Pohjolankatu

By Kari Roos

Pohjolankatu on kertomus 1960- 80- luvun Suomesta. En tiedä, onko nyt paremmin kuin silloin, mutta siitä olen onnellinen, että lapsuuteni sain viettää juuri tuohon aikaan, vaikka silloinkin vitutti, niinkuin nytkin, niin mitään, en mitään vaihtaisi pois.
Kannan mielummin ratkaisuja, kuin ongelmia, ongelmiahan saa tilaamattakin ja myös aiheetta. Aiheeton ongelma on 120- kiloinen juoppohullu levyseppähitsaaja, joka luulee sun päätä jumiin jääneeksi kossupullon korkiksi. Nyt se naurattaa ja pierrettää, silloin vain pierretti.
Hyvän, pahan ja rajalla olevien vuoropuhelua, ilman täytteitä ja kuorrutuksia, ilman sääliä, ymmärrystä ja paljaalla...
Mustaa huumoria, huumorin kuningasta ja kuningatarta paljaalla!

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 12, 2017
• ISBN: 9789515683625

Kari Roos

Mielenterveyttä käsittelevää kirjallisuutta on paljon, mutta en ole yhtäkään niistä kokonaan lukenut, koska jo ensimmäiset sivut alkavat masentamaan...Siksi halusin kirjoittaa kirjan, jonka pystyisi lukemaan kannesta kanteen, hymyssä suin ja samalla nähdä mielenterveys uudessa valossa. Kaverin kanssa jutustelu, ilman tavoitteita, tai odotuksia, on todettu olevan tehokkaampaa, kuin moninaiset terapiat ja vastaavat...tämä kirja on kirjoitettu kaverilta kaverille.

Book preview

Pohjolankatu

POHJOLANKATU

JOHDANTO

1. Ikkunat

2. Pekka ja Jorma

3. Roy Rance

4. Vesitorninmäki

5. Levyseppähitsaaja

6. Marjatta

7. Liskolipponen

8. Venäläinen ruletti

Valmistusmerkinnät

POHJOLANKATU

JOHDANTO

Author Note

Tarina perustuu tapahtumiin 1960- 1980- lukujen Etelä- Suomessa.

Tapahtumapaikkojen ja henkilöiden nimet on muutettu.

1. Ikkunat

Ikkunat olivat minulle, kuin jokin kartta, tai tiivistelmä eri asuinalueista ja paikoista. Ikkunat kertoivat tarinoita myös livenä, kuten Roy Rancessa (luku 4) mikä olisi ollut jo liikaa, tähän lukuun mahdutettavaksi.

Ikkunoita ja kertomuksia niistä, on eri vuosilta, koska miten niistä muuten kertoisi mielenkiintoisena kokonaisuutena? Aikajärjestys tapahtumille, ei noudata mitään kaavaa, niinkuin ei ikkunatkaan...

Ikkunoille ja ikkunoista pystyi huutamaan, välittämään tärkeitä viestejä, tarkistamaan tilanteen tai muuten vaan vaihtaa yksityisluonteisia viestejä enemmän tai vähemmän yksityisesti. Ikkunoista pystyi myös ampumaan ja hyppäämään. Vastapäisen kerrostalon vanha mies, Usko, esimerkiksi ampuu ikkunastaan meitä ilmakiväärillä, jos meluamme liikaa. Sillä on kuulemma hermot mennyt jossain, ehkä sodassa. Paitsi äidin mukaan, joka sanoo, että viina se on syönyt ne.

Onneksi Usko ei ole yhtä tarkka ampumaan, kuin se mies joka tappoi sen presidentin, JFK:n. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta ja me katsotaan telkkarista dokumenttiohjelmia, joissa esitetään eri teorioita. Tutkijat ja poliisit ei vieläkään ole keksineet, miten kaikki tapahtui. Me ollaan kavereiden kanssa sitä mieltä, että ne luodit oli kauko-ohjattuja, koska ne muuttivat suuntaansa. Telkkaristakin näki selvästi, että JFK heilahti osumista eri suuntiin, eli kaksi tai kolme luotia oli pakko olla kauko-ohjattuja. Käsittämätöntä, miten Amerikan poliisit eivät ole tätä vieläkään tajunneet. Tai sitten se ampuja laukoi kierteellä, niin kuin jalkapalloilijat. Onneksi Usko ei ammu kierteellä. Juostaisiin pakoon persuksiin tähdättyä ilkkarin panosta ja se napsahtaisikin otsaan tai mahaan.

Äiti sammuttaa telkkarin tai käskee laittamaan silmät kiinni aina kun ampuminen näytetään, mutta olen kyllä nähnyt sen monta kertaa. Kerrankin äidin imuroidessa näin sen kokonaan alusta loppuun.

Tiedän, että on myös ihmisiä, jotka eivät kestä olla ikkunansa takana ja hyppäävät sen ahdistavasta silmästä ulos vapauteen.

Pyöräilen usein illalla, koska se on pimeällä tosi jännää. Välillä sammutan pyörän valot ja leikin erikoistehtävässä olevaa salaista agenttia. Pyöräillessäni katson aina ikkunoita ja etenkin pimeän aikaan ne ovat hienoja, tai sitten eivät.

Jotkut ikkunat olivat hyvin yksinäisiä ja sieltä näkyi vain yksi kylmästi palava hehkulamppu ilman peittäviä verhoja, ilman lampunvarjostinta, ilman sisuksia.

Rauhalliset ikkunat olivat koristeltuja, lämpimiä turvapaikkoja. Ikkunassa oli paksut, raskaat verhot, mitkä olivat hienosti laskostettu.

Ikkunaa valaisi useita erivärisiä valoja, eikä yksikään niistä ollut liian voimakas, tai hallitseva, vaan ne pitivät yhtä, niin kuin ehkä sisällä asustava perhekin.

Oli myös ikkunoita, joista ei huolehdittu. Maalatut jouluporsaat koristivat yhtä ikkunaa vielä kesälläkin, ehkä odottamassa tulevaa joulua, ettei tarvitsisi uudestaan niitä maalata. Yksi ikkuna oli korjattu pahvilla siitä kohtaa missä oli reikä, ja toista ikkunaa ei ollut peitetty millään, vaikka siinäkin oli reikä.

Vanhempien ihmisten ikkunat, etenkin mummojen ikkunat olivat jotenkin tylsiä, kuin olisivat tehneet yhteisen sopimuksen ikkunoistaan. Kukka, tai jokin kasvi kuului aina ikkunaan ja suorat verhot. Lampunvarjostimet olivat hillittyjä ja yöaikaan valot eivät olleet koskaan päällä.

Rauhattomat ikkunat eivät tuntuneet noudattavan mitään rytmiä. Valot saattoivat olla päällä, vaikka aurinko paistoi. Joskus ne paloivat koko yön tauotta, tai heräilivät useita kertoja yössä.

Ne olivat levottomia ja äänekkäitä ja usein myös rikkoutuivat, eikä niiden lasia uusittu koskaan.

Uteliaat ikkunat seurasivat muita ikkunoita ja ihmisiä ulkona. Niiden verhot heiluivat, kun niitä katsoi. Ne olivat kuin vartiokoiria, jotka tyytyivät vain katsomaan.

Eläinikkunat olivat kivoja. Kissoja näkyi paljon ja joskus pieniä koiria. Kissat saattoivat hyppiä, tai tippua ikkunasta alas. Oma kissani meni jäiselle ikkunanlaudalle ja tippui kolmannesta kerroksesta polkupyörän satulan päälle. Oli odottamassa minua ulko-ovella kun tulin koulusta.

Vain toisen etutassun kynnet ja muutama hammas oli vääntynyt, ei sen vakavampaa.

Ihmiselle kävisi paljon pahemmin, yhtä kerrosta alempaakin riittäisi jo luiden murtumiseen.

Erikoisimman eläinikkunan näin kun ajoin yhden omakotitalon ohi.

Ajoin kahteen kertaan ikkunan ohi, varmistaakseni että näin oikein. Ikkunassa oli hevonen, ihan oikea hevonen, ei mikään poni. Vanhan talon ikkunat olivat korkeita, varmasti hevosta varten isoksi teetettyjä, että se näkisi ulos seisaaltaan.

Ikkuna saattoi olla myös kohde. Sieltä pystyi ampumaan, mutta myös ikkunaa pystyi ampumaan. Minun ikkunani joutui usein kivien kohteeksi. Äitini siskon mies hukkasi monesti vaimonsa, etenkin yöaikaan ja tuli ikkunamme alle heittelemään kiviä. Hän oli huono heittämään ja moni muukin ikkuna joutui kohteeksi. Mielestäni hän huojui liikaa heittäessään ja siksi tähtäys oli niin huono.

En tiedä olisiko hänelle pitänyt heittää vaikka Molla-Maijani, niin olisi lopettanut kivityksen, koska ei hänen vaimonsa meillä ollut, vaan sairaalassa, tai poliisiasemalla, niin kuin yleensä. Molla-Maija loikki, jalka meni poikki, kuulin kuin Maijani sanomana, ja otin sen häpeissäni kainalooni. - En minä sinua pois heitä, joutuisit sairaalaan, niin kuin tätini ja sitten poliisi kuulustelisi minua. Anna anteeksi, älä pelkää, sinä ja minä olemme aina yhdessä ja näemme kauniita unia. Iltaisin kerroin Molla-Maijalle itsekeksimiäni satuja ja meillä oli hauskaa. Sadut auttoivat nukahtamaan ja monesti satu jäikin kesken, koska nukahdin. Kivitystä saattoi kestää useita tunteja, eikä se ollut hauskaa, koska heitellessään niin huonosti, oli harmissaan ja kiroili kovaan ääneen.

Minun ikkunani oli hyvin tavallinen ja tylsä. Lasi oli aina puhdas, koska ikkunoidemmekaan suhteen äitini ei halunnut kenenkään luulevan, ettei meillä huolehdittaisi siisteydestä, tai että hänen lapsensa olisivat laiskoja. Mielestäni äitini siivosi liikaa ja jokainen lauantai, hän herätti minut seitsemältä siivoamaan. Veljeni ei ollut lauantaina koskaan kotona, vaan tyttökaverinsa luona, eikä joutunut siivoamaan. Itse pidin siivoamisesta, koska ajattelin sen lisäävän voimiani ja hakkasin mattoja niin kovaa, että äitini kehotti olemaan hakkaamatta niitä rikki. Uteliaat ikkunat katsoivat minua hakatessani mattoja ja ihmettelivät varmasti nekin, miksi lyön niin kovaa. Mattojen hakkaaminen oli tosi tylsää ja siksi löin niitä täydellä voimalla, saadakseni itseni hengästymään.

No, ehkä vain kuvittelin lyöntieni olevan hirmuisia ja että muut olisivat minua katsoneet.

Katsoivat varmaan vaan sitä, millaisia mattoja meillä oli, siis halpoja vai kalliita.

Kissani katsoi minua aina kun hakkasin mattoja ja siitä olin varma että se katsoi vain minua ja oli ylpeä minusta. Äitini ei pitänyt siitä, että kissani likasi ikkunaa sisäpuolelta, mutta antoi sen kumminkin maata siellä auringonpaisteessa ja lintuja tarkkailemassa. Koiran minä olisin aina halunnut, mutta äitini sanoi että siinä on liikaa hoidettavaa, joten sain kissan.

Kissani nimi oli Nöpö, olin itse keksinyt sen, varmaan sen kostean kuonon johdosta. Harjasin sitä joka päivä ja söinkin sen kanssa.

Kananmunat ja maito olivat halvimpia proteiineja mitä kaupasta sai ja juuri niitä veljeni kehotti käyttämään mahdollisimman paljon. -