Kolme

By Klaus Holma

Kolme nuorta älykköä kapinoi sovinnaisuutta vastaan historiallisessa Helsingissä. Kirjailija Matias Teerenheimo, kuvanveistäjä Hilkka Vanaja ja tiedemies Kalervo Santala välttelevät kaikkea tavanomaista hinnalla millä hyvänsä, sillä yksilöllisyys on heille korkein arvo. Mutta voiko pyrkimys yksilöllisyyteen olla ristiriidassa sen kanssa, mitä nuoret kapinalliset todella haluavat? Aineksista syntyy leikkisä ja oikutteleva kolmiodraama.Klaus Holman viimeiseksi jäänyt romaani sijoittuu helsinkiläisille ullakoille sekä Pyreneiden maaseudulle. Se kuvaa aikuistumista ja irtautumista vanhemmista mutta myös rakkaussuhteiden mutkikkuutta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 8, 2021
• ISBN: 9788728072783

Book preview

Cover: Kolme by Klaus Holma

Klaus Holma

Kolme

SAGA Egmont

Kolme

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1944, 2021 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728072783

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kirjeestä Elsa Arokalliolle.

— — — Vaikka näytkin unohtaneen siitä illasta kaiken muun paitsi Weberin terassin sekä sen, että meillä oli hauskaa, pysyn kivenkovana väitteessäni: Sinä olet syypää tämän kirjan syntymiseen, halusit sitten tai et. Tietenkään Sinä et voinut tietää, millainen siitä tulisi — sitähän minäkään en silloin aavistanut. Mutta Sinun neuvostasi ryhdyin kiertämään sieluni ympäriltä hämähäkinseittejä, joita olikin kertynyt paljon ja laadultaan erittäin arveluttavia. Paperille pantuina ne nyt ovat tämän näköisiä.

Kiitollisena ystäväsi

K. H.

Ensimmäinen vaihe

Satukirja

I

Matias teerenheimon päiväkirjasta

Marrask. 3. p.

Ensimmäinen ilta omassa huoneessani, so. huoneessa joka ei ole missään yhteydessä minkään muun huoneen kanssa.

Ainoa ovi vie suoraan porraskäytävään.

En käsitä vieläkään, miten ylipäänsä saatoin löytää tällaisen ullakkokomeron, jollaisia luulin olevan vain romaaneissa tai pikemminkin romaanien syntymäpaikoissa. Sillä minun käsitykseni mukaan kaikki hyvät kirjat ovat syntyneet vinttikamareissa, joista näkyy kattomeri, tavallisesti harmaa taivas ja pyykkiä kuivamassa vastapäisissä ikkunoissa. En tiennyt meidän amerikkalais-proletaaris-porvarillisessa Helsingissämme piilevän tällaisia satuvaltakuntia. Tosin niihin päästään pihan perältä, hirvittävän ruskeita ja hengenvaarallisia portaita myöten, mutta kun on suostunut ne kiipeämään niin paratiisi löytyy.

Paratiisissa nyt olen. Ja aika ovela Eeva tarvittaisiin, jotta antaisin ajaa itseni tästä Eedenistä.

Käärmettä en lainkaan pelkää. (Täällä ei ole edes luteita. Porvarilliset vaistoni virkosivat hetkeksi ja saivat minut aluksi tarkoin nuuskimaan, olenko huoneessani varmasti yksin. Olen.)

Minun täytyy olla yksin. Tähän asti olen ollut vanhempieni lapsi, toverieni toveri, tyttöjen kavaljeeri ja yleensä kaikkea muuta paitsi omaa itseäni. Milloin yritin olla hiukan sitäkin, huomasin omaavani poliittisia mielipiteitä ja takerruin niihin auttamattomasti.

Välillä sitäpaitsi olin viisitoista kuukautta kuolleena. Minut haudattiin kasarmiin. Ylösnousemus kesti kauan, vasta kuukausia sen elämäni vaiheen päätyttyä olin kutakuinkin entiselläni. Mutta se ei merkitse, että silti olisin ollut juuri Matias Teerenheimo. Olin kaikkea muuta.

Pyyhin pois h:n etunimestäni. Ei ole minun syytäni, että sain niin patriarkaalisen nimen kuin Mathias; syyllinen lienee isäni isoisä, Mathias Terenius, tai hänen valtavanhempansa. Seuraava askel vapauden tiellä on oleva sukunimeni muuttaminen. Koska isälle ei hänen peritty nimensä kelvannut, niin eipä minullekaan omani.

En tahtoisi ajatella, miltä kotona — vanhempieni kodissa — nyt tuntuu. Tosin lähtö ei tullut yllätyksenä, ja asunhan edelleen Helsingissä. Mutta äidistä muuttoni tietenkin on tuntunut raskaalta.

Illalla.

Teen yhä tuttavuutta huoneeni kanssa. Tutustuminen näkyy olevan pitkällistä. Sen parempi; kaipa piankin kyllästyisin, jos yllätykset loppuisivat.

Seinät maalautin vaaleanharmaiksi. (Huoneen ensi kerran nähdessäni vanhat seinäpaperit saivat Mathias Teerenheimon sanomaan sydämessänsä: »Tänne ainakaan en muuta.» Juuri sinne hän muutti, tosin ilman h:ta ja annettuaan poistaa seinäpaperit.) Tuollainen harmaa väri, joka ei tuo mieleen likaa ja jossa lika ei näy. Auringon paistaessa — aamulla se todella valaisee ihanasti, mitään ei ole edessä — luulisi seiniä melkein valkeiksi. Harvalukuiset huonekaluni niistä erottuvat yksilöllisinä ja itsetietoisina. Tahallani annoin tuoda niitä tänne hyvin vähän, ennen kaikkea vuoteen, hyvin mukavan kylläkin; päivällä se muuttuu sohvaksi, josta sisus ei pursu esiin (soraääni ullakkokamaritunnelmassa, mutta en tahdo mitään absoluuttista). Kaksi rokokootuolia löysin isoäidin vinniltä, ja nauraen hän antoi minun ne viedä: vinnillähän ne täälläkin ovat, joten perhetraditio ei sen pahemmin joudu kärsimään.

Pöytä täällä on edellisen vuokralaisen jäljiltä. Hän on ollut joko kauppamatkustaja tai täysin vailla persoonallisuutta, sillä se ei tuoksu millekään.

Lisäksi raahautin oman kirjoituspöytäni kotoa ja sijoitin sen ikkunan eteen.

Rouva Pihl tulee joka aamu siivoamaan. Tosin tyyliin olisi kuulunut, että siivooja kävisi vain kerran viikossa, mutta siinä kohden en antanut uudelle minälleni myöten. Rouva Pihl tulee siis joka aamu. Hän tuulettaa perusteellisesti, lämmittää — nyt on jo aika kylmä, paljon kylmempi kuin yleensä marraskuun alussa — ja siivoaa, siivoaa. On hauska nähdä ihmistä, jolla puhtaudenharrastus on intohimona, etenkin kun itse on siitä jäänyt osattomaksi. Jos asuisin autiolla saarella, niin se Robinson, joka minusta sukeutuisi, voittaisi kaikki edelliset partansa pituudessa ja koko olentonsa kammottavuudessa, kuten myös majansa alkuperäisyydessä. Mutta jos joku Perjantai ilmestyisi, niin Robinson sanomattomasti nauttisi siitä, miten tämä uskollinen sielu muuttaisi ympäristön kauniiksi, hoidetuksi ja viehättäväksi.

Aion täälläkin jatkaa vanhaa tapaani käydä parturissa joka toinen aamu. Mikään voima ei saisi minua ajamaan leukaani omakätisesti.

Mutta olihan tarkoitus puhua rouva Pihlistä. Toisaalta lienee paras odottaa huomiseen, jotta ehdin tarkistaa käsitykseni hänestä.

Jokin sisäinen ääni vannottaa minua ankarasti pitämään harjannostajaiset. Mutta se taitaa jäädä yhdeksi noista monista hyväätarkoittavista äänistä, joita en ole totellut ja jotka siis kukin tulevat merkitsemään syntiluettelooni taivaassa ainakin yhden rikoksen lisää. Enkä ole toistaiseksi huomannut, että kolmesta tai useammastakaan viivasta seuraisi sieltä kotimuistutus. Ei, harjannostajaisista ei tule mitään. Nehän merkitsisivät, että huone juhlallisesti vihittäisiin kodikseni, ja sitä se ei saa eikä yritäkään olla. Se on vain erakkomaja, piilopirtti.

Jos kutsuisin ystävät viettämään tuollaisia vihkiäisiä, niin samalla oikeuttaisin heidät täällä käymään. Saisin vastaanottaa visiittejä. Enkä lainkaan tiedä, kuinka moni parhaimmistakaan tovereistani sopisi tähän ympäristöön; kaikki voisi mennä pilalle.

Huomisaamuna tulee rouva Pihl.

4 p.

Koko aamun seurasin rouva Pihlin hommia. Kovin hän ihmetteli vuokralaista, joka vain loikoi sohvalla; yleensähän jokainen herrasmies, jonka huonetta tuuletetaan, lähtee kiireesti kaupungille. Ei hän mitään sanonut, mutta katseet puhuivat! Luulen että hän lopulta alkoi epäillä jotakin, kun niin tarkoin hänen liikkeitään seurailin ja kun en päästänyt häntä silmistäni; tyytyväinen ja imelän nolo hymy pistäytyi tuon tuostakin suupielissä.

Tyyliä rouva Pihlissä on, niin matroona kuin hänestä on tullutkin. Mustat hiukset, koreat silmät ja italiattaren vartalo, paksu, silti kaunis. Tosin hän pahoin erehtyi, jos luuli minulla olevan aikeita.

Mistähän taivaasta talonmiehelle on tuollainen vaimo tipahtanut? Ei ole helsingitär. Mustalaisverta kenties ja hämäläisittäin puhuu. Talonmies itse on kuiva, laiha äijä, ainoana tuntomerkkinä mahtavat viikset, jotka olisivat kelvanneet vaikka Wilhelm II:lle hänen loistonsa aikana. Vaimo ei ole lainkaan sopusoinnussa hänen eikä hänen viiksiensä kanssa.

Rouva Pihl, ullakkokamaria siistiessänne te todella olette elementissänne. Vaaleanharmaata seinää vasten (tänään oli jumalainen aamu) musta kiiltävä tukka ihmeen kauniisti kuvastuu. En mistään hinnasta antaisi jonkun toisen teidän sijaanne vallata. Tahdon katsella teidän rauhallisia liikkeitänne. Mikä grandezza voikaan olla sellaisessa toimituksessa kuin lattian lakaiseminen!

Mutta vielä kerran: ei mitään enempää.

Iltapäivällä.

Aamiainen ent. kodissani. Olen sopinut vanhempieni kanssa että säännöllisesti tulen aamiaiselle, mikäli en ole kutsuttu muualle. Päivällisvapauden olen sensijaan varannut itselleni.

Vaikka ateria ei millään tavoin eronnut entisistä, tunnelma kuitenkin oli muuttunut. Minunko silmissäni yksin? Äiti yritti ilmeisesti esiintyä niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, ja sitäpaitsi hän oli iloinen nähdessään minut jälleen. Minä puolestani en yrittänytkään näytellä. Olen tyytyväinen enkä peitä sitä. Isä sensijaan ei ilmeisesti ole oikein tointunut kolauksesta. Pojan kotoamuutto sotii räikeästi hänen koko maailmankatsomustaan, elämänkäsitystään, jopa fyysillistä olotilaansakin vastaan. Koska en ole mennyt naimisiin ja koska en ole sidottu mihinkään virkaan, joka pakottaisi minut asumaan muualla, on luonnonvastaista etten asu vanhempieni luona. Muistan ainakin yhden toverini kerran muuttaneen samalla tavoin »vanhanpojan huusholliin»: mitä paheksuvia sanoja meillä kotona lausuttiinkaan hänen vanhemmistaan, jotka saattoivat olla niin vanhoillisia, niin epäpsykologisia, että aiheuttivat sellaisen katastrofin.

Minun menettelyni taas on selittämätön, sillä isä ei voi nähdä siihen minkäänlaista syytä itsessään, ei äidissä eikä edes allekirjoittaneessa. Tapaus on kerta kaikkiaan epänormaali. Muutin ilman mitään melua, aivan kuin olisin lähtenyt lomalle, ja paljon äänettömämmin kuin monet kesähuvilalle lähtijät.

Pahinta etten osaa enkä viitsi selittää. Syytän työrauhan puutetta. Mene puhumaan vanhemmille yksinäisyyden tarpeesta tai vaihtelunhalusta!

Istuessani ja syödessäni lihapullia, jotka Tilda oli erityisesti minua varten valmistanut — ei kuitenkaan samalla hartaudella kuin Selma-vainaja — katselin salavihkaa isän nelikulmaisia kasvoja, jotka ihmeen vähän liikkuvat syödessä, ja koetin tuntea myötätuntoa. Täysi mahdottomuus. Hyvin ymmärrän hänet, mutta siinä kaikki. Hän ei arvaa olevansa itse syypää siihen, että olemme vieraantuneet toisistamme, sikäli kuin kukaan lopulta on vastuussa mistään. Hän se kerran yritti raottaa sieluni ovea ja onnistui siinä sen verran, että tuli nähneeksi vilauksen kaikkein pyhimmästä. Parhaalle ystävälle kenties voisi antaa sellaista anteeksi, vanhemmille ei ikinä. Siitä pitäen suhteemme ei voinut olla luonnollinen. Pojan vaistot minulla on jäljellä, pojan tunteita ei.

Äidin kanssa tulisin kyllä toimeen kahden kesken, joskin olisi pakko silloin tällöin hävitä omille teilleni.

Aamiaisen jälkeen istuimme hetken salissa. En halunnut lähteä heti; he olisivat kenties saaneet sen vaikutelman, että näillä aterioilla käyminen on minulle epämieluista. Katselin salia. Nyt jo pikku erakkomaja on ehtinyt vieraannuttaa minut tästä ympäristöstä! Verrata en tosin edes voi, niin kaukana iso huone tummine seinäpapereineen on minun simpukankuorestani. Mutta ällistyin ajatellessani, että niin monta vuotta olen kyennyt elämään noiden seinien sisällä.

Illalla.

Kaikki ylösalaisin. Huoneeni katto on lattia ja seinät pyörivät kuin karuselli. Se kai merkitsee, että itse seison päälläni.

Tämäkö siis olikin se minun kauan kaipaamani yksinäisyys, jota lupasin tästä lähin rakastaa yksinomaan ja intohimoisesti? Onko yksinäisyys hyljännyt minut vai minä yksinäisyyden?

Miksi talonmiehen pitikään olla naimisissa juuri tuon naisen kanssa?

Miksei huonettani voi siivota joku käykkäleukainen, silmälasipäinen akka?

Ja kuitenkin: olihan ensi vaikutelma rouva Pihlistä mitä turvallisin, rauhallisen linnanrouvan tai porvarismatamin läsnäolo …

Häpeän ennen kaikkea älyllisen minäni takia. Jos edes voisin laatia mielenkiintoisen psykologisen selostuksen »tunteen» kehityksestä, niin kirjallinen tyydytys kenties korvaisi mitä olen menettänyt. Mutta asia on ilman muuta selvä! Kun rouva Pihl huomenna astuu huoneeseeni, niin se on selvääkin selvempi.

5 p.

Raivoan. Jos edes voisin murehtia vasta hankittua ja kohta menetettyä onneani! Mutta kykenen vain ajattelemaan rouva Pihlin italialaisen pehmeitä lantioita.

Lohdutus: tämä ei voi kestää kauan.

Epäilys: kuka sen tietää?

Tyydytys: toistaiseksi = 0.

8 p.

Hyvin ymmärrettävistä syistä päiväkirja sai jäädä muutamaksi päiväksi. Niin jäivät kaikki työtkin, jotka olin pannut alulle. En suinkaan ole aikonut istua näin inspiroivassa ympäristössä tuhlaamassa aikaa »perustavanlaatuisen sivistyneistöromaanin» kirjoittamiseen, kuten olen antanut isän ja äidin ymmärtää. Yksi novelli ehti jo syntyä, aloitin uutta näytelmää, ja tuntui siltä kuin runoja olisi ollut tulossa.

Mutta kirjoittaa runoja Saaralle! (Rouva Pihlin etunimi on Saara.)

Uskonnonopettajani lausui lyseon ensi luokalla: »Saara oli niin kaunis, että Abraham hänet aamulla nähtyään oli hyvällä tuulella koko päivän.» Muistan isoäitini kauhun, kun vakavana kerroin uskontotunnilla saamistani hurskaista opetuksista; ihmettelin silloin suuresti, kun hän ei niitä hyväksynyt. Mutta nyt olen täysin samaa mieltä isoäidin kanssa. Jumala varjelkoon, en minä ainakaan voi olla hetkeäkään hyvällä tuulella nähtyäni aamulla Saaran kauneuden. Uskonnonopettajan lause todisti hirvittävää epäpsykologisuutta.

Poissa on se vapaus, joka sai minut kotona aamiaisella käydessäni silmäilemään halveksivasti salin tummia seinäpapereita. Nyt täytyy näytellä, jottei kokisi sitä nöyryytystä, että vanhempani huomaisivat minun näin nopeasti kyllästyneen loistavaan eristäytymiseeni.

Kunpa edes osaisin Saarasta kirjoittaa! Jos tämän päiväkirjan tarkoitus todella on kuvastella elämää helsinkiläisessä ullakkokamarissa, niin täytyyhän jotain kertoa hänestä.

Kaikki kävi niin proosallisen, niin anteeksiantamattoman äkkiä. Saara nauroi, ja minä nauroin.

Omien sanojensa mukaan hän on kunniallinen nainen, ja sitä hän näyttääkin olleen hiukan liian kauan. Annan itserakkauteni rauhassa nauttia siitä ajatuksesta, että vieraan nuoren miehen ilmestyminen on saanut hänen verensä liikkeelle. Sehän on uskottavaa, näin takapihalla. Huoneessani kuulemma ei ole asunutkaan kauppamatkustaja vaan pesijätär.

Onneksi Saara on jo muuttumassa jokapäiväiseksi leiväkseni; alan tottua ja jatkan keskeytyneitä hommiani. Yksinäisyydestäni tuli toista kuin olin kuvitellut, mutta asiathan aina järjestyvät vastoin odotuksia. Paras siis tyytyä ajattelemaan, että vaihtelu virkistää.

Sydänalassa sentään tätä kirjoittaessa kovasti kivistelee.

Uskallanko mainita? Olen yrittänyt kirjoittaa Saaralle runoa. Mutta kun mieleeni muistui eräässä näytelmässä esiintynyt: »Älä nosta silmääsi Saaraan, se vie sinut hengenvaaraan», niin äkkiä revin koko aikaansaannoksen kappaleiksi.

Novellistani tuli muodoton, mutta kenties se on hyväksi. Tavallisesti virheellisestä viimein saa parempaa kuin muotovalmiina syntyneestä.

Novelli siis odottamaan. Ei pöytälaatikkoon, sillä sellaista ei minulla ole. Eteiskomeron vaatekaapissa on joitakin esiinvedettäviä vehkeitä, joita Saara nimittää laatikoiksi, mutta edes paitojani en sinne panisi, saati sitten käsikirjoituksia.

Alusvaatteita säilytän matkalaukussa. Sellaisen huoneessa pitäminen on muutenkin niin hauskaa: tunne että milloin tahansa voi pyrähtää lentoon jälleen …

Pöydällä on käsikirjoitusten paikka, sekä keskeneräisten että niiden, jotka teoriassa ovat jo pöytälaatikossa.

Saara-tilanteen vakiinnuttua suurin huoleni on tekeillä oleva näytelmä. Se edistyy vinhasti, mutta en keksi sille nimeä. Jälkeenpäin nimiä on paljon vaikeampi löytää, siksi minun on päästävä niistä selville työn kestäessä tai mieluimmin jo aiheen muovautuessa päässäni. Toinen yhtä suuri huoli on keskeisen henkilön odottamaton käyttäytyminen: hän on aivan kuin välinpitämätön koko asiasta, vastoin tahtoaan mukana. Seuraus että toiset henkilöistä harmistuvat ja osoittavat sen pitkin matkaa, joten kappaleen yleissävy on ainakin tähän mennessä ollut pahantuulinen.

Mutta optimismini palaa yhä uudelleen katsahtaessani ikkunasta kattoihin, jotka muodostavat olemattoman yksinäisyyteni näyttämön etualan, sekä savupiippuihin, jotka ovat päähenkilöitä. Taustalla Suurkirkko, välttämätön joskin passiivinen henkilö, ja vielä kauempana aseman torni, statisti.

Tässä ympäristössä minun siis olisi toteutettava unelma, jota parisen vuotta olen rakastanut, hyväillyt kuin hyvin ihanaa ruumista … On mitä rohkaisevin tunne, ettei kukaan ole ikinä aavistanut minulla olevan sen tapaisia kärpäsiä. Olen kaikkien tuttavien silmissä parantumattoman »kirjallinen» otus, ja sitäpaitsi yhteiskunnallinen haaveilija, jolla ei voi olla mitään kosketusta eksaktisiin tieteisiin.

Niin. Olen päättänyt ratkaista arvoituksen. Koska kukaan ei sitä ole pystynyt selvittämään eikä tule ikinä pystymään, se siis on oleva Matias Teerenheimon saavutus, jota hän konsanaan ei ole ilmaiseva muille kuolevaisille.

Mikä maailma oikeastaan on?

Tämä ei ole mikään skeptikon kysymys, johon hän tapaa lisätä olkapäitään kohauttaen: Onko se suuri hulluus vai harmillinen keksintö? Ei, minun kysymykseni on aivan eksakti ja edellyttää mitä eksakteimman vastauksen. Vasta voidessani sisällyttää sen esimerkiksi algebralliseen kaavaan olen tunteva itseni tyytyväiseksi. Uskon joskus iltaisin sielunvaellukseen, joten hämärän tullen on hauska tietää saavansa vielä satoja, kenties tuhansia vuosia miettimisaikaa. Harmaansinervät katot ja savupiiput, pihan vastapäisen seinän ikkunatkin ymmärtävät minut