Joka lähtöön

By Sirkka Laine

Aina-Ilona on ollut pitkään sairaalassa. Hänen nimensä tuntuu kuin kohtalon ivalta. Aina-Ilonan elämä on nimittäin ollut täynnä vastoinkäymisiä. Hän syntyi onnettomien tähtien alla suhteesta, jota ei olisi pitänyt ikinä tapahtua. On ollut päiviä, jolloin hän olisi vain halunnut hypätä ikkunasta ja päättää kaiken. Suvun haamut eivät jätä Aina-Ilonaa rauhaan – eivät, vaikka nainen yrittää kuinka keriä elämäänsä ja sukunsa tapahtumia auki."Joka lähtöön" on Sirkka Laineen traaginen romaani vuodelta 1986.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726567878

Book preview

www.egmont.com

Hermann hesse

Salattu kaipaus

Vain keijukarkeloa sulokasta

on elämämme, siron hilpeää,

tyhjää ja tyhjiössä pyörivää

loitolla todellisen maailmasta.

Oi unten kauneus, oi leikki suruton,

sun puhtaan pintas alle, pohjakudokseen

kätketty, polttavana on

kaipuumme yöhön, vereen, julmuuteen.

Se todellisuus meitä houkuttaa,

ja huolettoman leikin kuvioista

ahnaasti kurkotamme kohti toista:

siitosta, syntymistä, kuolemaa.

Suomennos Elvi Sinervo

LOITOLLA TODELLISEN MAAILMASTA

(Aina Ilona herää pitkästä unesta)

SE TODELLISUUS MEITÄ HOUKUTTAA

(Aina Ilona kertoo sukunsa tarinan)

HUOLETTOMAN LEIKIN KUVIOISTA

(Aina Ilonan lapsuus)

AHNAASTI KURKOTAMME KOHTI

TOISTA

(Aina Ilonan aikuinen elämä)

SUN PUHTAAN PINTAS ALLE, POHJAKUDOKSEEN

(Suvun tarinan päätös ja alku)

Loitolla todellisen maailmasta

Sanovat minun olleen sairaalassa toistakymmentä vuotta. Sen luulisi olevan pitkä aika terveellekin, saatikka sitten sairaalle. Mutta minäpä en tajunnut ajan kulumista sen paremmin kuin kulumattomuuttakaan, kun nukuin melkein jatkuvasti. Ei ihminen niin vain voi nukkua, asiantuntijat ihmettelivät sitten kun heräsin mutta kyllä sitä voi. Helmi sanoi lukeneensa jostakin lehdestä hiljattain, että joku venäläinen nainen oli käynyt ruokalevolle ja nukkunut parikymmentä vuotta yhteen soittoon ja herännyt sitten virkeänä uuteen aikakauteen. Minä nukahdin sen tähden, että oli olevinaan ylivoimaisia vaikeuksia. Kun minulta puuttui usko elämiseen, eikä vain pelkkä usko vaan toivo ja rakkauskin. Kaikki kolme, joista näkee jos jonkinlaista riipusta ja muistomerkkiä ikään kuin todisteena, että nämä nyt ihmisellä ainakin täytyy olla tai muuten ei tule mitään. Tai muuten tulee onnettomaksi. Meillä täytyy aina olla tupsu, josta haukata tai korsi, jota kantaa kekoon tai johon tarttua hädän hetkellä. Kun ne tulivat minua noutamaan silloin aikoinaan siitä tehtaan asunnosta, niin minä olin jo hyppäämäisilläni ikkunasta ulos. Meillä on suvussa varmaankin joku hyppäämisen vietti, kun isäkin päätyi pois päiviltä hypättyään kuulatornista ja isän äiti sahapukin päältä silmukka kaulassaan. Mutta enhän minä ehtinyt toteuttaa käytännössä sitä kutsumustani, kun minua jo vietiin kaiken maailman tutkimuksiin ja sitä päätä enkelintekohuoneeseen. Narkoosissa minä vasta sainkin siitä unenpäästä kiinni ja heräsin vasta hiljattain, kun tämä niin kutsuttu todellisuus alkoi houkutella. Helmi kysyi, että minkälainen paikka se sairaala oli ja minä kerroin, että paljon kolkompi ainakin valveilla ollen kuin tämä Virran Tyven mutta eihän tämä mikään sairaala olekaan. Onni oli käynyt neuvottelemassa minun vapauttamisestani moneen kertaan ennen kuin ne olivat tulleet vakuuttuneiksi, ettei minua enää mikään vaivaa. Onni osaa neuvotteluasiat, kun se kuuluu olevan politiikassa joku tärkeäkin nappula. Senja oli hyvin ystävällinen ja itki ilosta, kun minä vihdoinkin olin tullut kotiin. Kyllä Virran Tyven minulle enemmän koti onkin kuin muut paikat, joissa on tullut asutuksi. Senja ei ole näköjään jättänyt lankoja käsistään vaikka on jo ikäihminen ja tehnyt raskasta työtä kaiken aikaa. Mutta tämä paikka onkin sen korsi, johon se tarttui silloin aikoinaan, kun tämän perusti. Se olisi ottanut minut ehdottomasti omaan huoneeseensa asumaan mutta minä vaadin päästä siihen entiseen myrkkykoppiin, joka nyt on tyhjänä. Äiti ja Helmi asuvat Onnin rakennuttamassa siivessä mutta eri huoneissa. Olisi ollut kohtuutonta tunkea niitä kaikkien yhdessäolon vuosien jälkeen riitelemään vielä täälläkin saman katon alla. Äidin huoneen ovella oli ristipistoliina, jossa luki, että »Pääsy Helmiltä ja asiattomilta kielletty!» Minä ajattelin, että en ole kovinkaan asiaton ja menin Onnin kanssa sisälle. Äiti luuli minua Senjan uudeksi keittiöapulaiseksi ja käski minun heti paikalla hakea itselleen lihalientä ja merkkuulankaa. Onni selitti, että minähän olen sen tytär mutta äiti ei tuntunut muistavan koko tyttärensä olemassaoloa. Se nyt ei ollut minulle mitenkään uutta mutta Onni päätti tutustuttaa meidät väkisin toisiimme. Huomenna me menemme siis kolmestaan kesämökille, niin että saa nähdä miten tämä tutustuminen rupeaa sujumaan. Ja onhan tässä aikaa, jos minä tosiaan jään tänne auttelemaan Senjaa ja kehittelemään jonkinlaista käsikirjoitusta menneistä asioista ymmärtääkseni kaikki mitä tähän mennessä en ole ymmärtänyt.

Se todellisuus meitä houkuttaa

1

Kartanontytär, Helga-maisteri (niin kuin häntä hienosti kutsuttiin), saapui tämän tarinan mukaan paikkakunnan näyttämölle kirkkaanpunaisessa vähän läimähtelevässä hameessaan, silkkisukissaan ja pääkaupunkilaisen poissaolevuus silmissään. Oli kevät, melkein kesä. Ummut aukeamaisillaan ja jotkut jo rävähtäneet täyteen loistoonsa. Helga oli ollut poissa kotoaan jo jonkin aikaa, opiskelemassa yhtä ja toista, maisteriksi tulemista ja näyttelemistä sekä yksityiselämässä että todellisilla näyttämöillä mutta ikävien yhteensattumien vuoksi mistään ei ollut sukeutunut sen kummempaa lopputulosta. Ihan kuin hän ei olisi osannut keskittyä, kun koko ajan oli kaivertanut ja nävertänyt, pakottanut selkää, viluttanut, värisyttänyt ja hermostuttanut. Ihan kuin kaikki, mihin hän oli ottanut osaa, olisi harmaantunut ja kulissit ympärillä kaatuilleet. Jotenkin hän aavisti nyt, että tästä näyttämöstä tulisi lopullinen; se olisi hänen alkunsa ja loppunsa, aamen. Kapinahenki kiehui tämän aavistuksen vuoksi hänen uuden ja entistä ehomman ylioppilashattunsa alla mutta mikään ei auttanut. Se vanha hattu oli tullut oksennetuksi täyteen ainetta, joka vielä edellisenä iltana oli ollut helmeilevää viiniä, sitä petollista… Junan jyskyttäessä hän oli ajatellut, että ei ikinä, Herra armahtakoon sinne töksähtämästä ja tuskanhiki oli norunut puseronrinnusta pitkin. Vaan kenenpä tarvitsisi tietää näistä hikihelmistä, se lohtu kuitenkin oli ollut. Ei kenenkään, kun ei kerran ennenkään. Rautakangellakaan ne eivät longottuisi ihmisten ilmoille.

Asemalla oltiin tietysti vastassa. Siviä-rouva poltteli pillitupakkaa, hevoset kuopivat maata puomin luona ja asemamies korvallistaan. Niin hienoa neitiä kuin tämä, ei oltu sillä asemalla nähtykään sen jälkeen, kun häntä oli edellisen kerran oltu pääkaupunkiin saattelemassa. Silloin oli ollut pakkanen, asemamies oli palelluttanut varpaansa kehnoissa kengänrönttösissään mutta nyt, huh huh mikä kihinä ja kuhina puissa ja puskissa. Sitä oli ihan häijyä katsella, eikä Helga tosin näyttänyt katselevankaan, kun hänen silmänsä olivat omituisen sumean kalvon peitossa. Siviä-rouva ihan liikuttui tästä näystä; maisterinpaperit ja kaikki ja mahla alkoi virtailla hänessäkin niin myötä- kuin vastapäiväänkin.

Vasta illalla, kun Siviä-rouva soitteli taas palmusalissa pianoa vanhojen aikojen kunniaksi ja lauloi, että »Oi elämää, oi elämää, oi suurta liverrystä leivosten», Helga uskalsi katsahtaa äitinsä puoleen tarkemmin. Ja mitä hän näki äitinsä puolessa, rupsahtamaisillaan olevan rimpsukauluksisen olennon, joka pää tutisten takoi rystyset kuumina valkoisia ja mustia nappuloita olemattomalla soittotaidollaan. Ilmetty kalkkuna, voi kauhistus, kävi hänen päässään. Tuollaiseksi hän ei ainakaan halunnut tulla, piikojen komentelijaksi, kanojen kynityttäjäksi ja pianonpimputtajaksi. Häntä puistatti.

– Siun on vilu, Siviä-rouva käännähti tuolillaan. – Ota vähä viintä ja puhu. Mikset sie sano mittää? Onks maisteriks tulemine mykistänt siut tarkkaa?

Hänen ei onneksi tarvinnut sanoa mitään, kun ovelle koputettiin ja piika ilmoitti itsensä räätälin tulleen tärkeille asioille. Tämähän muutti koko tilanteen, räätäli kun ei ollut kuuna kullan valkeana ollut sen paremmin tärkeillä kuin törkeilläkään asioilla, eikä sen puolesta olisi ollut nytkään mutta kun oli olevinaan pakko. Kun näet oli sattunut niin, että oli sattunut kaikenlaista ikävää talousasioissa. Siemenperunoista ei ollut ollut mihinkään, toinen lypsylehmä oli oikaissut ketaransa vaikka miten oli tungettu saippuaa takapuoleen, emäntä polttanut kätensä hellanringissä ja poikien touhut, ne nyt olivat luku sinänsä. Räätäli oli yrittänyt muotoilla lausetta itseään varten, rykinyt ja köhinyt, harkinnut ja tuumaillut, tuumaillut ja harkinnut ja jostakin päästä niitä asioita oli nyt ruvettava selvittämään. Oli tullut ommelluksi muun muassa puku kartanon nuorelle herralle periaatteella: Asiakas on aina oikeassa. Olkoonkin, että asiakkaan isä oli puolestaan käynyt törkeillä asioilla liikkuessaan tönäisemässä hänet pöydänkulmalta torakoita viljelemään tietynlaiselle leirille. Oli ollut sopimatonta, että räätälin pihassa oli joskus kokoontunut työväenyhdistyksen miehiä, jotka olivat sylkeä roiskutelleet mällejään kohti kartanon maita ja räätäli, jos kuka oli ollut itse pääsyljeskelijä, kun muutenkin räki asiakkaiden kankaiden päälle ennen kuin surautti raudalla saumat auki. Mutta mitäs räätäli, tämä lälly mieheksi, eipä ollut katsonut koiraa karvoihin eikä kartanon nuorta herraa muuta kuin mittakepin kanssa ja hyvä, jos ei silloinkin ollut mutissut jotakin lähimmäisenrakkaudesta ja veljeydenhengestä. Mitä itse pukuun tuli, niin siihen olivat molemmat osapuolet olleet tyytyväisiä, eikä suotta. Olihan nuori herra muuttunut pilsneripullon muotoisesta olennosta taskumatiksi, kiitos olkatoppausten joissa ei ollut säästelty. Mutta missä oli säästelty, niin maksamispuolessa. Eikä vain säästelty vaan unohdettu autuaasti koko asia. Ulkomailta tuotatettu ja räätälin rahoilla ostettu villa näversi muutenkin vaatimattomia oloja kuin maitotinkiläinen, joka tulee ja istuu iltateen aikaan sopivasti tuvassa ja ahmii mitä kulloinkin sattuu olemaan tarjolla. Senpä tähden hän nyt tässä seisoi ja karnutti kurkkuaan ja häpesi, varsinkin kun Helga-maisterilla ja Siviä-rouvalla näytti olevan onnellinen jälleentapaamisen hetki, eikä nuoresta herrasta näkynyt jälkeäkään. Nuori herra oli mennyt Savoon asioimaan, kävi selville, eikä räätälin mieleenkään olisi tullut purkaa velka-asioitaan niille, joille ne eivät varsinaisesti kuuluneet.

Mutta ei se mitään, ei se mitään, Siviä-rouva oli suopealla tuulella. Eikö vanha naapuri, itse räätälimestari tekisi hyvin ja istahtaisi vaikka sohvalle kiireimmän ajaksi? Räätäli, josta oli näin äkkiarvaamatta leivottu oikein mestari, huomasi jo istuvansa ja kuluttavansa kallista plyyshiä ja ojentavansa kättään kohti tarjotinta, jota piika piteli hänen edessään. Ihmisille on oltava ihmisiksi, hänestä tuntui taas mutta samalla hänestä tuntui kuin hän olisi kummallisesti kadottanut itsensä antautuessaan räätälimestariksi mitään huomauttamatta. Ja räätälimestarikin olisi vielä menetellyt mutta kun hän rupesi sulautumaan vieressä olevaan patsaaseen, joka esitti ties ketä kuuluisuutta tuijottamassa kohti korkeuksia. Kotoa lähtiessään hän oli ottanut Hota-pulveria, holauttanut kurkkuunsa sellaisen annoksen että matoset varmasti kuolisivat, kun niin kalvoi sisuksissa. Mutta viini vai mitä lientä lasissa mahtoi ollakaan, maistui ja häivytti pulverinmaun ja sitä mukaa kun Siviärouva antoi hänen ymmärtää olevan kerta kaikkiaan tervetullut ystävänä, naapurina ja vanhana kunnon käsityöläisyyden edustajana, puvun hinta aleni ja lopulta sitä ei enää ollut olemassakaan. Liekö koko pukua ikinä hänellä teetätettykään, kun tarkemmin ajatteli. Joka tapauksessa, yksi puku sinne tai tänne, pääasia tietysti oli se, että ihmisyyttä löytyi sieltä mistä sitä kaikkein vähiten luuli löytävänsä. Milloin hän esimerkiksi oli saanut kunnon totin? Siitä täytyi olla vuosia. Kunnon totikin nimittäin käväisi hänen käsiensä lävitse, ikään kuin häilähti päässä olevasta aukosta sisään kuin kahvikura ämmien teevadilta ryystettäessä. Ihme kun ei vielä sokeripalaa suuhun laitettu.

Näytelmä jatkui ja iltatuuli soi. Vai oliko se Siviän viimeisin sävellys: »Rakkaus se peittelee ihmeen ihanasti, kun rinnassa on kesäyössä täysi onnen lasti…» Seuraavana astui lavalle toinen räätälinsuvun edustaja suoraan alenevassa polvessa, nimittäin Alvari, joka oitis näki isänsä tutun pään retkottamassa melkein palmusaavissa huulillaan sellainen hymy, joka ei ole kotoisin tästä maailmasta. Kaiken lisäksi, sen Alvari pani heti merkille vaikkei toisen silmänsä valkuaisellakaan osoittanut sitä; kaiken lisäksi huoneessa häämötti eräs neiti ja ylhäisyys, josta koko kylä puhua pälpätti kuin itse taivaan enkeli olisi piipahtanut pikavierailulle syntisten joukkoon. Tietysti hän olisi kääntynyt kannoillaan ja jättänyt koko asian sikseen mutta kun olosuhteet eivät sallineet. Olosuhteiden orjana hän kohensi entisestäänkin suoraa ryhtiään ja käveli saappaat kopisten suoraan parketin poikki, karvalankamaton kiemuroiden yli, palmun ali ja nosti isänsä sohvalta ja kiikutti omaan pihaansa.

Tässä odottamattomien vieraiden tulemisen ja menemisen kohtauksessa ehti myös Helga ajatella, miten tämä naapurinpoika oli myynyt nappejaan räätälintuvan naulakonpuoleisessa nurkassa jo ennen kuin hän oli kunnolla oppinut muodostelemaan lauseita. Häneltä oli tietysti ollut virallisessa mielessä pääsy kielletty tuohon punaiselta vivahtavaan paikkaan mutta hänpä oli livahdellut sinne salaa montakin kertaa yhdessä piian kanssa. Piian oli pitänyt käydä huomauttelemassa kanoista, jotka lentelivät kartanon puolelle sotkemaan kukkaistutuksia. Hän muisti nyt, miten hän muistikin nyt niin hyvin kuin olisi humauksessa siirtynyt ajallisen janan toiseen kohtaan, millainen ihmeellinen pikkukaappi Alvarin nurkassa oli ollut. Se oli nyt hänen silmiensä edessä melkein käsinkosketeltavana, jokaikinen nuppi ja hela paikallaan, puunsyyt tummina, pienet vetolokerot salaisuuksia täynnä, jokaisessa lokerossa kahva ja kahvassa kullanvärinen naula. Liitonarkki se oli ollut. Piikako sen oli ristinyt vai räätäli? Ja missä vaiheessa hän oli ruvennut ajattelemaan liittoa siltä kannalta kuin sitä kirkossa kuulutettiin? Ja Arkinhoitaja, se pisamainen punatukkainen merkillisesti katsettaan harittava poika oli ollut kumartuneena Arkin ylle kuin itse ylijumala. Niistä hetkistä lähtien hän oli vaivaisessa lapsenuskossaan ollut valmis vaikka vannomaan, että tuo ihmekaappi olisi vielä jonakin päivänä selkosen selällään ja hänellä, vain hänellä Alvarin lisäksi olisi lupa kopeloida jokaista nappia ja nepparia, penniä ja markkaa kuin ne olisivat hänen omiaan.

Ja myöhemmin, kun kanat olivat autuaasti katkaisuttaneet kaulansa ja lentää kaahottaneet vielä päättöminäkin kartanoa kohti, Alvari oli ollut yhtä etäinen, jos ei etäisempi Arkkinsa kupeeseen hautautunut saavuttamattomuus ja samalla haaste. Helmitaulun napsahdukset korvissaan hän oli saanut tulla kerta toisensa jälkeen pihalle ja kävellä alustalaisten mökin ohi omaan typerään puutarhaansa, jossa ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Palava pensas ei ikinä palanut vaikka hän olisi seisonut siinä kengittä tuomiopäivään asti. Kalalammikko heijasteli pelkkää pohjamutaa vaikka hän yritti kuinka nähdä Vedenhengen kultainen atrain kourassaan lausumassa totuuksia hänelle, ihanalle prinsessalle. Sanalla sanoen, kaikki minkä olisi pitänyt hyvällä syyllä elää ja kukoistaa niin varakkaassa paikassa, ei jaksanut kohota yli arkipäivän harmauden. Paitsi nuo onnettomat kanat, jotka sentään olivat rohjenneet lähestyä sitä kuollutta säntillisyyttä mutta nehän olivat saaneetkin surkean lopun; makasivat ennen pitkää ellottavassa rasvassaan varttikilon kimpaleina ja maksoivat siten oman hairahduksensa.

Ja sekin piti vielä muistaa, miten hän oli pyytänyt sisäkköä opettamaan hänelle edes helmitaulun käyttöä mutta mistäs sisäkkö, pelkkään kanannyppimiseen ja huoneiden pölyjen huiskutukseen koulutuksen saanut ihminen olisi siihen vielä aikansa ottanut. Laskutaidon puute tai pikemminkin sen äkillinen tarve sai mahtavat mittasuhteet, kun Siviä kuuli asiasta. Lapsinero! Sukuun on syntynyt lapsinero, joka hapuilee opinteille jo kuuden vanhana, kun vanhempi velimies ei osaa kunnolla nimeään kirjoittaa vaikka on jo toisella kymmenellä. Ja niin lapsinero joutui koetteille. Hankittiin tuota pikaa mahonkinen helmitaulu, kaupungista tuotatettiin seuraavalla kauppa-autolla pieni pulpetti jossa oli kolo kyniä ja kolo mustepulloa varten. Piika leikkasi tilkuista napillakiinnitettävän kynänpyyhkimen siltä varalta, että kohta olisi aika tarttua mustepulloon ja opetella komeat käsialan koukerot, joista kartanon isäntä oli niin kuuluisa. Viis kynänpyyhkimestä mutta nappi, se se vasta oli jotakin. Varsinkin kun se hankittiin itsestään Liitonarkista ja hän sai olla valitsemassa ja Alvari ojentamassa sitä hänelle ja sen napin välityksellä saattoi jo kuvitella enemmänkin tapahtuneeksi. Siinä hän sitten istui omassa pulpetissaan, valtaistuimellaan ja yritti laskea yksi ynnä yksi, Helga ja Alvari, Alvari ja Helga, eikä sen pidemmälle päässytkään. Mustat nappulat olivat alvareita ja punaiset helgoja ja niiden väliset taistelut lajissaan yhtä mahtavia kuin salin tauluissa, joissa joukot löivät toisiaan miekoin keihäin ja sapelein.

Entäs kouluajat, ne ne vasta yhtä kärsimystä olivat kaikki tyyni. Niin kuin häneen olisi jo syntymässä iskostettu rakastumisen pirullinen kipinä, josta muut pääsivät ja joutuivat osallisiksi vasta paljon myöhemmin. Ei, hänen osansa oli ollut räytyä rakkauden tuskissa neljä vuotta kansakoulussakin saamatta mitään vastakaikua. Edes välitunneilla hänen ei suotu lähestyä Alvaria, kun hänen oli oltava pakkasilla tai muuten kehnoilla säillä sisällä ja sellaisia säitähän oli miltei aina. Oli määrätty sillä tavalla, ettei hänen jalosukuisesta nenästään olisi ruvennut rahvaanomaisesti vuotamaan räkä, jota muut niin huolettomasti nuoleskelivat suuhunsa. Opettaja, se kaikkea korkeampiarvoista kohti kurottuva hyypiö oli hutkinut muiden kohmeisia sormia karttakepillä mutta taputellut häntä kartanon suosion toivossa nihkeillä käpälillään päälaelle, että niin sitä pitää, niin sitä pitää.

Sellaista se oli ollut siihen aikaan yksinäisyys, oli ollut ja tulisi aina olemaan. Se kalkki, josta runoilijat kautta aikojen olivat ladelleet mahtavia säkeitään ennen kuin olivat hypänneet ammottavaan kuolemankuiluun viiniputeli ja sulkakynä kädessään tai päätyneet muuten vain pois päiviltä. Se haiskahti ja maiskahti kilometrien päähän ja oli omiaan karkottamaan muut ihmiset välittömästä läheisyydestä juuri kun niitä olisi eniten tarvittu. Sehän oli haiskahtanut suorastaan hevosenpaskalle hänen kohdallaan, tullut mustan oriin häntäjouhien alta lumiselle tielle, kun taas hän oli istua köröttänyt reessä somasti pyntättynä koululaisena ja katsellut miten toiset rämpivät onnellisina nietoksissa pyllyt pitkällä enkelinkuvia tehden. Sellaista se oli ollut kaupungissakin vaikka hevosenpaska oli vaihtunut hajuvesiin ja hän oli opetellut jos jonkinlaista koukeroa, että olisi muuttunut pelottavasta kärpäslätkästä puoleensavetäväksi kärpäspaperiksi, jollaisista elävissäkuvissakin näki esimerkkejä, kun romantiikka kukoisti ja helikellot soi.

Mutta se, mikä oli olevinaan onni elävissäkuvissa, oli usein päinvastoin todellisuudessa. Hän huokaisi, ojensi ryhtiään ja huokaisi taas. Todellisuudessa valkoinen vaihtuu mustaksi ja musta puolestaan valkoiseksi; rakastaja sulkee neidon syleilyynsä ja suutelee kiihkeästi valkokankaalla, kun taas tässä kolmiulotteisessa maailmassa unelmien