Pietarin valot

By Juhani Konkka

Kun Juhani Konkka oli lapsi, hänellä oli tapana kiivetä pihan puuhun ja ihailla kaukana näkyviä Pietarin valoja ja kellotapuleja. Valot muistuttivat pikkupoikaa kuninkaallisista kertovista saduista, ja ne vetivät häntä magneetin lailla puoleensa. Isä halusi kasvattaa Juhanin Jean-Jacques Rousseaun oppeja mukaillen. Elämä oli hyvää, ja Juhanista kasvoi vahvatahtoinen poika. Perheidylli kuitenkin särkyi, kun inkeriläisten vainot alkoivat taas yleistyä 1900-luvun alkukymmeninä. Juhanin perhe muutti lopulta Suomeen."Pietarin valot" on ainutlaatuinen muistelmaromaani inkerinsuomalaisten elämästä 1900-luvun alun Inkerinmaalla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726855975

Book preview

I

1

Syntymäkotini Koivumäen eteläisessä päädyssä kasvoi kolme vanhaa, rosopintaista koivua, joista pisimpään aloin kiipeillä neljän vuoden ikäisenä. Päivällä en siitä puuhasta välittänyt niinkään paljon kuin illalla pimeän tultua. Päivällä, mikäli aurinko sattui paistamaan, näin eteläisellä taivaanrannalla, minne katseeni aina suuntautui, joidenkin kirkkojen kullattuja sipulikupoleja, illalla sen sijaan pitkän rivin valoja, jotka olivat kaikki samassa tasossa kuin laudalle asetetut kynttilät. Ne olivat Pietarin kaupungin eli »linnan» valoja, ja ne kiihottivat kummasti mielikuvitustani, vetivät minua oudosti puoleensa, herättivät haluja ja toiveita; kaikki kuulemani sadut prinsessoista, prinsseistä ja kuninkaista yhdistin noiden valojen vaiheille.

Mutta äitini ei sallinut minun haaveilla siellä koivussa kovinkaan kauan. Hilma-siskoni, joka oli minua vuotta vanhempi, meni tavallisesti sanomaan äidille, että olin jälleen puussa, ja äiti tulikin tuota pikaa huutamaan minulle:

– Alas sieltä, russoolainen, heti paikalla alas! Enkö ole sanonut sinulle sata kertaa: putoat vielä ja taitat niskasi!

Setäni, staršina eli kunnanvanhin, ja hänen kaksi tytärtään, Maikki ja Katri, jotka opiskelivat Pietarissa seminaarissa, sanoivat minua russoolaiseksi, ja heiltä oli äitikin oppinut tuon talonpoikaisnaisen suussa oudolta kalskahtavan sanan. Alkusyy oli isässäni. Hän oli minun syntymiseni tienoilla joko lukenut niinä aikoina ilmestyneen Rousseaun »Emilen» ensimmäisen suomenkielisen käännöksen tai kenties vain laajemman aikakauslehtikirjoitelman siitä ja päättänyt sovelluttaa Rousseaun kasvatusopilliset ohjeet käytäntöön omassa perheessämme. Minusta tuli Rousseaun opin uhri. »Tätä poikaa», oli isä serkkujeni kertoman mukaan sanonut äidilleni, »ei enää kapaloida, hän saa potkia vapaana.» Huolimatta kiellosta äiti oli kansan ikivanhaa tapaa noudattaen kapaloinut minut. »Mitä iloa lapsella on syntymisestään», oli isä puhunut, »jos sinä käärit sen riepuihin, joissa sillä on vähemmän vapautta kuin sinun vatsassasi. Lapsen täytyy saada käytellä vapaasti jäseniään, ja siltä pohjalta hän isommaksi kasvettuaan oppii käyttämään vapaasti myös aivojaan. Kapaloituna tästä pojasta tulee ruumiillisesti rujo, kyttyräselkäinen, rampa tai vääräsäärinen, ja aikuisena henkisesti vaivainen!» »Onko tähän perheeseen ennen synnytetty vääräsäärisiä ja rampoja?» oli äiti vastannut. »Kuusi lasta olen synnyttänyt ennen tätä, ja kaikki ovat suorakinttuisia ja terveitä, vaikka olenkin kapaloinut heidät paljon tiukemmin kuin tämän.»

Äiti halveksi Rousseauta, isä puolusti, ja minä puolestani tahdoin pysyä itsepäisesti russoolaisena, toisin sanoen tehdä kaiken luontoa noudattaen, oman tahtoni ja viettymysteni mukaisesti. Vielä kaksivuotiaana imin rintaa, vaikka äiti, Rousseaulle kiusaksi, voitelikin nänniään tervalla, piellä ja sinapilla. Äidin sattuessa olemaan joko Setälässä tai Toistalossa, lähimmissä naapureissa, ja viipyessä siellä kauemmin, juoksin joskus hänen luokseen ja huusin ovelta: »Emo, annas ko mie vähän imaisen nännii!» Pilkka ei kuulema minuun läheskään aina tehonnut, niin kertoi äiti myöhemmin. Lehmänsarvituttia imin vielä neljävuotiaana; jos joku tällöin yritti minulle naljailla, heitin häntä sarvella ja yritinkin tehdä niin, että maito olisi roiskahtanut uskalikon kasvoille; kun maito imemisen jälkeen loppui, paiskasin sarven seinään niin että kolisi.

Isän minulle antama rousseaulainen alkukasvatus aiheutti elämässäni jo lapsena monia hankauksia ja ristiriitoja. Uskollisena vapaalle tavoitteluviettymykselleni tein paljon sellaista, jota pidin sallittuna, mutta joka osoittautuikin kielletyksi. Pahin kielletty tekoni lapsuudenajalta on jäänyt pysyvästi muistiini. Olin silloin kuusivuotias. Mentyäni kerran Setälän keittiön ikkunan ohi näin sen avoimella ikkunalla kynäveitsen, jonka luinen kädensija oli kauniisti kirjailtu, ja kysymättä lainkaan omaltatunnoltani, jonka olemassaolosta minulla silloin oli tuskin aavistustakaan, pistin veitsen muitta mutkitta taskuuni. En ennättänyt sitä kotona vielä käyttääkään, kun meille tuli huohottaen Setälän emäntä, Tuomas-setäni pyöreä lihava vaimo, jota koko kylä sanoi »Mammaksi», ja ilmoitti supattaen äidilleni, että minä olin ottanut heidän keittiönsä ikkunalta linkkuveitsen.

– Otitko sinä? rupesi äiti tiukkaamaan minulta.

Vastasin siihen, että eikö minulla muka ollut lupa ottaa mitä vain.

– Sinä siis otit? Annahan se heti paikalla tänne! komensi äiti, ja kun en totellut, meni hän ovenpieleen, jonka rakoon hänellä oli aina työnnettynä koivunvitsoja.

Siitä minä hoksasin, että olin tehnyt jotakin peräti luvatonta, ja vaikka veitsi olikin taskussani ja olin jo tehnyt puolittaisen tunnustukseni, rupesin jyrkästi kieltämään:

– En ottanut, en ole nähnytkään. En ottanut!

– Otti, otti, ehätti Mamma sanomaan. – Kolja jätti veitsen ikkunalle ja kun meni katsomaan, ei sitä enää ollutkaan. Ja Kolja näki Junun kamarin ikkunasta ja näinhän minä itsekin.

Äiti tarttui niskasta paidankaulukseeni, paiskasi minut rajusti ovensuuhun vuoteeseen vatsalleni ja nykäistyään housut polvitaipeisiin alkoi tanssittaa koivuvitsaa pakaroillani ja vaatia samalla tunnustusta. Veitsi oli yhä edelleenkin taskussani, mutta minä vain purin hampaani vastatusten, joskus uikutin hiljaa ja silloin tällöin toistin:

– En! En! En ottanut!

Kun pieksämistä oli kestänyt viitisen, ehkäpä kymmenenkin minuuttia, Setälän Mamman sydän heltyi ja hän alkoi pyydellä:

– Jätä jo, jätä, hyvä ihminen! Mostpuit Junu ei sitä ottanutkaan.

Vitsomisen jälkeen äiti voiteli punaiset pakarani suolattomalla voilla ja silitteli päätäni, mikä oli merkkinä siitä, että hän katui tekoaan. Minuakin alkoi kaduttaa niin, että olin jo vähällä tunnustaa tekoni, mutta sisuni kuohui niin, etten voinut sitä tehdä. Tunnin kuluttua, valittuani sopivan hetken, kävin kenenkään huomaamatta jättämässä veitsen entiselle paikalleen Setälän keittiön ikkunalle sellaisten epäilysten vallassa, ettei minulla tainnutkaan olla lupaa ja oikeutta tehdä ihan mitä vain. Tunnustin tekoni muutaman päivän kuluttua isälleni, jolta en voinut salata mitään. Hän rupesi minulle selittämään, etten saanut tehdä mitään sellaista, joka loukkaa toisten oikeuksia ja tuottaa heille menetyksiä ja surua. Toisten tavaroita ei missään tapauksessa saanut ottaa luvatta; se oli varkautta ja siis rangaistava rikos. Veitsi oli Setälän Koljan; sen menetys olisi tuottanut vahinkoa ja surua Koljalle aivan samoin kuin olisi tapahtunut minulle, jos joku olisi vienyt minulta ne vähäiset lelut, joita omistin. Mutta, jatkoi isä, koska olin jo saanut kurituksen äidiltä, hän puolestaan jättäisi asian silleen; mikäli tekoni uudistuisi, hän tulisi antamaan minulle paljon ankaramman rangaistuksen kuin äiti. Mirnoi sudjana, rauhantuomarina, puhui isä, hänen velvollisuutensa oli valvoa, että järjestään kaikki, omat lapset ennen kaikkea, oppisivat kunnioittamaan lakia ja hyviä tapoja; jos joku syyllistyi pahuuteen ja lainrikkomukseen, ja teko tuli ilmi, oli hänen tuomittava siitä rangaistus.

– Jos minä teen joskus oikein suuren pahan, kysyin minä, – voitko sinä tuomita minut vaikka hirtettäväksi?

Ei, siihen eivät rauhantuomarin valtuudet riittäneet. Oli tarkka ohjesääntö, jonka puitteissa sai toimia. Rauhantuomarina hänellä oli valta tuomita pienistä rikkomuksista sakkoihin, alaikäiset vanhempiensa tai poliisin vitsottavaksi, törkeistä varkauksista korkeintaan vuodeksi vankeuteen. Juuri edellisenä sunnuntaina, istuessaan oikeutta kunnantalolla, hän oli tuominnut puoleksi vuodeksi Lyyssinlinnaan Pijatan Simon, nuoren rengin, joka oli varastanut Rantakylän Tahvanaiselta tamman, mutta Simo, se veijari, oli matkalla linnaan karannut kymmeniekalta, apupoliisilta; mikäli hän joutuisi nyt kiinni, saisi vuoden tuomion.

– Muista siis se, ettet koskaan varasta, lopetti isä. – Ilo varastamalla saadusta tavarasta on paljon pienempi kuin se suru, minkä rangaistusta kärsiessäsi tulet kokemaan.

Näinä samoina aikoina totesin, ettei isä jaksanut pysyä johdonmukaisena rousseaulaisille kasvatusperiaatteille. Hän ei läheskään aina sallinut minun tehdä sellaista, mitä itse tahdoin. Sinä samana kesänä, jolloin varastin Kolja-serkkuni taskuveitsen, hän rupesi herättämään minut aamulla jo kello viideltä ja antoi tehtäväkseni hakea yhteislaitumelta, Poligonilta eli tykistön ampumaradalta, kaksi hevostamme. Ei auttanut lainkaan tiukka vetoamiseni siihen, että minä halusin nukkua. »Rupeat illalla nukkumaan aikaisemmin», sanoi siihen isä. Kaikesta vastaanhangottelusta huolimatta minun oli oltava kitkemässä vihannestarhassa, paimentamassa lehmiä ja lampaita ampumaradalla niinä päivinä, jolloin ammuntaa ei ollut, ja heinänkorjuuaikana haravoimassa karisteita. Seitsenvuotiaasta asti sain olla miltei kaikissa ulkotöissä saman ajan kuin palkattu työväkikin. Kun Tuomas-setäni moitiskeli isääni siitä, että tämä pakotti liian varhain lapset kovaan työhön ja naljaili, ettei sellainen toki voinut olla sopusoinnussa Rousseaun kasvatusopin kanssa, vastasi isäni siihen myhäillen ja pitkiä viiksiään sivellen:

– Minun tietääkseni Rousseau ei neuvo totuttamaan lapsia laiskuuteen.

Näillä sanoilla isäni tökkäsi setää, jonka lapset kuljeskelivat kaiket kesät täysin joutilaina.

2

Niin usein kuin isäni rauhantuomarina tuomitsikin syyllisiä erilaisiin rangaistuksiin, toisinaan vanhempia antamaan lapsilleen ruumiillista kuritusta, en muista, että hän meitä lapsia olisi lyönyt kertaakaan. Minua hän venytti tekemistäni kolttosista korvasta ja täydensi tätä rangaistustaan joillakin tilanteeseen ja aiheeseen sopivilla moittivilla sanoilla, mutta nepä koskivatkin paljon pahemmin kuin äidin koivuvitsa. Näkyvää hellyyttäkään hän ei osoittanut, ottipahan vain joskus, peräti harvoin, polvelleen ratsastamaan. Aikaakin hänellä oli sellaiseen peräti vähän. Talon isännyyden ohella hänen piti hoitaa kahta julkista virkaa; usein iltaisin hänen luonaan kävi eukkoja kirjoituttamassa kirjeitä sotaväkeen viedyille pojille; joutohetkinään hän luki sekä romaaneja, kansantajuisia tietokirjoja että sanoma- ja aikakauslehtiä tai pani meidät lapset lukemaan itselleen ääneen.

Mutta sopuisana miehenä isä ei erikoisemmin asettunut vastustamaankaan äidin kasvatusmenetelmiä. Äiti löi, toisinaan hyvinkin ankarasti. Ei suinkaan riittänyt se, että hän läimäytteli lujalla kourallaan selkään, vaan hän riisui usein housut ja ajoi »alapään kautta järkeä yläpäähän», niinkuin hänen tapansa oli sanoa; sattuipa vielä niinkin, että hän kiivastuksissaan tempasi joko kauhan tai uuninkoukun ja huitaisi sillä takamukseen. Mutta pian hän myös paransi kivun. Tavallisesti hän painoi kuritusta saaneen lapsen pään helmaansa ja alkoi tylsällä veitsellä kuoputtaa pään pintaa – »täytyy raapia hilseet pois», hän sanoi – ja siinä työnsä aikana tarinoida, mitä mieleen sattui juolahtamaan.

Usein hän puhui syntymäkodistaan Kormäestä ja isästään Korven-Jaakosta, kautta koko pitäjän kuulusta omalaatuisesta kujeilijasta, jonka tekemiä kepposia äiti ihaili, vaikka olikin niitä moittivinaan. Tosin äiti kertoi meille vain ukon viattomimmat kepposet, mutta kun Korven-Jaakosta puhuttiin kaikkialla, missä vain seuraa sattui olemaan koolla, kuulimme paljon sellaistakin, mitä äiti ei katsonut sopivaksi lasten korville.

Itselläni on äitini isästä vain yksi ainoa muistikuva. Äiti vei minut eräänä sunnuntaina mukanaan Kormäelle, joka oli Koivumäestä noin parin virstan päässä. Tästä vierailukäynnistä jäi mieleeni ainoastaan pitkä, laiha, paljasjalkainen vanha ukko, jonka valkoisia hiuksia ja vaaleanharmaata, köydellä vyötettyä rohdinviittaa riuhtoi kova tuuli. Ukko kumartui tuon tuostakin ottamaan maasta joko tikun tai tuulen katosta kiskaiseman päreen, joita hänellä oli jo nippu vasemmassa kädessään. Äiti sanoi minulle: »Ota oppia äijästäsi, piha pitää olla hänellä yhtä siisti kuin tuvan lattia.»

Joitakin viikkoja tämän vierailukäynnin jälkeen äidinisä kuoli. Se tapahtui sunnuntaina päivällisen jälkeen. Ukko oli syönyt ja käynyt tavanmukaiselle ruokalevolleen. Hänen parhaillaan nukkuessaan tuli taloon Rantalankylästä eräs isäntä harjakaispullo taskussaan; muutamia päiviä aikaisemmin Korven-Jaakko oli myynyt hänelle tammavarsan. Mutta kun isäntää ruvettiin herättelemään ryypylle, todettiinkin, että hän oli lähtenyt sinne, missä harjakaisia ei enää tarjota eikä oteta. Näin äkkiä ja kivuttomasti kuoli lähes kahdeksankymmenen vuoden iässä tämä koiranleuka, josta vanhoilla toksovalaisilla riittää kertomista vielä nykyäänkin.

Samanlaisessa vaaleanharmaassa rohdinviitassa, jossa minä hänet näin, paljasjalkaisena kuin apostoli hän oli aina kesäisin hoitanut kirkkoväärtin tehtäviäänkin ja tehnyt matkoja »linnaankin», joksi Pietaria yleisesti sanottiin. Pietarin kaduilla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan, vanhat mummot luulivat häntä ties miksi pyhäksi erakoksi ja tulivat pyytämään siunausta, ja ukko olikin ilkikurisuudessaan antanut maatuškojen suudella kättään, tehnyt ristinmerkkejä heidän ylleen ja mutissut venäläisen papin nuotilla jotakin suomenkielistä lorua, useimmiten tätä, niinkuin kertojat väittävät:

Toks se on toks se on,

tok se on poika Toksovasta,

ei se toksi toisen naista,

ei se koske morsianta,

ei se pässiä varasta.

Ja kun rovasti kerran nuhteli häntä tällaisesta kujeilusta, hän vastasi asiallisesti: »Kyllä luterinuskoisten Jumala antaa minulle anteeksi, vaikka vähän narraankin venäjänuskoisia.» Niin harras uskovainen kuin ukko olikin, ei hän malttanut olla tekemättä pilaa itse rovastistakin. Mentyään kerran viemään papille aprakkaa – siihen aikaan maksettiin verot seurakunnalle vielä luonnontuotteina – hän oli sälyttänyt selkäänsä säkkiin jauhoja, lihaa, voita, perunoita ja piirakoita, päällimmäiseksi mahdottoman ison olkikuvon ja työntynyt taakkoineen suoraan pappilan keittiöön. Pappilan uusi palvelijatar oli säikähtänyt pahoin ja rientänyt ilmoittamaan rovastille, että keittiöön oli tullut joku hullu ukko. Rovasti meni katsomaan, tunsi kirkkoväärtinsä, kehotti laskemaan säkin ja olkikuvon lattialle, vei aprakan maksajan kamariin ryypylle ja pohtimaan kysymystä, mistä Aatamin ja Eevan pojat olivat saaneet itselleen vaimot, mikä ongelma oli niinä aikoina erikoisesti vaivannut Jaakon päätä. Kun sitten vero seurakunnalle muutettiin rahana maksettavaksi, keksi Jaakko uuden tavan pilailla rovastin kustannuksella: hän vei verosumman kopeekan rahoina ja jätti milloin kopeekan verran pois, milloin pani kopeekan liikaa. Ja joka kerta rovastin täytyi laskea rahat, sillä Jaakko ei suostunut mitenkään siihen, että vero olisi otettu laskematta vastaan. Toisinaan pappi ojensi Jaakolle kopeekan takaisin, toisinaan pyysi kopeekan lisää.

Hänen aikanaan Kormäki kohosi siihen vaurauteen ja kuuluisuuteen, missä se kulmakunnalla oli. Parhaissa miehuudenvoimissaan hän raivasi isot alat korpea ja sai nimekseen Korven-Jaakko, minkä nimen jätti myös perinnöksi vanhimmalle pojalleen; hän jatkoi paksuista hongista hakattua asuinrakennusta kolmannella kookkaalla tuvalla, joka muurattiin tiilistä; kesäisin se oli viileä, mutta talvisin niin kylmä, ettei siellä asunut kukaan. Punaruskea tiilitupa sulautui huonosti harmaaseen hirsiseen ympäristöönsä, eikä se ollutkaan muuta kuin ukon erikoisuuden tavoittelua, ehkäpä sitäkin, että hän pyrki kaikessa kestävyyteen ja jykevyyteen. Kormäen kuokatkin olivat kuin riihenovet ja kupit kuin kulhot; emäntiä pelotti mennä sinne vieraisille, sillä ukon tapana oli istuutua vieraansa viereen, suoraan leveiden hameiden helmoille eikä päästää tätä minnekään, ennen kuin emäntä oli juonut viisitoista kupillista teetä.

Vaikka ukko kuljeskeli kaiket kesät rohdihviitassa, avopäin ja paljain jaloin, osasi hän silti korostaa varallisuuttaan, miltei aina lystikkäällä tavalla. Niinpä hän kerran lainasi, tarvitsematta lainkaan, kirkonkylän rikkaalta Tuomoselta kolmesataa ruplaa kultarahoina, mikä ennen edellistä maailmansotaa oli iso raha, ja lupasi maksaa velan viikon kuluttua. Käytyään Pietarissa viemässä maitokuorman hän vaihtoi kullan pankissa kolmen ja viiden kopeekan kuparilanteiksi, saikin niitä aimo säkillisen ja palattuaan kotiin meni maksamaan lainansa. Tuomonen suuttui, mutta Jaakko selitti, että rahat olivat käypää keisarillista rahaa eikä missään ollut säädetty, että laina piti maksaa takaisin tarkalleen samanlaisin rahoin. Kuuluisaksi tuli myös Jaakon heinäkeko. Hän omisti seitsemän virstan päässä Kormäestä ulkoniityn Liipitkassa, joka joutui keskelle tykistön ampumarataa edellisen maailmansodan aattona, jolloin rataa pidennettiin Laatokkaan asti. Kun eräänä kuivana kesänä saatiin heiniä kovin niukasti, ukko ei pystyttänytkään kekoa niitylle, vaan ajatti purilailla heinät viiden virstan päähän ampumaradan laidalle ja teetätti kekonsa kolme metriä korkealle kivelle. Kun kyläläiset häneltä kyselivät, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi Jaakko, että »olisihan suuri häpeä, jos Korven-Jaakolla olisi heiniä niityllä vain lehmänkasan verran, mutta tuossa kiven niskassa niitä näyttääkin olevan paljon, oikein iso keko. Se näkyy monen virstan päähän, ja jos sihtaa kiikarilla, voi sen nähdä vaikka Pietarista asti.»

Kolmenkymmenen lehmän omistajana Jaakko kuljetti kolme kertaa viikossa Pietariin maitoa, syksyisin myös kauraa ja perunaa. Mutta jollei hän saanut mieleistään hintaa, toi hän kuormat takaisin kotiin. Muutamia kertoja vuodessa hän saapui »linnanmatkaltaan» pienessä hiprakassa, mutta pojilleen opetti raittiutta näin: »Älkää juoko pojat viinaa, juokaa vettä. Viina on heikkoa, vesi väkevää. Viina pystyy kaatamaan vain miehen, vesi käyttää myllyt, sahat ja tehtaat.»

– Hän oli leikkisä ukko, kertoi äiti, – ja hän teki ja puhui paljon sellaista, mistä lasten ei ole hyvä ottaa esimerkkiä. Esimerkkiä voitte ottaa omasta äijästänne, isänne isästä, joka oli vakaa ja uskovainen mies. Minä en kylläkään taija hänestä paljon haastaa, eikä isännekään, sillä hän ei ollut vielä syntynytkään, kun Jumala korjasi äijänne pois. Sen vain tiedän, että Koivumäellä luettiin silloin ahkerasti Pyhää sanaa, ja jokaisen kanssa, joka tuli taloon kostiin, äijä otti ensin puheeksi sielunasiat …

– Olipa kuiva ukko, saattoi siihen huomauttaa joku vanhemmista sisaruksistani.

– Herra paratkoon, mitä sinä haastat, vastasi äiti. – No, olkoon kuiva, mutta taivaan Jumalalle hän oli mieleinen ja otollinen. Siellä Aprahaamin helmassa hän nyt varmasti lepää. A on tätä Koivumäkeä asunut märkäkin ukko, isänne isä. Hän sai Koivumäen haltuunsa vauraimmillaan, eikä koko kylässä silloin ollutkaan kuin tämä ainoa talo. Talossa oli silloin neljäkymmentä lehmää ja kahdeksan hevosta eikä Mikkovainaja muuta tehnytkään kuin ajoi maitoa linnaan. Mutta harvoin hän toi rahaa ja tavaraa kotiin, kaikki meni taivaan tuuliin. Hänellä sitä vasta oli pahoja kujeita, paljon pahempia kuin minun isälläni. Hän mätti rahaa mustalaistytöille, joita tanssitti hartševnoissa ja kapakoissa, ja niinkin hönttö hän oli, että palkkasi kerjäläisiä ryömimään nelinkontin katujen yli. Sellaisesta gordovoit häntä sakottivat ja pitivät istumassa kasematissakin, ja korttia hän löi ja hevosia vaihtoi kuin paras parisniekka. Mutta komia mies hän oli ollut, kertovat vanhat ihmiset, niin oli kuin polnoi keneraali. Koko talon olisi varmasti juonut, jollei olisi sattunut eräällä linnanmatkallaan kovalla pakkasella humalapäissään paleltumaan ja niihin vaivoihin kuollutkin. Siitä näette, lapset, mitä pahuutta ja surkeutta viinakset saavat aikaan.

– Mutta juothan sinä itsekin viinaa, en minä malttanut olla huomauttamatta.

– Minäkö? En sitten kuuna kullan valkeana. Ikinäni en ole pannut viinaa suuhuni. Viiniä minä vähän maistan, mutta ei viiniä kiellä Siirakki eikä viisas Salomokaan.

Äiti otti tosiaankin mielellään pikarillisen madeiraa tai portviiniä, joita isä toi kotiin Pietarinmatkoilla käydessään, joskus yksikseen salaa, enimmäkseen julkisesti vieraiden läsnäollessa. Kestityksiä kylän naisväelle hän järjesti usein ja mielellään, lähinnä kaiketi seuranhaluisena, mutta senkin vuoksi, että olisi saanut hienokseltaan, kautta rantain kehaista, miten monta lehmää, hevosta ja lammasta hänen kotitalossaan oli ja mitkä määrät kirjopaitoja, röijyjä, hameita, puseroita, hartialiinoja, hursteja, kotikutoista verkaa ja sarkaa, ryijyjä ja mattoja riippui sen aittojen orsilla. Nämä kestityksensä hän valmisti huolellisesti: paistoi sunnuntaina aamupäivällä vehnäkuorisia marjapiirakoita, piparkakkuja ja rinkilöitä, jotka sitten tuoreeltaan tarjottiin vieraille. Ja nan tapahtumiin, ettei edes kuullut, mitä ympärillä tapahtui; jos pienemmät lapset halusivat maitoa tai piirakkaa, saivat he nykäistä äitiä useamman kerran hameenhelmasta, ennen kuin hän havahtui. – Odota, hän sanoi silloin lukijalle, – älä jatka, tulen kohta takaisin.

Koti, lapset ja omaiset – siinä koko äidin maailma. Pitkiä vierailumatkoja hän ei tehnyt, ja Pietariinkin isä sai hänet lähtemään välttämättömille ostoksille korkeintaan kerran viidessä vuodessa. – Enhän minä sinne, hän sanoi, – siellä on niin paljon hälinää ja kolinaa, että ihan menevät korvat lukkoon, ei minua se linna houkuttele puoleensa. Ja jätä sinäkin, Junu, hän kääntyi minun puoleeni, – kiipeileminen koivuun ja tiiraileminen niihin linnan valoihin. Ei niiden valojen ympärillä liehu muuta kuin pahuus ja huoruus.

3

Mutta minulle eivät »linnan valot» antaneet rauhaa. Joka kerta, kun isä lähti viemään Pietariin joko tavarakuormaa tai valjasti hevosen kaksipyöräisten kiesien eteen mennäkseen kaupunkiin virka-asioilleen, pyrin minä itsepintaisesti mukaan.

Olin jo kuusivuotias, kun pääsin Pietariin ensimmäisen kerran. Matkahan ei sinänsä ollut pitkä, kotikylästämme Pietarin esikaupunkiin Lesnoihin ainoastaan kaksikymmentäviisi virstaa. Tuomas-setäni, jonka kunnanvanhimman tehtäviä hoitaessaan piti käydä Pietarissa miltei joka viikko, ajoi tuon matkan hyvällä juoksijallaan vajaassa puolessatoista tunnissa. Mutta raskaan tavarakuorman kanssa ajettiin hitaasti, jalkakäyntiä, kuusi seitsemän tuntia ja syötettiin välillä hevosta jossakin »hartševnassa».

Minut isä otti mukaan helluntaina, jolloin inkeriläisten talonpoikien oli tapana viedä Pietariin »berjozkoja», nuoria koivuja, joiden lehti monena keväänä oli vasta hiirenkorvalla; venäläisethän niinkuin tunnettua eivät koristele asuntojensa ovenpieliä juhannuksena, vaan helluntaina. Koko aattopäivän katkoin vesurilla isän kanssa koivunvesoja ampumaradan laitamilta, illalla kuormasimme nelipyöräiset rattaat ja kello kymmenen lähdimme matkaan. Isä loikoili korkealla kuormalla ohjakset löysällä, minä istuin hänen jaloissaan katse koko ajan suunnattuna etelään, sinne, mistä Pietarin valot ilmestyivät aina näkyviin, kun nousimme mäkisen maaston jollekin korkeammalle kukkulalle. Ilma oli tyyni, mutta taivas pilvessä; pimeyden takia valot vilkkuivat tavallista kirkkaammin.

Ajettuamme viisi virstaa pysähdyimme lepuuttamaan ja syöttämään hevosta Hozainovin hartševnaan, joka oli meidän kyläämme kääntyvän sivutien ja Toksovan valtatien haarautumassa. Tällaisia hartševnoita olikin valtatien varrella miltei joka viiden virstan päässä. Tavallisesti niissä oli matkustavaisia varten vain yksi ainoa huone, koska juuri kukaan ei niihin yöpynyt; inkeriläiset talonpojat syöttivät, juottivat ja lepuuttivat niissä hevosiaan, jotka menomatkalla vetäessään raskaita kuormia väsyivät nopeasti, haukkasivat samalla itsekin joko omia eväitään tai talon antimia ja ottivat paluumatkalla ryyppyjä, eräät jopa niinkin vahvasti, että saapuivat kotiin tunnottomassa tilassa. Näillä matkoilla tuttavat ja sukulaiset tapasivat hartševnoissa toisiaan; niissä miteltiin voimia – vedettiin väkikarttua, sormikoukkua ja kissanhäntää; jaariteltiin lasien ääressä; toisinaan riehaannuttiin kansanomaisiin kilpailuihin. Hozainovin hartševnassa järjestettiin kerran pierukilpailukin. Sen voitti Vehviläisen Ämmä meidän kylästämme; hän kuljetti kerran viikossa maitoa Pietariin. Mummo töräytti perätysten kolmekymmentä kahdeksan kertaa ja sai palkinnoksi säkillisen vehnäjauhoja.

Tästä ensimmäisestä käynnistäni Hozainovin hartševnassa ei ole jäänyt mieleeni muuta kuin se, että niin polovoi, joksi sanottiin venäläisten kapakoiden, majatalojen ja halpojen rahvaanruokaloiden miestarjoilijaa, samoin kuin kaikki inkeriläiset talonpojat kohtelivat isääni erittäin kunnioittavasti. Jokainen ovesta sisään tullut riisui heti isän nähtyään lakkinsa, kumarsi ja sanoi:

– Storova, Semjon Mihailytš.

Ja siihen isäni vastasi:

– Storova, storova, kak dela? ¹

Joku saattoi siihen kujeellisen kohteliaasti vastata:

– A dela kak saža bela. ²

Toisen kerran lepuutimme hevosta Lebedevin hartševnassa. Sen tarjoiluhuoneessa istui sisään mentyämme ainoastaan yksi ainoa mies votkapullo ja pikari edessään, joku toppatakkinen venäläinen, jolla oli pitkä parransänki ja takkuinen musta tukka. Minä tietysti rupesin kuvittelemaan, että siinä oli nyt joku Muurinon metsän rosvoista, joista olin kuullut kerrottavan paljon. Pian Lebedevin hartševnan jälkeen alkoi neljän virstan metsätaival, ja sinne pesiytyi ajoittain rosvoja. Menomatkalla Pietariin he eivät tavallisesti hätyytelleet talonpoikia, koska näillä ei silloin ollut ryöstettäviä rahoja, mutta paluumatkalla, varsinkin syksyn pimeinä öinä, he ryntäsivät esiin maantien ohesta pensaikosta, pysäyttivät hevosen ja joko tikarilla tai pitkällä leipäveitsellä uhaten vaativat luovuttamaan rahat. Paluumatkalla talonpojat yleensä kerääntyivätkin jo Lesnoissa hartševnassa yhteen ja ajoivat Muurinon metsän kohdalla jonossa, viisi jopa kymmenenkin hevosta perätysten. Korven-Jaakko, kertoi äiti, oli kerran syysmyöhällä joutunut viipymään ostoksilla kaupungilla tavallista kauemmin ja lähtemään kotimatkalle Lesnoista yksin. Muurinon metsän kohdalla säkkipimeässä tihkusateessa joku oli äkkiä pysäyttänyt hevosen, ja kohta sen jälkeen tumma hahmo työnsi jonkin teräaseen Jaakon rintaa vasten ja ärähti:

– Rahat tänne!

Jaakko ei osannut montakaan sanaa venäjää, mutta tietysti hän ymmärsi, mitä tarkoitettiin; kuitenkin, aina uskollisena kujeelliselle luonteelleen hän vastasi:

– Ne ponimai!

Rosvo ärähti entistäkin vihaisemmin:

– Djengi, djengi tavai!

Jaakko heittäytyi yhäkin hölmömmäksi. Silloin rosvo laski veistä pitelevän kätensä alemmaksi ja työnsi vasemman kätensä kohti Jaakon povitaskua. Mutta samassa Jaakko tarttuikin rosvon oikean käden ranteeseen ja väänsi niin lujasti, että mies älähti ja pudotti veitsensä rattaille. Vasemman karhunkouransa Jaakko iski miehen toppatakin kaulukseen ja vetäisi tämän rattaille, sitoi köydellä kädet selän taa ja toi hänet Lebedevin hartševnaan, missä kovaonninen rosvo luovutettiin kymmeniekalle, kyläpoliisin apulaiselle. Tämän tapauksen jälkeen Jaakko piti aina linnanmatkoillaan mukanaan »pugatšua», poikien lelutussaria, jolla ammuttiin korkkipanoksia ja joka nikkelipintaisena näytti oikealta revolverilta. Kerran hän joutui käyttämään sitäkin. Sillä kertaa, niin ikään syyspimeänä yönä, hänen kimppuunsa oli hyökännyt kaksi rosvoa: toinen tarttui hevosen suitsiin, toinen ojensi tikaria rattaiden laidan yli kohti Jaakkoa ja vaati rahoja. Mutta nähtyään Jaakon nostavan taskustaan jonkin kiiltävän esineen rosvo perääntyi heti, kääntyi ja heittäytyi pensaikkoon. Jaakko ampui leikkitussarilla, joka paukahtaakin miltei yhtä kovalla äänellä kuin haulikko. Silloin katosi toinenkin, hevosta pitelevä rosvo, ja Jaakko jatkoi naureskellen matkaansa. Seikkailu ei kuitenkaan päättynyt vielä siihen. Ajettuaan muutaman virstan hän käänsi hevosen Lebedevin hartševnan pihalle. Juotettuaan hevosen ja annettuaan sille kauroja hän meni tarjoiluhuoneeseen ja tilasi teetä huomaamatta lainkaan heikon öljylampun valossa kahta miestä, jotka olivat tulleet sisälle hetkistä aikaisemmin, Jaakon huoltaessa hevosta pihalla, ja istuutuneet syrjään pimeään nurkkaan. Jaakko kertoi seikkailustaan majatalon isännälle, vanhalle hyvälle tutulleen, joka inkeriläisiä talonpoikia palvellessaan oli oppinut puhumaan auttavasti suomea, vieläpä näytti isännälle tussariaan. Pian sen jälkeen nurkassa istuneet miehet maksoivat tarjoilijapojalle teensä ja poistuivat. Isännän epäilykset heräsivät ja hän kehotti Jaakkoa jäämään yöksi, mutta kun tämä ei siihen suostunut, hän antoi Jaakolle oman rullarevolverinsa ja neuvoi, miten sitä oli käytettävä. Se osoittautuikin tarpeelliseksi parin virstan päässä majatalosta, kohdassa, missä maantie halkaisi ryteikköisen rämeen. Siellä nousi pensaikosta kaksi tummaa hahmoa, joista toinen tarrautui jälleen hevosen suitsiin, toinen ryntäsi rattaiden viereen ja huitoen pitkällä kiiltävällä veitsellään huusi jotakin tämänkaltaista:

– Nytpä et enää säikytäkään meitä pugatšullasi! Rahat tänne tai tapan!

Jaakko ampui revolverilla, mutta tähtäsi tahallaan veistä pitelevään käteen, jottei olisi tappanut rosvoa. Rosvo älähti tuskasta, pudotti veitsen tielle, heittäytyi ojaan, joka oli puolillaan vettä, nousi sieltä tuota pikaa ja vilahti mustana möykkynä ryteikköön. Jaakko laukaisi vielä kahdesti ilmaan. Siitä säikähti jo hevonenkin niin että nousi pystyyn ja olisi polkenut toisen rosvon jalkoihinsa, mutta tämä ennätti päästää ajoissa otteensa suitsista ja katosi toverinsa jälkeen.

Isälleni ei koskaan tapahtunut mitään tämänkaltaista; eikä nytkään, minun ensimmäisellä Pietarin-matkallani, kukaan hätyytellyt meitä. Siihen ei ollut mahdollisuuttakaan; Lebedevin hartševnasta meitä lähti viisi koivukuormaa perätysten. Muurinon metsän kohdalla oli tavallista pimeämpää; tuuheat korkeat kuuset reunustivat tien kumpaakin puolta. Hevosten rautakengät iskivät kipinöitä tien mukulakivistä, rattaiden pyörät kolisivat, ja niiden kaiku kantautui kauas tyynessä yössä. Joku nuori mies hoilasi viimeisellä koivukuormalla täyttä kurkkua:

Kasarmissa tuli palaa,

pilkottaa ko tähti.

Vaikia on nuoren pojan

ruunun luspaa lähtii.

Metsän halki ajettuamme Pietarin valot pilkottivat yhä himmeämmin. Aamu valkeni. Ja kun koilliselle taivaanrannalle levisi rusottava kultaus, valot edessämme eteläisellä taivaanrannalla rupesivat sammumaan, paikoitellen yhtäkkiä, pitkä rivi samalla kertaa, toisin paikoin yksitellen, tasaisin väliajoin. Kysyin siihen syytä isältä.

– No, katsos, selitti isä, – toisten katujen varrella on jo siähkö, toisten vielä kuasuvonarit. Siähkölamput sammuvat kaikki samalla kertaa, ei tarvitse muuta kuin vääntää jossakin nappia, mutta kuasuvonarit ne on sammutettava yksitellen. Sitä varten on olemassa palkattu mies, vonarien sammuttaja.

Kolmannen kerran lepuutimme hevosta Lesnoin esikaupungissa Sidorovin hartševnassa, jonka avaralla pihalla oli jo ainakin kaksikymmentä koivukuormaa ja lisäksi joitakin maitokuormia. Sieltä lähdimme ajamaan kohti kaupungin keskustaa, Viipurinpuoleen niille kaduille, joiden varsilla koivujen myynti oli sallittu. Kaupunki vasta heräili, mutta jyske ja kolina oli hirvittävä. Sen aiheuttivat mukulakivillä päällystetyillä ajotiellä jykevien tambovilaisten kuormahevosten kookkaiden kavioiden jysähdykset ja isojen, raskaasti kuormattujen vankkurien rautavanteiset pyörät. Paikoitellen näitä vankkureita oli puolen virstan pituudelta perätysten, kunkin hevosen turpa miltei kiinni edessä kulkevien vankkurien takalaidassa. Katua ei voinut ylittää ennen kuin jono oli mennyt ohi. Mutta työhön kiiruhtavat nuoret miehet ja jopa naisetkin pujahtivat vikkelästi yli ajotien hevosten kaulojen alitse, ja sekös herätti minussa ihastusta. »Tuon minäkin tahtoisin oppia», ajattelin itsekseni, ja muutamia vuosia myöhemmin osasinkin sen taidon. Lankkupäällysteisillä jalkakäytävillä kopisivat jalat. Kaikilla näytti olevan tavaton kiire. Silmäni juuttuivat pitkäksi aikaa erääseen punapuseroiseen ja mustahameiseen tyttöön, jonka vyötärö oli hoikka kuin ruukun kaula; hänen kenkiensä korot kopsahtelivat niin tahdikkaasti ja hän käänteli päätään joskus sivulle niin sulavasti, että suunikin avautui hämmästyksestä. Mieleni teki jo huutaa: »Tule tänne, saat ilmaiseksi berjozkan», mutta en vielä siinä iässä osannut venäjää.

Erään leveän kadun jalkakäytävän viereen isä pysäytti hevosen ja alkoi päästellä kuorman köysiä irti. Tuota pikaa oli jo naisia ympärillämme valmiina kaupantekoon.

– Pysy sinä siellä takapäässä vahtimassa, ettei kukaan pääse varastamaan, sanoi isä minulle ja alkoi itse kiskoa koivuja kuorman etuosasta ja ojentaa niitä ostajille.

Ei kulunut viittäkään minuuttia, kun eräs minua muutamia vuosia vanhempi poikaviikari nykäisi koivun kuorman sivulta ja lähti pinkomaan jalkakäytävän vierustaa. Tavoitin hänet pian ja tartuin koivun latvaan. Alkoi molemminpuolinen riuhtominen ja kiskominen, kummallakin hampaat irvessä. Hävetti huutaa isää avuksi, hän kun oli ostajien piirittämänä, ja siksi päätin selviytyä ottelusta omin voimin. Venäläinen poika kaiketi väsyi, koska hän päästi koivuntyven käsistään ja tekikin sen niin äkisti, että rojahdin selälleni mukulakiville; onneksi en sentään loukannut päätäni, vain takamukseen jonkin verran koski. Hyppäsin tietysti samassa pystyyn ja kun käännyin kuorman taholle, näin pienen tytön pinkomassa koivu kainalossa päinvastaiseen suuntaan. Hänellä oli jo niin pitkä etumatka, ettei takaa-ajoa kannattanut ajatella. Joku herra, jolla oli punertava pujoparta ja kakkulat silmillä, katseli hymyillen hänen jälkeensä. Menin hänen luokseen ja kysyin kiukkuisesti, miksi hän salli tytön varastaa koivun. Hän vastasi jotakin venäjäksi, enkä minä tietenkään ymmärtänyt.

Puolessatoista tunnissa kaikki koivut oli myyty; kolme onnistuttiin varastamaan. Sanoin sen isälle. Hän vastasi pitkiin viiksiinsä hymyillen:

– Vähällä päästiin. Jollei sinua olisi ollut mukana, niistä olisi varastettu ainakin parisenkymmentä.

– Mutta kuinka he uskaltavat varastaa sutjalta? kysyin minä.

– Äh, mistä nämä täällä Pietarissa tietävät, että minä olen jossakin kylässä mirnoi sutjana, naurahti isä.

– Heidän pitäisi se tietää, intin minä.

– Ja vaikka minun ryntäisiinikin olisi kirjoitettu, että olen mirnoi sutja, varastaisivat he sittenkin. Varastavathan he myös kruunulta, itse keisariltakin.

– Käykö keisarikin myymässä koivuja?

– Ei käy, mutta omistaa. Kaikki metsät siellä Vuoleen puolessa ovat keisarihovin. Vuoleelaiset hakkaavat berjozkoja niistä metsistä ja varastavat siis keisarilta. Nämä meidän myymämme koivut ovat kruunun, Venäjän valtion.

– Isä, mitä sinä oikein puhut? Olemmeko me myyneet varastettuja koivuja?

– No, ihan niin hassusti ei asia ole. Poligonilta on lupa kaataa kaikki puut, koska ne haittaisivat harjoitusammuntoja.

Vietyämme hevosen lähimpään postojalyi dvoriin, pihalle, jonne maalaiset saivat jättää maksua vastaan hevosensa siksi aikaa kun liikkuivat ostoksillaan, lähdimme jalkapatikassa kaupungille. Kovin paljon isä ei sillä kertaa minulle näyttänyt. Pietari-Paavalin linnoitus oli melko lähellä, minkä vuoksi isä vei minut sen kirkkoon katsomaan Venäjän keisarien hautoja. Niitä oli kylläkin vaikea nähdä, sillä kirkko oli jumalanpalveluksen takia väkeä tupaten täynnä: seinien vierellä seisoskeli siististi pukeutunutta yleisöä, keskellä lattiaa oli polvillaan rahvasta, etupäässä vanhoja mummoja ja ukkoja, jotka tekivät ahkerasti ristinmerkkejä ja muksauttivat vähän väliä otsansa kivilattiaan. Mitään sellaista en ollut koskaan nähnyt. Olin käynyt äidin kanssa muutamia kertoja omassa kirkossamme, mutta siellä ihmiset istuivat penkeissä, veisasivat virsikirjoista, kuuntelivat välillä saarnaa ja kun pappi sanoi »Rukoilkaamme», painoivat kaikki otsansa istuallaan virsikirjojaan vasten. Minusta tuntui kerrassaan oudolta, että vanhat jäykkäselkäiset vaarit ja muorit kumartuivat tuon tuostakin koskettamaan otsallaan lattiaa. Eikö heidän tehnyt kipeää?

– Miksi he noin? kysyin hiljaa isältä.

– Rukoilevat, vastasi isä.

Pääoven kummallakin puolella olevat keisarien ja heidän perheittensä jäsenten haudat me näimme, emme tungoksen takia muita. Pian lähdimmekin kirkosta, jossa suitsutuspihkan ja kynttilöiden savu rupesi minua kovasti yskittämään. Keskellä kirkkopihaa isä pysähtyi, vilkaisi ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut ihan lähellä, rupesi puhumaan hiljaisella, kaikkea muuta kuin virallisen oppaan äänellä:

– Sinne kirkkoon on haudattu kaikki Venäjän kansan suurimmat sortajat keisari Pietarista alkaen. Tässä ympärillä on tyrmät. Niiden kivikasemateissa ovat viruneet Venäjän jaloimmat miehet, ne, jotka ovat uskaltaneet nousta taisteluun sortajia vastaan. Parhaillaankin heitä on siellä, ehkä useita satoja. Toisia tuomitaan hirtettäväksi, toisia karkotettavaksi Siperiaan.

– Tuomitsisitko sinäkin, jos olisit sutjana täällä? kysyin minä.

– Noin iso poika ja puhut vielä tyhmyyksiä, vastasi siihen isä.

Muita nähtävyyksiä emme sillä kertaa käyneetkään katsomassa. Suuren kirkkopyhän takia monet julkiset paikat olivat kiinni. Kaduilla liikkui paljon juhlapukuista kansaa. Katseeni juuttui tuon tuostakin sievästi puettuihin pikku tyttöihin, joita äidit tai isät taluttivat vierellään, ja vaikka isä puhuikin, että »tämä on iso kaupunki ja suuri synninpesä, enkä minäkään tunne tätä paljoakaan, vaikka olenkin käynyt täällä jo ainakin viisisataa kertaa, kymmenen vuoden aikana miltei joka viikko», heräsi minussa halu päästä näkemään kaikkea lähemmin, vieläpä asumaankin tähän »suureen synninpesään».

4

Kun nykyään kerron omille lapsilleni, etten missään ole viihtynyt niin hyvin kuin koulussa ja että kouluaikani on ollut elämäni onnellisinta, he joko hymyilevät tai huomauttavat: »Isä leuhkii.» Ja kuitenkin se on silkkaa totta. Koko kesän odottelin kuusivuotiaana hartaasti sitä päivää, jolloin voisin aloittaa kansakoulun, ja sitten myöhemmin joka kesä vieläkin hartaammin lukukauden alkamista syksyllä. Lomat, vieläpä sunnuntaitkin tuntuivat minusta ikäviltä elämänvaiheilta. Kuuden talven aikana en ollut ainoanakaan päivänä poissa