli nuori, kaksi vanhinta lasta pieniä, Kosti sodasta kotiutuneena laiha, masentunut, rääsyinen, kaikki synkkää, sateista, painostavaa, kohtalo epävarma. Mikään selvänäkijä ei silloin vielä osannut ennustaa kuinka päättäväisellä, sitkeällä, ihailtavalla tavalla tämä kovia kokenut maa, kansa, pystyisi toipumaan…

Ajatella! Että sen saattoi unohtaa! Että ihminen unohtaa! Että menneet tapahtumat ja tunteet niin harvoin palautuvat mieleen. Ja vaikka palautuvatkin, eivät merkitse mitään, hajoavat, pirstoutuvat, kuten kuiva savipaakku pirstoutuu kun sitä potkaisee, jauhoksi, tomuksi. Ja se oli tietysti onni! Sitä saattoi vain kiittää! Mitä elämästä tulisi jos…

Hän oli nyt valmis ja kääntyi kannoillaan. Kuultuaan puhelimen soivan hän ei viitsinyt juosta vastaamaan vaan huikkasi Kostia. Jo muutamasta sanasta Sisko ymmärsi että siellä oli nikkari jonka kanssa oli sovittu lisäkirjahyllystä entisen viereen. Hyvään aikaan sekin nyt sattui soittamaan! Sille olisi pitänyt heti sanoa että soittakaa huomenna. Sitä ei Kosti tietenkään tehnyt. Hän hallitsi tilanteet, kiireellisetkin, hänen kasvojaan kirkasti nykyisin, ikääntyneenä eläkeläisenä, levollinen itseluottamus. Tuntui kuin hän ei koskaan vertaisi itseään kehenkään, hän oli, uskalsi olla se mikä oli. Jaha, jaha, hänen äänensä huokui nytkin hyvänahkaista alttiutta. Varttukaas vähän. Katsotaan tätä allakkaa. Kyllä se sopii. Ai että väri? No jos ei se kovin paljon poikkea…Ai että poikkeaa? No sittenhän se nähdään. Riippuu siitäkin mitä vaimoni sanoo. Ja siitähän se riippui. Värin täytyi sopia just eikä melkein. Sisko oli oppinut vaatimaan, ei pitänyt tyytyä mihin tahansa, hän aikoi…

Mutta ajaessa ei voitu kovinkaan paljon puhella, oli päästävä sivutieltä kehätielle, ja kehätiellä liikenteen melu oli aina kova mikä johtui nopeudesta; kehätien jälkeen täytyi väijyä sopivaa tilaisuutta ylittää se ja sujahtaa pikatielle, kohti kaupunkia, ja vasta sillä, sen jälkeen kun Kosti oli urahtanut pari purevaa moitetta ohiajavien tai vastaantulevien ajotavasta, saattoi rentoutua. Hyvillään Sisko huomasi että lämmitys oli päällä, ja hiukan kiihtyneenä, miettien ketä tuttuja tapaisi, hän tunnusti ettei tiennyt mitä konsertin ohjelmaan kuului. Ainakin Schumannia ja Beethovenia, Kosti valisti, lyhyesti. Oli tarkkailtava liikennevaloja, ja Mannerheimintiellä auto tärisi niin että puhe väkisinkin sammui. Oli myös alettava miettiä mistä löytyisi parkkipaikka. Eiköhän Rautatienkadun hujakoilla ole tilaa, tähän aikaan illasta, Kosti arveli.

Miehen kopeloidessa markkoja pysäköintimittariin Sisko huomasi palelevansa taas. Eikä ihme. Tuuli puhalsi lännestä, pilvet, rajut, uhkaavat, pyyhälsivät tylyn taivaan yli, sää oli totisesti syksyisen kolkko. Parin kadunkulman jälkeen alkoi nousu, ja he kulkivat hitaasti kuten olivat oppineet Kostin saatua ensimmäisen tulppansa. Myös siksi että eivät olisi liian aikaisin ja joutuisi hortoilemaan ovien ulkopuolella.

Lukuisia busseja oli pysäköinyt kirkon lähelle, niistä purkautuneet turistiryhmät parveilivat tukkien sisäänmenoaukon, turha jäädä odottamaan tuttujen tervehdyksiä, Sisko ajatteli, tunnistavia hymyjä, nyökkäyksiä. Lähes tuuppimalla joutui Kosti raivaamaan tilaa tiheään laumaan, ja liuta saksalaisia, teutooneja, hän tuhisi, mulkoili häneen vihaisesti. Sisällä, kirkkosalissa, pehmeällä sinipunaisella istuimella Sisko tunsi olonsa taas mukavaksi, kotoiseksi. Hän nojasi Kostin olkaan, kuunteli mitä kieliä hänen takanaan puhuttiin, ranskaa ja englantia ainakin, vilkaisi silloin tällöin nopeasti kuka vielä tuli. Yhä lisää väkeä valui. Tunkeiltiin, vilkuteltiin, huudeltiin, naureskeltiin.

Oli myös aika syventyä Kostin ostamaan käsiohjelmaan. Siinä oli ote päivälehden arvostelusta. Sen mukaan illan taiteilija oli varmalla tavalla rakentanut pianistin uraansa, muistissa olivat hänen monet mielenkiintoiset esiintymisensä sekä kotona että ulkomailla, lähinnä Yhdysvalloissa, ja kypsymisen osoituksena oli nykyisin herkkyys, harvinainen herkkyys näinä aikoina jolloin ihanteet olivat muuttuneet koviksi, kylmiksi. Joten kuulija tulisi poistumaan tämän synnynnäisen soittajan konsertista mielihyvästä hyristen, otaksui esittelijä. Saa sitten nähdä, Kosti hymähti, nosti oikean polvensa vasemman päälle, kohensi ryhtiään, rykäisi, ryhtyi odottamaan.

Nauru ja puhelu hiljeni kun pianisti saapui, tummatukkainen nuori hento nainen, naisen verso. Yleisö alkoi taputtaa, esiintyjä kiitti silmät luotuina maahan ja vetäen katseet puoleensa istuutui. Avausnumerona hän esitti jotain valoisaa, yksinkertaista, mietteliästä, minkä tarkoitus oli hellävaraisesti houkutella ja virittää yleisö antautumaan ja kuuntelemaan. Säveltäjä, Galuppi, oli outo nimi ja toi härnäävästi Siskon mieleen hupsun laukkaavan tanssin, galopin. Kosti hieroi sormiaan sen näköisenä että tämäpä yllätys.

Seuraava esitys oli tutumpi, onneksi. Schumann: Lapsikuvia. Viehkeitä, kauniisti soivia. Tasaisesti ja pehmeästi pianistin sormet liitelivät edestakaisin koskettimilla, ja jotain hillitysti kimmeltävää kohtaa kuunnellessaan Kosti muikisti suutaan suopeasti ja kuiskasi että tyttö teki hyvää työtä vaikka — pedaalia, voi pedaalia — rämisyttikin taas ihan liikaa. Kiittäessään suosionosoituksista taiteilija uskalsi jo hymyillä rakastettavasti.

Osittain johtui mukavasta istuimesta, että Debussyn Heijastuksia vedessä alkoi Siskoa melko pian väsyttää. Osittain oli syynä myös se, ettei hän koskaan jaksanut pitkään kuunnella mitään vakavaa taiteellisesti työstettyä musiikkia. Olihan se tietysti kepeää, ilmavaa, välkkyvää ja vaikka mitä, mikä hän oli sitä kieltämään, ja seuraava, Tarantella, vaivaton, sulava. Mutta jotenkin turtana, koska ei kyennyt löytämään mitään juonta, mitään selkeää melodiaa soinnuista jotka hautautuivat pedaaliryöppyihin ja kuuroihin, hän huomasi vajoavansa miellyttävään raukeaan olotilaan antaen katseensa taas kerran vaeltaa hiljalleen pitkin kallioon louhittuja rosoisia silottamattomia seiniä. Niissä oli tummia ja vaaleita, leveitä ja kapeita juovia, nauhoja ja suikaleita, sakaroita ja syvennyksiä, vapaina luontevina ryhminä. Oli myös kohtia joissa vesisuoni oli puhkaistu ja pienet purot lirisivät alas, ties mihin. Ja kattokin! Sisko oli varma ettei missään eikä milloinkaan ollut nähty semmoista kattoa! Synkän kalmanhajuisen holvin sijasta laakea spiraalimainen kuparikierukka kaartumassa huikaisevan korkealla. Vähäisessäkin valossa se loimusi suurena ja punaisena kuin maailman luomisen alussa. Tai miksei myös lopussa. Ei ihme että täällä turistit mykistyivät hämmästyksestä, tässä kivisessä mahtavien mittojen temppelissä. Sisko havahtui vasta kun ilmoille kajahti muutama kohiseva, ikään kuin peruuttamaton isku. Hän yhtyi yleisöön läiskien käsiään.

Ei, hän ei tahtonut nousta ja lähteä kävelemään, hän sanoi kun Kosti katsoi kysyvästi. Antaa vain ihmisten mennä. Hitaasti väki vaelsi kohti ovea, ja ne jotka tunsivat toisensa pysähtyivät tervehtimään ja rupattelemaan, kuin perhekutsuissa. Sen kaiken utelias sivusta seuraaminen olisi ollut kiusallista, nöyryyttävää. Sitä paitsi ovien avautuessa sisään tulvi viileää ilmaa, ja Sisko paleli. Hän ei kuitenkaan tahtonut loukata miestään ja koetti keksiä jotain sanomista. Katso tuonne! Tai katso tuonne! Tuolla vesi vuotaa pitkin seinää eikä ne tee mitään, on se ihme. Ne, ketkä ne, Kosti mutisi tähyillen ympärilleen.

Silloin Sisko huomasi heidät, Ailin ja Ilonan, hänen koulutoverinsa Viipurista. He eivät vielä nähneet häntä, ja siksi hän nousi tarttuen Ilonan hihaan. Ei voi olla totta! Sinunhan pitäisi asua rapakon takana! Pitäisi pitäisi, Ilona nauroi suu täynnä hohtavan valkoisia hampaita, mutta nyt hän oli tässä. Kädenpuristuksia. Tyytyväisenä Sisko huomasi että myös Kosti oli ymmärtänyt nousta. Jäätiinkö seisomaan tähän? Vai mentiinkö ulos? Joka tapauksessa he alkoivat työntyä kohti ovea minne muutkin ihmiset, sivuaskelin, hymyillen, ja koska eteinen oli jo tungokseen asti täynnä, pysähtyivät tasanteelle, puhuen, kysyen ja vastaten. Kaikkea ei voinut mitenkään kuulla, ympärillä kihisi ja poreili, joku partasuu turisti ulvahti, jotakin valkoista leijui ulkona seisovien sateenvarjoille. Samantekevää mitä! He olivat kääriytyneet tyttömäisen kaihoisaan tunnelmaan, ja vaikka suu voihki ja valitti että vuodet olivat kuluneet ja jättäneet tuhoisat jälkensä, lämmin katse ilmaisi iloa siitä että oli selviydytty elämän läpi. Sentään. Paljon, paljon pahemmin voisi kaikki olla, joku heistä jo…ei, sitä ei, ei ainakaan ääneen.

Väliaika oli aivan liian pian ohi. Sisko keksi että Kosti, hänen hyvä miehensä Kosti, voisi heittää Ailin ja Ilonan, joka Helsingissä asui aina Ailin luona, kotiin, kotiovelle, keskustelu voisi jatkua autossa, sopiko. Miksei, juu, vaikka se oli aivan liikaa, Aili ja Ilona kiittivät yhteen ääneen. Kaikin mokomin, Kosti kumarsi kevyesti, hän oli valmis palvelemaan naisia.

Jotain kulkureittiä myöten he löysivät taas omat paikkansa. Pianisti saapui. Taputuksia. Tunnelma vakavoitui. Seuraava Beethovenin sonaatti oli soittajien suosiossa, Kosti suhisi Siskon korvaan, ja kun hiljaisuudessa sen melodiat alkoivat laulaa lyyrisen kauniina, Sisko ymmärsi, toki hänkin sen ymmärsi, miksi. Mutta nyt, yllättävän tapaamisen jälkeen, hän ei tuntenut senkään vertaa iloa tai nautintoa kuin konsertin ensi osan aikana. Hän odotti vain että aika kuluisi,