Armon ja kunnian portti

By Iris Kähäri

Hiljaa sanotaan vanhaksi piiaksi, vaikka hän on sydämessään naimisissa kirkkoherran kanssa. Mies ei vain viivy hänen vierellään vaan livahtaa nopeasti ohitse. Hiljalla on kuitenkin tietoisuus erityisestä yhteydestä. Hän on neitsytvaimo, ja liitto on hengellinen. Armon ja kunnian portista kulkevat ainoastaan harvat ja valitut.Iris Kähärin herkkävireiset novellit kertovat poikkeuksellisista naisista erityislaatuisissa tilanteissa. Taidokkaasta ihmiskuvauksesta tunnetun Kähärin esikoisnovellikokoelma ujuttaa sekaan myös kirpeää huumoria. Nimikkonovelli voitti Parnasso-lehden kilpailun, ja kokoelma voitti valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2023
• ISBN: 9788728203897

Book preview

Armon ja kunnian portti

Cover image: Midjourney

Copyright ©1956, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203897

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

HARAKKA

Se oli vain harakka, harakan kokoinen harakka. Mutta se vainosi minua. Ketään muuta pientä lasta se ei koskaan vainonnut. Se vainosi minua silloin, kun kävelin katua pitkin yksin.

Kun kuljimme harakkatalon ohi kadun toisten lasten kanssa, ei se tullut vainoamaan. Toiset lapset olivat isoja ja rohkeita. He pysähtyivät harakkaportin kohdalle ja varta vasten houkuttelivat sitä tulemaan. Harakka näytti kärkevää nokkaa portin alta, mutta veti sen heti pois kun kivi lensi porttiin. Ihmettelin miten isoja ja rohkeita toiset lapset olivat ja miten he uskalsivat pysähtyä ja kivittää harakkatalon porttia. Ajattelin, että minäkin joskus kasvan ja sitten olen iso ja rohkea ja heitän kiven harakkaporttiin. Se ei tietysti lennä ihan perille asti mutta melkein. Ja jos harakka silloin lykkää kärkevän nokan portin alta, se näkee että minä olen iso ja rohkea ja kivittelevä.

Paitsi jos en kasva. Mutta jos kaikki ihmiset kasvavat isoiksi ja kivitteleviksi, kasvan minäkin. Sillä niin surullisesti ei laiteta, että kaikki muut kasvavat ja yksi jää kasvamatta.

Kun yhdessä kuljimme kadun lasten kanssa harakkaportin ohi, ei se tullut kadulle. Paitsi jos olin viimeinen. Silloin tunsin selvästi miten harakka oli tulossa, miten se ryömi portin alta niin että maha maata viisti, miten sen vihainen silmä tarttui kantapäähäni niin että kantapäätä kutitti ja pisti ja miten se siipi repsallaan lähestyi kinttujani ja vainosi minua. Enkä uskaltanut katsoa sitä, vaan juoksin kiinni toiset ja kävelin keskellä. Kadun toiset lapset olivat ympärilläni kuin aita, harakoita hätistelevä aita.

Kun äiti lähti ulos ja otti minut mukaan, ei harakka tullut kadulle ollenkaan. Minun äitini oli kaunis ja rohkea. Toivoin lähtiessämme ja toivoin koko ajan, kun kävelimme harakkatalolle päin, että se tulisi ja näkisi minun kauniin ja rohkean äitini. Äiti näyttäisi sille vihaista suuta eikä se uskaltaisi, ei mitään se uskaltaisi silloin kun äiti sille näyttäisi. Mutta se ei tullut. Kävelimme jo toisen talon kohdalla ja vaikka kuinka kurkistelin taaksepäin, näin aivan selvästi että se ei tullut.

Äiti piti minua kädestä. Sen tähden se ei uskaltanut. Mutta jos se olisi uskaltanut, olisi äiti ottanut minut syliinsä ja minä olisin iloisella suulla katsellut ylhäältä alas harakan päälle.

Yhdessä isän ja äidin kanssa ei tuntunut miltään. Me lähdimme touhukkaasti emmekä muistaneet harakkaa. Isä ja äiti pitivät minua välissä eivätkä jalkani oikein täyttäneet maahan asti, vähän vain hipoivat. Katu oli leveä ja iloinen ja paistetta oli ilmassa. Olimme kaukana kadun toisessa päässä ja sitten vasta muistin harakan. Harakkatalon porttikaan ei näkynyt enää sinne asti. Tai se näkyi, mutta oli ihan toisten porttien kaltainen.

Heti kun minun piti lähteä yksin, oli harakkatalo ja harakkaportti ja harakka ja harakan kärkevä nokka kurkistelemassa portin alta. Äiti neuvoi ja neuvoi minua. Pieni lapsi pelkää eikä osaa olla neuvokas. Äiti uskotteli minulle, että harakka ei tule sinä päivänä, että kaikki harakat nukkuvat sinä päivänä. Ja vihdoin äiti uskotteli minulle, että kukaan ei ole nähnyt pitkään aikaan harakkaa.

»Se on varmaan kuollut», sanoi äiti.

Ja äiti sanoi, että se makaa jossakin koivet suorana ja äiti uskalsi nauraa sitä koivet suorana makaavaa harakkaa. Minuakin nauratti vähän kuollut harakka ja se koivet suorana makaava. Ne ovat naurattavia sanoja. Mutta ei, heti minä kuitenkin ymmärsin, että ei harakka kuole, että harakat eivät koskaan kuole, että minä saan aina kulkea yksin ja viimeisenä ja pelätä harakoita. Ja ennen kuolen minä kuin harakka ja kaiken maailman harakat. Eikä minua naurattanut yhtään enää, vaikka äiti uskotteli minulle uudestaan kuollutta harakkaa. Ei, minua pelotti enkä laittanut itseäni enää nauravaksi.

Äiti neuvoi minua kävelemään kadun toista laitaa. Kävelin joskus toista laitaa. Kävelin aidan vieressä, ruohoreunalla, etteivät jalkani ratistelisi. Näytti kaukaa siltä, että harakka ei ole kadulla eikä tule. Portti oli tiukasti kiinni ja rako portin alla näytti matalalta, niin että mahallaankaan ei sen alta pääse. Portin lähellä rako kasvoi ja yht’äkkiä oli harakka kadulla. Rupesin parkumaan ja juoksin kotiin ja harakka ajoi minua takaa. Sen silmät olivat suuret ja kiukkuiset ja niitä oli monta, niitä oli jokapuolella. Harakan suuria, kiukkuisia silmiä lensi ympärilläni. Sen toinen siipi täytti maahan ja toinen rahisi korvani luona.

»Ei se sinua vainoa enempää kuin toisiakaan», sanoi äiti ja käski paukutella käsiä tai ajatella siitä vain hyvää.

Mutta vainosi se. Se vainosi minua enemmän kuin muita. Paukuttelin käsiä ja se vain vainosi. Ajattelin siitä hyvää ja kuitenkin se työnsi nokkansa portin alta ja lähestyi ja uhkasi.

»Kulje toista katua jos kerran pelkäät niin», sanoi äiti ja käänsi minulle selän eikä selkä sanonut enää mitään.

Toista katua ei voinut kulkea. Jalkani menettivät minua aina harakkakadulle. Äiti ei ymmärtänyt, että minun täytyi, että oli pakko nähdä, miten harakka vainoaa minua enemmän kuin muita, silloin kun olin yksin tai viimeinen.

Sen tähden minun piti kulkea yksin tai viimeisenä.

Kesytin sen harakan aivan vahingossa.

Täti oli tullut meille ja leivoksia oli. Kahvinjuonnin jälkeen äiti ja täti rupesivat puhumaan viinimarjoista ja että niitä saa markalla litran. He rupesivat tahtomaan viinimarjoja, koska niitä sai markalla litran. He tahtoivat lähettää minut ostamaan. He panivat markan kouraani ja sanoivat, että harakkaa ei ole näkynyt pitkiin aikoihin.

Ja että se on aivan kesy. Sitäpaitsi se on pienempi kuin minä eikä missään tapauksessa syö lapsia. Se syö vain ryynejä ja hopealusikoita. Sitä minä en uskonut. Mutta äiti antoi minulle toiseen käteen leivoksen ja silloin minä yht’äkkiä uskalsin lähteä.

Menin pihamaalta kadulle enkä pysähtynyt ollenkaan kurkistelemaan harakkatalolle päin. Kävelin ja keikuttelin pikkuisen takamustani. Mekossani oli rimssuja ja rimssut lepattivat kauniisti, kun takamusta keikutti. Keikutin oikein kovasti takamustani.

Minulla oli märkä markka toisessa kädessä ja toisessa kädessä oli leivos. Haukkasin vähän leivosta. Kyllä minä näin harakkatalon ja harakkaportin, mutta leivoksen tähden ne eivät tuntuneet yhtään harakalta.

Portin kohdalla haukkasin leivosta ja keikutin takamusta ja ajattelin hyvää harakasta. Sillä tavalla pääsin portin ohi.

Yht’äkkiä kuulin siiven kiukkuista rahinaa katua vasten. Säikähdin, pysähdyin ja nostin käteni korkealle, sen käden vielä korkeammalle, jossa oli leivos. Harakka ajoi minua takaa ja nokki kantapäätäni.