Tyttö joka ajatteli liikaa

By Liisa Aarnio-Perruchot

"Jo kauan ennen Päivin syntymää oli Suomessa joukko ihmisiä, jotka olivat pitäneet ääntä siitä, että Suomelle tekisi hyvää saada ikkunat auki Eurooppaan. Päivi oli niin rämäpäinen, ettei ikkunoiden avaaminen hänelle riittänyt. Hän alkoi hypellä niistä ulos suin päin tarkistamatta minkälaiseen maastoon sattuisi putoamaan."


Liisa Aarnio-Perruchot`n omakohtainen kertomus rohkean, itseään etsivän nuoren naisen elämästä sodan jälkeisessä Suomessa. Länsisuomalaisen Päivin tie vei ensin Helsingin taiteilijapiireihin, josta seikkailuihin maailmalle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 23, 2018
• ISBN: 9789528029632

Liisa Aarnio-Perruchot

Liisa Aarnio Perruchot s. 1934 on asunut Etelä-Ranskassa 1970- luvun lopulta alkaen. Hän on ollut Suomen ensimmäisiä lentoemäntiä ja opiskellut kieliä monipuolisesti. Hän on suorittanut Master of Arts- tutkinnon Bostonin yliopistossa ja opiskellut modernia kirjallisuutta Sorbonnen yliopistossa. "Tyttö joka ajatteli liikaa" on hänen esikoisteoksensa.

Book preview

Vähitellen meidän muistiimme kertyy ketju epätarkkoja ilmauksia, joissa ei ole jäljellä mitään siitä mitä me todella koimme, ja siitä muodostuu meille ajattelu, elämä ja todellisuus; juuri tuota vaihetta jäljentää niin sanottu eletyn elämän taide, joka on yksinkertaista kuin elämä, vailla kauneutta, niin tylsä ja turhanaikainen toisinto siitä mitä silmämme näkevät ja järkemme toteaa, että siitä joutuu miettimään, mistä tuollaiselle työlle omistautunut löytää sen liikkeellepanevan iloisen kipinän, joka saattaa työn alkuun ja pitää sen käynnissä. Todellisen taiteen suuruus, sen taiteen jota herra de Norpois olisi sanonut harrastelijan puuhasteluksi, sen sijaan edellyttää että me löydämme uudestaan sen todellisuuden, josta elämme kovin kaukana, havaitsemme sen uudestaan ja alamme taas ymmärtää sitä, todellisuuden josta erkanemme aina vain enemmän sitä mukaa kuin sovinnainen tietämys, jolla me korvaamme oikean elämyksen, kehittyy vahvemmaksi ja aukottomammaksi: sen todellisuuden jota tuntematta meidän on helppo kuolla mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on oma elämämme.

Todellinen elämä, vihdoinkin löytynyt ja selvitetty elämä, siksi se ainoa jota todella elämme, on kirjallisuus. Ja tässä mielessä elämä asustaa jokaisen ihmisen, ei vain taiteilijan sisimmässä. Mutta ihmiset eivät yleensä näe sitä, sillä he eivät yritä valottaa sitä. Ja niinpä heidän menneisyytensä on täynnä valokuvien negatiiveja, jotka pysyvät hyödyttöminä, koska niitä ei ole kehitetty ajattelemalla.

Marcel Proust

Kadonnutta aikaa etsimässä (10): Jälleen löydetty aika

suom. Annikki Suni

Sisällysluettelo

Prologi

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

Luku XVI

Epilogi

Prologi

Olin äitiä katsomassa Suomessa. Oli hyytävän kylmä toukokuu. Hytisin ranskalaisissa kevätvaatteissani, kun kompuroin joka aamu äidin tyhjäksi jättämästä yksiöstä mukulakivikatuja bussipysäkille, josta linja-auto vei sinne kaupungin viihtyisimpään vanhainkotiin. Lämpötila heilui kuuden ja seitsemän asteen välillä.

Perillä hissi suhahti kolmanteen kerrokseen. Keskityin minuutin verran, vedin henkeä, ennen kuin astuin äidin valoisaan ja viihtyisään huoneeseen. Suuri ikkuna katsoi etelään, näköala oli puistoon, siellä täällä muutama oma huonekalu ja kodin haaksirikosta pelastettu taulu. Huonetta hallitsi selkää tukeva nojatuoli, johon hän siirtyi pyörätuolista joka iltapäivä pariksi tunniksi puhelimen viereen. Jos joku tyttäristä soitti, iltapäivä sai sisällön. Televisiota äiti ei ollut koskaan halunnut.

Ateriat voi nauttia yhteisessä ruokasalissa tai sitten tuotiin tarjotin huoneeseen, jos hän niin halusi. Ja äiti halusi niin. Siis kaikki hyvin: hänellä oli oma rauha. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen yleiseen sinuttelemiseen, joka alkoi 70-luvulla. Piti välimatkaa, torjui passiivisesti kaikki pakkodemokratiat.

Yritin sinnikkäästi saada äitiin yhteyttä. Tilanne oli vaikeutunut vielä entisestään — äiti oli melkein kuuro. Huusin, artikuloin niin selvästi kuin osasin. Silloin tällöin sanoma meni perille. Äiti innostui hetkeksi ja kertoi, miten isä oli opettanut häntä ajamaan autoa 30-luvulla, jolloin naisilla sitä taitoa ei yleensä ollut. Äiti oppi. Ajokokeeseen hän meni innostuneena ja arveli, että sitä parempi mitä kovemmin meni, ajoi mutkatkin vauhdilla, niin että insinöörillä oli täysi työ pysyä mukana. Sillä lailla, ajattelin. Onhan äitikin ollut joskus nuori ja rohkea.

Sitten kerroin lapsuuden suurimman surun. Kun olin 6-vuotias, minulla oli Siri-kissa, rakkain olento maailmassa. Äidin mielestä se oli liian vanha ja oli määrätty, että se vietäisiin mummulaan navettakissaksi. Minusta se ei ollut vanha. Vein Sirin ulos, käskin kätkeytymään ja olemaan ihan hiljaa vaikka kutsuttaisiin. Yleensä se aina ymmärsi, mitä sille sanoin. Uskoin niin lujasti. Sitten rengit tulivat. Siriä kutsuttiin ja se tuli. Minulta meni rakkain olento.

Äiti ymmärsi nyt tämän asian. Senkö takia sinä sitten lähdit Suomesta? kysyi äiti. Katsoin äitiä hetken — kysymys oli täysin vilpitön. Ei äiti, en minä sen takia. Väsyin huutamiseen ja menin lepäämään äidin päiväpeitteelle.

Yritimme olla yhdessä ja katselimme vanhoja valokuvia. Hätkähdin nähdessäni kuvan, joka oli otettu mummun hautajaisissa. Runsaasti kukitetun haudan ympärillä, siinä koivujen katveessa olivat harvinaisesti koolla kaikki lähimmät omaiset, alasluoduin katsein, tyrmistyneinä. Keskeinen hahmo oli äiti mustissaan, hattuun kiinnitetty huntu kasvoja peittämässä — kuin antiikin tragedian hahmo, surun jähmettämä. Olin jo vuosikausia tottunut siihen, että äitiä täytyi tukea. Olin siinä vieressä pitämässä häntä pystyssä, olkavarresta tukien. Mummun vahva, koossapitävä henki oli poissa.

Nyt äiti kehotti minua ottamaan itselleni kuvia, jos haluaisin. Otin sen kuvan.

Lähtiessäni halasin hyvästiksi. Äiti tarttui hetkeksi lujasti kiinni — sitten se purkautui. Vahvat padot ja patoutumat, jotka olivat jossakin siellä syvällä, aina tarkkaan vartioituina. Mutta tällaisena harvinaisena hetkenä pato murtui ja nyyhkytys vyöryi ajan kasvattamalla voimalla ulos pelottavan rajuna. Tavanomaisen toivoton reaktioni: Miten auttaa? Se oli mahdotonta.

Ryntäsin mitään näkemättä hissille ja painoin alinta nappia. Kun hissi pysähtyi, astuin edelleenkin samein silmin oudon tutun oloiseen käytävään. Yritin suunnistaa ulos, mutta aina oli seinä vastassa. Eksyin loputtomalta tuntuvaan labyrinttiin. Lopulta törmäsin kahteen nuoreen naiseen. Miten täältä pääsee ulos? Tytöt purskahtivat nauruun. Sä olet niin orvon näköinen, huomasi toinen. Mene ensin vasemmalle, sitten käytävän päähän. Se hissi on siellä. Lopulta onnistuin nousemaan pohjakerroksesta takaisin maanpinnalle ja raittiiseen ulkoilmaan.

Ihooni ja vaatteisiini tarttui moneksi päiväksi voimakas haju, sekoitus hyvin vanhan ihmisen liian harvoin pestyä ihoa ja syvää, piintynyttä murhetta. Hankasin itseäni tarmokkaasti suihkussa. Se ei lähtenyt pesemällä.

***

On lempeä alkukesän iltapäivä, ikkunaovi on auki puutarhaan. Terassia varjostaa kaksi pagodipuuta. Ne eivät kuki joka vuosi. Tänä kesänä ne ovat omien, salaisten lakiensa sääteleminä lähteneet puskemaan kukkia, oikein innostuneet. Suuret, sireeninkukkia löyhemmät tertut sirottelevat koko ajan vaaleankeltaisia kukkiaan terassille. Muodostuu vähitellen kevyt, hauras ja ilmava matto. Istun kirjoituskoneen ääressä ja hengitän tuoksuja ja vehreyttä.

Eilen lauloi lintu jossain sypressien takana. Oli niin monisävyistä helinää, että arvelin sen olevan satakieli. Toukokuun alussa äiti pääsi pois pitkien kärsimysten jälkeen. Lohduttava lause. Jos vain voisi välttää tätä vihoviimeistä analysoimisen tarvetta. Ja sitä paitsi sanoista on näin kaukaa katsoen tullut esineitä, joita tarkastelen joka puolelta, kääntelen ja ihmettelen niitä. Toistan sanaa, kunnes se tyhjenee kaikesta merkityksestä — jää jäljelle vain foneemi: ponteva, lupaava alku, po-; sitten ihan kuin se olisi huomannut oman naurettavuutensa, sihahtaa äkkilasku, viuhahdus, -is, kuin vesitilkka saunan kiukaalla. Ja merkitys? Minne pois? Paikka vai suunta jonnekin?

Äkkiä huoneen täyttää pyrähdys. Siipien hätäistä havinaa, pieniä höyheniä tippuu lattialle ja sängynpeitteelle, kun lintu hädissään törmäilee kattoon. Noin kyyhkysen kokoinen, harmaa, ruosteenvärinen rinta, paksu kaula. Se on paniikin vallassa ja yrittää ulos summanmutikassa. Yritän näyttää sille avointa ikkunaa, mutta se pystyy vain yhteen yritykseen: ulos yläkautta. Se kolhii itseään kattoon, ei opi erehdyksestä. Haen keittiöstä pitkävartisen harjan ja ohjailen sitä varovaisesti, matkan päästä. Alaspäin, alaspäin, etsi kiertotie. Tee kompromissi. Sen linnunaivoihin ei mahdu sellaista mahdollisuutta kuin kiertäminen. Vihdoin sohimiseni hämmentämänä se putoaa vahingossa sen verran, että osuu avoimen ikkunaoven eteen. Vielä lyhyt suhahdus ja se on poissa.

Alan taas miettiä äidin ongelmallista elämää. Kauan hän kävi jaakopinpainia enkelin kanssa. Joskus, pitkien hiljaisuuksien jälkeen, hän sanoi: Oi minä olen ajatellut niin paljon, niin paljon. Ei hän kertonut mitä oli ajatellut, ei luottanut kanssaihmisten ymmärtämiskykyyn. Useimmiten hänen olemisensa oli kuin veitsenterällä voimistelemista. Sitkeästi hän sitä jatkoi ja kauan, kunnes tuli rauha.

Muutamaa päivää ennen loppua hän oli ilmoittanut siskolle, että kaikki oli hyvin: ei enää tuskaa, ei kamppailua. Vain pari käytännöllistä kysymystä: Missä minun vaatteeni ovat? Ne hyvin vähäiset, joita hän oli tarvinnut viimeisinä vuosinaan. Entä puhelin? Se oli yhteys ulkomaailmaan. Äiti oli viettänyt lukemattomia iltapäiviä sen vieressä, odottaen kärsivällisesti tyttäriensä soittoa. Sisko oli pitänyt huolta vaatteista ja puhelimesta, äiti rauhoittui.

Sitten ei enää muuta — taistelu oli voitettu, hän oli täysin tyyni. Se seikka, ne muutamat hetket, lohduttavat kummallisesti.

Niin, miksi minä lähdin Suomesta? Sen asian selittämiseen tarvitaan enemmän kuin pari lausetta.

I

Oli kerran Päivi-tyttö, joka ajatteli liikaa. Niin sanoivat hyvää tarkoittavat lähimmäiset, joille hänen terve kehityksensä olisi ollut tärkeää. Ei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten ajattelua harjoitetaan. Päivi eli suurimmaksi osaksi pienen hämmennyksen vallassa, mutta tuhlasi paljon ajastaan ihmettelyyn, mistä elämässä oikein oli kysymys. Ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Kaikilla hänen ympärillään oli pää paikallaan ja ajatukset siistissä järjestyksessä. Ja isot ihmisethän kuitenkin tiesivät elämästä paljon enemmän kuin hän, joten Päivi yritti parhaansa mukaan elää järkevästi ja samalla tavoin kun muutkin.

Miten Päivistä oli tuollainen tullut?

Äidin vanhemmilla oli kaikki järjestyksessä. Päivi ei ollut ehtinyt tutustua äidinisään, joka oli parikymmentä vuotta vaimoaan vanhempi. Hän oli menehtynyt astmaan. Mutta Mummu ja Pappa olivat kouriintuntuvan voimakkaasti läsnä Mummun salin seinälle ripustetussa valokuvassa. He eivät poseeranneet vaan olivat ikään kuin hyväntahtoisesti suostuneet istumaan siinä hetken, hiukan väheksyen tuota turhanpäiväistä toimitusta, valokuvausta — ison talon arvokas isäntäväki. Pappa jo harmaantunein ohimoin, siististi leikattuine viiksineen, uhoen tyyntä auktoriteettia. Mummu vielä nuorena, täyteläiset kasvot vakavina ja luottavina, tukka askeettisen tiukasti nutturalla, Papan nojatuolin käsinojalla istuen ja nojaten lempeästi tämän olkapäähän. Molemmat olivat kuvassa ystävällisen vankkumattomina ja varmoina siitä, että kaikki oli niin kuin olla pitikin — nuhteettomina ja kunniallisina, yhteiskunnan tukipylväinä. Kuvasta huokui vaikutelma, ettei heidän arvojärjestyksiään olisi niin vain voinut mennä horjuttamaan minkäänlaisilla epäilyksillä.

Isänisä oli häntäheikki ja lahjakas muusikko. Hän soitti klarinettia ja viulua, tekaisi tarpeen tullen laulun sävelen ja sitten sanat myötäilemään. Runojakin kirjoitti, kehnonpuoleisia tosin, luki Shakespearea ja oli ollut kova teuhaamaan ja tehnyt siekailematta äpärälapsia joka puolelle maakuntaa. Kukaan ei tiennyt, miten monta hän oli saanut aikaan. Veitikka, velikulta, julkea välke silmissä. Aika poika.

Isänisä ei nähnyt minkäänlaista ristiriitaa omien oikeuksiensa ja perheen naispuolisten jäsenten elämän välillä. Hänellä oli kolme sisarta: Aina Rauha, Impi Hilja, Lempi Lahja. Nimet kuin lopullinen tuomio. Tuli mitä tuli. Sisaret muodostivat perheorkesterin ja soittelivat kahdella viululla ja kanteleella monet hääparit avioliittoon. Veli oli neljäntenä myöhemmin, musiikkijuhlilla ja radiossa. Sisaria ei päästetty naimisiin, edes sitä nuorinta, joka kerran yritti. Musiikki oli heidän elämänsä. Tampereen laulujuhlilla joskus palkintotuomarit pysähtyivät ihmettelemään, voiko näille tummille soittajatytöille antaa palkintoa, kun he olivat ulkomaalaisia. Mutta palkinto tuli ja vuosien varrella palkintoja ja kunniakirjoja kertyi paljon.

Väinö-veljellä oli vaimo ja lapsia ja kaupan päälle äpärälapsia. Sisaret pysyivät siveellisinä ja neitseellisinä, mitä nyt nuorinta joskus vietiin väkisin tanssimaan. Mutta halleluja: Rauhalle ja Impille ja Lempille suotiin ajankohdasta huolimatta henkireikä, ilmaisumahdollisuus: musiikki.

Väinö kohteli kaltoin laillisesta avioliitosta syntyneitä poikiaan, annettuaan heille ensin komealta kalskahtavat nimet: Urho Onerva, Tenho Voima, Aihe Armas. Näin kuormitettuina veljekset saivat selviytyä kovassa maailmassa miten taisivat.

Isänisän nuoruus oli aikaa, jolloin Suomi koki tarpeelliseksi kaikin tavoin lujittaa ja varmistaa siihen asti ikeen alla pidettyä identiteettiään. Itsenäistymisen alku. Ruotsalaista syntyperää oleva isänisä suomensi sukunimensä ja muuttui itsekin kovin kalevalaiseksi — ainakin